Kalastajat, jotka myrskyn tauottua laskettivat kotejansa kohti
saksalaisen laivaston perässä, näkivät hänet, sadetakkinsa ja särkyneen
navigatsionihytin kannattamana ajelehtimassa korkeilla mainingeilla.
Suu oli lujasti koossa, vaahdon kastelemat sieramet luonnottoman
levällään. Kenoon kallistetuissa kasvoissa asui hurja, julma tahdon
piirre; vasen käsi oli puserrettu niin lujaan nyrkkiin, että jos olisi
irroittanut sormet, niin kämmenen pohjalla olisi ollut neljä syvää
haavaa. Koska hänen kuolleissa kasvoissaan oli niin paljon voimaa ja
koska hän oli niin nuori ja juuri sattui heidän tielleen, ottivat he
hänet kalastuslaivaansa ja laskivat hänet luukun viereen tuulensuojaan
ja päivänpaisteeseen, joka vähitellen puhkesi esiin pilvistä. Ja
peittivät hänet vanhoilla meritakeillaan, jotka he olivat riisuneet
tuulenpuuskien lakattua.
Yksinäisen kylänsä tienoilla eteläpuolella Uschantia kantoivat he
hänet maihin, eivät laskeneet häntä rannalle, vaan kantoivat heti
likeisimpään mökkiin, jossa muuan keski-ikäinen kalastajanleski
keskenkasvuisine poikineen asui. Siellä laskivat he hänet pienelle,
kellahtavalle savipermannolle, joka etempänä laajeni jonkun verran,
muodostuen keittiöksi, ja sanoivat, hyväntahtoisesti leikkiä laskien,
leskelle: »Kun hän nyt siitä herää eloon, Jeanette, niin sinä saat
hänet. Mutta sinun täytyy kutsua meidät häihin; sillä me olemme tuoneet
hänet sinulle.» Sitte läksi kukin kotiin vaimonsa luo.
Leski koetteli parhaan ymmärryksensä mukaan valtimoa ja hengitystä,
arveli hänen paremmin olevan näännyksissä ja kangistuneena kuin
hengettömänä, peitti hänet kaikella mitä ikinä omisti peitettä ja
otti liedestä seitsemän suurta, vielä aamukahvin jälestä lämmintä
kiveä, jotka asetti pitkin hänen kylkiään, niin että siitä jo tuli
valmis, kivillä reunustettu hauta. Sitte hän poikineen läksi työhön
peltotilkulleen, ottamaan viimeisiä perunoita ja ajatteli: »Tänä
iltana hän on kuollut.» Ja rukoili hänen pimeydessä vaeltavan sielunsa
puolesta.
Kun aurinko oli päässyt korkealle, siinä päivällisen tienoilla,
ja lempeästi valaisi pientä, keltaista huonetta, ylenantoi
haaksirikkoutunut jonkun verran vettä ja tuli siitä vähän virkeämmäksi.
Jonkun aikaa hän makasi tylsänä ja tympeänä, kuten ihminen mahtaa tehdä
pudottuaan hirveästä korkeudesta, sekä jatkoi sitte entistä ajatustaan:
olisi itse asiassa parasta ottaa hyyry lastilaivaan. Ja hän makasi yhä
tylsänä ja tympeänä, silmät puoleksi ummessa.
Noustessaan tuli aurinko ovenrakoon ja asettui kirkkaan kultaisena
sauvana pitkin hänen pituuttaan ja likeni häntä hiljalleen ja kaikessa
jäykkyydessään. Kun se oli päässyt niin pitkälle, että se oli jakanut
tummat kivet tummiin ja vaaleihin, tuli pieni, nelivuotias tyttö ja
näki hänet ja aurinkoisen sauvan hänen vieressään. Lapsen teki kai
mieli tietää mitä sitte tapahtuisi, koska makaava mies räpytteli
silmiään, ja se asettui kynnykselle ja katseli häneen kotvan aikaa
vilkkumatta. Pienessä päässä oli se käsitys, että ovi leikkasi
auringonpaistetta ja tyttö koetti avata ovea. Mutta kun ei hän saanut
sitä auki, kävi koko juttu hänelle yksitoikkoiseksi ja hän läksi
tiehensä. Sitte asettui pääskynen samalle kynnykselle, odotti hetkisen,
nyökytteli ja viipotteli teräksensinertävänä auringonpaisteessa ja
läksi sitte sekin tiehensä.
