Suomen kuningattaren kaulaketjut.
[Näin on tekijä todella kirjoittanut!]
Yhdysvaltain lähetystössä oli tanssiaiset. Jalkakäytävän ylle oli
pingoitettu raitainen markiisi, punainen matto peitti portaita, ja
tunnin ajan olivat komeat autot tuoneet valittuja ja etuoikeutettuja
vieraita liittymään siihen tungokseen, joka jo oli kokoontunut niihin
ei suinkaan liian tilaviin saleihin, jotka muodostavat Yhdysvaltain
40:nnen valtion.
Kun autojen virta oli kuivunut pelkäksi tihkumiseksi, astui tanakka,
hauskannäköinen mies ulos isosta autosta ja käveli verkalleen uteliaan
yleisön ohi. Hän nyökkäsi miellyttävästi poliisille, joka piti käytävää
selvänä, ja astui eteishalliin.
"Eversti James Bothwell", sanoi hän lakeijalle ja jatkoi hitaasti
kulkuaan saliin.
"Anteeksi."
Miellyttävännäköinen frakkipukuinen mies pisti kohteliaasti kätensä
hänen kainaloonsa ja vei hänet erääseen pieneen etuhuoneeseen, joka oli
järjestetty tarjoiluhuoneeksi ja joka tänä varhaisena hetkenä oli tyhjä
muista vieraista.
Eversti Bothwell kohotti kulmiaan suopeasti hämmästyneenä tästä
tuttavallisuudesta. Hänen asenteensa näytti sanovan: Te olette
täysin tuntematon, luultavasti joku näistä omituisen ystävällisistä
amerikkalaisista, joten minun täytyy suvaita teitä.
"Ei", sanoi vieras lempeästi.
"Eikö?"
Eversti Bothwellin kulmakarvat eivät voineet kohota korkeammalle, minkä
vuoksi hän muutti kasvojensa ilmettä ja rypisti otsaansa.
"Ei — en luule."
Everstin silmiin hymyilevät harmaat silmät välähtelivät hyväntuulisesti.
"Rakas amerikkalainen ystäväni", sanoi eversti koettaen vapauttaa
käsivartensa. "En todellakaan ymmärrä... te olette erehtynyt."
Toinen pudisti verkalleen päätään.
"En erehdy koskaan — ja olen englantilainen, niinkuin varsin hyvin
tiedätte, ja tekin olette englantilainen siitä huolimatta, että
koetatte puhua amerikkalaisella korostuksella. Vanha Slick-parkani,
tämä näyttää liian pahalta!"
Slick Smith huokasi, mutta ei antanut mitään muuta merkkiä
pettymyksestään.
"Jollei Amerikan kansalainen voi saapua ystävälliselle vieraskäynnille
oman lähettiläänsä luo ilman selkkauksia, niin asiat eivät ole oikealla
tolalla. Kas tässä, kapteeni, olen saanut kutsun. Ja jos lähettilääni
tahtoo nähdä minut, niin en luule sen kuuluvan teihin."
Kapteeni Dick Shannon nauroi hiljaa.
"Hän ei halua nähdä teitä, Slick. Hänestä olisi päinvastoin kovin
vastenmielistä tietää ovelan englantilaisen varkaan kulkevan täällä
miljoonan dollarin arvosta timantteja ulottuvillaan. Hän olisi
iloinen nähdessään eversti Bothwellin 94:nnestä ratsuväkirykmentistä
vierailemassa Lontoossa ja tahtoisi mielellään puristaa hänen kättään,
mutta hänellä ei ole mitään hyötyä Slick Smithistä, jalokivivarkaasta,
maalaisten petkuttajasta ja tilaisuuksien tavoittelijasta. Otatteko
ryypyn kanssani, ennenkuin lähdette?"
Slick huokasi jälleen.
"Rypälemehua", vastasi hän lyhyesti ja osoitti pulloa, jonka ulkoasu
viittasi toisenlaiseen sisällykseen. "Ja te olette väärässä, jos
luulette minun olevan täällä ammattiasioissa. Se on aivan totta,
kapteeni. Uteliaisuus on paheeni, ja minä olin utelias näkemään
kuningatar Rienan timanttikaulaketjut. Ehkäpä nyt on viimeinen kerta,
jolloin voisin ne nähdä. Vähän vettä, George — whisky ei osaa uida."
