Kuoleman talo.
Viisi minuuttia sen jälkeen, kuin Shannon oli eronnut Audreysta,
pysähtyi hänen autonsa Marshaltin talon eteen. Tonger avasi hänelle
oven. Tavallisesti kamaripalvelija oli olevinaan puettu jonkinlaiseen
livreepukuun — hännystakkiin ja raitaisiin liiveihin — mutta nyt
hänellä oli yllään tweed-puku ja paksu päällystakki, niin että näytti
siltä, kuin hän olisi juuri palannut matkalta.
"Marshalt on ulkona", sanoi hän töykeästi.
"Te näytätte jokseenkin sairaalta: mikä teitä vaivaa?" kysyi Dick.
Hän astui pyytämättä halliin ja sulki oven jälkeensä. Tonger näytti
huvitetulta.
"Tepä sen sanoitte! Oletteko koskaan ollut lentokoneessa?"
Dick nauroi.
"Vai siellä te olette ollut, kas vain! No niin, tunnen myötätuntoa
teitä kohtaan, jos olette huono merimies — se on uusi mutta ikävä
kokemus. Asiani koskee oikeastaan enemmän teitä kuin Marshaltia.
Muistatteko naisen, joka tuli tänne viikko sitten — naisen, jonka
heititte ulos?"
Tonger nyökkäsi.
"Tulkaa salonkiin, kapteeni", sanoi hän äkkiä ja avasi oven vääntäen
sähkövalon palamaan. "Olen vasta juuri tullut takaisin. Te melkein
seurasitte minua sisään. Mitä sitten siitä naisesta?"
"Tänään iltapäivällä", sanoi Dick, "tavattiin eräs nainen kuolleena
puistossa. Minulla on syytä uskoa, että oli se sama henkilö, joka
metelöitsi täällä."
Tonger tuijotti häneen suu auki.
"En luulisi sitä", sanoi hän. "Sanoitteko puistossa? On voinut olla,
tietysti. Mutta minä en tiedä mitään hänestä, missä hän on tai mitään
muuta."
"Sanoitte hänen olleen mrs Se-ja-se Fourteen Streamsista."
"Hän sanoi sen nimekseen; minä en tuntenut häntä. Tahtoisitteko, että
kävisin häntä katsomassa?"
Dick ajatteli asiaa. Mies kärsi ilmeisesti matkansa vaikutuksista, ja
olisi kohtuutonta panna hänet uudelleen koetteelle samana iltana.
"Huomenna riittää", sanoi hän.
Hän ei halunnut pitkittää keskustelua, koska tahtoi ehdottomasti
täyttää Audreyn kanssa tekemänsä sopimuksen, ja Tonger saattoi hänet
ovelle.
"Laivat ovat pahoja", sanoi hän, "ja pienet veneet ovat pahempia, mutta
lentokoneet ovat suoranainen helvetti, kapteeni! Seuraavalla kerralla
kun Lacy lähettää minut Pariisiin, menen laivassa — koko matkan, jos
voin! Kuinka hän kuoli, se nainen?" kysyi hän odottamatta.
"Luulemme, että kysymyksessä on itsemurha myrkyttäytymällä. Hänen
vieressään oli hopeinen pullo."
Hän seisoi portailla, ja hänen puhuessaan ovi sulkeutui hiljaa.
Ilmeisesti mr Tonger oli ainoastaan osoittanut kohteliasta
mielenkiintoa puistossa tehtyyn löytöön ja oli enemmän huolissaan omien
sisällisten vaivojensa takia.
"Käyttäytymisesi, ystäväiseni, vaatii korjausta", sanoi Dick astuessaan
alas portaita, puoleksi loukkautuneena, puoleksi huvitettuna...
Hänen tultuaan katukäytävälle kulki eräs nainen hänen ohitsensa. Hän
oli nähnyt naisen tulevan sen pienen valokehän lävitse, jonka eräs
katulampuista muodosti ympärilleen, ja kun nainen nyt tuli hänen
kohdalleen, niin jokin seikka tämän käyntitavassa veti puoleensa hänen
huomionsa. Nainen oli puettu mustiin; leveäreunainen hattu kätki hänen
kasvonsa. Mutta Dick tunsi hänet ja hetken mielijohteesta toimien
mainitsi hänen nimensä.
"Mrs Elton."
Nainen pysähtyi aivankuin ammuttuna ja kääntyi puoleksi häneen päin..
"Kuka se on?" kysyi hän vapisevalla äänellä. "Oh — tekö?" Sitten
innokkaasti: "Oletteko nähnyt Marshaltia?"
"En ole."
