Audrey.
"Peter ja Paul tuottivat neljä shillingiä kumpainenkin", ilmoitti
mrs Graffit katsellen likinäköisesti rahoja laskiessaan ne pöydälle.
"Harriet, Martha, Jenny, Elisabeth, Queenie ja Holga..."
"Olga", oikaisi tyttö istuen pöydällä kynä kädessä. "Antakaamme arvonsa
kanoillekin. Niistä saatiin puoli kruunua kustakin teurastajalta, mr
Gribsiltä. Joka tapauksessa on epäkristillistä sanoa kanoja, nimeltä."
Audrey Bedford teki nopean laskelman.
"Huonekaluston kanssa tulee yhteensä kolmekymmentäseitsemän puntaa
kymmenen shillingiä", sanoi hän, "mikä jokseenkin riittää maksuun
kananruokamiehelle ja teidän palkkaanne, samalla kuin minulle jää
kylliksi päästäkseni Lontooseen".
"Jos saisin oikeudenmukaisesti", sanoi mrs Graffit itkua puristaen,
"pitäisi minun saada enemmän kuin palkkani. Olen hoitanut teitä aina
siitä saakka, kuin rakas äitiraukkanne kuoli, palvellen teitä paremmin,
kuin kukaan kuolevainen nainen olisi tehnyt. Ja nyt minut on heitetty
syrjään ilman kotia, ja minun on asuttava vanhimman poikani luona."
"Olette onnellinen, kun teillä on vanhin poika", sanoi Audrey kylmästi.
"Jos antaisitte minulle punnan onnen...?"
"Kenenkä onnen? Ei ainakaan minun, te rakas, vanha veijari", nauroi
tyttö. "Mrs Graffit, älkää olko typerä! Te olette pitänyt puolenne.
Tämän omaisuuden kustannuksella. Kananhoito ei kannata eikä tule
koskaan kannattamaan, kun yleisesikunnan päällikkö myy munia omaan
laskuunsa. Sain sen selville tuonottain ja laskin, että teillä oli
ollut neljänkymmenen punnan edestä munia vuodessa."
"Kukaan ei ole koskaan sanonut minua varkaaksi", liversi vanha nainen
kädet vavisten. "Olen hoitanut teitä siitä saakka, kuin olitte
tytöntypykkä, joten on kovin kovaa kuulla olevansa varas." Hän
nyyhkytti itkuaan nieleksien nenäliinaansa.
"Älkää ulvoko", sanoi Audrey; "täällä on kyllin kosteata muutenkin."
"Minne aiotte lähteä, miss?" Mrs Graffit sivuutti tahdikkaasti
kysymyksen kunniallisuudestaan.
"En tiedä; luultavasti Lontooseen."
"Onko teillä siellä sukulaisia, miss?"
Ehkäpä Beak Farmin entinen omistaja olisi ollut hieman avomielisempi
tällä viimeisellä hetkellä. Bedfordit olivat aina vaiteliaampia kuin
kalat.
"Se on teille samantekevää. Antakaa minulle kuppi teetä ja tulkaa
sitten saamaan palkkanne."
"Lontoo on kauhea kaupunki." Mrs Graffit pudisti päätänsä. "Murhia
ja itsemurhia ja varkauksia ja mitä tahansa. Siellähän rosvottiin
äskettäin oikea kuningatarkin!"
"Herranen aika!", sanoi Audrey koneellisesti.
Hän ihmetteli parhaillaan, kuinka oli käynyt kuudelle muulle
kananpoikaselle, joista mrs Graffit ei ollut tehnyt tiliä.
"Häneltä ryöstettiin satojen tuhansien arvosta timantteja", sanoi
hän painokkaasti. "Teidän tulisi lukea enemmän sanomalehtiä — jäätte
jäljelle tapahtumista."
"Varkauksista puhuttaessa johtuu mieleeni", sanoi Audrey sävyisästi,
"kuinka on käynyt Myrtlelle ja Primroselle ja Gwenille ja Berthalle..."
"Niillekö?" Hetkeksi mrs Graffitkin joutui hämilleen. "Enkö antanutkaan
teille rahoja? Niiden on täytynyt pudota reiästä taskussani. Olen
kadottanut ne."
"Älkää vaivatko itseänne", sanoi Audrey. "Lähetän hakemaan poliisia,
hän on ihmeellinen etsijä."
