Marshalt ilmestyy näkyviin.
"Omituista", ihmetteli hän ääneen. "Tämä on senlaatuinen asia, joka on
omiaan panemaan liikkeelle täti Gertrudin."
Steel kuuli "täti Gertrudin". Se oli sovittu merkki — talon
ulkopuolella ja kuulomatkan päässä oli erikoisesti sitä varten asetettu
poliisi. Tämä juoksi aukion poikki nähtyään taskulampulla annetun
merkin.
"Soittakaa ylitarkastajalle, että päällikkö tarvitsee kaikki piirin
varavoimat — ja vartioketjun. Hän ymmärtää asian, jos sanotte
'Gertrude'."
Takaisin palattuaan hän tapasi Dickin tarkastamassa sitä isoa huonetta,
jota Malpas käytti toimistonaan. Verhot oli poistettu paneloiduilta
seiniltä - kaikkialta, paitsi komerosta, joka kätki omituisen
pronssijumalan, ja ikkunain edestä. Ikkunaa vastassa olevan seinän
vieressä oli pitkä, tamminen tarjoilupöytä, ainoa huonekalu koko
huoneessa, lukuunottamatta kahta tuolia, pientä pöytää, jonka vieressä
Malpasin vieraat olivat istuneet, ja kirjoituspöytää.
"Joku on ollut täällä", sanoi Steel. Hän osoitti lattialla hajallaan
olevia kortteja. "Jätin nuo pakkaan pöydälle; olin juuri ryhtymässä
jakamaan kortteja, kun kuulimme askelet portaissa. Luulisin niiden nyt
lakanneen kuulumasta."
Äkkiä Dick tarttui hänen käsivarteensa, ja kaikki kolme odottivat
pinnistäen kuuloaan. Laahustavat, tohvelijalkaiset askelet kuuluivat
jälleen portaista, ja tällä kertaa Dick Shannon antoi toisille merkin
pysyä liikkumattomina.
Ääni kuului yhä vahvemmin, kunnes askelet pysähtyivät, niinkuin kuului,
ulkopuolella olevassa etuhuoneessa. Ovi oli raollaan, mutta heidän
sitä katsoessaan se alkoi hitaasti avautua. Shannon pisti kätensä
takataskuunsa. Seuraavalla hetkellä hänen revolverinsa piippu oli
suunnattu kohti oviaukkoa; mutta mitään muuta ei tapahtunut, ja kun hän
hiipi nopeasti huoneen poikki ja syöksyi ulos etuhuoneeseen, oli se
tyhjä.
Poliisikonstaapeli otti kypäränsä päästään ja kuivasi kuumaa otsaansa.
"Lihaa ja verta minä voin sietää", sanoi hän käheästi. "Sellaista
elävää miestä ei ole olemassa, johon en uskaltaisi käydä käsiksi. Mutta
tämä saa minut värisemään, sir!"
"Ottakaa tämä lamppu ja tarkastakaa yläpuolella olevat huoneet", sanoi
Dick.
Virkapukuinen mies otti vitkastellen taskulampun.
"Älkääkä epäröikö käyttää kalikkaanne." Konstaapeli veti kalikkansa
taskustaan ja katseli sitä koko lailla vähäksyvästi.
"Selvä on, sir", sanoi hän vetäen syvään henkeään. "En pidä siitä,
mutta teen sen."
"Mainio motto kaikelle poliisityölle", sanoi Dick ystävällisesti. "En
luule siellä ylhäällä olevan mitään muuta kuin tyhjät huoneet, mutta
huutakaa, jos näette jotakin, ja minä olen ylhäällä heti paikalla."
Hän kuuli konstaapelin raskain askelin kulkevan ylös portaita, ja
vaikka hän ei olisi tietänytkään, ettei miehellä ollut halua koko
hommaan, niin olisi hän huomannut sen hänen askeltensa äänestä. Äkkiä
askelet lakkasivat kuulumasta, ja Dick astui portaitten juureen.
"Onko kaikki järjestyksessä?" huusi hän.
Ei kuulunut mitään vastausta, vaan ainoastaan omituista jalkojen
rapinaa ja aivankuin kurkusta tulevaa lyhyttä korinaa. Ja sitten tuli
kaiteitten yli jotakin pyöreätä, joka putosi portaille ja vieri Dickin
jalkojen juureen. Se oli konstaapelin kypärä.
