Viikkoa myöhemmin puhalsi Elben suusta sisään tuollainen
länsipohja-myrsky, jonka, sen kovakouraisuudesta päättäen, luulisi
aikovan ajaa Pohjanmeren aina Hampuriin asti ja kaataa nurin Hampurin
talot ja tornit. Seuraavana päivänä kertoivat ylös tulevat luotsit,
että suuri englantilainen laiva, joka ei hirmumyrskyssä ollut voinut
saada luotsia, oli tarttunut Scharhörnin matalikolle. Kolmantena
päivänä tiesivät sanomalehdet kertoa kapteenin erittäin levollisesti
ja järkevästi johtavan laivansa irroittamista. Neljäntenä yönä — tuuli
kävi silloin vielä kovasti ja satoi — purjehti vapaaksi päässyt laiva,
Alberta Lontoosta, Elbeen.
Brunsbüttelissä astui Karl Kröger ylös laskuportaita, nousi
komentosillalle ja tervehti kapteenia, joka laihana ja jonkun verran
kumarana seisoi sillan etualalla, varjossa, ja heti senjälkeen meni
alas. Sitte jutteli hän ensimäisen perämiehen kanssa, joka hauskasti
kertoi merivahingosta ja kuinka he kolmessa unettomassa yössä
olivat kun olivatkin toimittaneet itsensä irti. Oli vielä yö, mutta
aamupuolta, kun kapteeni taasen tuli ylös ja jäi seisomaan suojan
puolelle, komentosillan päähän nähtävästi ylen väsyneenä. Luotsin
mieleen johtui, että hänpä huutaa hänelle, että hän vaan menee levolle,
kyllä he kaikella kunnialla tuovat laivan eheänä sisään; mutta se
unohtui häneltä tekemättä.
Niin saapuivat he Glückstadtin tietä ylös. Päivä alkoi hitaasti
valjeta. Ja valjetessa kurottautui kapteeni sumuun tähystelemään maata
kohti, ikäänkuin hän olisi osannut odottaa Schulaun kukkuloita. Karl
Krögeriä ihmetytti, hän katsoi häneen tarkemmin, pudotti tulemaan
jonkun sanan ja sai siihen vastauksen, hämmästyi tapaa millä mies
kääntyi häneen päin, ja ajattelu 'tuo voisi olla se, joka niin on
Jan Guldt vainajan näköinen’. Ja hän odotti odottamalla, että aamu
vaikenisi selkeämmäksi, jotta hän näkisi hänet selvemmin.
Mutta kun hallavat kukkulat alkoivat häämöittää sumusateesta ja kun
mies viipymistään viipyi etukumarassa, liikahtamatta, aivan unohtuneena
omiin oloihinsa, kuten ihminen, joka kauvan oleskeltuaan vieraalla
maalla etsii sumusta vanhempiensa kotia ja katsomistaan katsoo ja
tähystelemistään tähystelee — silloin puistatutti kauhu Karl Krögeriä
kiireestä kantapäähän asti. Hän kumartui hiukan taappäin ja katsoi
häneen. Hän pelästyi sielun pohjia myöten ja hätkähti ikäänkuin häntä
olisi lyöty, sillä hän tiesi nyt kuka hänen vieressään seisoi, ja
katsahti häneen vielä kerran ja tunsi hänet. Mutta ei sanonut mitään.
Muutaman minuutin päästä, kun hän käänsi kasvonsa siksi, että jonkun
hinaajalaivan tulet joutuivat näkyviin ja siksi ettei hän saattanut
olla katsomatta rakkaan ystävänsä kasvoihin, tunsi Jan Guldtkin sen,
joka seisoi hänen vieressään, katsoen häneen.
Mutta hänkään ei sanonut mitään.
