Kirje tuotti hänelle päänvaivaa koko aamuksi. Lacy Marshaltin nimen
hän tunsi. Marshalt kuului siihen osaan valtiollis-yhteiskunnallista
maailmaa, jonka edustajien nimet toistuvat sanomalehdissä. Audrey
lähetti sähkösanoman ennen lounasta ilmoittaen ottavansa vastaan
kutsun etsittyään ensin Marshaltin nimen aikalaiskirjasta ja
huomattuaan, että siellä esiintyi myöskin mrs Marshalt. Mrs Marshalt
esiintyi kaikissa hakemistoissa, mutta siihen hänen näkyväisyytensä
päättyi. Kaksikymmentäviisi vuotta hän oli ollut mitä mukavin
keksintö. Menestyksensä alkuaikoina Marshalt oli huomannut, että
samalla kuin rikasta poikamiestä voitiin tavoitella, niin erinäiset
selkkaukset seurasivat aina hänen yritystään jakaa huomaavaisuutensa
puolueettomasti useammalle suunnalle. Milloin hän yhdellä taholla
sai osakseen erittäin ystävällisen vastaanoton, oli sen vastapainona
se kylmä kohteliaisuus, joka häntä tervehti kaikkialla muualla. "Mrs
Marshalt" tuli maailmaan hänen hyväkseen. Kun häntä ei enää voitu pitää
mahdollisena aviomiesehdokkaana, sai hän pitää paikkansa hauskana
seurustelijana, ja hän nautti myöskin suurempaa yhteiskunnallista
arvonantoa kuin poikamiehestä käydessään. Hän ei koskaan puhunut
vaimostaan; kun muut tekivät suoranaisia tai epäsuoria viittauksia
tähän, niin hän hymyili alakuloisesti. Tietämättä enempää maailma tuli
siihen päätökseen, että jos heidän välillään oli kylmä suhde, niin syy
oli mrs Marshaltissa.
Juuri ennen puolta kahdeksaa Audrey saapui ajurilla Lacy Marshaltin
talon edustalle, ja sievästi puettu palvelustyttö päästi hänet sisään.
Audrey oli puettu yksinkertaiseen, mustaan päivällispukuun, jonka
hän oli ostanut Shaftesbury Avenuen varrelta, ja vaikka hänellä ei
ollut yllään yhtään jalokiveä, niin hänen ryhdissään oli jotakin niin
kuninkaallista, että Lacy Marshalt tuijotti häneen hämmästyneenä ja
ihaillen. Hän oli äärettömän paljon kauniimpi, kuin Marshalt oli
ajatellutkaan.
Audrey puolestaan näki karkeapiirteisen, kunnollisen näköisen miehen,
mutta, mikä oli tärkeämpää, hän ei nähnyt ketään muuta vierasta,
ja "mrs Marshalt", jonka hän oli odottanut tapaavansa, oli samaten
näkymättömissä.
"Te olette siis miss Bedford? Olen hyvin iloinen saadessani tavata
teidät."
Marshalt otti Audreyn pienen käden omaansa, mutta ei erehtynyt pitämään
sitä sekuntiakaan kauemmin, kuin oli välttämätöntä.
"Toivon, ettei päivällinen kahdenkesken ole teistä hyvin
vastenmielinen. Minä kammoan suurta seuraa. Kaksikymmentä vuotta
sitten, kun olin nuorempi, vihasin yksinäisyyttä yhtä suuresti."
Tällä hänen ikänsä ovelalla korostamisella oli rauhoittava vaikutus
tytön levottomaan mieleen.
"Olitte hyvin ystävällinen kutsuessanne minut, mr Marshalt", sanoi
Audrey pirteästi hymyillen. "Eivät kaikki tahtoisi ottaa vastaan
henkilöä, jolla on sellainen menneisyys kuin minulla!"
Marshalt kohautti leveitä hartioitaan merkiksi, ettei hän välittänyt
maailman mielipiteistä.
"Te olitte tietysti täydellisesti syytön", sanoi hän. "Jokainen, joka
ei ole syntymästään saakka idiootti, tiesi sen. Ja, mikä on tärkeämpää,
te tahdoitte suojella jotakuta toista!" Hän kohotti kättään. "Ei, en
aio kysyä teiltä, kuka se oli, mutta olitte hyvin rohkea, ja minä
ihailen teitä. Ja luulen voivani auttaa teitä, miss Bedford. Eräs
ystäväni tarvitsee sihteeriä..."
