Tarjous.
Oli kirkas talvinen aamu. Taivas oli sininen, ja keltainen
auringonpaiste valaisi iloisesti Audreyn huoneen, oli sellainen päivä
joka sanoo: "tule ulos", ja houkuttelee työstä laiskuuteen.
Audrey istui työnsä ääressä, joka ei tuntunut hänestä erikoisen
miellyttävältä. Pieni pinkka lyijykynällä kirjoitettuja konsepteja
oli kirjoitettava puhtaaksi ja palautettava iltaan mennessä. Itse
työ ei oikeastaan ollut mitään, mutta tehtävän yksitoikkoisuus, sen
silminnähtävä hyödyttömyys vaivasi häntä. Ja hänellä oli epämieluisa
tunne, joka hipoi varmuutta, että hänen työnantajansa ainoastaan koetti
löytää hänelle pikku tehtäviä saadakseen hänen aikansa kulumaan ja
että se oikea palvelus, joka hänellä oli mielessä, paljastuisi paljon
vastenmielisemmässä valossa.
Hän avasi ikkunan ja katsoi vilkasliikenteiselle kadulle toivoen
näkevänsä siellä jotakin mielenkiintoista, mikä antaisi hänelle aiheen
lykätä työnsä hiukan myöhemmäksi. Mutta mitään sellaista ei näkynyt,
minkä vuoksi hän huokaisten palasi pöytänsä ääreen, kastoi kynän
musteeseen ja ryhtyi työhönsä. Hän sai sen valmiiksi lounasaikaan
mennessä, sulki jäljennökset ja konseptit isoon kirjekuoreen ja
kirjoitettuaan osoitteeksi "A. Malpas, Esq., 551, Portman Square"
pudotti sen hotellin kirjelaatikkoon.
Kuka oli mr Malpas, ja mikä oli hänen ammattinsa, ihmetteli hän.
Nuoruus vihaa kaikkea luonnotonta, ja Audrey oli iälleen uskollinen.
Hän odotti jonkinlaisella pelolla tulossa olevaa keskustelua, joka
voisi aivan hyvin aiheuttaa hänelle erinäisiä vaikeuksia; mutta
kaikkien hänen mietteittensä takana pilkisti aina sama epämieluisa
ajatus, jonka hän ei olisi tahtonut antaa pukeutua selvään muotoon.
Edellisen illan järkytyksistä ei ollut ollut pienin hänen tekemänsä
huomio Doran ja Marshaltin välisestä ystävyydestä. Hän oli enemmän
kuin järkytetty, hän oli kauhistunut. Hän näki nyt sisarensa uudessa
valossa, ja vielä mitä rumimmassa valossa. Oliko se ollut Dora, jonka
nyyhkytykset hän oli luullut? Se ei ollut todennäköistä. Audrey oli
senjälkeen arvellut, että hänen kuulemansa itkun ääni oli ehkä vain
hänen oman mielikuvituksensa tuotetta, hänen oman pelkonsa aiheuttamaa.
Aina, kun hän antoi ajatustensa pysähtyä Doraan, hän tunsi kuvotusta ja
siirtyi nopeasti vähemmän piinallisiin ajatuksiin.
Sitten hänelle kävi selväksi, niinkuin hänelle oli käynyt selväksi
vankilassa, että Dora oli melkein vieras hänelle. Hän oli aina pitänyt
heidän suhdettaan jonakin peruuttamattomana, joka antoi heille
automaattisesti yhteiset edut. He olivat saman ruumiin kaksi kättä.
Mutta mikäli Dora oli aina kuulunut muualle, niin ei heidän niin
voimakkaasti korostettu vieraantumisensa ollut aiheuttanut niin suurta
järkytystä kuin tämä uusi huomio.
Hänen ollessaan menossa ravintolaan antoi eteisvartija hänelle kirjeen,
jonka lähetti oli juuri tuonut. Silmäys lyijykynällä kirjoitettuun
osoitteeseen ilmoitti hänelle, että se oli Malpasilta. Tämä ei ollut
koskaan aikaisemmin lähettänyt kirjettä päivällä, ja Audreyssä heräsi
pienoinen pelko, että Malpas tahtoi tavata häntä. Kirje oli lyhyt ja
arvoituksellinen.
