Sillaikaa oli pieni, hintelä Eva Gött eräänä päivänä yhdessä koko
paikkakunnan kanssa saanut kuulla, että Anna Hollmann Biscayassa
oli mennyt haaksirikkoon miehistöineen päivineen. Ei venettä, ei
köydenpätkää, ei rengasta, ei miestä, ei mitään oltu löydetty.
Hän pelästyi tietoa, jonka hän vastaanotti kotinsa ovella, niin
kauheasti, että hänen hengityksensä salpautui ja polvet pettivät.
Senverran toinnuttuaan, että hän saattoi nousta kynnykseltä ja kävellä,
meni hän huoneeseensa, sulki oven, paneusi vuoteeseensa ja makasi
vuorokauden. Ja ajatteli suloisen tuskallisella ilolla Jan Guldtin
lujaa, vakavaa muotoa, hänen tulista ylimielisyyttään ja suuttumustaan,
ja kaiken aikaa valuivat kyyneleet alas poskia päänalaiselle, kunnes
vaaleat hiukset kahden puolen olivat märkinä. Tyttö muovaili näinä
hetkinä armaansa kuvaa niin kuumasti ja niin kiihkeällä rakkaudella,
ettei kuva enään saattanut hävitä tai muuttua. Ja niin Eva Gött,
seitsentoistavuotiaana, aivan itsetiedottomasti, juuri näinä hetkinä
määräsi elämänsä kohtalon.
Suuri koneenrakentaja kirjoitti hänelle korkeakoulusta paljon
näköalakortteja. Niissä oli mitä eriskummallisimpia kuvia: linnoja,
jotka näyttivät olevan kokoonpannut pelkistä torneista, hirmuisia
miekkoja, ristissä, päälletysten, rappeutuneita kalmistoja, muuan
tunnettu koomillinen näyttelijä, suuri nenä tehtynä pahvista, pari
suutelevaa kyyhkystä — yleensä hän koetti osoittaa, että hänen
luonteensa pystyi mitä erilaisimpiin mielialoihin. Tyttö vastasi
kaikkiin kortteihin heti paikalla, lähettäen liikkeelle kaikki näköalat
Kuxhavenin ja Hampurin välillä, mitkä hän ikinä sai käsiinsä ja
kirjoittaen niihin kohteliaita sanoja; sillä näin matkan päästä ja
kirjeellisesti käyttäytyi hän aina, kunnioittaen kirjoitusvehkeitä,
siivosti ja säveästi. Mutta kun koneenrakentaja sitte palasi lomalle
ja kerran purjehdusmatkalla — Schulaun retkestä oli silloin kulunut
vuosi — taasen paneutui ruokasijalle tammentaimien varjoon ja oikaisi
pitkät käsivartensa levälleen, ei hän ensinkään uskaltanut pyytää
tyttöä rinnalleen; niin hiljaisiksi ja kauniiksi olivat hänen kasvonsa
käyneet. Hänen mielessään seisoi ja astui ja nukkui Jan Guldt, ja
puheli siellä kauniilla, heleällä äänellään. Hän oli niin kaunis
lyhyine, punertavine hiuksineen, niin ylpeä ja yksinäinen, ja hänen
punainen kaulaliinansa liehui ja hänen äänensä helisi ja soi. Jan
Guldt, joka ei enään ollut hengissä, saattoi vieläkin salvata tytöltä
hengityksen. Mutta tämän kaiken kestäessä eleli hän aikojaan kuten
ennenkin, otti osaa kaikkiin Seuran purjehdusretkiin ja tanssi talvella
kaikkien nuorten perämiesten, ylioppilaiden ja koulupoikien kanssa ja
oli valmiina tekemään kaikkinaisia hullutuksia.
Kolme vuotta Anna Hollmannin haaksirikon jälkeen, kun hän oli
yhdenkolmatta vanha, kosi häntä muuan Hansa-laivan ensimäinen
perämies, korea, reipas nuorukainen, luotsin poika, ja kun hän oli
kahdenkolmatta vanha, kosi häntä tämän ystävä, joka ei mitenkään
ollut häntä vähäarvoisempi. Mutta tyttö antoi molemmille kieltävän
vastauksen, epäilemättä hetkeäkään, vaikka molemmat lisäksi olivat
oivia purjehtijoitakin ja iloisen ylimielisiä miehiä.
Karl Kröger, joka tiesi asiat eikä miehenä mitenkään saattanut käsittää
tytön menettelyä, otti hänet eräänä päivänä erikseen ja kysyi otsa
rypyssä ja kasvot ankarina, mitä tämä oikeastaan oli tietävinään.