"En tahdo pitää teitä siinä luulossa, ettei minulla ole työtä", sanoi
Audrey hymyillen. "Minut on itseasiassa pestannut palvelukseensa eräs
naapurinne, vaikka en ole erikoisen iloinen siitä työstä."
"Minun naapuriniko?" kysyi Marshalt nopeasti. "Kuka se on?" Ja,
kun Audrey oli kertonut hänelle: "Malpasko? Minulla ei ollut
aavistustakaan, että hän olisi ollut kyllin inhimillinen ottaakseen
ketään palvelukseensa. Minkä näköinen hän on? — Suokaa anteeksi
uteliaisuuteni, mutta se herrasmies herättää minussa melkoista
mielenkiintoa."
"Hän on — ei ole erittäin kaunis", sanoi Audrey.
Jonkinlainen uskollisuuden tunne teki Audreylle vaikeaksi keskustelun
hänen työnantajastaan, ja ilmeisesti huomaten hänen hämminkinsä
Marshalt ei tyrkyttänyt hänelle uusia kysymyksiä.
"Jos ette ole tyytyväinen, niin luulen voivani hankkia teille aseman,
jossa teillä tulee olemaan mahdollisimman mukava", sanoi hän. "Suoraan
sanoen voin melkein luvata teille sen toimen."
Samassa ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis, ja he poistuivat
salongista kulkien käytävää pitkin ja erään toisen oven kautta, joka
oli avattu ja joka oli ainoa yhdysside sen takana olevien huoneiden
ja talon muun osan välillä, pieneen ja aistikkaasti sisustettuun
ruokasaliin.
Heidän astuessaan huoneeseen Lacy pysähtyi puhumaan palvelijattarelle
matalalla äänellä, ja Audrey kuuli hänen äänensä mutinan, ihmetteli...
ja pelkäsi.
Hetken aikaa hän oli yksin huoneessa. Hän katsahti ylös ja näki
vilahduksen huolestuneista kasvoistaan uuninreunakkeella olevassa
peilissä.
Ja sitten hänen mieleensä johtui ajatus, että hän katsoi parhaillaan
seinää, joka erotti huoneen hänen salaperäisen työnantajansa asunnosta.
Juuri kun tämä ajatus tuli hänen mieleensä...
"Tap, tap, tap!"
Joku koputti seinään Malpasin talossa.
"Tap, tap, tap!"
Se kuului aivan kuin varoitukselta... Mutta kuinka se vanha mies voi
tietää?
Aterian ensimmäinen osa meni ilman mitään tavallisesta poikkeavaa.
Audreyn isäntä oli pelkkää kohteliaisuutta, ja kuultuaan, ettei Audrey
juonut viiniä, hän täytti hänen lasinsa vedellä. Itse hän ei osoittanut
hyleksivänsä viiniä, vaan joi runsaasti, vaikka viinillä ei näyttänyt
olevan vähintäkään vaikutusta häneen. Siitä huolimatta Audrey, kun
pöydässä tarjoileva palvelijatar avasi kolmannen samppanjapullon, alkoi
tuntea olonsa hieman levottomaksi. Sitten tulivat makeiset ja kahvi, ja
Lacy työnsi Audreyn eteen kultaisen kotelon.
"Kiitoksia, minä en tupakoi", sanoi Audrey hymyillen.
"Teillä on kaikki hyveet, miss Bedford", sanoi Lacy kohteliaasti. "Mr
Malpas ei kai pidä siitä, että tupakoisitte?"
"En ole koskaan kysynyt hänen neuvoaan", vastasi Audrey.
"Mitä hän maksaa teille viikossa?"
Audrey oli vastaamaisillaan kysymykseen, kun huomasi sen kylmäverisen
tunkeilevaisuuden.
"Palkkaa ei ole vielä määrätty", sanoi hän ja katsahti
uuninreunakkeella olevaan kelloon. "Ei kai teillä ole mitään sitä
vastaan, että lähden näin pian, mr Marshalt?" sanoi hän. "Minulla on
vielä työtä tänä iltana."