"Kiellän teitä tapaamasta enää Marshaltia. Se tarjous, jonka hän aikoo
tehdä teille tänään, on hylättävä."
Hän tuijotti hämmästyneenä varmoihin riveihin ollen harmistunut sekä
sanojen sävyn että niiden kirjoittajan omaksuman määräämisvallan
johdosta. Minkä tarjouksen aikoi Marshalt tehdä? Sillä ei ollut
kovinkaan suurta merkitystä; ilman tätä määräystäkin hän hylkäisi
houkuttelevimmankin tarjouksen, jonka eteläafrikkalaisen kekseliäisyys
voisi saada syntymään.
Hän oli saapa tietää tarjouksen luonteen. Hänen päästyään puoliväliin
lounasta asiapoika toi toisen kirjeen, ja hän tunsi heti Marshaltin
sujuvan käsialan. Marshalt aloitti kirjeensä pyytämällä nöyrästi
anteeksi edellisen illan moukkamaisuuttaan. Hän ei tulisi koskaan
antamaan anteeksi itselleen (hän sanoi), mutta rukoili, että Audrey
olisi armeliaampi. Hän oli tuntenut Audreyn kauemmin, kuin tämä
kuvitteli, ja...
"... valitsin kömpelöimmän ja typerimmän keinon tavatakseni teidät.
Audrey, minä rakastan teitä, vilpittömästi ja rehellisesti, ja jos
suostuisitte tulemaan vaimokseni, niin tekisitte minut onnellisimmaksi
mieheksi maailmassa."
Avioliittotarjous! Se oli viimeinen asia, jota Audrey oli odottanut
Lacy Marshaltilta, ja hukkaamatta yhtään aikaa hän jättäen lounaansa
kesken kirjoitti heti vastauksen.
"Hyvä herra. — Kiitän teitä asiasta, joka oli ilmeisesti tarkoitettu
kohteliaisuudeksi. En tunne mitään surua kieltäytyessäni ottamasta
huomioon tarjoustanne.
_Audrey Bedford_."
"Lähettäkää tämä pikalähetin myötä", sanoi hän ja palasi lounaansa
ääreen tuntien, että päivä oli siihen saakka käytetty hyvin.
Tarjouksella oli ollut eräs vaikutus. Se oli siirtänyt hänen
ajatustensa taustalta esiin asian, jonka hän oli osaksi saanut
unohtumaan. Hän sai äkillisen mielijohteen ja toimi sen mukaan.
Hän astui autosta Curzon Streetin varrella olevan pienen talon
edustalla, ja tällä kertaa hänen vastaanottonsa oli miellyttävämpi kuin
se, jonka hän oli saanut osakseen ensikertaa käydessään. Syy siihen
olikin pätevä. Palvelijatar ei tuntenut häntä.
"Mrs Eltonko, miss? Käyn katsomassa, onko hän kotona. Mikä nimi?"
"Sanokaa miss Audrey."
Ilmeisesti palvelijatar ei muistanut nimeäkään, sillä hän ohjasi
hänet samaan kylmään huoneeseen, jossa hänet oli otettu vastaan
aikaisemminkin.
Audrey odotti, kunnes tyttö oli mennyt yläkerrokseen, ja seurasi häntä.
Hänellä ei ollut mitään harhaluuloja Doran tunteista häntä kohtaan.
"Sanokaa hänelle, etten ole kotona", kuului Doran ääni. "Jollei hän
lähde, lähettäkää hakemaan poliisi..."
"En häiritse sinua kauan", sanoi Audrey tullen huoneeseen samalla
hetkellä.
Hetkisen Dora seisoi liikkumattomana, silmät säkenöiden. Ponnistaen
voimansa hän sai hillityksi itsensä ja lähetti pois palvelijattaren.
"Jokainen sekunti, jonka olet talossani, on sekuntia liian pitkä",
sanoi hän lopuksi. "Mitä tahdot?"
Audrey astui hitaasti uunin ääreen asettuen seisomaan selin siihen,
kädet selän takana.
"Tietääkö Martin Lacy Marshaltista?" kysyi hän.
Doran silmät kapenivat niin, että niistä näkyivät vain tummat juovat.
"Oho... vai Marshaltista..."
