_Rakas Seni!_
Kaikki vaara on ohi, rakas Seni. Pelotin suotta mielt‰si. Luulin,
ett‰ el‰m‰ oli mennytt‰, etten mitenk‰‰n en‰‰ selvi‰isi. Se on
selvinnyt siit‰ kuitenkin. Kaikista luonnollisimman keinon silloin
unohdin, rakas Seni.
Mieheni oli viime yˆn‰ luonani. ƒl‰ siis pelk‰‰, ett‰ saan k‰rsi‰
t‰htesi, kun lapsi syntyy. Nyt ei voi ep‰ilyst‰k‰‰n synty‰ siit‰,
ett‰ se olisi muiden. Kuinka min‰ olen onnellinen. Se oli siis
tyhj‰‰ taistelua se pelko, lapsellisuutta kaikki! Min‰ vain
suurentelin ja kenties valehtelin koko tuskan. Miksi en heti
selv‰sti ja kylm‰sti ratkaissut asiaa, niinkuin olisi pit‰nyt
ja niinkuin sin‰kin varmaan olisit neuvonut, jos olisit ehtinyt
vastata kirjeeseeni?
On kirkas mieleni taas. En ole t‰llaista rauhaa juuri koskaan
tuntenut. Paha on voitettu ja paennut. Kaikki on nyt hyvin. Maailma
levi‰‰ ymp‰rill‰ni selv‰n‰, selv‰n‰ pienimpi‰ soppiansa myˆten.
Eik‰ siin‰ ole mit‰‰n pelj‰tt‰v‰‰.
Eik‰ ole mit‰‰n toivottavaa eik‰ tahdottavaa en‰‰. Kaikkea on
saanut. Sek‰ hyv‰‰ ett‰ pahaa. Vaikka en tied‰, kumpi on t‰rke‰mp‰‰
ollut. Molemmat yht‰ v‰ltt‰m‰ttˆmi‰, yht‰ rakkaita v‰ritt‰m‰‰n
el‰m‰‰ ja kuulastamaan sen l‰pin‰kyv‰ksi, niin kirkkaaksi kuin se
nyt mieleeni kuvastuu.
Pyyd‰n syd‰mest‰ni anteeksi, rakas yst‰v‰, kun en jaksanut hillit‰
itse‰ni. Mutta sin‰ ymm‰rr‰t pienen tyttˆsi, joka ei ole kasvanut
vahvaksi ja taitavaksi viel‰. Katsele sin‰ h‰nt‰, jos muuten et
sied‰, niinkuin min‰kin katselen, ik‰‰nkuin h‰n el‰isi kaukana
menneiss‰ ajoissa, sellaisissa ajoissa, jotka pelottavat h‰nen
arkaa syd‰nt‰‰n ja sotkevat h‰nen omat ajatuksensa kaikenlaisilla
vanhan vanhoilla uskoilla ja luuloilla. Niin minun t‰ytyy ajatella,
kun minulla on vaikea olla enk‰ selvyytt‰ lˆyd‰. Minun t‰ytyy kysy‰
itselt‰ni, mik‰ on minun oman olentoni sisin, sotkemattomin ajatus.
Ja jos min‰ sen lˆyd‰n, on se mielest‰ni ihmeellinen ja uusi, aivan
kuin uutuuttaan kirkas koriste. Kaikki muu ymp‰rill‰ni on vanhaa
ja tuhatvuotista, jota t‰ytyy ajatella kaukaa, ymm‰rt‰‰kseen sen
arvoa ja omituisuutta, ja samoin ajatella ihmisi‰ kaukana menneiss‰
ajoissa, siet‰‰kseen heit‰ ja rakastaakseen heit‰ kaukaa. Istuin
illalla itsekseni oveni kynnyksell‰. Kuu valoi valoaan huoneen
lattialle. Minuun koski se valo. Se oli liian kirkasta.
Istuin tyls‰n‰. Ajatukseni olivat kuolleet. En kaivannut sinua.
Rakkaus, sanoin itsekseni, rakkaus. -- Mutta se sana kuoli mit‰‰n
kaikua minussa her‰tt‰m‰tt‰. Ihmettelin, miksi oli sellainen sana
ja mit‰ oli se sana. En uskonut, ett‰ olin koskaan mit‰‰n tuntenut,
en sit‰ tuskaakaan, joka oli viimeksi l‰hinn‰ ollut. Ja oliko sit‰
ollut? Enh‰n min‰ varmaan tiennyt. Mit‰ se olisi ollut?