Haaksirikkoutunut ei nähnyt mitään, vaikka hänen silmänsä jo olivat
puoleksi auki. Hänen aivonsa olivat tympeässä työssä. Häntä kiusasi
erään vanhan miehen julmuus, miehen, joka löi toista vanhusta palavalla
kekäleellä. Ja häntä kiusasi erään hintelän, liikkuvan ihmisen
pirullisuus, miehen, joka hieroi kauppoja vanhan rouvan kanssa, ja
häntä kiusasi se, ettei Jumala sanonut eikä tehnyt siihen mitään,
että hän asui rautaisen muurin takana ja että hänellä oli rautaiset
korvat, niin suuret kuin ovi. Mihin kannatti ryhtyä, kun maailma ja
Jumala olivat sellaisessa tilassa? Mitä tehdä, mihin ryhtyä? Istuutuako
Syltin kirkkoon, kuten nuo molemmat toiset? Keitä nuo molemmat toiset
olivat? Mistä olivat vanha, harmaa, pienikasvoinen merimies ja hento
poika tulleet hänen elämäänsä? Hän tiesi, että he olivat olleet hänen
onnettomuustoverejaan. Muuta ei hän tietänyt. Kaikki oli harmaata,
sekavaa ja kylmää. Ainoa mikä pysyi, oli, että hän tänä vuonna ottaa
hyyryn lastilaivaan, minne kodittomat aina jäävät ja missä muut aina
vaihtuvat. Eihän hän ollut oppinut mitään muuta kuin merimiehenammatin.
Siis eteenpäin Lontoota kohti. Minkätähden hän oli keskeyttänyt
matkansa? Minkätähden hän makasi täällä pitkällään, ikäänkuin
nakattuna, kivien keskellä?
Hän heitti peitteet yltään jotta kivet vierivät syrjään, nousi
hoiperrellen ja astui muutamia askelia ovea kohti, pää täydellisen
tyhjänä. Häntä kummastutti, että matka nyt äkkiä oli ruvennut
edistymään hitaammin kuin ennen, otti taasen muutamia askelia
ja seisahtui oviaukolle, silmät vielä puoleksi kiinni, hampaat
kiristyksessä, kirous sinertävillä huulilla. Hänen kuivaksi käyneessä,
punertavassa hiuspörrössään leikitteli ja ilakoi aurinko.
Samassa palasi leski molempine poikineen pellolta, kiertäen asumuksen
kulman. Lapiot ja säkit putosivat heidän käsistään ja he huudahtelivat
kielellä, jota ei hän ymmärtänyt. Hän katseli heihin tyynenä, heidän
äkillinen liikutuksensa hämäsi häntä jonkun verran, mutta heidän
vieraita kasvojaan ja outoja pukujaan ei hän hämmästynyt vähääkään;
olihan hän kulkemassa vieraiden maiden läpi; se häntä kuitenkin
kummastutti, ettei hän tietänyt, mihin suuntaan hänen nyt oli
meneminen. »Lontooseen», sanoi hän, osoittaen kädellään, ettei hän
tietänyt tätä suuntaa.