Mrs Graffit löysi rahat melkein samalla hetkellä.
Vanha nainen laahusti matalakattoiseen keittiöön, ja Audrey katseli
ympärilleen tutussa huoneessa. Tuolin, jolla hänen äitinsä, oli istunut
kovat kasvot mustuneeseen takkaan päin käännettyinä, Audrey oli
polttanut. Yksi hiiltynyt jalka oli vielä näkyvissä tulessa.
Ei, täällä ei ollut mitään muistoa hellyttävää. Huoneessa vallitsi
tukahduttavan työnteon ja raadannan tuntu. Hän ei ollut koskaan
tuntenut isäänsä, ja mrs Bedford ei ollut koskaan puhunut hänestä.
Hän oli ollut huono ihminen, jonka turmeltuneisuus oli pakottanut
hienosyntyisen naisen alistumaan siihen ankaraan elämään, jonka hänen
vaimonsa oli saanut osakseen.
"Onko hän kuollut, äiti?" oli lapsi kysynyt.
"Toivottavasti", kuului taipumaton vastaus.
Dora ei ollut koskaan tehnyt sellaisia sopimattomia kysymyksiä, mutta
hän olikin vanhempi, sai osakseen suurempaa myötätuntoa äitinsä
puolelta ja oli omaksunut samanlaisen säälimättömän luonteen ja
mielipiteet kuin tämäkin.
Mrs Graffit oli tuonut sisään teen ja laskenut rahansa, ennenkuin alkoi
itkeä Audreyn lähtöä.
"Minun on suudeltava teitä, ennenkuin erkanemme", nyyhkytti hän.
"Annan teille ylimääräisen shillingin, jos jätätte sen tekemättä",
sanoi Audrey joutuisasti, ja mrs Graffit otti shillingin.
Kaikki oli ohi. Audrey kulki joulukuisessa kunnossa olevan puutarhan
halki, aukaisi portin ja meni oikoteitse kirkkomaalle äitinsä haudalle.
Siellä hän seisoi vähän aikaa äänettömänä kädet ristissä.
"Hyvästi", sanoi hän tyynesti ja palasi kuivin silmin takaisin
asuntoonsa.
Loppu ja alku. Hän ei ollut surullinen eikä iloinenkaan. Hänen
kirjalaatikkonsa oli jo mennyt asemalle lähetettäväksi sieltä edelleen
Lontooseen.
Mitä tulevaisuuteen tuli, hän oli saanut kohtalaisen hyvän kasvatuksen,
oli lukenut paljon, ajatellut paljon ja oli perillä pikakirjoituksen
alkeista, jotka hän oli itsekseen oppinut pitkinä talvi-iltoina,
jolloin mrs Graffit ajatteli ja sanoi, että hän käyttäisi aikansa
paremmin sukkapuikkojen parissa.
"Aikaa on vielä vaikka kuinka paljon", murisi linja-auton kuljettaja,
kun Audrey heitti matkalaukkunsa ovesta sisään. "Jollei olisi noita
järjettömiä yksityisautoja, voisin siirtää lähtöajan vieläkin
myöhemmäksi. Mutta nykyisin on pakko ajaa varovaisesti."
Ennustavia sanoja.
Tyttö oli juuri nousemassa linja-autoon matkalaukkunsa perässä, kun
eräs tuntematon mies tuli paikalle. Huolimattomasta ulkoasustaan
päättäen hän näytti jonkun asianajajan keski-ikäiseltä apulaiselta.
"Anteeksi, miss Bedford. Nimeni on Willit. Voinko puhua kanssanne pari
sanaa tänä iltana, kun palaatte?"
"En aio tulla takaisin", sanoi Audrey. "Olenko teille velkaa jotakin?"
Hän teki aina tämän kysymyksen kohteliaille vieraille. Tavallisesti
nämä sanoivat "kyllä", sillä mrs Graffittin oli tapana ostaa velaksi.
"Ette, neiti. Ettekö tulekaan takaisin? Voisinko saada osoitteenne?
Tahtoisin tavata teitä tärkeän asian vuoksi."
Mies oli selvästi kiihtynyt.
"En voi antaa teille osoitettani, pelkään minä. Antakaa minulle omanne,
niin kirjoitan teille."