Hän tuijotti jurosti lasiin kädessään, ennenkuin tyhjensi sen
sisällyksen yhdellä kulauksella.
"Mutta olen tavallaan iloinen, että tunsitte minut. Sain kutsukortin
erään ystäväni välityksellä. Tietäen mitä tiedän minun tuloni tänne oli
sellaisen miehen toimenpide, joka kuvittelee olevansa mustien koirien
takaa-ajama ja henkisen neuvonantajansa myrkyttämä. Mutta minä olen
utelias. Ja onnettomuudekseni minulla on salapoliisin vaistot. Kullakin
on haaveilunsa, Shannon. Salapoliisillakin."
"Myöskin salapoliisilla", myönsi Dick Shannon.
"Jotkut haaveilevat, millä tavoin he menettäisivät miljoonan", jatkoi
Slick miettiväisenä. "Toiset haaveilevat, kuinka he pelastaisivat
jonkun tytön nälkäkuolemasta ja pahemmastakin ja olisivat hänelle
veljenä, kunnes hän rupeaisi rakastamaan pelastajaansa...
Nähkääs! Hommailujeni lomassa minä haaveilen, kuinka paljastaisin
arvoituksellisia asioita. Samoin kuin Stormer — se ahkera varkaitten
ajaja, joka antoi teille tietoja minusta. Niillä on jotakin minua
vastaan."
Oli täysin totta, että Shannon oli saanut ensimmäiset vihjaukset
Slickin maineesta tältä kuuluisalta toimistolta.
"Tapaammeko nyt toisemme salapoliiseina", hän kysyi, "vai olemmeko vain
yksinkertaisesti etsivä ja...?"
"Sanokaa 'varas' — älkää välittäkö minun tunteistani", pyysi Slick.
"Kyllä, minä olen etsivä tänä iltana."
"Entä kuningattaren timantit?"
Slick veti pitkän hengähdyksen.
"Ne ovat merkityt", sanoi hän. "Olen utelias tietämään, kuinka ne
viedään. Taitava joukkue on hommassa — ette kai odota minun mainitsevan
nimiä, vai mitä? Jos odotatte, niin saatte kokea pettymyksen."
"Ovatko he täällä lähetystössä?"
"En tiedä. Juuri sen tahdoin nähdä. En ole sellaisia ammattilaisia,
joilla ei ole mitään mielenkiintoa muiden peliin. Olen niinkuin lääkäri
— katselen mielelläni muiden leikkauksia; siten voi oppia asioita,
joita ei koskaan aavistaisikaan, jollei olisi tutkittavana mitään muuta
kuin kunkin oma työ."
Shannon mietti hetkisen.
"Odottakaa täällä — ja pitäkää kätenne irti hopeasta", sanoi hän ja
poistuen loukkaantuneen Slickin luota kiiruhti väkeä täynnä olevaan
huoneeseen raivaten itselleen tietä tungoksen halki, kunnes saapui
avonaiselle paikalle, missä lähettiläs seisoi keskustellen kookkaan,
väsyneeltä näyttävän naisen kanssa, jonka suojeleminen oli pääsyynä
hänen saapumiseensa lähetystön tanssiaisiin.
Naisen kaulassa riippuivat kimaltelevat ketjut, jotka säkenöivät ja
välähtelivät aina hänen laimeasti liikahtaessaan. Kääntyen katselemaan
vieraita hän etsi joukosta erään nuoren monokkelisilmäisen miehen,
joka oli vilkkaassa keskustelussa erään lähetystösihteerin kanssa, ja
viittasi tämän luokseen.
"Steel, Slick Smith on täällä ja sanoo, että on tekeillä yritys
kuningattaren kaulaketjujen 'puhaltamiseksi'. Te ette saa jättää häntä
hetkeksikään näkyvistänne. Pyytäkää jonkun lähetystön virkailijan
tarkistamaan vierasluettelon ja tuokaa minun luokseni jokainen, joka
osoittautuu asiattomaksi."
Hän palasi Slickin luo ja tapasi tämän ottamassa kolmatta ilmaista
ryyppyään.
"Kuulkaapas, Slick. Miksi te tulitte tänne, jos tiesitte, että ryöstö
oli suunniteltu täksi illaksi? Vaikkakaan ette olisi siinä mukana, niin
teitä tultaisiin kuitenkin epäilemään."