He seisoivat mykkinä vieretysten eivätkä katsahtaneet toisiinsa, ja
purskahtivat molemmat itkuun, Jan Guldt siitä syystä, että hän kaikkien
kokemusten perästä palasi tällaisena, Karl Kröger siitä syystä,
että kauneus ja uljuus niin olivat menneet menojaan. Mutta molemmat
saattoivat kätkeä mielenliikutuksensa, kun syrjätuuli ajoi sadetta
heidän kasvoihinsa.
Blankenesen kohdalla seurasivat kotiin palaavan silmät hitaasti rantaa,
kauvan etsien äidin olkikattoa, jota ei enään ollut. Oevelgönnen
tienoilla kulkivat ne niinikään talosta taloon, kunnes ne pysähtyivät
Eva Göttin talon kohdalle.
Tuntia myöhemmin makasivat he paaluissa Hansasatamassa. Silloin pyysi
Jan Guldt ystäväänsä tulemaan hyttiinsä, lausuen soinnuttomalla
äänellä: »Sananen, luotsi.»
Yksinkertaisessa, tummassa suojassa antoi hän hänelle kättä ja alkoi
puhua tyynellä, hiljaisella äänellä, kuten puhuu mies, jonka kuumat
suvipäivät ja villit, salamankylläiset yöt ovat kypsyttäneet, jopa
ylikypsäksi ja lauhaksi. Hänellä oli suuri halu saada tietää kaikki
ja kysyä kaikesta: äitinsä majasta ja haudasta, Eva Göttistä ja
veneenrakentajasta, Hongankolistajasta ja pienestä Mestarista ja muista
vanhoista tutuista. Hän kysyi niinikään oliko joku, paitsi häntä,
pelastunut Anna Hollmannista; ja kysyi Hollmanneja.
Karl Kröger vastasi kaikkiin kysymyksiin parhaimman taitonsa mukaan.
Eva Göttistä hän kertoi, että tyttö silloin aivan viattomana oli
levännyt Hongankolistajan käsivarrella, että hän Jan Guldtin
lähdettyä oli raivonnut niin hirveästi, että he olivat pelänneet
hänen menettävän järkensä, ja että hän varmasti rakkautensa takia oli
jäänyt naimattomaksi. Mutta hän ei kaikkien näiden vuosien kestäessä
milloinkaan ollut näyttänyt maailmalle surullisia kasvoja, vaan eli
omituisen hiljaisena, tyynenä ja kaikesta päättäen tyytyväisenä,
kuten puu, joka sekään ei puhu, ainoastaan seisoo täydessä kukassa
tien varrella, katsellen ympärilleen. Varmaan ei hän enään ajatellut
rakkautta. Hollinanneista tiesi Karl Kröger, ettei yhtiössä enään ollut
jäljellä ainoaakaan heidän suvustaan, koska he itaruudessaan olivat
päästäneet elämän lähteen kuivumaan niin, että heistä piankin oli
tullut loppu, kun kuolema vähänkin rupesi mylläämään heidän joukossaan.
Yhtiön johto oli kokonaan muuttunut. Niin kertoi Karl Kröger ja
vastaili kysymyksiin, mutta ei vieläkään uskaltanut kysyä sitä, mikä
poltti hänen mieltään: miten sinä pelastuit? Mitä sinä teit Keitumin
kirkossa? Miksi sinä käytät toista nimeä? Missä on voimasi ja vauhtisi,
joita me niin rakastimme? Vihdoin viimein uskalsi hän viitata siihen
suuntaan, hellävaroen ja suurella hyvyydellä, kuten veli kysyy veljeltä
hänen mielenhäiriönsä vuosia.
Jan Guldt tuijotti eteensä pöytään ja tumma puna levisi hänen
laihoille, varhain kuihtuneille kasvoilleen. »Kalastajat pelastivat
minut silloin», sanoi hän tukahtuneesti. »Olin senjälkeen
puolikuolleena tai kovin kipeänä, tai päästäni sekaisin — tai
matkalla... en varmaan tiedä, ja kuljin sittemmin vuosikausia kuin unen
horroksissa. Olin unohtanut nimet ja muistin. En saata puhua siitä;
eikä siitä olisi mitään hyötyäkään. Olenhan minä nyt niin terve kuin
voin olla niin vaikean ja pitkäaikaisen taudin perästä, joka loppui
vasta kuukausi sitte. Pyydän ettet Eva Göttin etkä yleensä kenenkään
ihmisen kanssa puhu minusta. Minkätähden minä rupeaisin häiritsemään
rauhaa, johon hän, kuten sinä kerrot, on päässyt, ja minkätähden minä
antaisin ihmisille puheenaihetta?»