Sikaria pitelevä käsi liikahti kärsimättömästi.
"Se voi odottaa", sanoi Lacy. "Minulla on melko paljon puhuttavaa
teille, nuori neiti. Luultavasti te käsitätte, ettei Malpasilta
saamanne työ voi kestää iankaikkisesti? Hän on omituinen vanha
paholainen, ja poliisi on hänen kintereillään."
Tämä oli uutinen tytölle, vaikka hän ei tuntenutkaan itseään niin
hämmästyneeksi, kuin miltä näytti.
"Minulla on syytä uskoa", jatkoi Marshalt hitaasti, "että se
vanha mies antoi teille tämän toimen vain päästäkseen tuttavaksi
kanssanne ja saadakseen tilaisuuden tutkia teitä lähempää tuttavuutta
silmälläpitäen."
"Mr Marshalt!" huudahti Audrey loukkaantuneena ja nousi seisomaan.
"Me keskustelemme ystävinä", puolustautui Marshalt. "Koetan kertoa
teille kaiken, mitä tiedän..."
"Te olette keksinyt sen! Tehän ette edes tunne mr Malpasia; sanoitte
minulle niin juuri äsken."
Marshalt hymyili.
"Minun käytettävissäni on tietolähteitä", sanoi hän salaperäisesti,
"jotka tekevät minulle kaiken erehdyksen mahdottomaksi. Suvaitkaa
istuutua, miss Bedford."
"Minun täytyy mennä", sanoi Audrey.
"Odottakaa vielä vähän aikaa. Tahdoin puhua tästä asiasta kanssanne,
ja kello yhdeksän ei ole vielä niin kovin myöhäistä", sanoi Marshalt
nauraen.
Audrey istuutui uudelleen epäröiden.
"Olen tuntenut teidät kauemmin, kuin voitte arvatakaan. Tunsin teidät
jo ennen sitä, kun jouduitte siihen selkkaukseen. Ette kai muista
nähneenne minua Fontwellissa? Ja totta on, ettei ole mennyt päivääkään,
jolloin olisitte ollut poissa ajatuksistani. Audrey, pidän teistä hyvin
paljon."
Audrey nousi seisomaan, tällä kertaa vähimmän kiireisesti, ja Marshalt
seurasi hänen esimerkkiään.
"Voin tehdä elämänne hyvin miellyttäväksi, rakkaani", sanoi Marshalt.
"Pidän vaivalloisempaa tietä parempana", vastasi Audrey arvokkaan
levollisesti ja astui ovea kohden.
"Hetkinen", pyysi Marshalt.
"Tuhlaatte aikaanne, mr Marshalt", sanoi Audrey kylmästi. "Käsitän
hyvin hämärästi ehdotuksenne ja voin vain toivoa, että olen erehtynyt.
Olin hyvin typerä tullessani tänne, koska luulin, että olitte
herrasmies, joka todella tahtoi auttaa erästä, joka oli kärsinyt —
syyttömästi, niinkuin huomautitte."
Marshaltin äänensävy muuttui nyt.
"Te tulitte tänne, koska pyysin teitä tulemaan", sanoi hän, "eikä
kukaan järjissään oleva ihminen voi väittää, että olen syönyt
päivällistä kanssanne kahdenkesken vastoin teidän tahtoanne."
Audrey silmäili häntä vakavasti.
"Te näytätte unohtavan, että kirjoititte minulle kirjeen, ja että se
kirje..." Hän keskeytti.
"On käsilaukussanne", sanoi Marshalt hymyillen. "Ei, rakas neitiseni,
teidän on oltava järkevä. Ja minä pyydän, ettette koeta päästä täältä,
sillä tämä osa taloa on eristetty muista huoneista, ja ainoastaan
yhdellä etuoikeutetulla henkilöllä on avain. Jos te olette järkevä
tyttö, tulette te olemaan se etuoikeutettu henkilö."
Audrey juoksi käytävään. Eteishalliin johtava ovi oli lukittu. Hän
kiskoi ovenripaa, mutta ovi ei liikahtanutkaan. Seuraavalla hetkellä
Marshaltin käsivarsi oli hänen ympärillään, ja nostaen hänet ylös,
aivankuin hän olisi ollut pieni lapsi, Marshalt kantoi hänet takaisin
pieneen ruokasaliin.
