Malpasin jumala.
"Tarkastakaa kaikki huoneet", käski Dick. "Mies on yhä vielä talossa.
Hän on ollut täällä." Hän osoitti kirjoituspöytää. Papereissa, jotka
olivat pöydällä epäjärjestyksessä, oli veriläiskiä.
Dick ryhtyi tutkimaan seiniä löytääkseen jonkin toisen uloskäytävän.
"Jumalan tähden!" huudahti hän äkkiä hämmästyneenä.
Huoneen päässä lähellä kirjoituspöytää oli alkoovi, jonka samettiverhot
estivät näkymästä. Vedettyään verhot sivulle Shannon ja hänen
seuralaisensa tuijottivat hämmästyneinä silmiensä eteen aukenevaa näkyä.
Alkoovissa oli iso pronssinen epäjumalankuva, joka istui kyykyllään
leveällä jalustalla. Kuvan takana oli seinällä tavattoman iso kultainen
aurinko, jonka loimuaviin liekkeihin oli upotettu tuhansittain pieniä
rubiineja, jotka sähkövalossa hohtivat kuin palavan tulen liekit.
Ilettävän epäjumalan sivulla oli kaksi kissan näköistä eläintä,
jotka olivat valetut pronssista niinkuin epäjumalakin. Niiden silmät
säkenöivät vihreinä taskulamppujen valossa.
"Smaragdeja, ja oikeita smaragdeja", sanoi Dick. "Näytämme tulleen Ali
Baban luolaan. Jumala on minulle tuntematon. Se on jotakin Plutuksen ja
Medusan väliltä — katsokaahan käärmeitä sen tukassa!"
Epäjumala oli tavattoman ruma. Sen pää oli luonnottoman näköinen.
Ammollaan olevat leuat terävine norsunluuhampaineen näyttivät liikkuvan
niitä katsoessa.
"Se vanha herrasmies näyttää liittäneen paholaisen palveluksen kaikkiin
muihin hyviin puoliinsa", sanoi Dick osoittaen kahta pientä, savusta
mustunutta tuliastiaa, jotka olivat epäjumalan molemmin puolin.
"Se on verta!"
Huomion tekijä oli Steel. Tummalla jalustalla näkyi hänen
taskulamppunsa valossa jotakin kosteata, ja kosketettuaan sitä
sormellaan hän näki sen olevan punaista.
"Koettakaa, liikkuuko tuo kuva mihinkään päin."
Kolme miestä painoi hartiansa patsasta vastaan, mutta se oli
liikkumaton. Dick kääntyi alaistensa puoleen.
"Mihin he ovat panneet Marshaltin ruumiin?" kysyi hän. "Se on jossakin
täällä talossa. Tarkastakaa te ylemmät huoneet, Steel; minä otan
osalleni alakerroksen ja kellarit."
Steel haisteli ilmaa.
"Ettekö huomaa mitään erikoista hajua täällä huoneessa, päällikkö?
Tuntuu aivan siltä, kuin täällä olisi ollut savuava takkavalkea."
Dick oli huomannut saman ilmiön.
"Huomasin sen jo sisään tullessani", aloitti hän, kun eräs
virkapukuisista miehistä keskeytti hänet.
"Jotakin palaa matolla", sanoi tämä, ja taskulampun valossa näkyi
matosta nousevan sininen savukiehkura.
Dick veti käsineen käteensä ja nosti ylös savuavan esineen. Se oli
kuuma hiili, nyt musta ja eloton, mutta tuli kyti matossa.
"Kuinka se on tullut tänne?" kysyi hän.
Steel ei kyennyt antamaan mitään selitystä.
Verhojen kätkössä oli muitakin mielenkiintoisia seikkoja. Erään
takaa, huoneen nurkasta, hän löysi pienen oven. Ilmeisesti tämä ovi
ei ollut sähkölaitteiden yhteydessä, ja palokirves pantiin toimimaan
suurella voimalla, jolloin oven huomattiin johtavan kapeille
kiviportaille. Portaat veivät alakerrokseen ja sieltä erään oven
kautta aukionpuoliseen huoneeseen, joka oli luukuilla varustettujen
ikkunain takana. Salonki oli aikoinaan ollut hyvin hieno huone; se oli
vielä kalustettu, vaikka kaikki esineet olivat niin tomun peittämiä
ja koin syömiä, että koko huone teki äärimmäisen surkean vaikutuksen.