Vieras kirjoitti osoitteensa kortille ja antoi sen Audreylle.
"No niin!" kehoitti huolestunut autonkuljettaja. "Jos viivyttelette
vielä, myöhästytte junasta."
Audrey hyppäsi autoon ja iski oven kiinni.
Onnettomuus tapahtui Ledbury Lanen kulmassa. Ajaessaan päätielle Dick
Shannon teki käännöksen hiukan liian terävästi, jolloin hänen pitkän
autonsa takapyörät tekivät kauniin kaaren. Sysäys, joka seurasi, oli
vähemmän kaunis. Auton takaosa törmäsi linja-autoon ja irroitti siitä
sievästi toisen takapyörän.
Linja-autossa ei ollut muita matkustajia kuin Audrey, joka oli jo
laskeutunut likaiselle tielle, ennenkuin Dick oli hattu kädessä ehtinyt
hänen luokseen levottomuus ja katumus miellyttävillä kasvoillaan.
"Olen kauhean pahoillani. Toivoaksenne ette ole loukkautunut!"
Hän arvioi tytön iän seitsemäksitoista vuodeksi, vaikka tämä oli kahta
vuotta vanhempi. Tyttö oli köyhästi puettu, ja hänen päällystakkiansa
oli selvästi korjattu moneen kertaan. Hänen nahkakauluksensakin
oli nukkavieru ja kulunut. Näitä seikkoja Dick ei huomannut. Hän
katseli kasvoja, jotka näyttivät virheettömiltä. Kulmakarvojen kaarre
ehkä ja silmien asento, täydellinen suu mahdollisesti, tai sitten
hipiän laatu ja väri... Dick pelkäsi kuulla tytön puhuvan, jolloin
tämän talonpoikainen puhetapa riistäisi häneltä hänen mielikuvansa
prinsessasta.
"Kiitän teitä — pelästyin vain hiukan. En ehdi junaani." Hän silmäili
murheellisena irtautunutta pyörää.
Ääni karkoitti Dickin pelon. Repaleinen prinsessa oli lady.
"Oletteko menossa Barnhamin asemalle? Ajan siitä ohitse", sanoi Dick.
"Ja vaikka en olisi ollutkaan menossa sitä tietä, täytyy minun mennä
lähettämään apua tälle poikaparalle."
Linja-auton kuljettaja, jota hän oli tarkoittanut näillä
osanottavaisilla sanoilla, oli kiivennyt alas istuimeltaan harmaa parta
sateesta märkänä ja nuhaiset silmät kiukkuisesti kiiluen.
"Miksi ette katso eteenne?" sähisi hän käyttäen sellaisissa tapauksissa
tavallisia sanoja. "Ajatte, niinkuin tie olisi ainoastaan teitä varten."
Dick aukaisi päällystakkinsa ja etsi esiin lompakkonsa.
"Jehu", sanoi hän. "Tässä on korttini, seteli ja alamaisin
anteeksipyyntöni."
"Minun nimeni on Herbert Jiles", sanoi autonajaja epäilevästi
ottaessaan kortin ja rahan.
"Jehu on keksitty nimi", sanoi Dick, "ja tarkoittaa Nimshin poikaa,
joka ajoi raivoisasti".
"Minä ajoin aivan hiljaa", sanoi loukkaantunut mr Jiles. "Te itse
ajoitte kuin hullu."
"Apua tulee Barnhamista", sanoi Dick. "No, nuori neiti, voitteko uskoa
itsenne yksin minun kanssani näihin Juggernautin vaunuihin?"
"Luulen kyllä", vastasi tyttö hymyillen ja pelastaen matkalaukkunsa
linja-autosta hyppäsi hänen viereensä.
"Lontoo on minunkin matkani määränä", sanoi Dick, "mutta en tahdo
ehdottaa, että tulisitte koko matkan mukanani, vaikka siten
säästäisitte matkalipun hinnan."
Audrey ei vastannut. Dickistä tuntui, että tyttö alkoi kainostella,
mutta se vaikutelma meni heti menojaan.
"Luulen, että menen junassa. Sisareni tulee ehkä vastaan asemalle."
Hänen äänensävynsä ei kuulunut kovinkaan luottavaiselta.
"Asutteko täällä päin?"