Karl Kröger muisteli menneitä aikoja eikä voinut tuntea
kotiinpalannutta ja sanoi alakuloisena ja surullisena: »Mikä mies sinä
olitkaan ennen... Sinä ryntäsit Jumalaa ja ihmisiä vastaan.»
Jan Guldt nousi ja teki liikkeen, jonka tarkoitus oli sanoa: 'Taivaan
tähden... älä puhu siitä!’ ja lausui yksitoikkoisella äänellä, että
hänellä nyt oli kaikellaista tehtävää ja että hänen sitte piti
panna nukkumaan. Viikon päivät hän viipyy satamassa ja toivoo vielä
kerran näkevänsä vanhan ystävänsä. Hän lausui tämän, kuten kaiken
edellisenkin, ei epäystävällisesti, mutta väsyneesti ja järeällä
äänellä.
Silloin läksi Karl Kröger, kasvot hiljaisen alakuloisina, hänen
luotaan, mielessä kipeä tunto siitä, että ihmisestä, jota hän enimmin
rakasti, oli kuollut kaikki ylpeys, kaikki ilo, yksin kyky tuntea
ystävyyttäkin.
Kun Jan Guldt päivän kuluessa toimitti askareitaan, ahdistivat häntä
kaiken aikaa kuulemat, ja kotiseutu tuntui sanovan: »Miksikä sinä olet
minulle nurja? Minäkö sinulle olen tehnyt pahaa? Olenhan minä Jumalan
luoma kuten sinäkin ja kärsin kuten sinäkin. Laske kärsimyksesi minun
käsiini, niinkuin äidin käsiin! Ja vähitellen syöpyi häneen se tunne,
että Eva Gött vaatii ja että hänellä on oikeus vaatia tietoja hänen
kohtaloistaan.»
Iltapäivällä, kun alkoi hämärtää, läksi hän siis laivasta Altonaan ja
tuli Oevelgönneen, Eva Göttin talolle. Oli jo hämärä.
* * * * *
Hän astui talon ohi ja nojasi muutaman talonmitan päässä aitaan, sillä
huolimatta tämän retken aikaansaamasta mielenliikutuksesta, olivat
viime päivien tapahtumat ja valvotut yöt siihen määrään rasittaneet
häntä, että hän vaipui unenhorroksiin ja nuokkui. Siinä seisoessaan ja
nuokkuessaan mietti hän itsekseen: 'Jahka jonkun hetken olet seisonut
tässä, lähdet takaisin laivalle!’
* * * * *
Sillaikaa oli Eva Gött istunut ikkunassa kukkiensa takana, vastapäätä
rohkeaa nuorta Jan Guldtia, jonka kaulassa liehui punainen liina.
Samalla hän kuitenkin oli huomannut ohikulkijan oudon, väsyneen etsivän
ryhdin ja silmät, joiden ympärillä oli himmeät kiehkurat, ja tuntenut
kuka kulkija oli. Hän olisi tahtonut nousta, muttei päässyt paikalta,
vaan laski päinvastoin päänsä, jonka hiuksiin jo sekaantui harmaita
suortuvia, pöydälle ja pyörtyi, toisen kerran eläessään. Sillä tavalla
makasi hän hetkisen, Jan Guldtin seisoallaan nukkuessa aidan luona.
