Ulkopiirissä.
Kun Dick oli mennyt, palasi Audrey huoneeseensa ja heittäytyi
vuoteelleen — hän oli vielä hyvin väsynyt ja uninen — ja palautti
surunvoittoisesti hymyillen mieleensä vanhan mrs Graffittin varoitukset
Lontooseen nähden. Mitähän se vanha rouva ajattelisi hänestä? ihmetteli
hän. Sillä hän oli varma siitä, ettei kertomus hänen rikollisurastaan
ollut menettänyt mitään sitä toistettaessa. Mahdollisesti talo
siellä maalla oli jo tullut kuuluisaksi ovelan ja taitavan, todella
romanttisen lainrikkojan entisenä kotina. Mahdollisesti sen seinälle
asetetaan taulu, ajatteli hän puolinukuksissa: "Tässä asui useita
vuosia kuuluisa Audrey Bedford..."
Hän heräsi säpsähtäen horroksistaan. Huoneen ovi oli raollaan: hän
oli varma siitä, että oli sen sulkenut — yhtä varma kuin siitä, että
sen oli työntänyt auki joku ulkoapäin. Hypähtäen ylös vuoteeltaan hän
meni ulos käytävään. Siellä ei näkynyt ketään; hänen oli siis täytynyt
erehtyä.
Sitten hän näki lattialla jalkojensa juuressa kirjeen, ja ensi silmäys
osoitteeseen melkein salpasi hänen hengityksensä. Se oli Malpasilta!
Hän repäisi kuoren auki vapisevin sormin. Sisällä oleva paperi oli
töherretty täyteen isoja kirjaimia, kolme sanaa rivillä:
"Lacy ja hänen kätyrinsä ovat kuolleet. Te menette samaa tietä, jos
petätte minun luottamukseni. Tulkaa tapaamaan minua tänä iltana
kello yhdeksän St. Dunstan'sin portille Ulkopiiriin. Jos kerrotte
Shannonille, niin sitä pahempi hänelle ja teille."
Hän luki kirjeen uudelleen, ja käsi, jossa kirje oli, vapisi. St.
Dunstan's, sokeiden sotilaiden koti, oli Ulkopiirin yksinäisimmässä
osassa. Pitikö hänen ilmoittaa Dickille? Hänen ensimmäinen ajatuksensa
oli olla välittämättä varoituksesta, seuraava koski Dickin
turvallisuutta.
Pantuaan kirjeen käsilaukkuunsa hän meni ulos etsimään siivoojatarta.
Tämä oivallinen nuori nainen ei ollut nähnyt mitään miestä, nuorta tai
vanhaa, hotellikerroksen käytävässä, lukuunottamatta, luonnollisesti,
sellaisia henkilöitä, jotka olivat hyvin tunnettuja.
Audrey oli nyt niin tottunut arvoituksellisiin asioihin, että tämä
uusi säikähdys, joka oli hänet vallannut, tuntui hänestä suorastaan
kuuluvan säännölliseen elämään. Kuka oli tämä arvoituksellinen mies,
tämä harmaa varjo, joka sai itsensä näkymättömäksi tullen ja mennen
mielensä mukaan? Mikäli hotelli oli kysymyksessä, oli hänen työnsä
helppoa. Hotellissa oli kaksi sisäänkäytävää, jotka kumpikin johtivat
eri kadulle (porraskäytävä ja hissi oli rakennuksen molemmissa päissä),
joten oli jokseenkin helppo asia pujahtaa ylös ja alas huomatuksi
tulematta.
Hän luki jälleen kirjeen ja piti siitä entistä vähemmän. Yhtä asiaa
hän ei saanut tehdä, nimittäin jättää siinä olevaa kehoitusta
huomioonottamatta. Hänen täytyi joko mennä määrättyyn paikkaan, tai
kertoa asiasta Dickille ja antautua siitä seuraavaan vaaraan. Monista
syistä hän ei voinut osoittaa luottamustaan Dickille tällä hetkellä
— Dick ajoi näet parhaillaan takaa Malpasia, ja vaikka Audrey olisi
voinut viedä hänet suoraan etsityn miehen luo, hän olisi yhtä helposti
voinut viedä hänet suoraan surman suuhun.
