Askelet portaissa.
Slick Smith asui vuokralaisena kalustetuissa huoneissa Bloomsburyssa.
Hänen hallussaan oli ensimmäinen kerros talosta, joka oli ollut
viimeinen sana asuntoalalla joskus siihen aikaan, kuin Yrjö II kiroili
ministereilleen murteellisella englanninkielellään. Nyt oli Doughty
Streetin n:o 204 isännän toimeenpanemista korjauksista huolimatta jo
jonkin verran vanhanaikuinen.
Eräissä suhteissa talon vanhentuneet laitteet sopivat Smithille
huomattavan hyvin. Niinpä oli esimerkiksi hänen makuuhuoneensa ikkunan
ulkopuolella vesisäiliö, ja veden alituinen tippuminen ja loriseminen
siihen olisi tehnyt herkkähermoisemman miehen hulluksi. Smith, joka
ei ollut tunteellinen eikä hermojensa orja, huomasi veden äänen
rauhoittavaksi ja itse säiliön käytännölliseksi portaaksi. Ikkunasta
oli helppo harpata säiliön alustalle ja siltä muurinharjalle yhtä
helppoa. Ketterä mies voi päästä Slickin makuuhuoneesta sivukadulle
vähemmässä ajassa, kuin mitä häneltä olisi mennyt laskeutumiseen alas
portaita ja kulkemiseen ulko-oven kautta lainkuuliaisen kansalaisen
tavalla. Ja hän voi palata samaa tietä melkein yhtä helposti. Senvuoksi
hän sieti säiliön ja matalat katot ja kiemurtelevan porraskäytävän,
jossa iski päänsä kolmensadan vuoden ikäiseen poikkipuuhun,
jollei tuntenut paikkoja. Ja vaikka keittiön savu toisinaan
tunkeutui avonaisesta ikkunasta hänen makuuhuoneeseensa, sanoi hän
anteeksipyytelevälle isännälle pitävänsä savusta enemmän kuin monista
muista hienommista tuoksuista.
Kukaan koko talossa ei tietänyt hänen ammattiaan. Häntä pidettiin
yleensä miehenä, jolla on enemmän rahaa kuin velvollisuuksia. Hän
vietti suurimman osan öistään poissa huoneistaan ja nukkui suurimman
osan päivää suljetun oven takana. Hänellä kävi vähän vieraita, ja ne
tulivat tavallisesti silloin, kun talon isäntä söi päivällistä, minkä
vuoksi hän itse päästi heidät sisään. He eivät koputtaneet ovea tai
soittaneet ovikelloa — hiljainen vihellys kadulla toi hänet ovelle.
Kun hän meni ulos, niinkuin hän teki joka ilta, oli hän tavallisesti
iltapuvussa ja kulki aina samaa reittiä. Siihen kuului eräs baari
Cork Streetin varrella, pieni eikä liian hieno yöklubi Sohossa,
hienohko klubi Coventry Streetin varrella ja niin edespäin paikkaan,
jossa hän katosi eikä jättänyt mitään jälkeä. Yö yön jälkeen olivat
taitavat tarkkailijat Scotland Yardista häipyneet hänen jäljiltään, ja
aina samassa paikassa — Piccadilly Circuksen ja Shaftesbury Avenuen
kulmassa, Lontoon parhaiten valaistussa paikassa.
Hän oli ehtinyt Soho-vaiheeseen vaelluksellaan sinä iltana, jolloin
Audrey oli tehnyt uskalletun matkansa tavatakseen Malpasin, ja istuen
pienen pöydän ääressä huoneen äärimmäisessä päässä kuunteli kolmen
soittoniekan ponnistuksia, jotka tekivät parhaansa pysyäkseen samassa
tahdissa tanssijain kanssa, jotka tungeksivat lattialla, joka oli
laadultaan yhtä puutteellinen kuin orkesterikin.
Pienikokoinen mies, jonka laihoilla kasvoilla oli kiero ilme, suuntasi
askelensa kuuntelijan pöydän luo, veti hitaasti esiin tuolin ja
istuutui viitaten luokseen tarjoilijan.
"Sama kuin hänellekin", mutisi hän osoittaen mr Smithin edessä olevaa
tuoppia. Smith ei katsahtanutkaan häneen, ennenkuin...
"Slick, Astoriassa on rouvashenkilö, jolla on autokuormallinen tavaraa.
Ranskalainen ja eronnut. Voisitte saada palvelustytön puolellenne
puolella apinalla..."
"Jätä tuo siansaksasi, lapsukaiseni", sanoi Slick väsyneesti. "Mitä on
puoli apinaa? Ja mikä puoli?"
"Kaksisataaviisikymmentä... palvelustyttö on puolalainen..."
"Tarkoitatteko madame Levellier'ta?" kysyi Smith. "Hänen varastonsa
arvo on kaksikymmentätuhatta — netto! Ja lisäksi dollareita. Hän kantaa
suurimman osan siitä mukanaan. Ja jokainen mitätön voitelija Lontoossa
tietää siitä kaiken. Olette yhtä mielenkiintoinen kuin viimevuotinen
unikirja."
Tiedoittaja ei joutunut hämilleen. Hän oli "merkitsijä", arvokkaiden
tietojen kokooja, eikä ollut koskaan itse varastanut. Seurustellen
kamaripalvelijain ja palvelijattarien kanssa hän varasi rikkaita
taskuja toisten miesten kaiveltaviksi.
