Joshuan juttu.
"Minä näytän tulleen sopimattomalla hetkellä", sanoi Dora Elton
metallinkirkkaalla äänellä.
Hän kohtasi Marshaltin silmistä liekehtivän raivon hievahtamatta.
"Olet koko lailla mieltynyt meidän perheeseemme, Lacy", sanoi hän.
Audrey oli ponnistautunut pystyyn, ja kooten päällysvaatteensa hän
epävarmoin askelin kulki sisarensa ohi halliin ja sieltä kylmään,
kirkkaaseen yöilmaan.
Sanaakaan ei puhuttu, ennenkuin ulko-oven kumahdus ilmoitti heille,
että Audrey oli mennyt.
"En aio pyytää sinulta mitään selitystä, koska kaikki on kohtalaisen
selvää", sanoi Dora sitten.
Marshalt kaatoi vapisevin käsin lasiin viiniä ja nielaisi sen,
ennenkuin puhui mitään.
"Kutsuin hänet syömään päivällistä, ja hän tuli hiukan hyvälle tuulelle
— siinä kaikki. Mitään muuta ei ole tapahtunut", sanoi hän.
Dora hymyili.
"En voi kuvitella arvokasta Audreyta 'hyvällä tuulella', mutta naiset
ovat omituisia luontokappaleita sinun magneettisen vaikutuksesi
alaisina, Lacy." Sitten hän odottamatta siirtyi toiseen asiaan: "Bunny
tietää, että olin täällä eilisiltana — jolloin minun piti muka olla
konsertissa."
"En välitä vähääkään siitä, mitä hän tietää", mutisi mies. "Jos sinusta
on niin tärkeätä, mitä Bunny ajattelee ja mitä Bunny tietää, olisi
parasta, ettet enää tulisi tänne."
Jälleen Dora hymyili.
"Ja sinä tahtoisit avaimen, tietysti? Bunny löytäisi sen helposti.
Se avaa takaportin ja kasvihuoneen oven ja oven, jonka takana tämä
pieni rakas _sanctum sanctorum_ on. Bunnylla on melko suuri intohimo
pääavaimia kohtaan."
"En tahtoisi sinun ajattelevan, että sinun sisaresi..."
"Hän ei ole minun sisareni, mutta se ei merkitse mitään. Ja mitä siihen
tulee, ettei teidän välillänne... Lacy, sinä peto!"
Huvitetun välinpitämättömyyden ilme oli hävinnyt hänestä. Raivo
vapisutti häntä päästä jalkoihin saakka ja riisti häneltä puhelahjan
joksikin aikaa, minkä jälkeen sanat sitten purkautuivatkin vuolaana ja
häijynä virtana.
"Olen uskaltanut kaikkea sinun takiasi. Olen valehdellut ja pettänyt...
Oh, sinä halpamainen olento! Olen aina vihannut Audreyta! Jumalani,
kuinka vihaan häntä nyt! Ja sinä tahdot hänet minun paikalleni? Ensin
tapan sinut! Ammun sinut niinkuin koiran, Lacy..."
"Sinä ammut minut joka päivä", keskeytti Lacy hänet ärtyneesti nauraen.
"Joko sinä tai miehesi. Minä olen Eltonien inhimillinen maalitaulu. Ole
nyt järkevä, Dora."
Hän tarttui häntä hartioihin ja veti nyyhkyttävän naisen pään rintaansa
vastaan.
"Jos luulet, että olen rakastunut siihen karitsaan, niin olet mieletön.
Aion nyt tehdä tunnustuksen, ja sinun on uskottava minua tällä kertaa."
Dora mutisi jotakin, mitä Lacy ei voinut kuulla, vaikka voikin arvata,
minkä vuoksi hän hymyili Doran olkapään ylitse.
"No niin, tämä on totuus — kerta kaikkiaan! Maailmassa on yksi mies,
jota minä vihaan pahemmin kuin ketään muuta, ja se mies on Audrey
Bedfordin isä. Se saa sinut hätkähtämään!"
"Audreyn nimi ei ole Bedford", sanoi Dora nielaisten nyyhkytyksensä.
Hän kuivasi silmiään pienellä nenäliinalla.
"Olet oikeassa. Hänen nimensä on Torrington, vaikka se ei ollut sinun
nimesi. Dan Torrington ja minä olemme vanhoja vihamiehiä. Minulla on
suuri lasku suoritettavana, ja se ei ole vielä selvitetty."