* * * * *
Sitte heräsi tyttö syvään huokaukseen, löysi hänet paikalla silmillään
ja pääsi vapisevin polvin ja vaivaloisesti hengittäen oven taakse
katsomaan häneen. Kun hän oli tullut varmemmaksi siitä että mies oli
Jan Guldt, avasi hän hiljaa oven ja astui häntä kohti ja koetti puhua,
mutta ei voinut, ja ojensi kätensä häntä kohti. Silloin avasi hän
silmänsä ja näki tytön kuni unikuvan ja seurasi häntä, kuten seurataan
unikuvaa ja astui sisään ovesta.
Tyttö lukitsi oven hänen jälessään ja johdatti hänet läpi matalan
huoneen hämärän suureen tuoliin, joka isän ajoilta vielä oli huoneessa,
ja istuutui pöydän ääreen häntä vastapäätä ja katseli surkein silmin
hänen riutunutta hahmoaan ja virkkoi kahteen kertaan käheällä äänellä
ja hätäisesti: 'Kerro, Jan Guldt! Kerro, Jan Guldt!’
Silloin tuntui miehestä siltä kuin tyttö samalla kun hän oli Eva
Gött, myöskin olisi ollut hänen äitinsä, joka aina oli puhutellut
häntä tuohon hätäiseen tapaan ja kutsuen häntä koko hänen nimellään.
Hän nousi paremmin istumaan ja kertoi änkyttävällä, puutteellisella
kielellä kaikki, mitä hän täältä lähdettyään oli kokenut; ja riisui
sielunsa paljaaksi ja alastomaksi; sillä tässä äärimmäisen väsymyksen
ja ihmeellisen mielenliikutuksen tilassa tuntui hänestä yhä siltä kuin
Eva Gött samalla olisi ollut hänen äitivainajansa tai Jumalan enkeli,
jonka täytyy saada kuulla kaikki. Hän kertoi kohtauksestaan Hollmannien
kanssa Blankenesen sillalla ja Oevelgönnen tiellä, rakkaudestaan
Eva Göttiin ja epätoivostaan hiekkaisella tantereella; sitte Anna
Hollmannin retkistä vanhan, häijyn Jan Guldtin johdolla, laivan
pursimiehestä ja nuoresta matkustajasta; sitte siitä miten myrsky oli
noussut ja kuolema tullut, ja miten hän molempien seuralaistensa kanssa
oli ponnistanut Jumalan ovelle asti; sitte miten hän oli pelastunut
aalloista ja miten oli seurannut vuosikausia kestävä tympeys ja
herääminen kovaan todellisuuteen. Vihdoin sanoi hän sävyisästi ja ilman
katkeruutta: »Minä astuin elämään aivan tietämättömänä. Minä ajattelin,
että kaikki olisi sellaista, jommoisena minä esivanhemmiltani, vanhalta
hurjalta Jan Guldtilta, Hollmannin kapteenilta ja Etzerin rämeiden
kumman yksinäisiltä, rehellisiltä ihmisiltä olin sen perinyt mieleeni.
Minun luontoni vaati oikeutta, uskollisuutta ja järjestystä, minä
vaadin sitä kuumin sydämin ja minusta tuntui, että kaikkien muiden
ihmisten täytyi olla samallaisia tai tulla samallaisiksi, ja minusta
tuntui, että Jumala tällä tavalla pitäisi silmällä väkeään, aivan kuten
kunnon talonpoikaisemäntä keittiössään pitää silmällä patojaan. Mutta
minä sain kokea, että ihmiset kulkevat omia teitään ja että Jumala
antaa heidän kulkea. Minulle kävi hyvin vaikeaksi, jopa mahdottomaksi
nähdä ja katsella tätä. Ja niin minä kovasti iskin pääni seinään.
Luultavasti täytyy kaikkien kuumaveristen, hyvien ihmisten lopulta
kokea samaa kuin minä; mutta minulle se kävi liian raskaaksi ja liian
kovaksi... Meidän esivanhempamme suoriutuivat helpommin. He elivät
yksinäisempinä eivätkä sentähden törmänneet yhteen ihmisten kanssa;
ja sitte olivat heidän silmänsä ikäänkuin sidotut, niin etteivät
he nähneet vääryyttä eivätkä niinmuodoin törmänneet yhteen Jumalan
kanssa. Mutta me näemme kaikki sekä ihmisten että Jumalan vääryydet ja
kaikki repeämät elämässä ja me kidumme siksi, että elämässä niin käy.