Vaimo rauhoittui vihdoin senverran, että saattoi ruveta viittoilemaan
hänelle. Ensin täytyi syödä ja juoda, ja hän toimitti hänet istumaan
kivipenkille lieden luo. Sitte hän rupesi hääräämään, komensi lapsetkin
hyppäämään ja juoksemaan ja kohensi puuhangolla tulta ja ihmetteli
kesken hommaansa, kuten vaimoväen tapa on, kaikkinaisella käsien
yhteenleipomisella tapausta. Hän pani hänen eteensä kuumaa kahvia ja
antoi hänelle koreaa, ruskeaa leipää, ja hän söi ja joi äärettömästi
ja hengitti voimakkaammin ja elämä alkoi palata häneen. Mutta hänen
sielunsa askarteli yhä raskaasti kovissa kokemuksissaan. Hän oli
tekemisissä kahden vanhuksen kanssa jonkun majan edessä ja erään pienen
miehen kanssa puutarhahuoneessa ja rautaisten muurien kanssa, jotka
kohosivat kaukana,- tummanharmaassa pimeydessä. Vaimo kysyi hänen
nimeään, osoittaen itseään ja lapsiaan ja samalla mainiten heidän
nimiään; mutta hän ei tietänyt sitä. Hän kysyi häneltä laivan nimeä,
osoittaen poikiensa pientä, puusta tehtyä laivaa, joka riippui katossa;
mutta hän ei tietänyt sitäkään. Hänen sielussaan eli vaan suurena ja
laajana se, mitä hän molempien toveri-raukkojensa kanssa oli kokenut
ilmapurjehdusmatkalla, ja tästä elämyksestä kasvoi yhä uudelleen
ja uudelleen esiin tyhjä, tympeä, alakuloinen tahto: eteenpäin,
eteenpäin! Lontooseen! Ja hän kysyi uudelleen, merimiesten tapaan
käyttäen vieraalla maalla englanninkieltä, tietä likimpään satamaan ja
Lontooseen.
Vaimo, joka ei muutoin suinkaan jäänyt neuvottomaksi eikä tuppisuuksi,
ei tietänyt mitä tehdä pidättääkseen häntä. Senverran hän ehti älytä,
että pani hänen päähänsä miesvainajansa vanhan villalakin, sitte hänen
täytyi päästää hänet menemään.
Pojat juoksivat äidin käskystä kokonaisen tunnin hänen perässään
ja pysähtyivät peloissaan aina kun pääsivät likemmä, mutta juosta
laputtivat taas, kun etäisyys suureni, huutamistaan huutaen, miten piti
kulkea. Päästyään viimeiselle tiehaaralle osoittivat he hänelle suurta
tietä ja viittasivat kauvas etäisyyteen. Kauniissa iltailmassa oli
hän virkistynyt senverran, että älysi poikien haluavan palata kotiin
ja että heitä nyt piti kiittää. Hän oikaisi kätensä heidän puoleensa
ja koetti sanoa heille toivovansa, ettei heidän tarvitsisi kokea sitä
mitä hän oli kokenut — ja sitä sanoessaan ajatteli hän taasen tuota
hurjaa matkaa ja surkeita tietoja, joita se oli tuottanut hänelle ja
hänen tovereilleen —; mutta pojat väistyivät peloissaan ja karkasivat
tiehensä ja katosivat kuin nuoret varsat tomupilveen.
