Harvasanaisena, hiljaisena miehenä hän taasen vaelteli, sielu kuin
kulon hävittämänä, savun ja sumun ajelemana. Ainoana sisältönä hänen
mielessään olivat kuni sumuhattaroina muistot ja henkilöt tuolta
kauhealta matkalta ja penseä, välinpitämätön epäluulo elämään ja koko
maailmaan. Hän koetti oikein kotiutua näissä penseissä, katkerissa
ajatuksissa, yhä uudelleen ja uudelleen kutsumalla mieleensä matkan
kaikkia yksityiskohtia. Tyynen penseällä ivalla vertasi hän hyvien ja
pahojen ihmisten kohtaloja toisiinsa. Tuossa oli vanha, häijy kapteeni
majan edustalla ja häntä vastassa hänen kidutettu toverinsa; tuossa
siro, liukas mies kauniissa puutarhahuoneessaan ja tuossa taas molemmat
onnettomuustoverit Syltin kirkossa, joka mahtoi olla hyvin synkkä.
Hän näki heidän kaikkien askartelevan kuin sumussa, kuuli epäselvästi
heidän puheensa ja vastauksensa, ja näki heidän kasvonsa; mutta hän ei
tietänyt heidän nimiään eikä mistä he olivat joutuneet hänen tielleen.
Kun noin kolmen, neljän vuoden kuluessa tämä uusi tila, nimittäin tämä
penseä, kylmä raskasmielisyys oli ikäänkuin kotiutunut ja vakiintunut,
syntyi hänessä vähitellen ja tasaisesti hiljainen ihmettely ja etsintä,
jonkinlainen halu päästä tunkeutumaan sumuun ja nähdä mitä sen sisässä
oli, tai kiertää se. Hän ymmärsi, että sen takana täytyi olla jotakin,
joku maa tuttuine ihmisineen ja asioineen. Mutta niinpian kun hän
hiukankin koetti tunkeutua sinne, valtasi hänet nopeasti pelko, että
hän hukkuu ja eksyy sinne.
Vähitellen juurtui hänessä ajatus, että hänen pitää puhua tilastaan
ja asiastaan jonkun hyvän, viisaan ihmisen kanssa ja ikäänkuin
hänen seurassaan tunkeutua sumuun. Mutta kului vuosi ja kului
toinenkin ja tätä tilaa oli jo kestänyt viisi vuotta eikä hän
raskasliikkeisyydessään ja arkuudessaan ollut tavannut ketään, jolle
olisi voinut uskoa monimutkaisen tarinansa.
Mutta kun hän eräänä päivänä, heidän maatessaan Montrealin satamassa
Canadassa, oli lähtenyt kaupunkiin, kerrankin sekaantuakseen
vilkkaaseen ihmishälinään ja istui ravintolassa, mieltyi hän erääseen
mieheen. Hän oli puettu pitkään mustaan takkiin, sellaiseen, jota
Saksassa sanotaan Lutheruksen takiksi. Hän oli nähtävästi pappi ja
tuntui ostaneen tai myyneen arvopapereja, rautatieosakkeita tai jotakin
sellaista, luultavasti seurakuntaansa varten, ja oli hyvin tyytyväinen
kauppaansa. Hän istui yhdessä muutamien farmarien kanssa, jotka
luultavasti paremmaksi vakuudeksi olivat lähteneet matkaan, ja jutteli
osakkeista, tariffeista, vehnänhinnoista, Yhdysvalloista ja Jumalasta,
ja puhui maailmanviisaasti ja samalla hurskaasti. Ja oli wisky- ja
vesiannoksensa ääressä päässyt siihen suloiseen, väljään mielialaan,
jolla vieläkin on varaa avartua ja jossa ihminen suurimmalla ilolla
ryhtyisi väittelemään vaikkapa itse paholaisen kanssa.
Jan Guldt tunsi hämärästi tämän mielialan, olisihan hänen omasta
elämästään voinut löytää jotakin samantapaista. Jollakin lailla, aivan
vaistomaisesti, häntä myöskin miellytti tuo maalainen, järeän luja
hurskaus, vaikka hän itse puolestaan oli täydellisesti joutunut pois
siitä eikä enään tietänyt siitä mitään. Hän työnsi tuolinsa likemmä
pastoria, koputti piippunsa tyhjäksi tuolin selkää vastaan, ja sanoi:
»Reverend, saanko minä kertoa teille tarinan?» Ja sitte hän asetti
hänen eteensä elämänsä haahden hylyn, kaikki mitä koko hänen elämästään
oli jäänyt jäljelle: kolmen miehen matkan; ja heilautti lopuksi kättään
ikäänkuin sanoakseen: muuta ei olekkaan.