Aikoiko hän elää toisella tavalla kuin kaikki muut ihmiset? Luuliko hän
jaksavansa kaiken ikänsä olla vailla miehen rakkautta? Loppujen lopuksi
kysyi hän, silmät pyöreinä päässä ja hyvin vihoissaan, miten isänmaan
käy, jollei kauneimmista ja parhaimmista tytöistä tule äitejä?
Mutta tyttö tuijotti häneen kaiken aikaa välkkyvän vihreähtävine
silmineen ja sanoi: »Minä en voi, Karl Kröger; saat uskoa, etten minä
voi. Se on aivan mahdotonta.» Sellaisiin ihmeellisiin toimituksiin kuin
suutelemiseen, hyväilemiseen ja häidenviettoon olivat Hansan miehet
hänestä aivan kelpaamattomat; vain Jan Guldt olisi kelvannut niihin.
Vähitellen tuli tyttö viidenkolmatta vanhaksi ja näytti yhä hintelältä
ja hentoiselta. Veneessä istuessaan oli hän yhä vielä ikäänkuin
viluissaan ja käänsi, kuten ennenkin, silloin tällöin hentoa kaulaansa
kukistaakseen, pääsisivätkö toverit toisissa veneissä eteenpäin
nopeammin, ja kiusotellakseen heitä heleillä huudoilla. Mutta
vähitellen, kun ei hän tuntenut toista sukupuolta muuta kuin Jan
Guldtin muiston valossa eikä niinmuodoin saanut tietoonsa elämää muuta
kuin yhdeltä puolelta, muodostui hänen puheensa ja pilantekonsa ja koko
käytöksensä jotenkuten ohkoiseksi ja siroksi ja sen tunsivat hyvin
pian meheväluontoiset, jonkun verran karkeatekoiset nuoret miehet. Ja
he puolestaan katsoivat velvollisuudekseen kerran tai pari kaikella
kohteliaisuudella ja huomaavaisuudella ohjata asioita niiden oikealle
valtatolalle. Eva Gött otti kaikki tyynesti vastaan. Mutta hän ymmärsi
yskän ja heitti hyvästit nuoruudelle ja hoiti nyt isänsä taloutta,
souteli ja purjehti usein yksinään ja otti siipiensä suojaan erään
köyhän lesken lukuisan lapsijoukon, kun lesken piti mennä työhön, ja
kasvatti lapsia hyväntahtoisen ankarassa kurissa ja nuhteessa. Niin hän
eleli varsin onnellisena ja vailla puutetta. Hän ei ajatellut: »mikä
vahinko, ettei joku toinen opeta minua elämään ja rakastamaan! Mikä
vahinko, että Jan Guldt on kuollut!» Vaan hän ajatteli: »Miten ihana ja
miten rakas Jan Guldt olikaan! Miten liehuikaan punainen liina hänen
kaulassaan! Miten rohkea ja ylpeä hän olikaan!» Ja niin hän edelleen
rakasti sitä miestä, joka ainoana koko maailmassa soveltui hänen
luonteelleen. Ja niin hänen arka, neitseellinen sielunsa vietti armaita
lemmen juhlia kuolleen Jan Guldtin kanssa.
Kun noin kymmenen vuotta oli kulunut Anna Hollmannin häviöstä, palasi
eräänä päivänä, oltuaan neljä vuotta Kiinassa, kotiin nuori perämies,
jonka vanhemmat jonkun aikaa olivat asuneet naapuritalossa. Nuorukainen
kierteli nyt aikansa kuluksi pitkin rantoja ja naapurien luona. Eräänä
päivänä ilmaantui hän Eva Göttin keittiönovelle, juuri kun tyttö lieden
ääressä paistoi pannukakkua. Hetkisen katseli nuori mies mietteissään
hänen mutkiinsa ja sanoi sitte huomaavansa, kuinka nurinkurisesti
hän ennen poikana, isänsä aluksella oli harjoittanut tätä taitoa.
Sitte hän virkkoi: »Sanokaapas, neiti Gött, muistatteko vielä erästä
perämiehenoppilas Guldtia, joka noin kymmenen vuotta sitte oli työssä
täällä veneenrakentaja Bruhnilla siitä syystä ettei hänellä ollut
rahaa, ja joka sunnuntaisin, punainen liina kaulassa, istui Rudi Kleyn
veneenlaidalla, aikansa kuluksi kuuntelemassa vatsansa kurinaa ja
viskelemässä kiviä laiturin paaluihin? Hävisihän hän pian senjälkeen
jollakin Hollmannin laivalla?»