"Hänen isänsä on rangaistusvanki." Doran äänessä oli yhä nyyhkytystä.
Lacy nyökkäsi.
"Hän on aallonmurtajalla Kapkaupungissa elinkautiseksi tuomittuna",
sanoi hän. "Jos minun pyssyni olisi ampunut suoraan, olisi hän nyt
kuollut mies. Hänellä oli onnea; satutin häntä sääreen ja tein sen sian
rammaksi. Jolleivät salapoliisit olisi saaneet häntä kiinni samalla
hetkellä, olisi ehkä minun loppuni ollut seurauksena."
"Sinäkö siis annoit pidättää hänet?" kysyi Dora hämmästyneenä.
Lacy nyökkäsi.
"Niin, minä johdin Streams Diamond Mining Corporationin etsivää
osastoa ja sain selville, että Dan Torrington harjoitti laitonta
timanttikauppaa. Sain hänet satimeen, ja siinä on melkein koko
historia, lukuunottamatta sitä, että hänen rangaistustaan kovennettiin
sen johdosta, että hän oli ampunut minua."
Dora irtautui hänestä ja naisellisia vaistojaan seuraten siirtyi
uuninreunakkeella olevan peilin ääreen. "Katsohan silmiäni!" sanoi hän
säikähtyen. "Voi, kuinka hullu olinkaan, kun tulin tänne! En tiedä,
onko minun uskottava sinua vai ei, Lacy. Kuinka sinä voisit kostaa
Torringtonille hakkailemalla hänen tytärtään?"
Lacy nauroi.
"No niin, ehkäpä se ei ole yhtä selvää, kuin miltä näyttää", sanoi hän.
"Olin joka tapauksessa hullu koettaessani saada hänet jaloiltaan. Minun
olisi pitänyt menetellä hitaasti ja vakavasti, ja silloin hän olisi
voinut mennä naimisiin kanssani."
"Naimisiin sinun kanssasi?"
Lacy nyökkäsi.
"Sellainen oli suunnitelma."
"Mutta — sinähän sanoit, ettet menisi koskaan naimisiin..."
Lacy viittasi pöydän vieressä olevaan tuoliin, ja Dora istuutui.
"Kerron sinulle kertomuksen, joka on aivan kuin jostakin kirjasta
otettu", sanoi Marshalt. "Siihen aikaan kuin Torrington osti timantteja
alkuasukkailta, omisti hän Graspan-nimisen farmin. Etelä-Afrikassa
on tuhansittain Graspaneja, mutta tämä erikoinen Graspan oli joen
varrella, yhden niistä, joiden mukaan nimi Fourteen Streams on
syntynyt. Hänet oli tuskin lähetetty kärsimään rangaistustaan, kun
farmilta löydettiin iso timanttikerrostuma. Sain asian selville vasta
äskettäin, sillä löytöpaikalla ryhdyttiin töihin hänen lakimiestensä
Hallamin ja Cooldin nimessä. Sen nimenä onkin nykyisin Hallamin
ja Cooldin kaivos. Dan Torrington on miljoonamies; hän on myöskin
kuoleva miljoonamies. Koko ajan, kun olen ollut Englannissa, on eräs
vanginvartija lähettänyt minulle kuukausittain tietoja Torringtonista,
ja viimeksi saamani tiedon mukaan hän oli hitaasti huononemassa."
"Jos sinä siis menet naimisiin Audreyn kanssa...?"
Marshalt nauroi jälleen.
"Aivan niin! Jos minä menen naimisiin Audreyn kanssa, tulee minusta
tavattoman rikas mies."
Dora katsoi häntä hämmästyneenä.
"Mutta sinähän olet rikas nytkin!"
Hymy poistui Marshaltin kasvoilta.
"Olen kyllä rikas nytkin", sanoi hän töykeästi, "mutta voisin olla
rikkaampikin".
Ovelta kuuluva kolkutus keskeytti hänet.
"Kuka siellä?" kysyi hän terävällä äänellä.
Palvelustytön ääni vastasi:
"Eräs herrasmies tahtoo tavata teitä, herra. Hän sanoo hänellä olevan
tärkeätä asiaa."
"En voi ottaa vastaan ketään. Kuka se on?"
"Kapteeni Shannon, herra."
Doran suusta pääsi kauhun huudahdus.