Tuntuu siltä kuin Jumala olisi loitonnut ja vieraantunut meistä, kuin
hänen tarkoituksensa olisi näyttää meille maailman asiat. Hollmannit
ja kaikki muu, räikeämmässä valossa, ja kuin hän tahtoisi heittää ne
kaikki meidän omaan huostaamme ja meidän oman vastuunalaisuutemme
varaan, mutta se muutos on niin suuri, että me astumme ikäänkuin
uuteen olemukseen. Tämä uusi olemus tosin ei vielä ole minulle tuttu
eikä tulekkaan kai tutuksi. Minun oli niin turvallista ja onnellista
astua likellä Jumalan kättä, enkä minä saata kävellä yksin, kuten
monet ihmiset saattavat. Minun päätäni jotenkuten huimaa eivätkä jalat
tahdo kannattaa, on kuin olisin pahasti pudonnut tai noussut vaikeasta
taudista.»
Viime lauseet kuuluivat jo puoliunesta. Nähtävästi hän pitkin kuumaa,
kummaa elämäänsä ja nykyisessä Jumalan menettäneessä tilassaan oli
koettanut selvitellä itselleen juuri niitä. Kun hän tankkaamalla
ja epätäydellisemmin kuin ne tässä ovat esitetyt, oli saattanut ne
jonkinlaiseen loppuun, laski hän molemmat kätensä raskaasti tuolin
käsinojaa vastaan, pää painui alas ja hän nukkui, kuten ihminen, joka
unennäkönsä loputtua taasen liukuu rauhalliseen uneen; ja nukkui kuin
kuollut.
Tyttö oli tarkkaavaisena kuunnellut ja elänyt mukana kaikki vaiheet;
mutta kuin minäkin vanhanpuoleisena, rumana naisena, joka villisti
huutaen viskelee palavia kekäleitä, oli siinä sivussa kaiken aikaa
karannut esiin ajatus: 'Missä on minun Jan Guldtini? Missä on minun Jan
Guldtini? Miten onnellinen minä olin! Mikä onkaan tämä mies, jolla ei
ole tulta silmissä eikä äänessä eikä sydämessä, joka on aivan vailla
Jumalaa? Se on joku vanha tuttu, joka on tullut minua tervehtimään;
tuskin sitäkään, sillä en ole eläessäni puhunut hänen kanssaan puolta
tuntia.’ Ja näitä ajatellen oli hän hänen kertoessaan tuontuostakin
purskahtanut itkemään ja itkenyt itsekseen ja itki vielä hetkisen, kun
puhuja jo vaikeni.
Nähdessään hänen nukkuvan kumartui tyttö tarkemmin katsomaan noita
kasvoja, eikö nukkuva sittenkin olisi nuori Jan Guldt, jota hän
rakasti yli kaiken. Kun jo oli tullut aivan pimeä, niin ettei selvästi
saattanut nähdä, nousi hän äänettömästi, veti hiljaa verhot ikkunain
eteen, juoksi noutamaan tulitikkuja ja sytytti kattolampun — kaikki
tämä tapahtui sillä kevyellä, äänettömällä ja erittäin huolellisella
tavalla, jolla hän yleensä hoiti somaa pientä talouttaan. Sitte hän
taasen asettui tuolilleen ja kumartui likemmä. Mutta kun ei hän
sittenkään saattanut nähdä kyllin selvästi, koska nukkuvan kasvot
olivat painuneet rintaa vastaan, liukui hän kevyesti tuolilta
polvilleen ja näki nyt hänen kasvonsa ja näki punertavien hiusten
kähertyvän ohimojen kohdalla ja kirkkaat hikipisarat ja rohkean nenän
ja lujapiirteiset huulet; mutta vieläkin selvemmin pitkän tuskan ja
katkeran lamaannuksen; ja kuuman epätoivoisasti himoitsi tyttö nähdä
sitä, jota rakasti, hänen rohkeita silmiään, hänen hurjaa voimaansa,
ja huusi hiljaa: »Jan Guldt, Jan Guldt»; mutta tuska ja lamaannus vaan
kasvoivat kasvamistaan.