Pastorilta vaipui ensinnä piippunysä, jota hän oli pitänyt
suupielessään, sitte menivät leveät hartiat lysyyn ja vihdoin miltei
sydänkin, kun hän kuuli tämän synkän tarinan ja huomasi, ettei tuon
luisevan, jalopiirteisen, mietteistä sairaan miehen sydämessä todella
ollut mitään muuta. »Oli merta», sanoi Jan Guldt ja sivalsi hiljaa
kädellään tuolin selustaa... »ja me liitelimme sen yli ja lähdimme
sitte eteenpäin.» Hän vaikeni, suu auki odottaen vastausta.
Pastori palautti ensinnä paikoilleen piippunsa, mutta yksinomaan
totutun tavan mukaan, sitte kohosivat hänen hartiansa ja vihdoin sai
hänen iloinen sydämensäkin takaisin entisen joustavuutensa. Hän sanoi
hiljaa ja tunnustellen: »Oletteko te unohtanut kaikki: vanhemmat,
nimet, koko nuoruutenne kaikkine iloineen? Teidän elämässänne on
mahtanut tapahtua jotakin kauheaa.» Ja hän loi vieläkin kerran
läpitunkevan katseen noihin kasvoihin. Silloin hän näki syvälle
painuneet silmät ja vahvat kulmaluut silmien päällä ja kasvojen
koko uhkarohkean karkeuden, ja virkkoi jonkun verran varovasti ja
kierrellen, kaarrellen outoa asiaa, ikäänkuin tunnustelevalla äänellä:
»Olisiko teitä ehkä kohdannut jonkinlainen turtuminen?»
»Mikä se on?» sanoi Jan Guldt, joka ei ymmärtänyt englantilaista sanaa.
»Sen minä tarkkaan selitän teille», vastasi pappi jo varmempana. »Kun
minä eilen tulin junassa tänne, näin eräällä niityllä, jolle vielä
oli jäänyt muutamia vanhoja aarniometsän puita, nuoren sonnin iskevän
silmänsä yhteen näistä vanhoista puista. Se iski puuhun terävän
katseen ja peräytyi jonkun askeleen, saadakseen maalitaulunsa vieläkin
varmemmin valtoihinsa. Sitte se painoi alas päätään ja ryntäsi,
otsa edellä, puuta vastaan. Minä olin miltei kuulevinani kumean,
mahtavan iskun. Sitte seisoi eläin aivan turtuneena, kuten meidän
on tapana sanoa, jalat harallaan, liikkumattomana, ja ymmärtääkseni
vailla kaikkea muistoa entisistä niityistä ja ystävistä. Minä en pidä
mahdottomana, että teidän tilanne on juuri tämä. Olisiko mahdollista,
että te — kuten tuo sonni ryntäsi puuta vastaan, jonka sen olisi
pitänyt antaa olla rauhassa, jonka ympärillä sen levollisesti olisi
pitänyt käydä laitumella — olisitte rynnännyt Jumalaa ja maailmaa
vastaan? Mitäs te siitä sanotte?»
