I
Oveen koputettiin. Aliina ponnahti ylˆs.
Koko illan oli h‰n sit‰ odottanut, koko illan -- ja nyt.
"Kuka se on?"
"Aukaise!"
"Herman?"
"Aukaisehan."
"Odota, odota hiukan."
Aliina riisui kiireesti rˆijyns‰, aukaisi liivin napit, viskasi
p‰‰lleen keve‰n aamurˆijyn, hankasi k‰sill‰ poskiansa, puri huuliansa
ja katsahti peiliin.
H‰n n‰ki siell‰ kaksi s‰teilev‰‰ silm‰‰, nuoret, herttaiset kasvot. Ja
h‰n hymyili kuvalleen. Katsoi, katsoi viel‰kin ja hymyili.
Mutta kun h‰n tarttui lukkoon aukaistakseen ovea, vet‰isikin h‰n
k‰tens‰ takaisin, napitti liivit kiinni, tyˆnsi k‰dell‰ kasvoille
valahtaneita hiuksia ja sitten aukaisi.
"Sait odottaa."
"Ei se mit‰‰n."
"En odottanut sinua. Olen jo n‰in."
Hermanin katse hyv‰ili h‰nt‰.
"Sin‰ olet kaunis niin. Sin‰ olet kaunis t‰n‰ iltana."
"Olenko, sano, varmaanko, Herman?"
"Varmaan."
Herman otti h‰nt‰ vyˆt‰isist‰, nosti h‰net korkealle, piteli siell‰.
"Koskeeko?"
"Ei, mutta min‰ putoan."
"Et putoa."
"Pelottaa."
"ƒl‰ pelk‰‰."
"Herman."
Herman kantoi h‰nt‰ ymp‰ri huonetta. Kevyen‰ kuin pieni lapsi lep‰si
Aliina h‰nen k‰sivarsillaan.
"Herman, pane pois."
"Minnek‰? Maailman ‰‰rille sinut kantaisin, tahdotko?"
"Siell‰ mit‰ lienee, mink‰laista", h‰n naurahti. "Sin‰ et tied‰k‰‰n."
H‰nen ‰‰nens‰ helisi.
"Tied‰n, siell‰h‰n aina asunkin."
"Ja sielt‰ lenn‰t aina minun luokseni."
"Niin, kun siell‰ ei ole sellaisia kuin sin‰. Siell‰ on toisenlaista.
Ne maat siell‰ eiv‰t ole el‰mist‰ varten, ei siell‰ ole ihmisi‰, ei
el‰m‰‰, ei luontoa, ei mit‰‰n. Kaikki on sulanut siell‰ samaksi
‰‰rettˆmyydeksi, vajonnut olemattomaksi i‰isyyden ‰‰nettˆm‰ss‰
huminassa. Siell‰, siell‰ ei ole mik‰‰n mit‰‰n."
Herman kuunteli omaa ‰‰nt‰ns‰. Sitten naurahti h‰n:
"Uskothan minua, Aliina?"
"Oma rakkaani, ket‰ min‰ sitten uskoisin -- mutta eikˆ siell‰ ole
mit‰‰n?"
"Ei."
"Ei sinne."
"Ei, ei sinne."
Herman pani Aliinan s‰nkyyn ja katseli h‰nt‰. Aliinan tukka oli
valahtanut irti. Kasvot hohtivat.
"Niin -- siin‰ sin‰ lep‰‰t."
"Min‰ olen iloinen."
"Oletko?"
"Kuukaudessa voi el‰‰ paljon, vuodessa paljon, ja kun min‰ jokaisen
p‰iv‰n erikseen otan, jokaisen hetken lahjana nautin --"
"Niin min‰ niist‰ sinua kiit‰n."
"Herman."
"Kiit‰n, kiit‰n -- el‰m‰st‰, kun se sinut minulle antoi."
"Anna, kun min‰ sanon."
"Kiit‰n, kun sin‰ olet nuori -- tukasta kiit‰n, silmist‰ kiit‰n."
"Jos min‰ voisin aina miellytt‰‰ sinua. -- Min‰ odotin sinua, Herman.
Toivoin koko p‰iv‰n, ett‰ t‰n‰ iltana tulisit. Tahtoisin, ett‰ aina
t‰‰ll‰ olisit. Min‰ koetan valloittaa sinut kokonaan itselleni,
miellytt‰‰ sinua, vangita sinut. Min‰ pelk‰‰n, mutta min‰ taistelen
sinusta niin kauan kuin jaksan -- niin -- niin sinua rakastan --"
Herman tunsi Aliinan hengityksen kaulallansa. H‰nen toinen k‰tens‰
laskeutui Aliinan k‰sivarrelle, pujottautui aamurˆijyn alle ja avasi
liivin napit.
"Min‰ riisun sinut."
H‰n piteli hetken Aliinan l‰mmint‰, paljasta jalkaa k‰siss‰‰n.
"Min‰ riisun sinut."
"Aliina, min‰ riisun sinut."
Sitten sammutti h‰n lampun.
Yˆn pime‰ levisi hyv‰illen, pehme‰n‰ maan yli. Heit‰ varten.