Oli lauantai-ilta niinkuin silloinkin. Kuinkas kauan siit‰ olikaan?
Niin, yli kolmekymment‰ vuotta.
Neiti Lovisa ÷hman asui pieness‰ ullakkokamarissaan silloin niinkuin
nytkin. Se vain, ett‰ ‰iti ja is‰ silloin viel‰ eliv‰t ja asuivat
alakerran huoneissa, nyt olivat ne kolme huonetta samoin kuin
puutarhakin vuokratut vieraille, ja se vain, ett‰ silloin oli ihana
auringonpaiste ja kukat tuoksusivat ihanammin kuin koskaan ennen. Nyt
ei h‰nell‰ ollut ainoatakaan kukkaa ja p‰iv‰ oli pilvinen ja raskas.
Mutta se oli Ernstin p‰iv‰. Joka lauantai oli Ernstin p‰iv‰.
Kuinkas kauan siit‰ olikaan? Niin, yli kolmekymment‰ vuotta.
Kuinka aika kuluu.
Silloin oli Ernst serkku nuori luutnantti ja h‰n -- h‰nell‰ oli
p‰‰ll‰‰n valkea hame, rinnassa kaksi ruusua ja kaulassa oli h‰nell‰
sininen silkki.
He eiv‰t olleet kˆyhi‰ silloin, kun is‰kin viel‰ eli. Nyt ei h‰nen
tarvinnut sit‰ muistoissaan h‰vet‰. Kuinka h‰n kiitti siit‰ Jumalaa.
H‰n muisti sen p‰iv‰n niin selv‰‰n, niinkuin se eilen olisi ollut. Jos
kaiken muun h‰nelt‰ veiv‰t, muistoa siit‰ p‰iv‰st‰ eiv‰t kuitenkaan.
Ernstin p‰iv‰.
H‰n lukitsi ovensa, asetti pˆyd‰lle sen kahvikaluston, jota silloin oli
k‰ytetty ja jonka h‰n oli piilottanut sairautensa aikana, etteiv‰t sit‰
mˆisi rohtorahoja saadakseen. H‰n sˆi ennen vain kerran p‰iv‰ss‰ ja joi
kuumaa vett‰ l‰mpimikseen syksyisin, ettei tarvinnut paljon puita
uuniin tuhlata, mutta sit‰ kahvikalustoa ei h‰n vieraille antanut.
H‰n laittoi kahvia joka lauantai. Laittoi samoin kuin silloin ennen ja
joi sit‰ samassa matalassa nojatuolissa kuin silloinkin, kun he kahden
h‰nen kamarissaan kahvia joivat.
Ja h‰n puheli nytkin Ernstin kanssa. H‰n ei huomannut, ettei kukaan
vastannut. Vastaukset olivat h‰nen syd‰meens‰ uurretut.
Ernst oli piirustanut muistikirjaansa.
"J‰t‰ minulle yksi lehti."
Ernst rep‰isi h‰nelle yhden, siin‰ oli kaksi ruusua, ne, jotka silloin
olivat h‰nen rinnassansa. Kuinka hyvin se Ernst piirsi.
"Sinun omia ruusujasi."
"Min‰ s‰ilyt‰n t‰m‰n."
"S‰ilyt‰tkˆ? Ja kun min‰ tulen, n‰yt‰ sit‰ minulle, siit‰ n‰en, ett‰
olet muistellut minua. Tahdotko?"
"Tahdon."
H‰n painoi p‰‰ns‰ alas.
Mutta ilo virtasi l‰pi h‰nen ruumiinsa. H‰n oli onnellinen. H‰n olisi
tahtonut nauraa.
Ja sitten joi Ernst kahvia.
"ƒl‰ puraise sit‰ mantelia, Ernst", huudahti h‰n.
"Miksi, tahdotko sin‰ sen?"
"En, tahi tahdon. Se on niin kaunis, Ernst."
"Min‰ pist‰n sen suuhusi."
"Ei, anna se minulle."
"Tule ottamaan."
Ernst nauroi ja h‰nen hampaansa v‰lkkyiv‰t. Kuinka ne v‰lkkyiv‰t.
H‰n meni Ernstin luo, mutta Ernst piteli h‰nt‰ k‰dest‰ ja katsoi h‰nt‰
silmiin.
H‰nt‰ raukaisi suloisesti. Ernst tahtoi -- h‰nkin tahtoi. Mutta se oli
synti, eik‰ saanut tapahtua. Sitten vasta, kun Ernst tuli tuonnempana
ja tahtoi h‰net omaksensa, sitten vasta. H‰n veti k‰tens‰ pois,
k‰‰ntyi, painoi k‰sill‰ kasvojansa.
Kuinka h‰n oli monesti kiitt‰nyt Jumalaa, ettei se kuitenkaan
tapahtunut, ettei kukaan ollut h‰nt‰ suudellut, ei Ernstk‰‰n, koska ei
kerran oltu sallittu, ett‰ Ernst tulisi h‰nen omaksensa.
Ei h‰n ollut siit‰ nurkunut yht‰‰n. Jumalan tahto oli niin. Ehk‰ Jumala
tahtoi s‰‰st‰‰ h‰nt‰ syvemmist‰ ristiriidoista.
Sill‰ kun is‰ kuoli, tuli el‰m‰ niin ahtaalle, ettei heill‰ ollut
v‰ltt‰m‰ttˆmint‰k‰‰n. He vuokrasivat pois huoneensa, asuivat ‰idin
kanssa ullakkokamarissa, he rupesivat virkkaamaan, virkkasivat, mutta
se ei tahtonut riitt‰‰ el‰miseen eik‰ korkorahoiksi siihen pieneen
velkaan, joka is‰lt‰ viel‰ j‰i.
Silloin helpotti h‰nen tuskaansa, kun h‰n kuuli, ett‰ Ernst oli mennyt
kihloihin toisen kanssa. H‰nest‰ ei kuitenkaan Ernstille olisi ollut.
Niin kˆyh‰n‰ ei h‰n ikin‰ olisi Ernstille mennyt.
Ja h‰n sairastui silloin. H‰nt‰ rupesi v‰sytt‰m‰‰n. Mik‰‰n ei h‰nt‰
vaivannut ja kuitenkin h‰n kuihtui. Kyynelk‰‰n ei vier‰ht‰nyt silm‰st‰,
ja kuitenkin tuntui kuin syd‰n aina itkisi.
H‰n ei tainnut sille mit‰‰n. H‰n pyysi anteeksi Jumalalta. Rikollinen
ei h‰nen mielens‰ ollut. H‰n oli selvill‰ siit‰. Ei h‰n nurkunut.
Mit‰‰n ei h‰n pyyt‰nyt. Mutta h‰n ei tainnut sille mit‰‰n, ett‰ h‰n
ajatteli Ernsti‰ aina, ett‰ h‰n odotti iltaa ja yˆt‰, saadakseen h‰nt‰
rauhassa ajatella.
Niin, nyt oli h‰n saanut rauhassa ajatella. ƒitikin kun kuoli kohta.
Nyt oli h‰n ajatellut. Niin, kuinkas kauan -- yli kolmekymment‰ --