Jan Guldt raukka etsi jonkun aikaa hajallisista aivoistaan; sitte
avasi hän hitaasti vasemman kätensä, katseli syvämietteisenä
kämmenen sisäpintaa ja sanoi soinnuttomalla äänellään: »Täällä minun
kämmenessäni on, katsokaas, neljä valkeaa arpea. En koskaan ole
tietänyt mistä minä olen mahtanut ne saada: mutta noin vuosi sitte, kun
me Vladivostokissa lastasimme vuotia ja lastausväen laiska päällysmies
oli kiusannut minua kolme päivää ja minä vihdoin neljäntenä karkasin
hänen kurkkuunsa, rupesi näitä arpia särkemään. Taidatte siis ehkä olla
oikeassa.» Ja uudelleen katsahdettuaan kämmeneensä, sanoi hän epäröiden
itsekseen: »Ja nyt minusta tuntuu siltäkin kuin ne silloin kun minä
olin matkalla Lontooseen, olisivat olleet tuoreet ja vuotaneet verta ja
kuin minä olisin istunut valkean tien varrella ja katsellut niitä.» Hän
kohotti taasen päätään ja sanoi: »Mutta mitä ne ihmiset sitte olisivat
tehneet, joita vastaan minä niin raivoissani olisin rynnännyt? Mikä
vanha kapteeni se siellä sen toisen kanssa istui tulen ääressä; ja
kuka on se pieni mies puutarhahuoneessa; ja keitä ne molemmat ihmiset
olivat, jotka seurasivat minua ja menivät Syltin kirkkoon? Minä tiedän
varmasti — kuulen vieläkin hänen äänensä nuotin pojan sanoneen: 'Kirkko
Syltissä'. Ja mitä varten minun olisi pitänyt nostaa sellainen kauhea
rähinä Jumalaa vastaan, joka on minulle ventovieras?» Ja hän heilautti
kättään ikäänkuin olisi työntänyt menemään kulkukauppiaan, joka
tyrkyttää hänelle rihkamiaan.
Pappi huojutti moittivasti leveää, viisasta päätään puolelle ja
toiselle; sitte hän sanoi vakavasti: »Minä en käy arvostelemaan,
ovatko nuo olennot, joita vastaan te olette tähdännyt raivonne,
todella rikkoneet teitä vastaan, varsinkaan en kajoa viimemainittuun,
jonka korkeus minun silmissäni on kaiken inhimillisen arvostelun
yläpuolella...»
»Vai niin, vai niin», sanoi Jan Guldt, »suokaa anteeksi, pastori.
Mutta sanokaa, voisitteko neuvoa jotakin keinoa, jolla minä vähitellen
pääsisin selvyyteen itsestäni.» Ja hän sitaisi nopeasti punakirjavalla
huivilla punertavaa tukkaansa, jonka rajalla hikikarpalot kiilsivät.
Pappi veteli jo piipustaan sauhuja täydessä vauhdissa ja iloitsi
siitä, että keskustelu oli jättänyt suoperäiset maat ja yritti kääntyä
sille lujalle tielle, jota myöten hän aina sunnuntaiaamuin kulki. Hän
veti aika sauhun piipustaan ja sanoi: »Kun minä näen ihmisen, joka
luonnostaan on hentomielinen, hidas ja laiska, niin sanon hänelle:
'Pidä itsesi suorana ja kireänä, lue reippaita, sotaisia kirjoituksia
ja seurustele jäykkien miesten kanssa.' Mutta kun minä näen ihmisen» —
ja hän katsahti Jan Guldtin hiljaisiin kasvoihin, joissa hurja rohkeus
ainoastaan nukkui — »joka pyrkii vaahtoaviin hampaisiin ottamaan ne
ohjat, joiden avulla ikuiset voimat meitä kuljettavat, ja laskettamaan
päätä pahkaa maailman seinää vastaan, silloin minä sanon hänelle:
'pysyttele puiden, lasten ja naisten likeisyydessä ja opi heiltä
hyvyyttä ja lempeyttä; ja nöyrry Jumalan väkevän käden alle, kuten
sanotaan pyhässä sanassa.» Ja hän sivalsi otsaansa ja silmiään, kuten
hänen oli tapana aina saarnansa eri osien loputtua.
Jan Guldt huomasi, että hän nyt oli sanonut kaiken sanottavansa,
nyökkäsi miettivänä päätään, joi lasinsa pohjaan ja nyökkäsi vielä
useampaan kertaan ääneti eteensä. Sitte hän kiitti ja läksi.
Hän koetti nyt todella kaikin voimin olla ystävällinen ja tulla
puheliaaksi, siten lämmittääkseen jähmettynyttä sieluaan tämän maailman
herttaisuuden ja lempeyden ääressä. Kun hän pääsi satamaan, asteli hän
hiljaisia teitä puiden alla ja kuunteli lintujen laulua ja katseli
leikkiviä lapsia, ja tarkkasi, eikö hänen oman lapsuutensa piirteitä
ilmaantuisi heidän hahmoihinsa. Hän puhutteli myöskin naisia, jotka
saattoivat olla äitien iässä, odottaen, että hänen oman äitinsä
kasvot kurkistaisivat heidän olkainsa takaa. Mutta hän ei muistanut
mitään. Papin suosittamaa raamatunpaikkaakaan ei hän saattanut käyttää
hyväkseen, kun kaikki kyky voimakkaaseen liikutukseen, kuten suureen
suuttumukseen, intomieleen ja suureen rakkauteen oli hänestä kadonnut.