"Tahdon, että jätät hänet, Dora."
"Sinulleko?"
Doran ääni oli käheä; Audrey näki vapisevat huulet ja tunsi oireet.
Hän ei seurannut ensimmäistä kertaa myrskyn keräytymistä, joka pian
puhkeaisi villiksi raivoksi.
"Ei. Minun mielestäni hän on arvoton. En tunne yhtään miestä, joka
olisi minusta vastenmielisempi. Dora, sinä et voi rakastaa häntä."
Ei mitään vastausta, sitten:
"Enkö voi?... Onko siinä kaikki?"
"Ei vielä. En aio saarnata sinulle, Dora, mutta Martin on sinun miehesi
— eikö olekin?"
Dora nyökkäsi.
"Kyllä, Martin on mieheni. Onko siinä kaikki?"
Hänen äänessään ilmenevä tuska liikutti Audreytä hetkisen, ja hän astui
askelen kohti sisartaan — mutta Dora vetäytyi taaksepäin sellaisin
inhon ja vihan ilmein, että Audrey jäi liikkumattomaksi.
"Älä tule lähelleni... Onko siinä kaikki? Tahdot, että luopuisin
miehestä, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Että luovuttaisin hänet
sinulle! Sitäkö varten olet tullut tänne tänään?"
Audrey huokasi.
"Se on hyödytöntä", sanoi hän. "Tahtoisin, että olisit onnellinen,
Dolly..."
"Sano minua Doraksi, sinä käärme! Sinä tyrmäntuttava — sinä...! Oletko
lopettanut, oletko? Tulitko tänne minua ajatellen? Minä vihaan sinua!
Olen aina vihannut sinua! Äitikin vihasi sinua — hän suorastaan sanoi
minulle kerran niin! Luopua Marshaltista! Mitä ajatteletkaan? Menen
hänen kanssaan naimisiin, kun olen päässyt vapaaksi — kun aika tulee.
Ulos täältä!"
Hän juoksi ovelle ja paiskasi sen auki. Hän oli kalmankalpea, raivo
hänen silmissään kyti niinkuin tuli hiilissä.
"Kyllä minä vielä näytän sinulle, Audrey Torrington..."
"Torrington!" huohotti toinen.
Dora osoitti avointa ovea, ja tehden toivottoman eleen Audrey meni
siitä ulos. Hän laskeutui alas portaita halliin Doran seuratessa hänen
kintereillään mutisten aivan kuin mieletön. Audrey kuuli katkelmia
hänen sanoistaan ja vapisi. Naamio oli poistettu — kaikki esteet olivat
menneet tuulien mukana.
"Sinä vakoilija, sinä tekopyhä varas! Hän aikoo mennä naimisiin sinun
kanssasi, eikö niin? Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan!"
Audrey kuuli teräkseltä kalskahtavan äänen ja pyörähti ympäri.
Eteishallin seinällä riippui vanhoja skotlantilaisia aseita.
Teräskilpi, tikari ja kaksi ristissä olevaa keihästä.
"Dora — Jumalan tähden!" Doran kädessä välähti pitkä terästikari.
Hän seisoi portaiden juurella kyyristyneenä aivankuin hyppyyn valmis
villipeto.
Dora oli mustasukkaisuudesta ja vihasta suunniltaan. Audrey tiesi,
että hänen takanaan oli pelästynyt palvelijatar. Hän tarttui läheisen
oven kahvaan, mutta ennenkuin hän ehti saada oven auki, oli Dora hänen
kimpussaan. Hän iski raivokkaasti, Audrey kumartui vaistomaisesti, ja
tikari tunkeutui ovenpieleen. Kiskaistuaan sen irti Dora kohotti sen
uudelleen, ja hätääntynyt Audrey liukastui ja kaatui.
"Nyt sinä olet käsissäni!" huusi Dora, ja tikari kohosi jälleen.
Mutta silloin tarttui käsi hänen ranteeseensa, ja käännyttyään
ympäri hän näki kaksi huvitetuimpaa silmää, jotka on koskaan nähty
epärehellisissä kasvoissa.
"Olen pahoillani, jos keskeytän jonkin elokuvaesityksen, hyvä rouva",
sanoi Slick Smith, "mutta teräs käy minun hermoilleni".