"Se johtui todellakin mieleeni", vastasi Slick. "Siitä aiheutuukin
levottomuuteni. Se on uusi sana, jonka opin viime viikolla."
Siitä paikasta, missä he seisoivat, voi nähdä salongin
pääsisäänkäytävän. Vieraita saapui yhä vielä ja heidän siinä
katsoessaan tuli sisään kookas keski-ikäinen mies ja hänen mukanaan
niin silmiinpistävän kaunis nuori nainen, että myöskin karaistunut
Slick jäi häntä tuijottamaan. He olivat menneet näkyvistä, ennenkuin
Dick Shannon oli ehtinyt saada heistä selvää kuvaa.
"Tuo on koko kaunotar, Martin Elton ei ole täälläkään. Tuo rouva on
jokseenkin paljon Lacyn kanssa."
"Lacyn?"
"Kunnianarvoisan Lacy Marshaltin kanssa. Hän on miljoonamies — yksi
sitä sitkeätä lajia, joka on aloittanut elämänsä yksinkertaisissa
oloissa ja on aina valmis pyrkimään parempaan. Tunnetteko rouvan,
kapteeni?"
Dick nyökkäsi. Useimmat tunsivat Dora Eltonin. Hän oli sitä hienoa
väkeä, joka on aina mukana ensi-illoissa tai muissa äärimmäisen
hienoissa illatsuissa. Lacy Marshaltin hän tunsi ainoastaan nimeltä.
"Hän on kaunotar", sanoi Slick uudelleen huojuttaen ihaillen päätään.
"Herranen aika, mikä kaunotar! Jos hän olisi minun vaimoni, ei hän
saisi juosta ympäri Lacyn kanssa. Ei, sir. Mutta sellaista tehdään
Lontoossa."
"Ja New Yorkissa ja Chicagossa ja Pariisissa, Madridissa ja
Bagdadissa", sanoi Shannon. "No, Percy!"
"Te tahdotte minun menevän? No niin, olette turmellut iltani, kapteeni.
Tulin tänne saadakseni tietoja ja ohjausta. En olisi koskaan kiivennyt
valkoiseen paitaan, jos olisin arvannut teidän olevan täällä."
Dick saattoi hänet ovelle ja odotti, kunnes hänen vuokra-autonsa
oli ajanut tiehensä. Sitten hän palasi tanssisaliin vaanimaan ja
vartioimaan. Eräs vieras, joka huolimattomasti harhaillessaan joutui
erääseen lähetystön tyhjään käytävään, näki siellä miehen istuvan
lukemassa piippu suussa.
"Olen pahoillani", sanoi tungettelija. "Näytän joutuneen harhaan."
"Niinpä luulen", sanoi toinen tyynesti, ja vieras, täysin kunniallinen
ja viaton kuljeksija, peräytyi nopeasti ihmetellen, miksi vartija
oli asettanut istuimensa sen kytkintaulun alapuolelle, josta käsin
hallittiin talon kaikkia sähkövaloja. Shannon ei jättänyt mitään
vaarallista paikkaa vartioimatta.
Kello yksi Suomen kuningatar hänen suureksi huojennuksekseen poistui
lähetystöstä palatakseen hotelliinsa Buckingham Gaten varrelle, missä
hän asui tuntemattomana. Dick Shannon seisoi paljain päin sumussa,
kunnes auton takalyhdyt olivat kadonneet näkyvistä. Autonkuljettajan
vieressä istui asestettu salapoliisi — hän ei pelännyt, ettei
kuningatar pääsisi turvallisesti perille makuuhuoneeseensa.
"Olette nyt tehnyt tehtävänne, Shannon, vai mitä?"
Hymyilevä lähettiläs otti vastaan hänen ilmoituksensa yhtä suurella
huojennuksella, kuin mitä salapoliisi oli tuntenut.
"Kuulin omilta salapoliiseiltani, että ryöstöyrityksen piti olla
tekeillä", sanoi hän; "mutta toisekseen saa aina kuulla sellaisia
juttuja kaikkien tämänlaatuisten tehtävien yhteydessä."
Dick Shannon ajoi pitkän autonsa takaisin Scotland Yardiin, ja hän ajoi
etanan vauhtia, sillä sumu oli hyvin sakea, ja tietä leikkasivat monet
hämmentävät poikkikadut. Kahdesti hän löysi itsensä jalkakäytävältä;
Victoria Streetillä hän oli vähällä törmätä erääseen omnibussiin, jonka
oli huonon sään takia ollut pakko pysähtyä kadulle.