Tyttö oli työntänyt pannukakun tulelta ja istuutunut penkille lieden
ääreen, sillä hänen voimansa pettivät ja häneltä salpautui hengitys,
kun hän niin äkkiä kuuli nimen, jonka seurassa hän alituiseen eli,
vieläpä lausuttuna niin ääneen ja kovakouraisesti. Vaivoin sai hän
suustaan, että hän kyllä muisti Jan Guldtin. Mitä perämiehellä oli
hänestä sanottavaa? Ja tyttö silmäili häneen sanomattoman hämillään.
»Kas», alkoi puhelias perämies, »kun minä neljä tai viisi vuotta
sitte, ennen Kiinaan lähtöäni, olin tervehtimässä setääni Syltillä,
Keitumin pitäjässä, niin minä kerran hämärissä lähdin hänen kanssaan
kirkkomaalle hänen vaimonsa haudalle. Puhalsi kova itätuuli ja kuiva
lumi lenteli hautojen päällitse. Silloin tulee pastori tietä pitkin,
seurassaan mies, jonka minä jo jonkun matkan päästä, vaikka hämärä
olikin, tunsin englantilaiseksi perämieheksi. Kun he sitte pääsivät
likemmä, luulin selvästi näkeväni Jan Guldtin. Aivan selvästi! Niin
selvästi, että minulle ihan tuli outo olo. Sillä hän oli helposti
tunnettavissa — se teidän täytyy myöntää —, sekä kasvoista että
käynnistä. Hänhän on kuollut, ajattelin minä, ja kulkee kuitenkin
täällä? Kun minä seuraavana päivänä kysyin suntiolta, ei hän tietänyt
vieraan nimeä enempää kuin kansallisuuttakaan eikä yleensäkään tahtonut
kertoa mitään. Mutta siitäpä me vain kävimme entistä uteliaammiksi. Ja
kiertoteitä saimme sitte tietää vieraan viettäneen yönsä kirkossa...
koko pitkän, kylmän yön. Kun pastori seuraavana aamuna hämärissä
oli tullut kirkkoon, oli mies yhä istunut viimeisessä penkkirivissä
ja hänen kasvonsa olivat olleet hiljaiset ja alakuloiset ja hän oli
noussut ja lähtenyt pastorin mukaan. Pappilassa hän sitte oli haukannut
vähän aamiaista, ennenkuin taas läksi menemään.»
Hetkisen istui Eva Gött vielä mykkänä, raskaasti hengittäen,
kädet helmassa, pää syvään kumartuneena. Sitte sai hän takaisin
mielenmalttinsa senverran, että sai sanotuksi: »Ja te luulette, että se
oli Jan Guldt?»
Perämies pudisti päätään ja sanoi: »Sitä en väitä. Hukkuihan hän
Anna Hollmannilla! Eivätkä kaikki merkit muutenkaan pidä paikkaansa.
Tiedättehän te, että Guldtin käynti oli ylpeä ja että hänen ryhdissään
ja äänessään oli vauhtia. Sitä ei ollut miehellä, joka käveli pastorin
rinnalla. Tämä käveli jäykkänä eikä hänen äänensä helissyt eikä soinut.»
Tyttö viipyi mykkänä paikoillaan, pää entistä enemmän painuksissa.
Hän ei saanut henkeään kulkemaan. Kipeä tuska ja pelko ryömi hänen
sydämestään ylös kurkkuun, niin että hänen kiireesti piti nielaista.
Mitä tuo mies olikaan sanonut? Että hän ehkä oli hengissä? Ettei hänen
käynnissään enään ollut entistä voitonvarmuutta? Ei ryhdissä entistä
vauhtia? Ettei ääni enään ollut entinen armas? Eikä kai ylpeyskään?
Eikä hurja suuttumus? Mutta eihän hän sitte enään ollutkaan Jan Guldt?
Mikä kauhea tuska tämä oli!
Perämies viipyi yhä paikoillaan, selittämistään selittäen, minkätähden
ei asianomainen sittenkään saattanut olla Jan Guldt. Mutta kun tyttö
näytti käyneen sekä mykäksi että kuuroksi, jätti hän hänet ja meni
seuraavaan taloon.
Ja senjälkeen eleli tyttö levottomassa, tuskallisessa epävarmuudessa.
Milloin hänessä leimahti salainen, kirkas ilo siitä, että Jan Guldt
ehkä on hengissä, milloin hän kuumalla tuskalla päätteli, että Jan
Guldt elää sellaisena jommoiseksi mies oli hänet kuvannut: vailla
kaikkea loistoa ja uljuutta. Milloin vaipui hän vanhaan, autuaalliseen
kuvitteluunsa, ettei Jan Guldt enään ole hengissä, mutta että hän on
hänen omansa.