Kaikkiin nurkkiin oli kasattu täydellinen sekasotku mitä mahdottomimpia
tavaroita. Nahkakimppuja, pinoittain zulujen aseita ja omituinen
kokoelma afrikkalaisia epäjumalia, toinen toistaan inhoittavampia.
Nahkat olivat koin syömiä, keihäänkärjet ruosteesta punaisia.
"Lacy Marshaltin ruumis on talossa", sanoi Dick palattuaan yläpuolella
olevaan huoneeseen; "ja hänen murhaajansa on täällä. Oletteko
huomanneet mitään yhteyttä näiden kahden talon välillä?"
"Emme minkäänlaista", sanoi Steel. "Seinät ovat paksut ja lujat. Olen
tarkastanut ne kaikissa kerroksissa."
Palattuaan siihen huoneeseen, jossa ruumis oli tavattu, Dick näki
poliisitarkastajan istuvan Malpasin kirjoituspöydän ääressä.
"Mitä ajattelette tästä, sir?"
Hän ojensi Dickille paperin. Se oli puoli arkkia kirjepaperia, ja
luettuaan sen Dick Shannon tunsi verensä jähmettyvän. Paperissa oli
Audreyn hotellin osoite, ja käsiala oli epäilemättä Audreyn. Dick luki:
"Tahdotteko tulla tapaamaan minua tänä iltana kello kahdeksan. Mr M.
päästää teidät sisään, jos kolkutatte ovea."
Allekirjoitukseksi oli merkitty "A".
Audrey! Vain hetkeksi Dick joutui pois tasapainostaan, mutta sitten
asia selvisi hänelle heti. Tämä oli yksi niistä kirjeistä, jotka vanha
mies oli pyytänyt Audreyn kirjoittamaan puhtaaksi. Se oli se syötti,
joka oli houkutellut miljoonamiehen kuolemaan.
Hän veti Steelin syrjään ja näytti hänelle kirjeen.
"Voin selittää tämän", sanoi hän, "se on yksi niistä kirjeistä, joita
miss Bedford kirjoitti puhtaaksi sen vanhan miehen ohjeiden mukaan." Ja
sitten hän sanoi: "Menen ilmoittamaan uutisen Tongerille."
Hän oli kokonaan unohtanut Tongerin ja sen vaikutuksen, minkä uutinen
tekisi viereisessä talossa.
Pieni väkijoukko oli kokoontunut ulko-oven eteen, kun hän tuli ulos,
sillä uutinen murhenäytelmästä oli levinnyt sellaisissa tapauksissa
tavallisella nopeudella. Marshaltin talon eteishallista näkyi valoa,
ja hän soitti ovikelloa, Tonger tulisi järkytetyksi. Hän oli kasvanut
yhdessä vainajan kanssa, taistellut hänen mukanaan ja tuntenut samoja
tunteita kuin hänkin. Vaikka hän olikin lurjus, oli kamaripalvelijan
tiedossa joitakin hyviäkin puolia entisestä isännästään.
Hänen soittoonsa ei tullut mitään vastausta, minkä vuoksi hän soitti
uudelleen. Silloin hän kuuli Steelin kutsuvan häntä ja kääntyi takaisin
mennäkseen apulaistaan vastaan.
Hän oli juuri ehtinyt laskeutua alas katukäytävälle ja kääntyä puoleksi
Steeliin päin, kun Marshaltin talosta kuului laukaus, jota seurasi
nopeasti kaksi muuta.
Samassa hetkessä hän oli jälleen ovella. Jostakin kellarikerroksesta
kuului huutoja, ja keittiön ovi lensi auki.
"Murha!" kuului naisen ääni huutavan.
Samalla Dick juoksi jo ylös portaita. Joku pyörtymäisillään oleva
nainen syöksyi häntä vastaan, mutta hän sysäsi tämän syrjään, kiiti
halki keittiön ja juoksi ylös portaita, joiden arveli johtavan halliin.
Siellä hän tapasi kolme hysteeristä palvelustyttöä ja naisen, joka
luultavasti oli keittäjätär ja joka osoittautui olevan kylmäverisin ja
järkevin koko joukossa, vaikka hän ei voinutkaan antaa muita tietoja,
kuin että oli kuullut laukaukset ja mr Tongerin äänen.