Koko päivän hänen huolestunut mielensä kamppaili tämän kysymyksen
kanssa, jonka lisäksi tuli vielä uusi ikävyys. Siitä hetkestä, jolloin
hän poistui hotellista iltapäivällä, palaamiseensa saakka hänellä oli
sellainen tunne, että häntä pidettiin silmällä. Joku seurasi hänen
jälkiään vartioiden hänen jokaista liikettään. Hän tapasi itsensä
katselemasta pelokkaasti ympärilleen kavahtaen taaksepäin epäillessään
äkkiä tuijottavansa täysin viattomien ja pahaatarkoittamattomien
ihmisten kasvoihin.
Hänelle oli luonteenomaista, ettei se murhenäytelmä, jonka todistajana
hän oli ollut, pidättänyt häntä mielikävelyltään, vaikka hänen oli
koottava koko rohkeutensa voidakseen kulkea pitkin sitä käytävää,
jonka varrella hän oli nähnyt tuntemattoman itsemurhaajan tämän
kuolinhetkellä.
Penkki ei näkynyt käytävän alkupäähän; se oli asetettu käytävän
polvekkeen kohdalle ja tuli näkyviin vähitellen... Hän pysähtyi
paikalleen sydän kiivaasti pamppaillen nähdessään penkistä ensimmäisen
vilahduksen. Hän näki sinisen hameenhelman... ja kaksi pientä jalkaa,
liikkumattomina.
"Olet hullu, Audrey Bedford", sanoi hän.
Hänen omien sanojensa ääni pani hänet jälleen jatkamaan kulkuaan
nähdäkseen kadotuksen paikalla istumassa erään lapsenhoitajan
punaposkinen pienokainen sylissään.
Lapsenhoitaja nosti ylös silmänsä katsellakseen uteliaasti hyvin
sievää tyttöä, joka nauroi ääneen kulkiessaan ohitse. Loukkautuneena
lapsenhoitaja etsi peilin käsilaukustaan nähdäkseen, mille tyttö oli
nauranut.
Paluumatkallaan hotelliin Audrey pysähtyi ostaakseen erään
kanalanhoitajien harrastuksille omistetun viikkolehden - omituinen
päähänpisto häneltä, mutta samalla viisas, sillä sen sivujen tutusta
siansaksasta, sen ilmoitusten kohtuuttomista lupauksista hän löysi
jälleen tasapainonsa.
Hän toivoi, että Dick tulisi käymään sinä iltapäivänä, mutta tällä oli
liian paljon tehtävää, ja tavallaan Audrey oli siitä iloinenkin, koska
hän ei olisi voinut tavata Dickiä kertomatta tälle tekeillä olevasta
asiasta. Dick ei tullut päivällisenkään aikana, ja Audrey vetäytyi
huoneeseensa pohtimaan suunnitelmiaan.
Ensiksi hän jättäisi kaikki rahansa säilytettäväksi hotellin
kassaholviin; ja toiseksi hän valitsisi vahvimmalta näyttävän
autonkuljettajan, jonka voisi löytää, eikä tulisi poistumaan autosta.
Se näytti hyvin järkevältä ja tyydyttävältä suunnitelmalta. Jos
hän vain olisi voinut lainata jonkinlaisen aseen, olisivat hänen
viimeisetkin pelonsyynsä poistuneet; mutta sen rauhallisen ja
vaarattoman yleisön keskuudessa, joka oli tavattavissa hotellin
seurustelusalissa, ei näkynyt ketään, jonka olisi voinut luulla
kantavan murha-asetta mukanaan.
"Ja minä voisin mahdollisesti ampua itseäni!" ajatteli hän.
Suunnitelmanmukaisen autonkuljettajan löytäminen ei ollut niinkään
helppoa. Jonkinlainen hiipivä halvautuminen näytti vallanneen koko
ammattikunnan, ja seisoessaan hotellin ulko-oven edustalla hän näki
viidenkymmenen vanhuudenheikon herrasmiehen matelevan ohi, ennenkuin
sallimuksen lähettämä jättiläinen vihdoinkin tuli näkyviin ja sai
innokkaan kehoituksen pysähtyä.
"Minä olen menossa tapaamaan erästä miestä Ulkopiiriin", sanoi Audrey
hätäisesti. "En — en tahdo jäädä yksin hänen kanssaan. Ymmärrättekö?"
Hän ei ymmärtänyt. Useimmat niistä nuorista naisista, jotka hän oli
vienyt Ulkopiiriin tapaamaan miehiä, olivat tahtoneet aivan päinvastoin.