Audrey iski kaikin voimin kasvoja, jotka olivat painetut hänen
kasvojaan vastaan, ja tehden yli-inhimillisen ponnistuksen riistäytyi
vapaaksi. Hänen silmänsä sattuivat teräväkärkiseen paistiveitseen, joka
oli tarjoilupöydällä, ja siepaten sen käteensä hän asettui torjuvaan
asentoon.
"Tapan teidät, jos koskette minuun!" sanoi hän hengästyneenä. "Avatkaa
ovi!"
Sisimmältään Lacy Marshalt oli pelkuri, ja uhkaava veitsi sai hänet
perääntymään.
"Älkää, jumalan tähden, olko hullu", huusi hän. "Minä — minä vain
tahdon auttaa teitä."
"Avatkaa ovi!"
Marshalt hapuili taskustaan avainketjunsa ja veti esille avainkimpun.
Audrey kuuli aukeavan lukon napsahduksen ja astui ulos sivuuttaen
nopeasti Marshaltin tämän pitäessä ovea auki. Takana oli hämärästi
valaistu käytävä.
"Tahdotteko antaa minulle anteeksi?" kuiskasi Marshalt.
Audrey ei vastannut, vaan livahti hänen ohitseen pudottaen veitsen
matolle.
"Oikealle", kuiskasi Marshalt aivan kuin neuvoen hänelle tietä.
Totellen häntä Audrey kääntyi kapeaan käytävään, vaikka hänen vaistonsa
ja muistinsa sanoivat hänelle, että tie turvallisuuteen oli suoraan
edessäpäin. Ennenkuin hän huomasi vaaraa, oli Marshalt hänen takanaan.
Audrey epäröi vain hetkisen ja lähti sitten juoksemaan pitkin kapeata
käytävää. Toisessa päässä oli porraskäytävä, ja hän juoksi sitä
pitkin ylöspäin mies kintereillään. Portaat, joita pitkin hän kiipesi
täydellisessä pimeydessä, kuuluivat kaikesta päättäen palveluskunnan
käytettävissä olevaan osaan taloa. Hän ei tietänyt, kuinka monta
porrasjaksoa juoksi peloissaan. Äkkiä hän pysähtyi: askelet eivät enää
seuranneet häntä. Hänen päänsä yläpuolella oli kattoikkuna, johon hän
ei kuitenkaan voinut ylettyä. Ei ollut muuta tehtävää kuin palata,
ja hän lähti hiipimään alaspäin pitkin matolla peitettyjä portaita.
Saavuttuaan ylimmän kerroksen kohdalle hän kuuli heikon, valittavan
äänen, naisen nyyhkytystä.
Porraskäytävän akustiset ominaisuudet olivat sellaiset, ettei hän
voinut tarkalleen määritellä, mistä ääni kuului. Se voi tulla alhaalta
tai ylhäältä päin; se voi tunkeutua seinän lävitse, joka erotti hänet
viereisestä talosta — Malpasin talosta!
Hän kuunteli tarkkaavasti. Nyyhkytys vaimeni matalaksi valitukseksi,
ja sitten oli kaikki hiljaista. Vain hetkeksi oli hänen huomionsa
kääntynyt pois häntä itseään uhkaavasta vaarasta. Lacy Marshaltista
ei kuulunut ääntäkään eikä näkynyt merkkiäkään, ja Audrey laskeutui
seuraavan porrasjakson tuijottaen hermostuneesti pimeyteen, johon hänen
silmänsä olivat nyt niin tottuneet, että hän kykeni näkemään selvästi.
Hän tuli siihen kerrokseen, jossa pieni ruokasali sijaitsi, ja kapeaan
halliin, jonka oven takana oli vapaus. Lacysta ei vieläkään näkynyt
merkkiäkään.
Ja sitten, kun hän astui varovaisesti käytävään, kietoutui käsi hänen
vyötäistensä ympäri, toinen peitti hänen suunsa; hänet kannettiin
takaisin ruokasaliin, ja ovi napsahti lukkoon hänen perästään.
"Kas niin, pikku vankiseni!" Lacy Marshaltin ääni värisi
voitonriemusta. "Nyt me keskustelemme järkevästi!"