"Minä olen koettanut päästä hänen luokseen, mutta hänen on täytynyt
muuttaa toinen lukko takaoveen. Oi, jumalani! Kapteeni Shannon, mitä
tulee tapahtumaan?"
"Mitä sitten voisi tapahtua?" kysyi Dick pelästyen hänen äänessään
ilmenevää levottomuutta.
"Eihän Martin ole siellä, vai onko? Kuinka hullu, voi, kuinka hullu
olenkaan ollut!"
"Ei, siellä ei ole ketään, ei edes Marshaltiakaan."
Dora seisoi miettien käsi suun edessä, kalpeat kasvot riutuneen
näköisinä. Sitten hän odottamatta siirtyi toiseen äänilajiin.
"Minä vihaan sitä tyttöä, minä vihaan häntä!" sanoi hän sähisten, ja
hänen äänensä värisi kiihkosta. "Ei olisi koskaan voinut uneksiakaan,
että hän oli sitä lajia. Se halpamainen, pieni tekopyhimys! Tiedän,
että he tapaavat toisiaan! En välitä siitä, mitä Martin tekee, en
välitä siitä, mitä hän tietää; mutta jos Lacy pettää minua — hän on
vaihtanut lukon — se todistaa..." Hänen äänensä kuoli nyyhkytykseen.
"Mistä ihmeestä te puhutte?" kysyi Dick hämmästyneenä.
Nainen oli säälittävän hysteerisessä tilassa. Dick voi nähdä hänen
vapisevan toivottoman raivonsa voimasta.
"Puhun Audreysta ja Lacysta", sanoi Dora itkien.
Ja sitten hän sanaakaan lisäämättä kääntyi ja kiiruhti takaisin samaa
tietä kuin oli tullutkin, jättäen Dickin tuijottamaan ihmeissään hänen
jälkeensä.
Kun Dick saapui aukion päähän, oli Audrey jo odottamassa häntä.
"Kenen kanssa te puhuitte?" kysyi Audrey heidän kulkiessaan n::oa 551
kohden.
"En kenenkään — en ainakaan kenenkään teidän tuntemanne kanssa", sanoi
Dick.
Audrey tahtoi erota Dickistä talon lähellä.
"Olkaa kiltti, älkää tulko kauemmaksi", pyysi hän.
"Tulen sisään teidän kanssanne", sanoi Dick, "tai muuten te ette mene
sisään — en todellakaan aio sallia teidän mennä sinne yksin".
Audrey katsoi häneen ajattelevaisena.
"Ehkäpä se on parasta, vaikka minusta tuntuu, ettei minun pitäisi
suostua siihen. Hän voi olla kauhistuttava mies, mutta minä olen
hänelle jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa."
"Onko teillä rahat mukananne?"
"Kaikki, mitä on jäljellä", sanoi Audrey hymyillen. "Olen ollut
hyvin saita. Maksoin täysihoidostani viikoksi etukäteen hotellissa.
Luultavasti käsitätte, että minun on saatava toinen toimi maanantaina,
ja voi käydä niin, että mr Malpas lähettää hakemaan poliisia, jollen
voi tehdä tiliä menettämistäni rahoista."
"Antakaa hänen lähettää hakemaan minua", sanoi Dick.
He olivat nyt saapuneet n:on 551 ovelle, ja hiukan epäröityään Audrey
koputti. Ei kuulunut mitään vastausta, minkä vuoksi hän koputti
uudelleen. Sitten kova ääni puhui ovipilarista.
"Kuka siellä?"
"Miss Bedford."
"Oletteko yksin?"
Audrey epäröi Dickin nyökätessä kiihkeästi.
"Kyllä", sanoi Audrey.
Hän oli tuskin ehtinyt sanoa sen, kun ovi aukeni hitaasti, ja hän
pujahti sisään salapoliisin seuraamana. Himmeä valo paloi eteishallissa.
"Odottakaa täällä", kuiskasi tyttö, kun ovi sulkeutui heidän takanaan.
Dick noudatti kehoitusta mitään sanomatta, vaikka hänellä ei ollut
mitään aikomusta odottaa niin kaukana. Audrey oli tuskin ehtinyt
ensimmäisen porrasjakson päähän, kun Dick oli hänen jäljessään
kumipohjaisten kenkiensä aiheuttamatta mitään ääntä. Audrey näki
hänet kohotettuaan kätensä koputtaakseen ovea ja pysähdytti hänet
rypistämällä otsaansa. Hän koputti kahdesti, ja hänen kätensä oli jo
kohotettu kolmatta kertaa, kun sisällä olevasta huoneesta kuului kaksi
laukausta nopeasti toinen toisensa jälkeen.