Silloin väistyi tyttö, häpeän lyömänä; sillä tuo oli vieras mies; ja
jäykkänä ja kankeana asettui hän istumaan vastapäätä häntä ja teki
tuontuostakin kädellään torjuvan liikkeen, ikäänkuin hän nopeasti
olisi tahtonut työntää jotakin kauvas luotaan, ja toisteli alituisesti
hiljaa itsekseen: »Ei, se ei ole hän! Oi ei, se ei ole hän. Enhän minä
saata rakastaa kahta?! En, en saata!» Ja niin istui tyttö äänettömässä
tuskassa ja epätoivossa ja hänen hiuksensa tuntuivat hiljaa
harmaantuvan yhdessä harmaana hämärtyvän aamun kanssa. Ja nukkuva
heräsi.
Hän pyysi anteeksi, että oli nukkunut ja jutteli sitte tasaiseen
tapaansa yhtä toista, tytön toimeliaana ja äänetönnä liikkuessa
edestakaisin aamukahvivalmistuksissa. Hiukkasen syötyään ja juotuaan
läksi mies pois ja lupasi vielä kerran tulla käymään ennen lähtöään.
Hän tulikin vielä kerran takaisin ja kertoi laivastaan ja retkistään,
varsinkin itäaasialaisissa satamissa. Sillä Eva Göttin isä oli monta
vuotta kulkenut niillä vesillä, kunnes hänen isäntänsä kutsui hänet
pois, huomattuaan, että kapteeni Gött aina toi hänelle kaksi kolmatta
osaa rahdista ja pisti loput omaan taskuunsa. Eva Gött näytti hänelle
kaikkinaisia esineitä, nuolia Formosasta, jumalankuvan, jonka ukko
oli varastanut kiinalaisesta temppelistä, ja somia jaappanilaisia
rasioita, joita kapteeni oli pannut kauppamiehet lahjoittamaan
itselleen — ostaminen ja maksaminen ei nimittäin ollut milloinkaan
ollut hänelle mieleen -—, sekä vanhoja, haaltuneita satamakuvia.
Vieras katseli kaikkea ystävällisesti ja puheli nähdyn johdosta tytön
kanssa; mutta tämä ajatteli kaiken aikaa: 'Kunhan hän vaan olisikin
poissa!’ Sitte he jättivät toisensa hyvästi kuten kaksi ihmistä, jotka
kerran kaksikymmentä vuotta sitte ovat olleet naapurinlapsia ja nyt
huolellisesti koettavat salata, ettei heillä ole toisilleen mitään
sanomista ja lupaavat kirjoittaa ja tietävät, ettei heillä ole mitään
kirjoittamista. Mitäpä hän olisikaan ruvennut kirjevaihtoon vieraan
miehen kanssa?
Kahdeksantena päivänä kulki Alberta taasen Elbeä alas. Tyttö seisoi
sydän kylmänä ovensa edustalla ja ajatteli: 'Jumalan kiitos, että hän
lähtee matkoihinsa’. Ja hän oli hänelle sekä katkera että suuttunut
siitä, että hän oli tullut särkemään kuvaa, joka oli ollut hänen
elämänsä kaunistus ja onni, niin että hän nyt oli näin köyhä ja tyhjä.
Ja kuten naisten tapa on, kun rakkaus on poistunut leikistä, ei hänen
mielessään ollut sijaa edes myötätunnon ajatukselle mies raukkaa
kohtaan, jota elämä oli pidellyt niin kovin kourin.