Sellaisessa tilassa kulki hän kuusi vuotta tuon tapauksen jälkeen
eräänä varhaisena, kirkkaana talvipäivänä ensi kerran ylös Elbeä,
nyttemmin laivan ensimäisenä perämiehenä.
Tehdessään ponnistuksia — vaikkakin heikkoja — tunkeutuakseen
menneisyyteensä, oli hän kyllä ottanut huomioon kieletkin, joita
ymmärsi. Hän oli ensin arvellut lapsena puhuneensa englantia, koska
hän nykyisessä liikkumattomuudessaan ja harvasanaisuudessaan helposti
käsitteli tätä kieltä sekä ajatuksissa että puheessa ja koska koko
laivan miehistö ensi vuosina oli ollut englantilainen. Kun hän sitte
eräänä päivänä, kuullessaan alasaksaa muutaman matruusin suussa,
huomasi ymmärtävänsä sitäkin, ei se häntä hämmästyttänyt, koska
tätä kieltä puhutaan niin laajalta kuin meren aaltoja ulottuu.
Mutta kun hän muutamana päivänä eräässä amerikkalaisessa satamassa
kuuli yläsaksalaista puhetta ja ymmärsi sitäkin, tuntui hänestä
todenmukaiselta, että hän olisi saksalainen. Sentähden likeni hän nyt
jonkinlaisessa levottomuudessa Hampuria.
Mutta hän kulki Blankenesen ja Oevelgönnen ohitse, vihmovan lumipyryn
peittäessä seutuja eikä hän tuntenut mitään. Ja hän näki vihreät tornit
ja korkeat vanhat talot satamassa eikä muistanut mitään.
Silloin hän keskellä talvikylmää, viiltävässä itätuulessa suuntasi
kulkunsa pohjoista kohti, »Ryytisaarille», kuten merimies lystillisesti
sanoo, pääsi pakkasesta huolimatta onnellisesti Syltiin, löysi kirkon,
joka hämärästi oli säilynyt hänen muistissaan ja puhui hetkisen kahden
kesken nuoren pastorin kanssa — kuten tämä saattaa todistaa —; ja istui
pitkän talviyön Keitumin kirkossa, tympeämielisenä odotellen, näkisikö
tovereitaan, vai tuntisiko edes heidän läsnäoloaan, vai saisiko tällä
paikalla käsiinsä edes pientä repaletta hajonneesta elämästään. Mutta
hän istui siellä turhaan.
Kun hän yhdeksäntenä päivänä kulki alas Elbeä, vaikenivat Blankenesen
ja Oevelgönnen rannat yhäkin, vaikka niiden hiekalla ja puissa nyt
heloitti syksyn viimeisiä kultia.
Kului taasen muutamia vuosia ilman että hänen tilansa muuttui ja tuli
seitsemäs vuosi, joka usein sekä sielullisessa että ruumiillisessa
suhteessa näyttelee niin outoa, salaperäistä osaa ihmisen elämässä.
Silloin sattui aivan lähekkäin kaksi outoa tapausta.
Alberta, jonka kapteenina hän nyttemmin oli, makasi Valparaison
satamassa, purkaen kappaletavaraa ja oli jo valmistumaisillaan
ja hankki taasen illemmällä vesille. Silloin laski hampurilainen
Kosmos-yhtiön laiva sitä aivan perä perää vastaan. Kiinnittäessään
huomasi Jan Guldt, että hampurilaisen laivan kapteeni ensin
tutkistellen ja sitte ihmeissään katsoi häneen. Mutta hän ei ajatellut
sitä sen enempää.
Kun hän illemmällä seisoi perässä tarkastamassa laivan syvässäkäyntiä,
astui hampurilaisen kapteeni hänkin laivansa perään ikäänkuin
samaa työtä varten, kohotti sitte päätään, nosti lakkiaan ja sanoi
englanniksi: »Suokaa anteeksi: emmekö me tunne toisiamme siltä
ajalta, jolloin vuosikauden yhdessä kävimme koulua Blankenesessä,
siellä Elbekadulla?» Kun sekaantunut arasti pudisti päätään, jatkoi
hampurilainen: »Pyydän anteeksi; mutta luulin varmasti niin olevan.»