Hän mateli Westminster Abbeyn ohitse ja luotsasi itsensä lopuksi
Embankmentille ja sieltä Scotland Yardin pihaan.
"Pyytäkää joku viemään vajaan autoni", sanoi hän vahdissa olevalle
poliisille. "Menen kävellen kotiin, se on turvallisempaa."
"Tarkastaja kysyi teitä, sir — hän on mennyt alaspäin Embankmentia."
"Hauska yö kävelyä varten", hymyili Dick kuivaten kivistäviä silmiään.
"Poliisi etsii erään miehen ruumista, joka heitettiin jokeen tänä
yönä", oli yllättävä vastaus. "Heitettiin — tarkoitatte kai: hyppäsi?"
"Ei, sir, heitettiin. Jokipoliisivartio oli parhaillaan soutamassa
Embankmentin seinämän juurella, kun sumu oli hieman harvempaa kuin
nyt, ja se näki miehen nostettavan rintasuojalle ja työnnettävän sen
yli. Vartiota johtava kersantti puhalsi vihellyspilliään, mutta ketään
miehistämme ei ollut lähellä, ja mies, joka työnsi sen toisen jokeen,
pääsi pakenemaan. Ruumista naarataan nyt juuri. Aivan obeliskin tällä
puolella. Tarkastaja pyysi minua kertomaan teille tämän, jos tulisitte
tänne."
Dick Shannon ei epäröinyt. Hänen mukavan asuntonsa ja elvyttävän
takkavalkean houkutus ei enää vietellyt häntä. Hän meni hapuillen
leveän Embankmentin poikki ja pitkä rintasuoja tienviittanaan kulki
nopeasti pitkin joen reunaa. Sumu oli nyt mustaa, ja hinaajalaivojen
valittava ulina oli lakannut, kun niiden kapteenit olivat luopuneet
toivottomasta taistelusta.
Lähellä obeliskia, joka kertoo Egyptin menneistä suuruudenpäivistä, hän
tapasi joukon miehiä seisomassa, ja kun virkapukuinen tarkastaja tunsi
hänet hänen tultuaan lähemmäksi, tuli hän jonkin matkaa häntä vastaan.
"Se on murha — ruumis on juuri löydetty."
"Hukutettu?"
"Ei, sir: mies oli nuijittu kuoliaaksi, ennenkuin hänet oli heitetty
veteen. Jos tahdotte tulla alas portaita, voitte nähdä hänet."
"Mihin aikaan se tapahtui?"
"Kello yhdeksän tänä iltana — tai oikeammin eilen illalla. Kello on nyt
kohta kaksi."
Shannon laskeutui alas matalia portaita, jotka vievät veteen obeliskin
kummallakin puolella. Soutuveneen keula tuli esiin sumusta ja kääntyi
ympäri, niin että ruumis, joka oli heitetty veneen perään, voitiin
nähdä taskulamppujen valossa.
"Olen tehnyt summittaisen tarkastuksen", sanoi vartion kersantti.
"Hänen taskuissaan ei ole mitään, mutta hänen henkilöllisyytensä
pitäisi olla helppoa saada selville — hänen poskessaan on vanha
puukonhaavan jättämä arpi."
"Hm!" sanoi Dick Shannon katsoen ruumista. "Toimitamme myöhemmin toisen
tarkastuksen."
Hän meni tarkastajan kanssa takaisin päämajaan, ja eteishalli, joka
hänen lähtiessään oli ollut hiljainen ja tyhjä, oli nyt täynnä
levotonta hälinää. Sillä hänen poissaollessaan oli tullut uutinen, joka
sai koko Scotland Yardin liikkeelle ja ajoi ylös vuoteestaan jokaisen
salapoliisin pääkaupungin alueella.
Suomen kuningattaren auto oli pysähdytetty The Mallin pimeimmässä
osassa, salapoliisi oli ammuttu maahan, ja kuningattaren timanttiketjut
olivat häipyneet sumuun. Eivätkä ne olleet jälleen löydettävissä,
ennenkuin eräs tyttö, joka sillä hetkellä näki levottomia unia
kananpojista, tuli tämän suurkaupungin valoihin ja varjoihin
tervehtimään sisartaan, joka vihasi häntä.