Tämän kaikki esteet voittavan tahdon kannattamana liukui hän aaltoa
myöten ikäänkuin se olisi ollut lasinen vuori, jäykkänä ja kankeana,
jalkaa liikuttamatta, ja pysyi saman vihastuneen tahdon kannattamana
kaiken aikaa veden päällä, sen harjojen pärskyessä hänen jalkainsa
juuressa. Poika seisoi hänen oikealla puolellaan ja pojan vieressä
pursimies.
He kääntyivät katsomaan ympärilleen ja näkivät ajelehtivat toverinsa ja
Anna Hollmannin juuri veden alla. Sitte he käänsivät vakavat kasvonsa
tähystelemään kauvas yli aaltoilevan meren, jonka itäiseltä kulmalta
alkoi tuntua päivän valo, ja tiesivät paikalla mihin päin kuljettiin ja
varustautuivat sen varalta.
Tuntiessaan märkiä jäseniään kylmäävän, vetivät he takkia tiukemmalle
ja liukuivat yhä eteenpäin pitkin aaltoja. Ei tehnyt haittaa tuuli
eikä sää, mentiin suoraa päätä ja hyvää kyytiä. Kannattamassa oli
sisäinen, vapaa tahdonvoima ja kuuma sydämen viha, sellainen, jolla
maamies vihaa vainioitaan hävittäviä eläimiä, eläimiä, joita hän lähtee
ajamaan takaa, niitä tappaakseen. Mutta asia olikin niin, että tahtoa
hänen hurjassa rinnassaan täytyi riittää molempien toverienkin varalta.
Sentähden nämä aina pysyttelivätkin aivan jäykkinä yhdessä rivissä
hänen kanssaan, ikäänkuin rautainen tanko olisi ollut yhdistämässä
heitä. Ja niin he liukuivat penikulmia pääksytysten, lentävässä
kiireessä, vaivatta ja vastuksitta, kohti länttä, kunnes maa nousi
heidän edessään merestä.
Silloin hiljensivät he vauhtiaan ja keikkuivat kuin lippu epätasaisella
tuulella ja näkivät piankin, hitaasti liketessään, hallavalla kaislalla
peitetyn majan. Viilättävällä vauhdilla suuntasivat he kulkunsa sitä
kohti ja seisoivat tuossa tuokiossa keskimäisen puun alla niistä
kolmesta korkeasta puusta, jotka tuuheina ja leveähaaraisina ulottuivat
miltei majalle asti. Tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä heistä
kyyköttivät majan tumman oviaukon edessä molemmat vangit pienen tulen
ääressä, polvillaan, kuten villien on tapana, syöden aamiaistansa.
Sadan askeleen päässä kohisi meri, soutaen hiljaa hiekkaiseen rantaan.
Koko kuva oli omituisesti juuri kuvan tapainen. Se vaikutti siltä
kuin sen äkkiä olisi saattanut sammuttaa, tai kuin se olisi maalattu
vain mielikuvituksessa, tai kuin se olisi ollut utukuva tai heijastus
jostakin, joka ennen oli ollut tällä paikalla... Mutta kukapa
kuitenkaan saattaa kuulla puhuttavan tai puhua näistä asioista ilman
että pelonalainen kauhu valtaa sielun ja ajatukset, jotka tahtoisivat
kokoontua, karkaavat sinne tänne kuin lammaslauma, jonka pään päällä
korpit yössä vaakkuvat.
He seisoivat nyt kylki kyljessä keskimäisen puun lehtikatoksen alla
ja kapteeni Guldt ja Henrikki Hollmann kyyköttivät, hapset harmaina,
kasvot keltaisina ja ryppyisinä, auringon ja kuumeen kalvamina, pienen
tulensa ääressä. He olivat työntäneet niskaan suuret, ränstyneet
olkihattunsa ja otsalta paistoi keltainen, poltettu, pyöränmuotoinen
arpi, jossa oli neljä puolapuuta.
»Kuinka kauvan me nyt olemmekaan olleet täällä?» sanoi Henrikki
Hollmann pehmeällä, väsyneellä äänellä.
Kapteeni Guldt nauroi tylynä ja ivaten: »Ainako sinä kysyt yhtä ja
samaa? Luuletko minun vastaukseni muuttuvan? Viisitoista vuotta
Fernando Noronhalla ja kymmenen tässä majassa.»
Henrikki Hollmann tuijotti vaieten pieneen liekkiin. Sitte virkkoi hän
kipeän kalvavassa tuskassa, pehmeällä, surullisella äänellä: »Minä
tahtoisin vielä kerran nähdä Alsterin ja kirkontornit ennenkuin kuolen.»