Sen sanottuaan nosti hän taasen lakkia ja poistui.
Mutta kun Albertan kapteeni seuraavana yönä asteli komentosillalla
edestakaisin, yhä ja yhä edestakaisin ja yhä ja yhä toistellen:
»Blankenese? Blankenese?!» kun hän kutsui mieleensä koko rannan
Hampurin edustalla, jonka hän oli nähnyt muutamia vuosia sitte, tuntui
hänestä siltä kuin sumusta ja hämärästä alkaisi häämöittää jotakin,
aivan kuten sumusta joskus välähtää silmäämme valoisa täplä, oli se
sitte purje tai sumuseinä. Blankenese? Blankenese? Mutta vaikka hän
kuinka olisi tuijottanut yöhön, niin ei hän voinut eroittaa mitään,
paitsi ehkä poikasen, jonka äiti päästi ovesta menemään ja joka sitte,
krihvelitaulu kainalossa, lähti juosta laputtamaan ylös mäkeä.
Kolme kuukautta myöhemmin kulki Alberta Thames-jokea ylös Lontooseen.
Hän keskusteli paraikaa luotsin kanssa, kun hän sattumalta näki
lakealla hiekkarannalla nuoren pojan istumassa veneenlaidalla. Hänen
täytyi ehdottomasti katsahtaa häneen toistamiseen ja vielä kolmannen
kerran ja hän ajatteli ihmeissään: »Mitä minulla on tekemistä pojan
kanssa, joka tuossa istuu veneen laidalla, kaulassa liehuva liina?»
Samassa tuli noin viisitoistavuotias tyttö likeisestä asumuksesta,
meni pojan luo ja ojensi hänelle jotakin. Hän arveli sen olevan leipää
ja luuli näkevänsä, että tyttö tarjosi sitä kädet ojollaan, ikäänkuin
poika olisi ollut suutuksissaan. Silloin kävi vavahdus läpi koko
hänen ruumiinsa ja hänet valtasi kiihkeä halu nähdä lisää. Ja siinä
äkillisessä mielialassaan huiski hän kädellään sinne tänne, ikäänkuin
työntääkseen tieltä sumua, niin että luotsi luuli ampiaisten ahdistavan
kapteenia. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin oman itsensä, kaulassa
liehuva liina, tuon pojan tavoin istumassa veneenlaidalla ja jonkun
tytön ojentavan hänelle leipää. Mutta hän; ei tietänyt, oliko se
hänen sisarensa vaiko rakastettunsa, ja hän tuijotti synkin katsein
harmaaseen sumuun, jota todella olikin Thames-joella.
Tämän tapauksen jälkeen tuntui hänestä kuitenkin siltä kuin olisi
ruvennut selkenemään ja hän eli nyt levottomassa odotuksessa, ja tämä
mielentila teki hänet samalla kykenevämmäksi näkemään selvemmin.
Vihdoin kahden vuoden perästä tuli ratkaisu.
Alberta poikkesi pariin vähäpätöiseen satamaan Espanjassa lastaamaan
rikkikiisua. Sitte se suuntasi kulkunsa pohjoista kohti, päämääränään
Hampuri. He olivat jo miltei päässeet Biscayasta ja tulleet likelle
Kanaalia, kun nousi myrsky. Laiva oli täydessä lastissa ja kulki
erittäin vaivaloisesti, kuten rikkikiisua kuljettaessa tavallisesti;
vaaraa ei kuitenkaan ollut, koska laiva oli vahva ja hyvässä kunnossa.
He olivat taistelleet myrskyn kanssa tunnin tai pari, kun kaksi
miestä, joista toinen saksalainen, riensi yläkannelle tarkastamaan
pelastusvenettä. Meren raskaan kohinan läpi eroitti hän silloin tällöin
jonkun sanan, jonka miehet huusivat toisilleen.