"Fontwellissa", vastasi tyttö. "Minulla oli mökki siellä. Se oli äidin,
ennenkuin hän kuoli. Oletteko koskaan koettanut elää munista?"
Dick hätkähti.
"En yksinomaan", sanoi hän. "Ne ovat erittäin ravitsevia, luullakseni,
mutta..."
"En tarkoita niiden syömistä; tarkoitan, oletteko koskaan koettanut
hankkia toimeentulonne kananhoidolla?"
Dick pudisti päätään.
"Älkää koettakokaan", sanoi Audrey painokkaasti. "Kanat eivät ole
samanlaisia kuin ennen. Mrs Graffit — hän hoiti talouttani ja tuhlasi
tuloni — sanoo, että kanoissa on tapahtunut suuri muutos sodan
jälkeen. Hän ei tiedä varmasti, onko siihen syynä bolshevismi vaiko
espanjantauti."
Dick nauroi.
"Olette siis jättänyt sen?"
Audrey nyökkäsi useita kertoja.
"En voi sanoa, että olen myynyt sen vanhan talon: se myytiin paloittain
kiinnityksien muodossa. Se kuuluu liikuttavalta, vai mitä? Niin ei
asia kuitenkaan ole. Se vanha talo on ruma ja täynnä liikoja nurkkia,
joista saa kuhmuja päähänsä, ja siinä tuntuu haju satojen sukupolvien
aikuisista omistajista, jotka eivät ole kylpeneet koskaan muulloin
kuin katon vuotaessa. Ja viemärilaitos on peräisin ensimmäisten
brittiläisten ajalta, eikä yksikään ikkunoista sovi saranoilleen.
Myötätuntoni on kokonaan ahneen pantinomistajan puolella — ihmisparka!"
"Olette onnellinen, kun teillä on sievä sisar, joka on teitä vastassa
asemalla", sanoi Dick. Hän piti tyttöä seitsemäntoistavuotisena tai
ehkä hiukan nuorempana, ja hänen sävynsä oli melkein isällinen.
"Voi olla", sanoi Audrey ilman suurempaa ihastusta. "Alamme jo olla
Barnhamissa, eikö niin?"
"Alamme olla Barnhamissa", myönsi Dick ja pysähdytti muutamia
minuutteja myöhemmin autonsa aseman edustalle.
Hän nousi autosta Audreyn jälkeen kantaen hänen säälittävän keveän
matkalaukkunsa asemasillalle ja tahtoi itsepäisesti odottaa junan
saapumista.
"Sisarenne asuu tietenkin Lontoossa?"
"Kyllä, Curzon Streetin varrella."
Oli omituista, että hänen piti kertoa siitä tälle vieraalle. Kukaan
täällä maalla ei ollut edes perillä siitä, että hänellä olikaan sisarta.
Dick ei osoittanut hämmästystään.
"Onko hän..." Kysymys oli arkaluontoinen. "Onko hän — hm — työssä
siellä?"
"Ei. Hän on mrs Martin Elton."
Hän ihmetteli itseään sanoessaan nämä sanat.
"Mitä hittoa!" kuuli Dick säikähtäen sanovansa.
Samassa annettiin merkki junan saapumisesta, ja hän riensi ostamaan
muutamia kuvalehtiä Audreylle matkalukemiseksi.
"Olette kamalan kiltti, mr...? Minun nimeni on Audrey Bedford."
"Tulen sen muistamaan." Dick hymyili. "Muistan ihmeellisen hyvin kaikki
nimet. Minun nimeni on Jackson."
Hän seisoi seuraten junaa silmillään, kunnes punaisten lamppujen himmeä
valo oli kadonnut näkyvistä käänteen taakse. Sitten hän palasi hitaasti
autoonsa ja ajoi poliisiasemalle ilmoittamaan yhteenajostaan.
Mrs Martin Elton, ja tämä oli hänen sisarensa! Jos hän olisi
ilmoittanut tytölle oikean nimensä, ja tämä olisi mennyt Curzon
Streetille ja kertonut kauniille Dora Eltonille viettäneensä osan
päivästä kapteeni Richard Shannonin seurassa, olisi sopusointu eräässä
talossa Curzon Streetin varrella aivan varmaan häiriytynyt.
Ja syystä kylläkin. Dora Elton oli juuri se juonittelija, jonka Dick
Shannon parhaillaan koetti saada satimeen.