»Sitä sinä aina hoet», sanoi Jan Guldt tylynä ja äreästi. »Mitä se
hyödyttää? Tiedäthän sinä, ettet sinä voi lähteä kotiin keltainen
läiskä otsassa! Vai haluttaisiko tuollaisena istua Hollmannin
konttorissa tai kotona puutarhahuoneessa? Joko nyt pidät suusi?»
Henrikki Hollmann lysähti kokoon kuullessaan kovat sanat ja vaikeni
hetkisen, antaen suurten, pelonalaisten silmiensä kääntyä toisen
puoleen. Sitte virkkoi hän hiljaa ja epäröiden: »Minä olen joka vuonna,
nyt jo kymmenen kertaa, lähettänyt kirjeen Alsterille. Kauppias kylässä
sanoi minulle aina, milloin kirje oli lähetettävä ehtiäkseen perille
oikeaan aikaan.»
Kapteeni Guldt otti tulesta kekäleen, ikäänkuin käyttääkseen sitä
lyömiseen tai heittämiseen ja sanoi raivosta vavisten: »Koska sen sitte
piti tulla perille?»
»Jouluksi», vastasi Henrikki Hollmann valittavasti ja kumartui syrjään.
Mutta kapteeni Guldtin terävä puupala sattui kun sattuikin kovasti
hänen olkapäähänsä. »Enkö minä ole kieltänyt sinua antamasta tietoja
meistä kotiin?» sanoi hän itkevälle. »Vai pitääkö Alsterilla ja
Blankenesessä naurettaman meitä, meidän viittätoista vuottamme Fernando
Noronha-vankeutta, kuivia, kuumeisia kasvojamme ja pyörää otsallamme?
Vai pitääkö sanottaman: katsokaa, nuo möivät vielä viisikolmatta vuotta
sitte ihmisiä! Katsokaa viimeisiä, jotka kauppasivat ihmisiä! Katsokaa,
ne kulkevat vielä elävien joukossa! Katsokaa, ne aikovat vielä nähdä
uuden vuosisadan! Eikö sinulla ole sen vertaa ylpeyttä luissasi, että
osaisit vaieta ja odottaa kunnes tämä kirottu elämä on lopussa ja
kirottu kuolema tulee?»
Lyöty lausui hiljaa vaikeroiden: »Minä olen aina kirjoittanut
espanjaksi ja siitä on ollut melkein mahdoton saada selvää, eikä
siinä ole ollut nimeä, kunhan vaan jotakin minulta, paperipala ja
pari kirjainta olisi mennyt kotimaahan ja kotiin. Enhän minä enään
milloinkaan näe niitä.» Ja hän nosti kätensä ja hänen kasvoissaan oli
hurja tuska: »Sano minulle, kapteeni, minkätähden minun pitää kärsiä
niin sanomattomasti? Kauheat vuodet hirvittävällä hiekkasaarella, missä
minä opin sen julman espanjan kielen ja opin hirvittävät rukouskirjat
ulkoa ja unohdin saksalaiset kirjat, jotka olivat onneni — niin etten
enään osaa lukea niitä; ja minun tuli niin ikävä saksalaista maata
ja saksalaisia kirjoja, että sairastuin! Ja nyt kymmenen vuotta
tässä kurjassa majassa! Kun sinä veneinesi olet kalassa, istun minä
katselemassa vesien taakse, kotiin päin. En enään saata kuvitella
mimmoista siellä on; en tiedä muuta kuin että siellä on ihmeellisen
kukoistavaa ja ihanaa.»
Hän iski kädet ohimoja vastaan, repi ohuita, jääharmaita hiuksiaan ja
vaikeroi: »Katso, sinä otit vapaaehtoisesti käsiisi Anna Hollmannin
johdon, sinä tahdoit yhdessä isäni ja veljeni kanssa rikastua ja
tarkkasit kylmänä, viisaana katselijana ihmisteatteria, ja nauroit
ryövätessäsi ja nylkiessäsi. Mutta minä — sinä sen tiedät ja Jumala
tietää sen hänkin — minä olin kolmenkymmenen ikäisenä outo ihminen
elämässä. Minä en tietänyt mitä minä tein ja mitä te teitte.»
Kapteeni oli taasen kopannut käteensä kekäleen, jonka äsken oli
heittänyt tuleen, ja sanoi hurjasti säihkyvin silmin: »Mitä me Jumalan
nimessä siitä, oliko sinun sydämesi herkkä ja olitko sinä viaton?