Niin tuli hän siis likimpään satamaan ja sieltä Brestiin. Matkalla
mainitsi hän aina vaan sen kaupungin nimen, jota kohti hän ponnisteli,
mutta hän ei mitenkään tietänyt, missä oli. Brestistä läksi hän
matruusina pienellä, likaisella kappaletavaralaivalla Plymouthiin. Kun
laivatoverit kysyivät mistä kaukaa hän tulee, vastasi hän äänellä,
jossa tuntui hänen toivottomien kokemustensa koko äärettömyys:
»Eteenpäin.» Kun he vielä ahdistivat häntä, katkaisi hän lyhyesti
heidän kysymyksensä, kuten ihminen tekee, joka näiden suurten
kokemusten perustuksella katsoo olevansa oikeutettu esiintymään
lyhyesti. Matkansa kahdeksantena päivänä saapui hän ilman, että oli
tarvinnut rahan kolikkoakaan, Lontooseen, sielullisesti täydelleen
penseässä, unentapaisessa tilassa koko menneisyyteen ja Anna Hollmannin
häviön edelliseen aikaan nähden. Tuon kolmen miehen matkan kova
elämys oli täyttänyt, vallannut ja kiduttanut loppuun koko hänen
sielunsa. Tämä matka huonoine kokemuksineen Jumalasta, oikeudesta ja
ihmissielusta hallitsi pimeänä ja suurena hänen sielussaan. Hänen
puheensa oli tyyntä ja tympeää, täyteläinen, kaunis sointu, joka ennen
kellonsoittona oli laulanut siinä, oli kadonnut.
Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, hän etsi vaan satamaa, josta
tapaisi matkaansa ottavan lastilaivan. Useilta laivoilta hän sai kysyä
turhaan, koskei hän voinut sanoa nimeään eikä syntyperäänsä ja koska
hän tympeän itsepintaisena ja jäykän määräävästi vaati perämiehen
paikkaa. Vihdoin viimein joutui hän valtavan suurelle, aution
näköiselle laivalle, joka kappaletavaralastissa meni Port Adelaideen
Australiaan, missä sen piti saada uusia määräyksiä.
He olisivat mielellään ottaneet hänet matruusiksi, mutta kun ei hän
voinut muistaa nimeään, kun ei hän tietänyt muuta kuin että hän tuli
Plymouthista ja kun ei hän yleensä voinut antaa itsestään minkäänlaisia
tietoja, tuotti se hankaluutta. Mutta ensimäinen perämies, urheilija,
joka oli koristanut hyttinsä seinän viidelläkymmenellä palkinnolla,
mitkä hän oli voittanut pitkin maailmaa, Lontoosta aina Singaporeen
ja Kapkaupungista aina San Fransiskoon asti — sanoi reippaimpaan
englantilaiseen tapaansa: »Mitäs me niistä, kapteeni? Pojalla on oiva
ryhti ja punertava tukka. Punatukkaiset ovat aina ikivanhaa rotua ja
heissä on vanhaa, pakananaikaista tulta. Katsokaa vaan noita kasvoja!»
Niin läksi Jan Guldt taasen matruusina Albertalla merille.
Miehistö piti hänestä ja heidän välinsä olivat hyvät. He kutsuivat
häntä »Tom Gingeriksi», kuten englantilaisen merimiehen on tapana
kutsua punatukkaisia, koska heidän värinsä muistuttaa keitetyn
inkiväärin väriä. Nimi huvitti heitä, muuten he vähät välittivät
oudosta tapauksesta. Ensimäinen perämies seurasi yhä suurella
mielenkiinnolla häntä, ja mielenkiinto kasvoi kasvamistaan, kun hän
näki, että vieraalla oli hyvä koulusivistys ja että hän oli oiva
merimies.
Kolmen viikon perästä tapahtui, että kolmas perämies, joka jo
tullessaan laivaan oli kantanut ruumiissaan kovan taudin siementä,
kuoli. Silloin ehdotti ensimäinen perämies kapteenille, että he
ottaisivat vieraan kajuuttaan. Hän sanoi: »Kyllä hän sen ansaitsee,
kapteeni; sen minä takaan. Ja minä luulen, että me muutenkin teemme
hyvän työn. Mitä lieneekään mies raukka saanut kärsiä, kun koko
menneisyys on hävinnyt hänen mielestään!»
Niin tuli »Tom Ginger» kolmanneksi perämieheksi ja seuraavana vuonna
hän, saatuaan suosijaltaan innokasta kielen ja kirjoituksen opetusta,
suoritti englantilaisen tutkinnon ja purjehti taasen Albertalla.