Samalla hetkellä Shannon oli hänen vieressään ja työnsi hänet selkänsä
taakse. Dickin heittäydyttyä koko painollaan ovea vastaan se aukeni
äkkiä. Dick huomasi joutuneensa hyvin valaistuun etuhuoneeseen, ja
hänen edessään oli pimeän huoneen avonainen ovi. Huoneesta ei näkynyt
valon vilahdustakaan.
"Onko siellä ketään?" huusi Dick terävällä äänellä ja kuuli hiipivää
liikettä.
"Mitä se on?" kysyi tytön pelästynyt ääni.
"En tiedä."
Huone teki jonkinlaisen peloittavan vaikutuksen. Dick tunsi hiustensa
niskassa kohoavan pystyyn ja karmivaa tunnetta päänahkassaan.
"Kuka siellä on?" kysyi hän uudelleen.
Ja sitten, aivan odottamatta, syttyi kaksi valoa palamaan; pöytälamppu
ja vahvasti varjostettu valo pienen pöydän ja hänen ulottuvissaan
olevan tuolin yläpuolella. Vähään aikaan hän ei huomannut mitään
epätavallista, mutta sitten hän näki aivan keskellä huonetta miehen
makaavan matolla suullaan.
Hän syöksyi eteenpäin. Rinnan korkeudella oleva metallilanka tarttui
häneen kiinni, toinen alhaalla oleva lanka oli heittää hänet kumoon;
mutta hänen taskulamppunsa paljasti kolmannen langan, jonka hän
potkaisi poikki. Seuraavalla hetkellä hän oli polvistunut miehen
viereen ja kääntänyt hänet selälleen.
Se oli Lacy Marshalt, ja hänen valkoisen paitansa rinta oli sydämen
yläpuolelta mustunut aivan läheltä laukaistun pistolin savusta. Hänen
hajallaan olevat kätensä olivat tuskasta puristuneet nyrkkiin, puoliksi
sulkeutuneet silmät tuijottivat lasimaisina pimeään kattoon, ja nyt
alkoi esiintihkuva veri punata paidan rinnassa olevaa savutahraa.
"Kuollut!" huohotti Dick.
"Mitä se on, mitä se on?" kysyi tytön säikähtynyt ääni.
"Seisokaa paikallanne", komensi Dick. "Älkää poistuko huoneesta."
Hän ei uskaltanut päästää Audreyta näkyvistään tässä salaperäisyyden
ja kuoleman talossa. Astuttuaan varovaisesti kirjoituspöydän luo hän
löysi, niinkuin oli odottanutkin, vanhan miehen käden ulottuvilta
pienen katkaisijataulun, josta käsin ovien avaaminen ja sulkeminen
tapahtui. Hän käänsi katkaisijat takaisin toisen toisensa jälkeen ja
palasi sitten tytön luo.
"Luulen, että ovet ovat nyt auki", sanoi hän ja pistettyään kätensä
Audreyn kainaloon kiiruhti hänen kanssaan alas portaita.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Audrey uudelleen. "Kuka oli se — se mies?"
"Kerron teille myöhemmin."
Ulko-ovi oli selko selällään, ja he juoksivat ulos kadulle.
Vuokra-auton himmeät valot olivat näkyvissä aukiolla, ja Dickin kimeä
vihellys toi auton jalkakäytävän viereen.
"Menkää takaisin hotelliinne", sanoi Dick, "ja olkaa siellä siksi,
kunnes tulen teidän luoksenne".
"Te ette saa mennä enää siihen taloon", sanoi Audrey pelokkaasti. Hän
tarttui Dickin käsivarteen. "Minä pyydän, olkaa kiltti, älkää menkö!
Teille tapahtuu jotakin — tiedän sen varmasti."
Dick irroitti lempeästi hänen kätensä.
"Siellä ei ole mitään pelättävää", sanoi hän. "Saan vähässä ajassa
näyttämölle koko joukon poliiseja, ja..."
_Pam!_
Hän katsahti taakseen hyvissä ajoin nähdäkseen ulko-oven sulkeutuvan.
"Talossa on vielä joku!" kuiskasi Audrey. "Älkää jumalan tähden menkö
sinne! Kapteeni Shannon — Dick! Älkää menkö sisään!"
Dick juoksi ylös portaille ja heittäytyi koko painollaan ovea vastaan,
mutta se ei hievahtanutkaan.
"Näyttää melkein siltä, kuin minut olisi suljettu pois pelistä", sanoi
hän. "Menkää nyt, olkaa hyvä!"
Hän tuskin odotti auton liikkeellelähtöä, ennenkuin oli takomassa
ovea. Hän ei odottanut mitään vastausta. Sitten hän äkkiä tunsi kylmät
väreet selässään kuullessaan aivan korvansa juuressa mielettömän
naurunräjähdyksen.