Eräänä kirkkaana iltapäivänä lokakuussa sattui Karl Kröger, jolla jo
oli vaimo ja lapsia ja joka oli luotsina isänsä paikalla, tulemaan
siihen juuri kun tyttö seisoi porstuansa ovella tarkkaamassa ilmaa,
josta hän yhä vieläkin otti selkoa, vaikka hän enään ani harvoin
purjehti. Karl Kröger pysähtyi, nosti kätensä ja sanoi: »Ajatteleppas,
Eva! Koeta nyt ajatella mitä minä olen kuullut. Äskettäin toin ylös
Kosmos-yhtiön laivaa ja juttelen siinä sitte kapteenin kanssa, joka on
lapsuudentuttujani. Emme vuosikausiin olleet tavanneet. Äkkiä lyö hän
minua olalle ja sanoo: 'Ja nyt saat kuulla ihmeellisistä ihmeellisimmän
asian, mikä ihmiselle voi sattua!'»
Eva Gött laskeutui liidunvalkoisena istumaan kynnykselle, jolla hän oli
seisonut, sillä hänen jalkansa eivät enään kannattaneet, ja liikautti
kättään.
Karl Kröger tuijotti häneen suurin silmin ja kaikki hänen
itsetietoisuutensa meni menojaan. »Mikä on, Eva?» höpisi hän. »Enhän
minä vielä ole sanonut mitään ja sinä...»
Tyttö nieli muutaman kerran, sitte hän virkkoi kuin lapsi, joka oppii
puhumaan: »Kuule, Karl Kröger... Tiedätkö sinä mitä se nuori mies
kertoi, jolla on sukulaisia Keitumissa? Hän sanoi luulevansa, että oli
nähnyt hänet?»
Karl Kröger pelästyi kovasti, kun hän näin äkkiä ymmärsi, millä
kannalla Eva Göttin asiat olivat: että hän kaikkina näinä vuosina
oli rakastanut Jan Guldtia yli kaiken ja hänen tähtensä jäänyt
naimattomaksi. Hän pelästyi suuresti ja tankkasi hämääntyneenä
tulemaan: »Niin, se nuori mies, jolla on sukulaisia Keitumissa... Hän
laskee leikkiä, Eva. Tiedämmehän me, että hän on kuollut.»
Tyttö katsoi häneen, silmät luonnottomasti selällään ja sanoi: »Emme
ole olleet näkemässä, Karl Kröger, kun hänet haudattiin, ja ihmisetkö
toimittivat hautauksen vaiko meri... Mitä Kosmos-laivan kapteeni kertoi
Jan Guldtista?»
Karl Krögerin olisi tehnyt mieli heittää koko asia sikseen, sillä
kumman tuskallisesti tuijottavine silmineen tuntui tyttö hänestä
käsittämättömältä, miltei peloittavalta. Minkätähden ei hän ollut
riemun raivossa? Karl Kröger virkkoi: »Ethän sinä edes tiedäkkään hänen
kertoneen Jan Guldtista... Ihmiset puhuvat paljon!»
Tyttö katsahti häneen taasen, kohotti hiukkasen kättään ja sanoi:
»Sinun täytyy kertoa minulle kaikki tarkkaan ja totuuden mukaan, Karl;
kerro varsinkin minkä näköinen hän oli.»
»Kyllä», sanoi Karl Kröger huolissaan: »Hän sanoi: 'Muistatko sinä
Jan Guldtia, joka hukkui eräällä Hollmannin laivalla, muistaakseni
Anna Hollmannilla?' Minä vastasin: 'Kuinka en muistaisi? Hän oli
paras ystäväni! Ei kulu viikkoakaan ilman että muistelen häntä.'
’No’, sanoi hän, 'ajatteleppas nyt! Kun me kaksi vuotta sitte eräänä
koreana päivänä tulimme Valparaisoon, laskimme suuren englantilaisen
laivan viereen, jonka samana iltana piti lähteä takaisin merelle.