Hän laski Audreyn syvään nojatuoliin, ja Audrey istui siinä puku
epäjärjestyksessä, hengästyneenä, irroittamatta pelottomia silmiään
hetkeksikään Marshaltin kasvoista.
"Jolleivät palvelijani olisi saaneet ankaria määräyksiä pysytellä
palvelijain hallissa, olisi alku häväistysjuttuun ollut valmis.
Käsitättekö minun näkökantani? Jos olisin tietänyt, millaisen
villikissan saisin vieraakseni, olisi minun pitänyt hankkia tänne
kaitsija teitä varten", sanoi Marshall leikillisesti.
Hän kaatoi lasillisen viiniä ja ojensi sen Audreylle.
"Juokaa tämä", komensi hän.
Ollen pyörtymäisillään Audrey tunsi voimiensa olevan loppumassa, ja
uhmaten kaikkea hän joi ahnaasti viinin.
"Siihen ei ole sekoitettu mitään; teidän ei tarvitse katsoa siihen
kahdesti", sanoi Marshalt. "Audrey, olettehan kiltti tyttö? Rakastan
teitä. Olette ainoa nainen maailmassa, jota olen koskaan rakastanut, ja
se on selvinnyt minulle vasta tänä iltana. Voin antaa teille kaikkea,
mitä sydän voi haluta — rahaa enemmän kuin voitte uneksiakaan..."
"Tuhlaatte nyt turhaan aikaanne, mr Marshalt", sanoi Audrey. Viini oli
elvyttänyt häntä, antanut hänelle uutta voimaa. "En tahdo sanoa teille,
kuinka suuresti olette minua loukannut; sellaiset sanat olisivat teistä
tyhjiä ja merkityksettömiä. Menen takaisin hotelliin ja soitan kapteeni
Shannonille ja kerron hänelle, mitä täällä on tapahtunut."
Marshalt nauroi.
"Toisin sanoen, aiotte ilmoittaa poliisille! Mutta se on hyvin
vanhanaikuinen uhkaus, joka ei peloita minua. Shannon on maailmanmies;
hän tietää, etten olisi kutsunut Hollowaysta päässyttä naista
päivällisille kanssani, jollei... Niin, käyttäkää järkeänne, lapseni.
Ja hän tietää, ettette te olisi ottanut vastaan kutsua, jollette
olisi odottanut hakkailua. Teidän mielestänne minä olen raakalainen,
mutta luolaihmisen menettelytapa säästää koko joukon aikaa ja joukon
järjettömiä valmisteluja. Yleisesti sanoen, naiset pitävät siitä
enemmän kuin kaikesta muusta."
"Teikäläiseen lajiin kuuluvat naiset ehkä, mutta minä en ole sitä
lajia", sanoi Audrey.
"Kyllä, jumaliste, sitä te juuri olette!" sanoi Marshalt matalalla
äänellä. "Te ette ainoastaan ole minun lajiani, vaan te merkitsette
minulle yhtä paljon kuin kaikki muut naiset yhteensä — naisellisuuden
ydinmehua!"
Hän kumartui ja nosti Audreyn ylös kiertäen vahvat käsivartensa hänen
ympärilleen, toinen käsi hänen päänsä takana, ja Audrey tuijotti
kauhun lamauttamana hänen mustan sielunsa syvyyksiin. Hetken kuluttua
Marshaltin huulet painuivat hänen huuliaan vastaan. Audrey oli avuton;
tietoisuus oli poistumaisillaan hänestä; elämä, kaikki, mikä kuului
elämään, oli hukkumaisillaan hänen uupuneen sydämensä rummutukseen,
kun hän äkkiä kuuli hiljaista rapinaa oven lukossa: joku pisti
avainta lukkoon. Marshalt kuuli sen myöskin ja päästäen Audreyn irti
niin äkkiä, että tämä putosi polvilleen lattialle, pyörähti ympäri
oven hitaasti avautuessa. Oviaukossa seisoi mustapukuinen nainen,
jonka silmät siirtyivät miehestä puku epäjärjestyksessä permannolla
polvillaan olevaan tyttöön.
Se oli Dora Elton, ja katsoessaan ylös Audrey näki vihan sisarensa
silmissä ja tunsi värisevänsä.