"Täältä, sir!" Yksi tytöistä osoitti vapisevin sormin ylöspäin. "Mr
Marshaltin lukuhuoneesta!"
Shannon juoksi ylös harpaten kaksi porrasta kerrallaan ja näki ylös
tultuaan, että lukuhuoneen ovi oli selkosen selällään. Poikittain
kynnyksellä oli Tongerin ruumis, ja hän oli kuollut.
Tonger! Työntäen kätensä miehen alle hän nosti hänet kevyesti ylös ja
asetti sohvalle. Häntäkin oli ammuttu aivan läheltä — ei ollut mitään
syytä kutsua lääkäriä. Kuolema oli tullut silmänräpäyksessä.
Dick astui ovelle ja kutsui erään palvelijattarista.
"Hakekaa heti tänne poliisikonstaapeli!"
Tällä kertaa ei tuntematon murhaaja pääsisi häivyttämään pois tekonsa
todistusta.
Hän odotti, kunnes ruumis oli viety pois, ennenkuin suoritti
summittaisen tarkastuksen lukuhuoneessa. Kaksi tyhjää patruunaa oli
merkkinä siitä, että murha oli tehty automaattisella pistolilla. Mutta
kuinka oli murhaaja päässyt pakoon? Hänen mieleensä johtui ajatus, ja
hän lähti etsimään jotakin palvelijattarista.
"Kun minä tulin ylös keittiöstä, oli ulko-ovi auki — kuka avasi sen?"
Kukaan ei tietänyt siitä mitään. Ovi oli ollut auki, kun he syöksyivät
ulos kellarikerroksesta. Talon pintapuolinen tutkiminen ei tuottanut
mitään tuloksia, mutta yksi seikka kävi täysin selväksi: Malpasilla oli
liittolainen, ja jos joku oli päässyt pakoon, niin se oli tämä toinen.
Hän oli varma siitä, että Malpas oli jäänyt taloonsa Marshaltin murhan
jälkeen.
Dick palasi n:oon 551 jatkaakseen tutkimuksiaan siellä. Kaikki huoneet
oli jo tarkastettu lukuunottamatta erästä ylimmässä kerroksessa olevaa,
joka uhmasi kaikkia poliisin sisäänpääsyponnistuksia.
"Ovi on saatava auki", sanoi Dick päättävästi. "Teidän on haettava
sorkkarauta! En lähde tästä talosta, ennenkuin jokainen huone on
tarkastettu."
Hän oli yksin mustaverhoisessa huoneessa, jossa Marshalt oli ammuttu,
pohtien ruumiin katoamisen arvoitusta, kun hän huomasi jonkun liikkuvan
takanaan. Hän kääntyi ympäri ja näki miehen seisovan ovella. Ensiksi
Dick Shannon huomasi ainoastaan hänen silmälasiensa välkkeen. Se oli
"Brown", Lontoon rampa ihailija, jonka hän oli tavannut sinä iltana
Portman Squarella ja joka oli osoittanut niin suurta mielenkiintoa
timantteihin. Epäluulo ampautui heti Shannonin aivoihin.
"Kuinka te olette päässyt tänne?" kysyi hän lyhyesti.
"Oven kautta", kuului sävyisä vastaus. "Se oli selkosen selällään, ja
kun olin röyhkeämpi kuin muut ulkona olevista, niin tulin sisään."
"Eikö siellä ole poliisia ovella?"
"Jos siellä oli poliisi, niin en ainakaan minä nähnyt häntä", sanoi
toinen luontevasti. "Pelkään olevani täällä liikaa, kapteeni Shannon."
"Pelkään sitä samaa", sanoi Dick, "mutta ette saa mennä, ennenkuin olen
saanut selville, kuinka pääsitte sisään".
Vanhahko mies näytti hymyilleen hampaansa.
"Älkää sanoko, että minua epäillään", sanoi hän ivallisesti. "Se olisi
liian ikävää! Olla epäiltynä vanhan ystäväni Lacy Marshaltin murhasta!"
Dick ei pitänyt hänen ovelasta hymystään, eikä hänen mielestään
illan murhenäytelmässä ollut mitään huvittavaa. Senvuoksi hän
seuratessaan miestä alas portaita oli hyvin ajatuksissaan. Ovella oleva
poliisikonstaapeli ei ollut nähnyt miehen tulevan sisään. Hän vannoi
joka tapauksessa, ettei kukaan ollut päässyt hänen ohitseen hänen
ollessaan ovella.