"Hän ei saa nähdä minua! Mihin voin mennä?"
"Kasvihuoneen kautta ja ulos takatietä, samaa tietä kuin tulitkin",
sähisi Lacy.
Hän oli tuskin ehtinyt työntää Doran pimeään kirjastoon ja palata
huoneeseensa, ennenkuin Dick Shannon astui ovesta sisään. Hän oli
iltapuvussa, ja hänen kasvoillaan oli ilme, jota ei ollut hauska nähdä.
"Tahdon puhua kanssanne, Marshalt."
"Mr Marshalt", murisi toinen.
"Mr tai Marshalt on aivan samantekevä. Te kutsuitte erään neidin
syömään kanssanne päivällistä tänä iltana."
"Mutta jospa se neitonen tarjoutui itse syömään päivällistä kanssani",
sanoi Marshalt kylmästi.
"Te kutsuitte erään neitosen syömään päivällistä kanssanne tänä iltana
ja loukkasitte häntä niin pahoin, kuin naista yleensä voi loukata."
"Hyvä ystävä", sanoi Marshalt sanojaan venytellen, "te olette
maailmanmies. Kuvitteletteko sen tytön tulleen tänne ottamatta huomioon
kaikkia mahdollisuuksia?"
Hetkisen Dick Shannon tuijotti häneen, ja sitten hän sivalsi miestä
kasvoihin kätensä selkäpuolella, niin että Marshalt horjahti taaksepäin
raivosta karjahtaen.
"Se on valhe, jota ei saa toistaa", sanoi Dick Shannon matalalla
äänellä.
"Te sanotte itseänne poliisiksi — kuuluuko tämä virkatehtäviinne?"
kirkui Lacy.
"Olen aivan hyvin selvillä poliisin tehtävistä", sanoi Dick tuikeasti.
"Ne on kaiverrettu Old Baileyn ulkoseinään. Muistakaa ne, Marshalt!
'Suojelkaa lapsia ja köyhiä ja rangaiskaa pahantekijöitä'."
* * * * *
Dick Shannon tuli ulos Marshaltin talosta hieman kylmäverisempänä
kuin sinne mennessään. Katsahtaessaan — melkein koneellisesti —
viereisen talon ikkunoihin hän näki eräässä niistä valojuovan, ja
vaikka hänen ajatuksiaan hallitsivatkin Audreyn kärsimät vääryydet
ja hänen omat murhaavat tunteensa Lacy Marshaltia kohtaan, niin tämä
epätavallinen näky hämmästytti häntä siinä määrin, että hän meni kadun
toiselle puolelle voidakseen nähdä paremmin. Hän oli ollut parhaillaan
tarkastelemassa tätä taloa, kun Audrey tuli ulos ja suorastaan juoksi
hänen syliinsä, eikä sieltä silloin ollut näkynyt elon merkkiäkään.
Joku tirkisti ikkunaverhojen raosta alas kadulle; hän huomasi
epämääräistä liikettä, ja sitten valo sammui.
Kuljettuaan jälleen kadun poikki hän koputti oveen mutta ei saanut
mitään vastausta. Odottaessaan, kaikki ajatuksensa yhä vielä
keskittyneinä kyynelsilmäiseen Audreyhin, hän luuli kuulleensa heikkoa
ääntä hallista. Oliko se salaperäinen mies sittenkin tulemassa alas?
Hän astui alas katukäytävälle ja otti taskustaan pienen taskulampun.
Mutta jos omituinen mr Malpas oli aikonut tulla näkyviin, niin hän
muutti mielensä.
Kymmenisen minuuttia Dick Shannon odotti vielä, ja sitten hän luopui
vartioimisestaan. Hän tahtoi tavata Audreyn sinä iltana ja saada
häneltä yksityiskohtaisemman kertomuksen kuin se sekava juttu, jonka
hän oli kuullut heidän tavatessaan kadulla.
Kulkien aukion Baker Streetin-puolista sivua hän silmäili oikealle
ja vasemmalle nähdäkseen jonkin auton. Näkyvissä ei ollut yhtään,
ja hän katsoi taakseen samaa tietä, kuin oli tullut. Oliko se vain
mielikuvitusta, vai näkikö hän todellakin tumman hahmon sukeltautuvan
esiin arvoituksellisesta talosta ja kuljettuaan omituisesti ontuen
kadun poikki kiirehtivän kohti aukion kaukaisempaa päätä? Hahmo
osoittautui siis todelliseksi ihmiseksi. Kysymys oli ainoastaan siitä,
olivatko hänen silmänsä pettäneet hänet hänen uskoessaan sen tulleen mr
Malpasin talosta.