Askeleita kaikui toisesta huoneesta. Ihmettelin, ett‰ oli toinenkin
el‰v‰ olento suljettuna samoihin huoneisiin kuin min‰. Mutta sinun
askeleitasi ne eiv‰t olleet.
Ei sinun askeleitasi! Se ajatus vihlaisi yht‰kki‰ l‰pi ruumiini.
Kaipaus t‰ytti v‰kivaltaisena sieluni. Tunsin vain yht‰. Rakastin
sinua. Niin se oli. Rakastin. Miksi en siis saanut olla sinun
kanssasi? El‰‰ ja k‰rsi‰ sinun kanssasi, sinun orjanasi?
Menin huoneeseeni ja suljin oven. Kauanko lienen siell‰ ollut, kun
oveen koputettiin.
"Mik‰ asia", kysyin.
"Avaa!"
"En voi, toisen kerran."
"Avaa."
Min‰ avasin. Hiukseni olivat hajallaan. Olin kammannut ne juuri
sinua varten. Kynttilˆit‰ paloi rivi pˆyd‰ll‰ni, kuihtuneet ruusut
olivat esill‰, olin rukoillut puolestasi ja muistellut menneit‰.
"Mit‰ t‰m‰ on?"
Mieheni ‰‰ni vapisi vihasta.
"Mit‰ kujeita t‰m‰ taas on."
"ƒl‰ koske niihin!"
"Rakastajalta, ‰l‰ uskottele, ei sinulla sit‰ kuitenkaan ole."
"Mit‰ jos on, mit‰ sitten, se on kuitenkin -- on jo kauan ollut."
ƒrsytin h‰nt‰ uhalla. Minun t‰ytyi. Ett‰ kidutukselle jokin loppu
tulisi.
H‰n kiskaisi minua tukasta ja laahasi minut maahan.
"Valehtelija!"
"Revi, ei se koske", huusin, "revi kovemmin -- rakastan toista --
revi, rakastan kuitenkin."
H‰n l‰‰h‰tti. Min‰ nauroin. H‰nen syd‰mens‰ kun on vialla.
J‰in lattialle lep‰‰m‰‰n ja muistelin sinua. Kynttil‰t valaisivat
huonetta. Valkeiden seinien h‰m‰ryys kaareutui holvina yll‰ni. Min‰
unohdin kaikki. Ajattelin vain sinua. Mik‰ min‰ olin, ett‰ olin
sinut saanut? Mit‰ min‰ olin tehnyt, ett‰ olin niin onnellinen,
min‰, joka olin vain ahdas, ahdas ihminen?
Lep‰sin siin‰, en tied‰ kuinka kauan.
Hiivin sitten hiljaa mieheni luo, h‰nen huoneeseensa ja pyysin,
ettei h‰n t‰ll‰ kertaa olisi en‰‰ vihainen, se olisi tarpeetonta.
H‰n istui ‰‰neti, kenties h‰n katui taas. Eikˆ h‰n ole ihminen,
kuten min‰kin, ajattelin, tarvitse toista, kuten min‰kin?
Ymm‰rsinh‰n min‰ h‰nt‰.
Rupesin sanomaan h‰nelle jotakin, mutta h‰n ei kuunnellut minua
en‰‰. H‰n vei minut vuoteelleen ja min‰ olin siell‰ koko yˆn.
Yˆllinen kohtaus on vaaraton. Mieheni pit‰‰ sit‰ oman kiivautensa
ja ‰rsyytyneen luontoni vikana. Ja onhan niit‰ ennenkin niin
monenlaisia ollut. Ja luonnollista, kahdelle eri ihmiselle, kun
ovat pakotetut yhdess‰ olemaan, eiv‰tk‰ niin toisistaan v‰lit‰,
sattuu jos jotakin.
Rinnassani tunnen taas v‰h‰n pistosta. Satunnaista v‰symyst‰.
Muuten on hyv‰ olla.
Kun ummistan silm‰ni ja ajattelen, soivat tuhannet ‰‰net sis‰ss‰ni.
Mit‰ se on? Mit‰ se on? Min‰ kuuntelen ja kuuntelen. Se on
varmaankin vain ruumiini veri, joka niin ihanasti humisee ja
huoletonna suonissa syk‰htelee valmistaessaan uutta el‰m‰‰, jota
kuitenkin rakastan.
Ole siis iloinen ja muista, ett‰ olet onnellinen. Ajattele, miten
voisi olla ja miten kuitenkin on.
_Nettasi_.