"Mitä tämä merkitsee!" kysyi Dick katsoen kutsumattomaan vieraaseen.
"Se merkitsee, että konstaapeli on väärässä", sanoi toinen kylmästi.
"Ehkäpä hän muistaa menneensä jalkakäytävälle ajaakseen väkijoukon
hiukan kauemmaksi."
Konstaapeli myönsi tehneensä niin.
"Teidän olisi pitänyt nähdä se hallista tai portailta", sanoi Shannon
epävarmana.
"Seurasin kaikkea ulkoapäin, mutta minusta on täysin selvää, että jos
joku on kyllin järjetön tullakseen sellaiseen paikkaan, jossa on tehty
murha, hän saa syyttää ainoastaan itseään, jos joutuu epäillyksi."
"Missä asutte?"
"Yhä edelleen Ritz-Carltonissa. Jään tänne, jos tahdotte, mutta
vakuutan teille, että häpeällisin rikos, josta minua voidaan syyttää,
on tässä tapauksessa hillitön uteliaisuus."
Dick oli jo tarkistanut miehen ilmoituksen, että hän oli tämän hienon
hotellin vieraana, ja tungettelija sai kehoituksen mennä tiehensä ja
pitää huolta vain omista asioistaan.
"En pidä siitä ensinkään", sanoi Shannon apulaiselleen, kun he
palasivat Malpasin huoneeseen. "Hän oli voinut tulla sisään, niinkuin
hän sanoi; toiselta puolen on hyvin todennäköistä, että hän oli talossa
jo silloin, kun murha tapahtui. Kuinka kauan ne avaavat sitä ovea?
Täytyy mennä katsomaan."
Hän seurasi Steeliä ylimpään kerrokseen, missä kaksi konstaapelia
seisoi tukevan oven edessä, jossa ei ollut avainta eikä ovenripaa.
"Kuinka se on pantu kiinni?" kysyi Dick tutkien tarkkaan ovea.
"Sisäpuolelta, sir", sanoi toinen poliiseista. "Joku on nyt siellä."
"Oletteko varma siitä?" kysyi Dick nopeasti.
"Kyllä, sir", sanoi toinen poliisi. "Minäkin kuulin sen. Jonkinlaisen
kumahduksen ja aivankuin pöydän vetämisestä lattian poikki syntynyttä
ääntä."
Hän kohotti varoittaen sormen huulilleen ja taivutti päätään. Dick
kuunteli myöskin. Ensin hän ei voinut kuulla mitään, mutta sitten hänen
korviinsa kuului mitä heikointa narinaa, aivankuin ruosteisen saranan
kääntymisestä syntynyttä.
"Olemme koettaneet saada sen auki kirveellä", sanoi Steel osoittaen
puuhun iskettyjä syviä rakoja, "mutta tässä ei ollut mitään
ponnistuspaikkaa. Tässä tulevatkin jo miehet sorkkarautoineen."
"Kuuletteko?" kysyi toinen poliiseista äkkiä.
Hän olisi ollut kuuro, jollei olisi kuullut. Huoneesta tuli kaatuvan
tuolin ääni, ja sitä seurasi vähän ajan kuluttua kumea jymähdys,
aivankuin jokin olisi pudonnut.
"Ovi auki, nopeasti!" sanoi Shannon.
Tarttuen yhteen sorkkaraudoista hän työnsi sen ohuen kärjen oven ja
pihtipielen väliin ja väänsi voimiensa takaa. Ovi antoi hitaasti
myöten. Toinen sorkkarauta tuli avuksi, ja silloin ovi aukeni terävästi
pamahtaen.
Ullakkohuone, johon he syöksyivät, oli tyhjä, lukuunottamatta tuolia,
joka oli kumollaan lattialla, ja pöytää. Hypättyään pöydälle Dick
koetti työntää auki päänsä yläpuolella olevan kattoikkunan, mutta se
oli lujasti kiinni. Samalla hän suuntasi taskulamppunsa valonsäteet
ylöspäin. Ikkunan likaisen lasin läpi hän näki ääriviivat kasvoista,
jotka tuijottivat alas häneen. Vain hetkinen, ja sitten ne katosivat.
Pitkä, terävä leuka, korkea, ulospullistunut otsa, hirveän iso nenä...