Hän kuuli yhtä toista, johon hän ei kiinnittänyt huomiota. Sitte
kuuli hän saksalaisen utelevan eikö »preussilainen krenatööri» pian
mahda ruveta näkymään. Tämä hampurilaisten merimiesten Uschantin
mustanvalkealle majakalle antama nimi sattui häneen kummallisesti. Oli
kuin synkän vanhan laulun loppuunsoinut sävel olisi helähtänyt soimaan
uudelleen. Vaistomaisesti joutui hän lempeän, vastaanottoisan ja
samalla levottoman mielialan valtaan.
Illansuussa näkivät he Uschantin tulen. Meri aaltoili laajalta rajuna
ristiaallokkona; vaahto pärskyi tavattoman leveinä säikeinä. Kuu nousi.
Kello kymmenen tienoissa irroitti yli syöksyvä meri rautaisia portaita,
jotka johtavat alas yläkannelta. Heti senjälkeen astui toinen perämies,
suuri, tanakka ihminen, alas samaisia portaita. Koska hyöky paraikaa
kävi yli kannen, näytti siltä kuin hän olisi astunut suoraa päätä
mereen. Silloin tuntui kapteenista siltä kuin hän jo kerran olisi
nähnyt juuri tämän saman kuvan: on myrskyinen kuutamo-yö, ollaan
yläkannella suojanpuoleisen veneen tienoilla; suuri, väkevä mies astuu
alas portaita kuolemaan, ja öisen meren taivaanrannalla vilkkuu tuli,
josta hän tietää, että se on Uschantin majakka. Outo väristys puistatti
häntä ja hän hengitti vaivaloisesti, väkevän mielenliikutuksen vallassa.
Hän seisoi vielä paikoillaan, kun molemmat merimiehet, amerikkalainen
ja saksalainen taasen joutuivat hänen likeisyyteensä. Heidän piti
vieläkin kiinnittää venettä, joka ei tahtonut pysyä paikoillaan. Heidän
siinä köytöksiä kiinnittäessään kuuli hän saksalaisen kovalla äänellä
toksauttelevan keskellä meren; kohinaa ja tohinaa: »Kymmenen tai
yksitoista vuotta sitte hukkui täällä...» Nimen nieli jyrisevä aalto.
»Arveltiin... miehineen päivineen... Mutta... kolmas perämies... oli
nähnyt Syltillä... Keitumissa... kirkossa... Ajattele... koko yön hän
oli istunut siellä... Hän on kotoisin Blankenesestä... käynyt Altonan
merikoulun. Haaksirikko teki kai hänet hulluksi... minkätähden hän
muuten piiloittelisi ja harhailisi pitkin maailmaa? Hän kuuluu tulleen
oikeaksi hirviöksi. Hänen entiset tuttavansa sanovat vieläkin monta
kertaa: 'Minä voin mitä tahansa, sanoi Jan Guldt'.»
Hän kuuli sen. Hänen sielussaan kävivät aallot korkeina ja taivas ja
maa aaltoilivat nekin punaisessa, kohisevassa sumussa.
Samassa tulla pyyhki mahtava hyöky, madellen aina hänen jalkainsa
juureen asti. Tuntui siltä kuin laiva olisi uponnut hänen altaan.
Silloin kirpoili hehkuvia, välähteleviä salamoja läpi hänen sielunsa.
Toinen toisensa perästä ne tukuttain iskivät maahan hänen eteensä,
täyttäen koko maailman valollaan. »Näin minä seisoin... kurjalla
laivalla... riehuvan raivon vallassa... Tällainen ilma tempasi minut
mereen... Ikuiset voimat, sanokaa minulle... Anna Hollmann!» parkaisi
hän ja paiskasi, kirkkaan valon häikäisemänä, kädet silmilleen.
»Hollmannit! Isoisä heidän häijynä kätyrinään! Pursimies! Kalpea poika!
Häviö! Hurja, raivoisa viha! Ajelehdin meressä... kuoleman kidassa...»
Toinen perämies nousi taasen ylös portaita, näki hänen kamppailevat
kasvonsa ja sanoi kauhistuksissaan: »Mikä on, kapteeni?» ja tarttui
hänen olkapäähänsä. Mutta kapteeni pudisti päätänsä ja viittasi miestä
menemään pois ja jäi silmäilemään merelle. Oli vasta puoliyön aika...
Mutta hän tuijotti maahan, jonka taivaalla rajujen salamojen takaa
alkoi valjeta päivä.