Minun on tapana silloin tällöin katsahtaa naapurilaivan mutkiin, miten
se on rakennettu ja mitä miehistöä siellä on. Samassa tulee kapteeni
perään tarkastamaan syvässäkäyntiä. Minä katson katsomistani häneen...
tarkkaan miten hän kävelee ja miten hän koputtaa piippunsa tyhjäksi,
nakuttaen siihen kolme kertaa jäykällä etusormellaan, ja ajattelen:
jollei tuo nyt ole Guldt, jonka kanssa vuoden kävit Blankenesessä
samaa pikkulastenkoulua ja sittemmin merikoulua!? Sinä ymmärrät kuinka
kummalta minusta tuntui. En oikein olisi uskaltanut puhutella häntä,
kun hän aivan vieraasti katseli minuun ja kun hänen ryhtinsä oli niin
jäykkä ja kun äänikin oli niin välinpitämätön, ettei Jan Guldtin
suinkaan ollut sellainen. Mutta kun hän hetken perästä uudelleen tuli
perään, tervehdin häntä ja kysyn, emmekö me Blankenesessä olleet
koulutovereja. Mutta hän pudisti päätään ja mainitsi välinpitämättömänä
jonkun englantilaisen nimen ja meni tiehensä. Muistuttavathan ihmiset
joskus toisiaan’, lisäsi hän vielä, 'mutta tässä oli yhtäläisyys liian
suuri’... Laivan nimeä ei hän mielenliikutuksissaan ollut pannut
merkille.»
Eva Göttin kapeat kasvot olivat pelkkää suurta, läpitunkevaa,
tuskallisesti kysyvää silmää. »Mitä sinä siihen sanot?»
Karl Kröger virkkoi tyynenä ja päättävästi: »Minä sanoin hänelle: 'olet
erehtynyt, ystävä. Sillä vaikka ihminen kokisi kuinka kovia kohtaloja
ja muuttuisi miten paljon tahansa, niin kuinka hän saattaisi kadottaa
käyntinsä? Eikö hän kävellyt ikäänkuin olisi astellut alas vuorta? Tai
kadottaa luontonsa? Olisiko Jan Guldt kumartanut Jumalan tai edes itse
pirun edessä? Tai kadottaa äänensä? Voimmeko me unohtaa hänen ääntänsä?
Sellaista on mahdoton kadottaa.»
»Niin on», sanoi tyttö, ja ilo ja rauha leimahti hänen vielä
pelonalaisissa silmissään.
Karl Kröger ei ymmärtänyt häntä ja ihmetteli: »Tyttö iloitsee siitä,
että Jan Guldt on kuollut!» ajatteli hän ja jatkoi ajatustaan:
'Koetappas sinä ottaa selkoa naisen sydämestä; ja vielä lisäksi Eva
Göttin sydämestä!’ ja sanoi: »Ei tässä voi muuta kuin ajatella, että
on englantilainen merimies, joka on hänen näköisensä. Siinä kaikki...
Kuule», sanoa tokaisi hän sitte, koska hän sentään oli utelias
tietämään mitä tytön mielessä liikkuisi: »etkös sinä voi häntä unohtaa?»
Tyttö loi häneen silmänsä, joista varhaisimman nuoruuden sulava loisto
jo oli kadonnut ja joihin oli tullut jotakin terävän kiiltävää.
Onnellisena hymähti hän häntä vastaan ja sanoi: »En!» ja pudisti
päätään autuaan iloisena siitä, ettei mikään soinnuton, ryhditön ja
kankea elävä Jan Guldt pääsisi sumentamaan sitä kaunista kuvaa, joka
oli hänen alituinen riemunsa.
Silloin pudisti Karl Kröger päätään eikä enään uskaltanut puhua mitään,
vaan läksi menemään.
Eva Gött astui sisään kotinsa ovesta, huoneeseensa, jossa pyöreä
sohvapöytä siivouksen takia tilapäisesti oli siirretty keskelle lattiaa
niin että se siinä ikäänkuin sanoi: »Tanssippas ympärilläni!» Tyttö
kuunteli hetkisen ja katseli ikkunaan, kävisikö joku ohitse — polku
kulkee nimittäin ihan hänen ikkunansa alitse —; sitte rupesi hän
liikuttelemaan siroja jäseniään tanssin tahtiin, hiukan arkaillen ja
vanhanpiian tapaan, ja hyräili samalla mielessään: 'Jan Guldt... miten
olet kaunis ja rohkea... sinä kaikista ylpein ja uljain. Kaikista! Olet
tosin kuollut... mutta olit kerran minun... etkä katsonut kehenkään
toiseen... ja jäit sentähden minun omakseni. Ne toiset ovat lakanneet
rakastamasta toisiaan... he puhelevat toisilleen välinpitämättömällä
äänellä ja riitelevät... mutta me istumme vastapäätä toisiamme... ja
astumme toistemme ohi... ja katselemme toisiamme autuain silmin.’
Sitte hän hiljaa ja vakavana, silmissä vielä salattu onni, sirona ja
hiukan jäykkänä läksi taloustoimiinsa.