Audrey antoi hänelle ohjeet ja vaipui auton istuimelle huokaisten
helpotuksesta tietäessään, että epämieluisa seikkailu oli menossa kohti
täyttymystään.
Ilta oli luminen ja myrskyinen, ja Ulkopiirin kadut olivat mustan ja
valkoisen kirjavia tuulessa heiluvien puiden kieltäytyessä pitämästä
putoavia märkiä lumihiutaleita oksillaan. Ulkopiiri voitti itsensä
synkeydessä — viisi minuuttia kestäneen ajon aikana Audrey ei nähnyt
yhtään ihmissielua sen jalkakäytävillä. Auto jatkoi matkaansa
rajattoman pitkän aikaa, ennenkuin se seisahtui jalkakäytävän viereen.
"Tässä on St. Dunstan's, miss", sanoi autonkuljettaja astuen alas
paikaltaan ja avaten auton oven. "Täällä ei ole ketään."
"Odotan heidän tulevan", sanoi Audrey.
Hän oli tuskin sanonut nämä sanat, ennenkuin pitkä auto tuli
äänettömästi näkyviin ja pysähtyi noin kymmenen metrin päähän
ensiksitulleesta. Audrey näki kumaraisen miehen astuvan vaivalloisesti
katukäytävälle ja odotti hengittäen hiukan tavallista nopeammassa
tahdissa.
"Audrey!"
Siitä äänestä ei voinut erehtyä. Audrey astui epäröiden muutamia
askelia ja katsahti taakseen autonkuljettajaan.
"Tahdotteko tulla tänne?" kysyi hän koettaen esiintyä lujana.
Kumarainen mies käveli hitaasti häneen päin, kunnes hän näki valkoisen
kaulahuivin yläpuolella ison nenän ja pitkän leuan, jotka hän oli niin
selvästi kuvannut Dickille aamupäivällä.
"Tulkaa tänne", sanoi mies kärsimättömästi. "Lähettäkää autonne pois."
"Se odottaa täällä", sanoi Audrey äänekkäästi. "En voi viipyä kauan.
Tiedättehän, että poliisi etsii teitä?"
"Lähettäkää pois auto", sähisi mies jälleen sanoen samassa: "Teillä on
joku siellä autossa! Kirous ja kuolema! Kirjoitinhan teille..."
Audrey näki teräksen välähdyksen hänen kädessään ja kavahti taaksepäin.
"Siellä ei ole ketään — vannon, ettei siellä ole ketään! Ainoastaan
autonkuljettaja", sanoi hän.
"Tulkaa tänne", komensi mies. "Menkää minun autooni!"
Audrey kääntyi ja liukastui jäätyneellä katukäytävällä, ja seuraavalla
hetkellä mies oli tarttunut hänen molempiin käsivarsiinsa ja seisoi
hänen takanaan.
"No, no, mitä nyt?" huudahti autonkuljettaja ja tuli uhkaavasti heitä
kohden.
"Pysykää paikallanne!"
Kohotetun pistolin edessä autonkuljettajan oli pakko pysähtyä.
"Ottakaa autonne ja menkää. Kas tässä!"
Kourallinen rahoja putosi melkein hänen jalkojensa juureen, ja
autonkuljettaja kumartui poimiakseen ne ylös. Samassa pistoli
kohosi kerran ylös ja iski rasahtaen suojaamattomaan päähän, ja
autonkuljettaja kaatui katuun kuin pölkky.
Tämä kaikki tapahtui, ennenkuin Audrey käsitti, mihin äärimmäiseen
vaaraan hän oli joutunut — tapahtui ilman, että Audrey voi nähdä
murhaajan kasvoja; sillä tämä seisoi koko ajan hänen takanaan ja iski
autonkuljettajaa hänen olkapäänsä ylitse. Kun autonkuljettaja oli
kaatunut, tunsi Audrey kohoavansa ylös kadusta.
"Jos huudatte, niin leikkaan poikki kurkkunne!" sähisi ääni hänen
korvaansa. "Menette samaa tietä kuin Marshalt ja Tonger — samaa tietä
kuin Dick Shannon tulee menemään, jollette tee, niinkuin teille sanon!"
"Mitä tahdotte minulta?" läähätti Audrey ponnistellen toivottomasti
vapautuakseen hänen otteestaan.
"Palvelusta!" sähisi mies. "Kaikkea, mistä olen teille maksanut!"