Luuletko sinä hänen huolivan siitä. Sinä olet kun oletkin täällä siitä
syystä, että muiden mukana jouduit kiinni. Ja minä iloitsen siitä,
että sinä olet täällä, niin että minä saan ajaa raivoani edes yhteen
kirottuun Hollmanniin, kun heitä ajattelen. Sinä! Sinä!» Ja hän iski
häntä puulla.
Jan Guldt seuralaisineen kuuli ja näki puun alta kaikki ja ajatteli
raivoissaan: 'Mikä on nyt Jumala? Ja missä hän on?' Ja hän huusi häntä.
Mutta hänen raivonsa huusi vain sisällisesti hänen sydämessään; hän
ei saanut suutaan liikkumaan haukkumiseen enempää kuin kättäänkään
lyömiseen. Heidän sydämessään kaivoi ja kalvoi kiukkuinen suuttumus;
mutta he seisoivat mykkinä ja liikkumattomina. 'Minun täytyy rientää
katsomaan’, ajatteli hän ja hänen sydäntään kivisteli, 'ovatko asiat
Hans Hollmannilla samalla kannalla.'
Ja he läksivät taasen matkaan.
Läpitunkeva tuuli puhalsi syrjästä heitä vastaan; mutta he halkaisivat
sen helposti ja kulkivat suoraan kotia kohti, suuren, suuttuneen,
voimakkaan tahtonsa kannattamina. Jan Guldt ikäänkuin piteli sitä
vasemmassa kädessään, jonka hän jäykän käsivarren päästä oli villillä,
kylmällä voimalla pusertanut nyrkiksi. Välistä he näkivät laivoja
kulkevan, milloin purjelaivoja, milloin höyrylaivoja; kerran sattui
suuri parkkilaiva juuri heidän tielleen. He liukuivat taklauksen ohi,
toinen siellä, toinen täällä, kuten tuulenhenki, joka jakaantuu ja
taasen yhtyy. Kun he näkivät edessään Englannin rannikon, epäilivät
he hetkisen, kuten lippukangas värisee epävakaisella tuulella,
nousisivatko he maihin ja kulkisivatko he suoraa tietä Englannin
poikki, vai kiertäisivätkö he pohjoisen kautta, vesireittiä,
joka heille merimiehinä oli liukkaampi kulkea ja tutumpi. Ranta
aamusumussaan jäi heidän sivulleen. Ohitse. Friesiläisten saarten ja
Helgolannin rannoille ajautui lumivalkea hyöky. Ohitse. Scharhörnin
hopeanharmaa hiekka lenteli; mutta heidän jalkansa luistivat nopeammin.
Kuten lokit, jotka aamulla sumujen hälvetessä lentävät matkoihinsa,
— kuitenkin kokonaan ihmishahmossaan, haaksirikkoisina, hukkuneina,
vaatteet vielä vettä valuen, takit napitettuina korkealle aamukylmää
vastaan — liukuivat he ylös Elbeä, nousivat maihin ja kiitivät
Hampurin yli ja pysähtyivät Alsterin tuolle puolelle. He kiitivät
läpi hyvin hoidettujen puutarhojen ja sitte suoraan taloon, joka
avautui kuin portti; ja joutuivat ystävälliseen huoneeseen, joka antoi
takapuutarhaan päin.
Siellä näkyi Hans Hollmannin siro olento istumassa leveän tuolin
nurkassa, ja kaunis, vanha, noin seitsemänkymmenen ikäinen rouva, joka
hattu päässä ja viitta hartioilla istui häntä vastapäätä, puheli hänen
kanssaan.
Hän virkkoi kyynelsilmin ja huulet vavahdellen: »Enhän minä ole
teidän Hollmannien sukua, minähän vain olen naimisen kautta joutunut
perheeseen; mutta minä kannan teidän nimeänne. Ja minä tulen hänen
äitinsä luota, joka makaa maassa ja takoo sitä käsillään. Hän eli vaan
kolmentoista vanhaksi. Kolmentoista vanhana piti hänen kuolla niin
äkkiä ja niin surkealla tavalla.»
Hans Hollmann päästi sikaarinsa yksinään savuamaan ja sanoi vakavasti
ja nuhdellen: »Pojan tähden pidätte sellaista melua!»
Rouvassa leimahti suuttumus ja hän sanoi: »Taidat olla hyvilläsi siitä
että hän kuoli?»
Hans Hollmann silmäili sanomalehteään ja sanoi tyynesti: »Hän ei ollut
minulle niin likeinen, että saattaisin sanoa olenko hyvilläni vai
enkö. Ethän sinä voi kieltää, että ihmisiä on paljon ja monet kuolevat
nuorena. Ja usein merelläkin.»