"Hän on käsissäni, hän on käsissäni, hän on käsissäni!" huusi ääni, ja
sitten oli kaikki hiljaista.
"Avatkaa ovi!" huusi Dick käheästi. "Avatkaa ovi! Tahdon puhua
kanssanne."
Ei mitään vastausta.
Dickin kovan kolkutuksen kutsumana tuli nyt eräs poliisikonstaapeli
Baker Streetin pimeydestä, ja häneen oli liittynyt toinen mies, jonka
Dick tunsi heti Willittiksi, yksityisetsiväksi.
"Onko jokin vinossa, kapteeni Shannon?" kysyi viimeksimainittu.
"Mitä te teette täällä?" kysyi Dick.
"Olen vartioimassa taloa. Olen saanut tehtävän mr Marshaltilta."
Se oli hämmästyttävä uutinen.
"Onko Marshalt pyytänyt teitä vartioimaan täällä?" kysyi Dick nopeasti
ja, kun Willitt oli vastannut myöntävästi: "Onko teillä joku vahtimassa
myöskin talon takapuolella?"
"Kyllä, kapteeni Shannon, ja vielä kolmas mies Marshaltin talon
katolla."
Dick teki päätöksensä.
"Menkää ystävänne luo talon taakse. Onko teillä minkäänlaista asetta?"
Mies näytti joutuvan hämilleen.
"Se merkitsee, että teillä on revolveri ilman aseenkantolupaa! No,
jätetään se kysymys. Menkää talon taakse älkääkä unohtako, että olette,
tekemisissä murhaajan kanssa, asestetun murhaajan, joka ei tule
tuumimaan kahdesti ampuessaan teidät, niinkuin hän ampui Marshaltin."
"Marshaltin?" huohotti toinen. "Onko hänet ammuttu?"
"Hän on kuollut", nyökkäsi Dick.
Hän lähetti konstaapelin hakemaan lisävoimia ja välttämättömän
poliisiambulanssin ja tarkasti pikaisesti talon julkisivustan. Leveä,
piikkiaidan ympäröimä väli erotti katukäytävästä kaksi ikkunaa, jotka,
niinkuin hän tiesi, olivat varustetut luukuilla. Niihin olisi voinut
päästä käsiksi lankun avulla, mutta jos huoneeseen olisi päästy sitä
tietä, olisi edessä ollut hallin ovi (hän muisti oven), jota olisi
ollut yhtä vaikea saada auki kuin ulko-oveakin. Hän oli jo aikaisemmin
ajatellut tätä sisäänpääsymahdollisuutta ja hylännyt sen. Jättäen
paikalle poliisikonstaapelin, joka sillä välin oli palannut, hän meni
talon takapuolella vartioivien kahden miehen luo.
Portman Squaren takana olevalla kapealla takakadulla ei ollut nähtävänä
mitään muuta kuin korkea muuri, jossa oli lukittu ovi. Ovea oli
ilmeisesti käytetty, sillä sen alla ei ollut mitään rikkoja ja roskia,
joita niin helposti keräytyy sellaisen oven alle, jota ei käytetä.
Willittin mies auttoi häntä kiipeämään muurin harjalle. Taskulamppunsa
avulla hän näki kapean pihan ja toisen oven, jonka hän arvasi olevan
yhtä lujasti suljetun kuin kaikkien muidenkin. Hän palasi Portman
Squarelle samaan aikaan, kuin poliisiauto, joka oli täynnä etsiviä ja
virkapukuisia poliiseja, tuli aukiolle. Ensimmäisenä hyppäsi autosta
kersantti Steel. Eräällä miehistä oli mukanaan iso palokirves, mutta
ensimmäinen isku oveen sai Dickin käsittämään, ettei sillä tapaa
päästäisi kovinkaan pitkälle.
"Ovi on peitetty teräksellä; meidän on räjähdytettävä se auki", sanoi
hän.
Räjähdyttäminen osoittautui kuitenkin tavattoman vaikeaksi tehtäväksi.
Avaimenreikä oli tavattoman pieni, ja näytti siltä, että räjähdysaineen
paneminen lukkoon olisi yhtä vaikea kuin vaarallinenkin tehtävä.
Ja silloin, kun Dick parhaillaan neuvotteli päivystävän
poliisitarkastajan kanssa, tapahtui ihme. Kuului lukon napsahdus, ja
ovi avautui hitaasti.
"Pankaa kiila oven väliin", käski Dick ja kiiti ylös portaita kuoleman
huoneeseen.
Valot paloivat yhä; hän seisoi oviaukossa hämmästyksen lamauttamana.
Lacy Marshaltin ruumis oli kadonnut!