Steelin seuraamana hän juoksi ylös portaita ja näki taskulamppunsa
valossa jotakin heiluvan seuraavassa kerroksessa - jotakin, mikä
heilui ja sätkytteli ja potki voimattomasti. Se oli konstaapeli,
joka heilui edestakaisin köyden päässä, joka oli kiedottu hänen
kaulaansa ja kiinnitetty seuraavan kerroksen kaiteeseen. Mies oli
juuri menettämäisillään tajuntansa, kun Steel juoksi paikalle ja
leikkasi köyden poikki hänen päänsä yläpuolelta. He veivät hänet
takaisin Malpasin huoneeseen ja laskivat siellä lattialle, samalla
kuin Steel tunki konjakkia hänen yhteenpurtujen hampaittensa väliin.
Meni kymmenisen minuuttia, ennenkuin hän oli toipunut riittävän paljon
kyetäkseen kertomaan, mitä oli tapahtunut. Eikä hän erikoisen paljoa
tietänytkään.
"Olin juuri kääntymässä seuraavaan kerrokseen, kun köysi putosi
kaulaani ylhäältä päin. Ennenkuin voin huutaa, oli se jo vedetty
kireälle, ja minä voin nähdä jonkun kiskovan sitä seuraavasta
kerroksesta. Minulla oli kyllin mielenmalttia heittääkseni kypäräni
kaiteen yli, sillä muuten olisin ollut kuoleman oma. Miehiin voin käydä
käsiksi, mr Shannon, mutta henkiä..."
"Kuinka paljon painatte, ystäväni?"
"Sataseitsemänkymmentä naulaa, sir."
Dick nyökkäsi.
"Näyttäkää minulle sellainen kummitus, joka voi nostaa
sataseitsemänkymmentä naulaa köyden päässä, niin käännyn heti
spiritistiksi", sanoi hän. "Siellä on tarkastaja, Steel; menkää alas ja
päästäkää hänet sisään."
Steel meni kirjoituspöydän luo, laski kätensä virrankatkaisijalle,
josta käsin oven piti aueta, ja veti kiljaisten pois kätensä. "Mikä
teitä vaivaa?"
"Jossakin on lyhytsulku", sanoi kersantti. "Lainatkaa minulle
käsineenne, sir."
Mutta Dick säästi häneltä sen vaivan. Ojentaen kätensä hän käänsi
katkaisijan saaden samalla tuntea,' ettei nahkainen käsine ollut
miksikään suojaksi — hän tunsi 250 voltin vahvuisen sähkövirran antaman
herpaisevan iskun, mutta katkaisija oli käännetty. "Kas niin", sanoi
hän. "Teidän ei tarvitse mennä alas; he pääsevät kyllä sisään."
He odottivat, mutta koputukset jatkuivat. Miehet katsoivat toisiinsa.
"Avauslaite ei näytä olevan kunnossa", sanoi Dick, ja samassa valot
sammuivat.
"Pysytelkää seinän vieressä älkääkä sytyttäkö taskulamppujanne", sanoi
Shannon matalalla äänellä.
Mutta Steel oli jo painanut taskulamppunsa nappulaa. Lamppu oli tuskin
ehtinyt syttyä, kun toisesta huoneesta leimahti liekki, jokin vihelsi
hänen päänsä ohi, ja kuului läjähdys kuulan iskiessä seinään. Dick
heittäytyi vatsalleen lattialle vetäen apulaisensa mukanaan. Alhaalta
ovelta kuuluvat iskut kajahtelivat tyhjässä hallissa.
Shannon ryömi eteenpäin taskulamppu toisessa ja revolveri toisessa
kädessä, ja Steel seurasi hänen esimerkkiään. Pimeys huoneessa oli
läpitunkematon. Shannon pysähtyi kuuntelemaan.
"Hän on tuolla, nurkassa lähellä ikkunaa", kuiskasi hän.
"Minä luulen, että hän on seinän vieressä", kuiskasi Steel. "Hyvä
jumala!"
Omituinen vihreä valosoikio oli ilmestynyt paneloituun seinään
tarjoilupöydän takana ja tasalla, ja tässä valaistussa paikassa he
näkivät jonkun makaavan. Valo kävi yhä voimakkaammaksi, niin että
jokainen kammottava yksityiskohta tuli selvästi näkyviin.
Makaaja oli frakkipukuun puettu mies, jonka paidanrinta oli musta
ruudin savusta. Kasvot olivat kalpeat ja vahamaiset, molemmat kädet
olivat ristissä rinnalla. Liikkumattomana, kauhistuttavana... Shannon
tunsi hetken aikaa värisevänsä pelosta.
"Se on kuollut mies!" ähkyi Steel. "Hyvä Jumala! Se on Marshalt!
Katsokaa, Shannon, katsokaa — se on Marshaltin ruumis!"