Vanha rouva pudisti harmaata päätään ja väänteli käsiään. Sitte hän
koetti tyyntyä ja sanoi: »Jos meidän laivamme olisivat hyvät ja
lujat ja jos yksi tai kaksi, tai vaikkapa kuusi olisi hukkunut, niin
koko satama sanoisi: 'Se oli ikävää. Sääli ihmisiä, sääli laivaa ja
isännistöä.' Mutta nyt, kun on kysymys meidän laivoistamme, sanoo koko
satama, kaikki merimiehet, kaikki kapteenit, kaikki isännät: 'Tietysti
Hollmannit! Täytyi niin käydä!'... Meitä kiroovat kovin monet ihmiset,
kuolevat merimiehet, vanhemmat, äidit, lapset, ja kiroovat meitä vielä
kuusikymmentä vuotta; sillä lapset saavat kärsiä pahojen tekojemme
takia koko menetetyn elämänsä ajan.»
Hans Hollmann pyyhki tuhkan sikaaristaan ja sanoi hymyillen: »Tuo
kaikki kuulostaa oikein hyvältä. Saa sen käsityksen, että me Hollmannit
sentään olemme ovelaa väkeä.»
Rouva nyökytti katkerasti, vaieten päätään: »Meidän otsallamme
on polttomerkki kuten Henrikki veljesi otsalla. Saako sisaresi
tai velipuolesi yhä vielä jouluaattona noita kauheita kirjeitä
epämääräisine espanjalaisine riveineen? Tietääkö sinun vanha isäsi
siitä, onko hän nähnyt ne ja ovatko ne kammottaneet häntä?» Hän peitti
kasvot käsiinsä ja purskahti kiihkeään itkuun ja sanoi kuumasti
nyyhkien ja raivoisasti ähkiä tyrskien: »Minä soisin, että meitä
vihdoinkin kohtaisi kova isku, joka meidät tuhoaisi ja riistäisi meiltä
kunnian; merimiesammatti tai kunniallinen kauppias...»
Hans Hollmann naurahti, ravisti päätään, ja sanoi: »Siitä näkee, ettet
todella ymmärrä mitään.» Ja sen sanottua kohosi hänen siro hahmonsa
tuolista ja hän sanoi vakavasti: »Nyt minun täytyy lähteä liikkeeseen.
Sinulla on kuusi tuntia aikaa — arvelen ettet vielä tänään palaa
maalle, vaan olet vieraanani — niin voit miettiä, vieläkö varastossasi
on pippuroituja ajatuksia.»
Vanha rouva oli noussut ja sanoi lyhyeen ja kovasti: »En tiedä olleeni
vieraanasi sitte sen retken viisikolmatta vuotta takaperin, jolloin
nuori seuralaiseni hyppäsi mereen, edellisenä päivänä valitettuaan,
että sinä ahdistit häntä tarjouksillasi...» Rouva katsoi häneen ja
läksi ulos.
Jan Guldt viipyi seuralaisineen vielä hetken, nähdäkseen miltä Hans
Hollmann näyttäisi yksinään. Mutta hän ei huomannut muuta kuin että
Hans Hollmann hiljaa ja aivan rauhallisena itsekseen lausui: »Hyvä on,
että pursimies nyt makaa Biscayan pohjalla... senkin vanha juoppo...»
ja näpäytti sormiaan.
Silloin ajatteli Jan Guldt vihasta raivoten: 'Mikä on nyt Jumala? Ja
missä hän on? Ja miksei hän kuule?' Ja hän huusi häntä. Mutta hänen
vihansa huusi vaan sisällisesti hänen sydämessään; hän ei saanut
suutaan liikkumaan haukkumiseen enempää kuin kättäänkään lyömiseen.
Heidän sydämiään söi ja kalvoi kiukkuisin suuttumus; mutta ulkonaisesti
olivat he ääneti ja liikkumattomina. 'Nyt on aika lähteä ja kiire
onkin', ajatteli hän katkeran, sisällisen vihansa vallassa. 'Minun
pitää sanoa hänelle ajatukseni suoraan vasten silmiä.'
Ja niin he kääntyivät ja kiitivät talosta, jonka ovet ja seinät
aukenivat... ja lensivät entistäänkin raivostuneemman tahdon ja vihan
kannattamina, kasvot kylminä ja pää ylpeästi kenossa, kuin nuolet,
viistoon ylöspäin, kauvas, kauvas, kunnes he joutuivat siniseen yöhön,
jota ulottui äärettömiin, ja kiitivät sen läpi kauvas, kauvas, kunnes
he vihdoin joutuivat korkeiden muurien eteen, jotka tummasta harmaasta
paistoivat ikäänkuin vaaleampana teräksenä.