"British Imperialissa asuu muuan mies Pohjolasta. Hän on rautatehtaan
omistaja ja pullollaan rahaa. Tänään hän osti timanttitavaran..."
"Tiaran - niin, vaimolleen", sanoi Slick seuraten yhä silmillään
tanssijoita. "Hänen nimensä on Mollins; hän maksoi timanteista
tuhatkaksisataa — niiden arvon ollessa yhdeksänsataa. Hänellä on aina
revolveri mukanaan, ja hänen bulldogginsa nukkuu hänen vuoteensa
jalkapäässä — hänellä on suuri epäluottamus lontoolaisiin."
Merkitsijä huokasi kärsivällisesti.
"Siinä on kaikki, mitä tiedän", sanoi hän, "mutta päivän tai parin
perästä minulla on teille tiedossa hyvä homma. Etelä-Afrikasta on
tulossa mies mukanaan suuri omaisuus. Hän on ollut täällä ennen..."
"Antakaa minun tietää _hänestä_", sanoi Slick muuttuneella äänellä.
"Olen kuullut siitä pellonpelätistä ja tahdon tulla tuntemaan hänet
paremmin."
Hän laski kätensä kämmen alaspäin pöydälle ja siirsi sen
välinpitämättömästi merkitsijän puolelle. Tämä herrasmies otti sen,
mitä oli käden alla, ja oli kiitollinen.
Pian tämän jälkeen Smith lähti. Mutta hänen kiertomatkansa joka
vaiheessa tapahtui sama asia. Toisinaan merkitsijä oli nainen; kerran
se oli teräväkasvoinen nuori tyttö — ja he kaikki kertoivat hänelle
ranskalaisesta naisesta Astoriassa ja rautatehtaan omistajasta British
Imperialissa, ja hän kuunteli kohteliaasti ja auttoi heidät ulos, kun
heidän tiedoituksensa eivät vastanneet vaatimuksia.
"Kuulkaa, mr Smith." Tämä oli hänen viimeinen käyntipaikkansa, ja
tiedoittaja oli liiallisen huolitellusti puettu nuori mies, jolla
oli timanttisormus sormessaan. "Tämä on erikoisesti teitä varten.
Astoriassa on rouva..."
"Sen jutun täytyy olla totta", keskeytti Slick. "Hänellä on timantteja
miljoonan dollarin arvosta ja puolalainen palvelijatar, ja hän on
eronnut."
"Aivan niin — luulin sen olevan yksistään minun tiedossani."
"Se tulee olemaan sanomalehdissä huomenna", sanoi Slick.
Oli omituista, kuinka vähäistä mielenkiintoa Portman Squaren murha
herätti ammattipiireissä. Hän ei kuullut siitä mainittavan kertaakaan,
ja kun hän otti tämän aiheen esille, niin kuulijat lähtivät heti
tiehensä.
"On aivankuin koettaisi saada elokuvatähden puhumaan jostakin muusta",
sanoi hän eräälle tuttavalle.
"He eivät luonnollisesti pidä rikoksista", sanoi toinen arvokkaasti.
Kun hän lopulta katosi, oli hän ilman uutista. Se tuli myöhemmin. Kello
kaksi aamuyöllä muuan kulkuri pujahti Portman Squaren takakadulle, ja
puolta tuntia myöhemmin Dick Shannon sai nousta vuoteestaan puhelimeen.
"Steel, sir!... Puhun n:osta 551... Toivoisin teidän tulevan tänne —
täällä tapahtuu mitä omituisimpia asioita."
"Omituisia... kuinka?"
"Toivoisin teidän tulevan tänne, sillä en tahtoisi selittää asiaa
puhelimessa."
Dick tiesi, ettei hänen apulaisensa kutsunut häntä vuoteesta tähän
aikaan ilman pätevää syytä, ja pukeutui nopeasti. Kun hän oli saapunut
talon luo, olivat Steel ja eräs poliisi odottamassa avonaisessa ovessa.
"Asia on sillä tavalla", tunnusti kersantti, "että joko olen saanut
hermokohtauksen, tai täällä on jotakin kirotun kieroa".
"Mitä on tapahtunut?"
He olivat ehtineet halliin ja sulkeneet oven. Steel alensi ääntään.
"Se alkoi keskiyöllä — joku kuului kulkevan ylös näitä portaita. Minä
ja konstaapeli olimme Malpasin huoneessa — olin parhaillaan opettamassa
hänelle pikettipeliä. Menimme molemmat porraskäytävään odottaen
tapaavamme joko teidät tai tarkastajan Marylebone Lanelta. Siellä ei
ollut ketään. Emme voineet molemmat olla erehtyneet..."
"Kuulitteko tekin sen?" kysyi Shannon kääntyen velton poliisin puoleen.
"Kyllä, sir; kuulin selvästi askelia... jonkinlaista hiipimistä..."
Hän käänsi päänsä ja tuijotti ylös tyhjiin portaisiin. Dick kuuli sen,
ja hetkisen aikaa hän tunsi väristystä selkäpiissään.
Kuului siltä, kuin joku olisi astunut tohvelit jalassa kiviportailla.
Sitten heidän korviinsa kuului verhottua naurua.
Shannon hiipi portaitten juureen. Ylhäällä portaiden käänteessä,
mutta näkymättömissä, paloi yksinäinen sähkölamppu, ja hänen
katsoessaan ylöspäin kulki seinän poikki tavattoman ison pään varjo.
Silmänräpäyksessä hän oli seuraavassa kerroksessa — näkemättä
jälkeäkään päästä tai sen omistajasta.