Hän pelkäsi että mies kirjoittaisi pian ja usein. Mutta hän vaikeni.
Silloin tyyntyi tyttö vähitellen. Lisäksi sattui tulemaan kaunis,
erittäin aurinkoinen kesä valoisine, sinertävine öineen. Yöt
houkuttelivat häntä ulos ja hän asteli usein myöhäisinä iltoina,
kun ranta oli käynyt tyhjemmäksi, Bruhnin venevalkaman ohitse
Nienstedteniin päin. Silloin hän taasen — kuten hän jo lapsena
mielellään oli päästänyt ajatuksensa retkeilemään kauniille matkoille
ilman määrää ja tarkoitusta — tarttui kiinni tuohon ihanaan kesään,
jolloin hän sai kääntää päätään hänen puoleensa ja sydän sylkähti
kurkkuun asti, kun hän hänet näki. Ja vähitellen — näiden kauniiden
iltojen ja öiden vaikutuksesta, jotka leijailivat kuni suuret, siniset
siivet yli avaran joen — liukui kalpean, kuihtuneen, lamaantuneen ja
soinnuttoman miehen kuva, joka kuni mikäkin epäoleellinen hahmo oli
istunut hänen pöytänsä ääressä, sinisessä yössä syrjään ja peräytyi, ja
tuon toisen miehen kaunis, raju, kuuma kuva kulki keinuen edestakaisin
hänen sielussaan. Ja silloin loisti hän siellä taasen entisessä
ihanuudessaan.
Niin kului tämä kesä. Silloin tuli häneltä kirje New-Yorkista. Tyttö
pelästyi kauheasti, varsinkin kun hän huomasi kirjeen sisältävän
jotakin, jopa jotakin tärkeää. Hän kirjoitti entisen suosijansa
ja kapteeninsa aina paljon kertoneen retkistä, joita hän erään
maantieteellisen seuran toimesta oli tehnyt Alaskaan ja likitienoille.
Ja nyt oli kapteeni kehoittanut häntä lähtemään mukaansa seuraavalle
retkelle — ne tehtiin aina kolmen vuoden päästä. Pitkäaikaisen
painuneen mielialansa kestäessä hän välinpitämättömänä oli kuunnellut
kapteenin esityksiä, mutta nyt häntä kovasti halutti lähteä tuolle
retkelle lumien keskelle. Tämä halu kai tiesi, että hänessä tuhan alla
sentään vielä kyti vanhaa tulta, joka taasen pyrki esiin. Eikä hän
puolestaan suinkaan aikonut siellä pohjoisessa päästää tätä heräävää
liekkiä jäähtymään, päinvastoin sen piti loistaa niin kuumana ja
kirkkaana kuin suinkin. Sillä sisimmässä mielessään hän kuitenkin oli
kun olikin vakuutettu siitä, että Jumala rakasti niitä ihmisiä, joissa
oli tulta. Heidän ei kuitenkaan pitänyt, sytyttää tultaan juuri Jumalan
oven eteen tai hänen jalkojensa alle, vaan jonkun matkan päähän, hänen
silmiensä loiston turviin ja hänen käsiensä varjeluksen alle, niin että
tuli palaisi vieläkin kirkkaammin ja kauniimmin, kun hän suojelisi sitä
käsillään.
Kun Eva Gött oli lukenut tämän kirjeen, valtasi hänet taasen entinen
autuus, jopa voimakkaampana kuin milloinkaan. Jan Guldtin kuva
säteili taasen ihanassa loistossa. Reippaisiin laivapojan kasvoihin
oli vaan tullut jotakin lujempaa, koska hän oli nähnyt hänet kypsänä
miehenä; aivan niinkuin tämän kuvan tekijä olisi ollut vakavampi ja
totuudenmukaisempi maalari, joka antaa oikeuden rypyille ja arvillekin.
Saattaisipa miltei ajatella, että häätkin kävisivät mahdollisiksi, jos
hän vielä kerran palaisi. Mutta ei sinne päinkään. Eva Göttin päähän ei
hetkeksikään pälkähtänyt ajatella sellaista mahdollisuutta. Jan Guldtin
kanssa ei vietetä häitä. Ihmisen kanssa, jolla on takanaan sellaiset
elämänvaiheet. Kuvan kanssa, kuvan kanssa, joka on kultakehyksissä.
Hän oli Eva Göttille muuttunut myytiksi, taruksi. Jälleennäkeminen
oli hetkeksi sekoittanut tarua, kuten yksinäisen metsäläisen heittämä
kivi hämmentää hiljaisen metsälammen pintaa. Sitte se taasen kiiltää
liikkumattomassa, hiljaisessa loistossaan.
Sentähden ei Eva Göttiin vaikuttanut sanottavastikaan, kun Karl
Kröger eräänä päivänä kertoi kuulleensa, että Jan Guldt oli kuollut,
nähtävästi ei Alaskan matkalla, vaan jollakin toisella retkellä
Tyvenessä meressä.
Siitä lähtien oli tyttö täysin tyytyväinen. Kuva sairaasta, kuurosta,
kylmästä miehestä, joka kerran oli käynyt häntä tervehtimässä, sammui
kokonaan. Hän näki hänet, silmät totisina, tulisina, ääni heleänä,
kapean kaulan ympärillä vanhan senaattorin punainen liina, istumassa
rannalla, Rudi Kleyn veneen laidalla. Ja tytön leikkivät, kauniisti
liitelevät ajatukset kehräsivät ja kutoivat hänet yhteen sen totisen
miehen kanssa, joka, silmät samalla lailla iskien tulta, retkeili yli
lumikenttien, ja niiden hiljaisten, kalpeiden kasvojen kanssa, jotka
nyt olivat luisuneet yli laivan syrjän, suljettujen silmäluomien alla
yhä vieläkin entinen, kuuma tuli. Tämän kaiken hän punoi sekaisin. Ja
tässä kiihkeässä punomisen työssä ja sielullisessa askaroimisessa kävi
hän — kuten me vaimon kasvoista saatamme nähdä, että hänellä on hyvä
mies — kauniiksi kasvoiltaan. Vaaleine, karkean heleine hiuksineen,
jotka vivahtelivat punaiseen ja harmaaseen, ja hempeine, punaisine
poskineen oli hän herkullisen verevä kuin kultainen renettiomena,
joka syyskuussa riippuu vaikenevan puun oksalla, pyöreänä ja kypsänä
putoamaan. Ja hänen talonsa ja puutarhansa oli somin ja huolellisimmin
hoidettu koko Oevelgönnessä. Ja se ei suinkaan merkitse vähän.