Jan Guldt koputti siihen kohtaan, missä hän näki oven. Hän koputti niin
rajusti, lyhyesti ja kovasti, että hänen käteensä koski. Mutta kuului
vaan siltä kuin kärpänen hiljaisessa huoneessa olisi ponnahdellut
kattoa vastaan. Eikä tapahtunut mitään.
Silloin avasi pursimies suunsa ja sanoi: »Nyt sinä näet: mitä hyötyä
nyt on puhtaasta elämästäsi ja siitä, että uskot kauneuden ja oikeuden
voittavan? Sinä näet, että kaikki on pirun omaa ja jää pirun omaksi.
Olisin minä, onneton ihminen, vaan jäänyt hyttiini, missä minä olin,
kun sinä minut löysit. Minä tahdon takaisin Anna Hollmannille, minä
tahdon, vaikka märkä olenkin, panna maata hyttiin, kunnes taivas ja maa
menevät pirstaleiksi.»
Silloin laski pieni Hans Hollmann pehmeästi kätensä pursimiehen
käsivarrelle ja sanoi: »Älä mene sinne! Siellä ympäröi sinua
alituisesti kaikki se paha, mikä jo niin kauvan on sinua kiusannut.
Lähde minun kanssani: minä tiedän Syltissä vanhan, vahvan kirkon.
Siellä istuu joka yö paljon kuolleita -— heidän joukossaan on myöskin
merimiehiä -— ja he iloitsevat siitä että ovat lujien muurien suojassa
ja katselevat alttariin päin ja uskovat olevansa Jumalan lujassa,
hyvässä turvassa.» Niin lausui poika lempeällä äänellä ja ojensi
hentoisen kätensä Jan Guldtinkin puoleen ja pyysi hiljaa: »Tule sinäkin
mukaan.»
Mutta Jan Guldt tempaisi irti käsivartensa, nauroi ylenkatseellisesti
ja huusi suurella äänellä rautaista muuria vastaan, purkaen suustaan
niitä asioita, jotka olivat repineet rikki hänen sielunsa.
Silloin luopuivat molemmat toverit hänestä, lähteäkseen menemään
Syltiin.
Mutta hän huusi suurella äänellä: »Henrikki Hollmann! Kapteeni Guldt!
Siirtolaiset! Heidän lapsensa! Neekerit! Tyttö! Kuolleet toverit!
Isäni! Äitini! Minä, perämies Guldt... Etkä sinä sano mitään?! Ja sinä
annat kaiken mennä menojaan ja palata tuhannen vuoden perästä?» Ja hän
iski nyrkkinsä oveen. Mutta isku soi vähäisenä ja vaivaisena.
Silloin raivosi hän vihan vimmassa. Häneltä meni mieli ja järki. Hän
paiskautui synkästi kiroten koko ruumiineen ovea vastaan.
Tämä rynnistys kuoletti äkkiä hänen henkensä, äkkiä, yhdellä iskulla.
Hän tosin vielä tiesi missä hän oli; ja hänessä eli vielä sumea
tunne siitä, että hän halveksii Jumalaa, jonka ovella hän seisoo, ja
hän sylkäisi merkiksi siitä oveen. Mutta hurja, riehuva suuttumus
oli poissa. Hänen sielunsa oli täynnä kumeaa, ylenkatseellista
välinpitämättömyyttä.
Täydelleen välinpitämättömänä mietti hän siinä, mihin hän nyt ryhtyisi.
Ja hetken ajateltua tuntui hänestä parhaalta — koska kerran tämän
maailman meno oli niin harmaata ja mieletöntä — että hän eteenpäinkin
palvelee merimiehenä, mutta pienellä, yksinäisellä laivalla, kunnes
hänen elämänsä lanka on kehrätty loppuun. Ja hän kääntyi ja läksi
taasen liikkeelle ja pääsi kalseassa mielentilassaan meren rannalle.
Nähdessään meren mietti hän taasen, mihin päin hän kääntyisi ja arveli
olevan parasta lähteä Lontooseen. Ja hän otti siellä hyyryn suureen
lastilaivaan, sellaiseen, jommoisia on niin monta kyntämässä kaikkia
meriä. Ne kiertävät kodittomina ja ilottomina maanpalloa, kuten
vaivaiset koppakuoriaiset kovan, happaman omenan ympärillä. Se tuntui
hänestä olevan yksinäisintä, yksitoikkoisinta ja yhdentekevintä elämää.
Niin, sillä tavalla hän päätti tehdä.