Hän lähti kiireesti perästä aiheuttamatta kumipohjaisilla kengillään
mitään ääntä. Takaa-ajettava kulki kehää, joka olisi vienyt hänet
aukion Oxford Streetin-puoliseen päähän, ja oli saapunut Orcharx
Streetin kulmaan, kun Shannon saavutti hänet.
"Suokaa anteeksi."
Ontuva tuntematon käänsi terävät, kapeat kasvot salapoliisiin.
Kaksi tutkivaa silmää tarkasteli kultareunaisten silmälasien takaa
vastatullutta, ja hänen kätensä oli melkein huomaamatta pujahtanut
syvälle päällystakin taskuun.
"Te olette mr Malpasin ystävä, eikö niin?" kysyi Dick. "Näin teidän
tulevan hänen talostaan."
"Ei, en tunne mr Malpasia", sanoi tuntematon. "Olen itse asiassa outo
Lontoossa ja olin etsimässä tietä Oxford Circukselle."
"En nähnyt teitä Portman Squarella ennenkuin vasta muutamia minuutteja
sitten."
Mies hymyili.
"Luultavasti sen vuoksi, että minä tulin täältä päästä ja huomattuani
olevani väärällä tiellä käännyin ympäri. Toimettomalle muukalaiselle
tuottaa koko paljon huvia eksyksiin joutuminen suuressa kaupungissa."
Dickin silmät eivät siirtyneet hetkeksikään pois vieraan kasvoista.
"Asutteko kaupungissa?"
"Kyllä — Ritz-Carltonissa. Olen erään eteläafrikkalaisen kaivoksen
johtaja. Sivumennen sanoen te ehkä pidätte minua jokseenkin
järjettömänä, kun ilmoitan tämän satunnaiselle tuttavalle, mutta te
olette salapoliisi — kapteeni Richard Shannon, jollen ole erehtynyt."
Dick oli yllätetty.
"En muista tavanneeni teitä, mr...?" keskeytti hän odottaen.
"Minun nimeni ei voi luullakseni olla teille mielenkiintoinen — passini
on Brownin nimelle. Siirtomaaministeriö antaa teille yksityiskohtaisia
tietoja. Ei, emme ole tavanneet ennen. Mutta minä satun tuntemaan
teidät."
Dickin täytyi nauraa kiukustumisestaan huolimatta.
"Antakaa minun auttaa teitä löytämään Oxford Circus — vuokra-auto on
nopein keino sen paikan saavuttamiseksi. Otamme auton yhdessä; minä
olen menossa Regent Streetille."
Vanha mies taivutti päätään kohteliaasti, ja samassa tuli näkyviin
vapaa auto, joka kutsuttiin paikalle.
"Lontoon ilmeinen hyvinvointi hämmästyttää minua", sanoi mr Brown
huoaten. "Kun näen nämä rivit taloja, joista kussakin asuu joku,
jonka täytyy nauttia kymmenentuhannen punnan tuloja vuodessa, niin
ihmettelen, mistä ne rahat ovat alkujaan tulleet."
"Se ajatus ei ole koskaan johtunut minun mieleeni", sanoi Shannon.
Katulamppujen valossa hän oli saanut hyvän yleissilmäyksen miehestä.
Hänessä ei ollut juuri mitään, jota olisi voinut pitää huonona. Hänen
tukkansa, joka oli tuuhea, oli valkoinen, hänen hartiansa olivat
hieman kumarassa, ja vaikka hänen laihat kätensä olivat kuhmuiset ja
rosoiset aivankuin ruumiillisen työn tekijällä, näytti hän kuitenkin
herrasmieheltä.
Oxford Circuksen kulmassa auto pysähtyi, ja vanha mies nousi pois
vaivalloisesti.
"Pelkään, että olen koko lailla rampa", sanoi hän hyväntuulisesti.
"Kiitän teitä, kapteeni Shannon, avustanne."
Dick Shannon katsoi hänen jälkeensä hänen ontuessaan väkijoukkoon
maanalaisen radan sisäänkäytävän kohdalla.
"Tahtoisinpa tietää", sanoi hän ääneensä.