Hän ei ottanut sitä uskoakseen, pyyhki veden ja hien kasvoiltaan
ja viittasi poikaa menemään keulaan katsomaan. Hän osoitti myöskin
seuraavaa aaltoa. Mutta pieni, vakava, urhea poika oli jo matkalla.
Meri tarttui häneen ja riisti hänet mukaansa.
Jan Guldt viipyi vielä hetken matruusin kanssa paikoillaan peräsimen
ääressä. Mutta kun ei kone vaan ottanut käydäkseen, sitoivat he
ruorirattaan kiinni ja juoksivat keskilaivalle.
Käytävän päässä, konehuoneen ovella oli ensimäinen koneenkäyttäjä
joutunut käsikähmään kahden lämmittäjän kanssa. Nämä koettivat
tyrkätä häntä alas koneeseen, josta kohosi ohut höyry, ja huusivat
huutamistaan: »Sinä olet antanut sen rappeutua ja sentähden täytyy
meidän nyt täällä hukkua.» He repivät irti hänen kätensä, jotka olivat
tarrautuneet kiinni kaidepuuhun ja ovenripaan ja tyrkkäsivät hänet
hurjasti kiroten alas kuolleeseen koneeseen.
Jan Guldt karkasi ylös portaita, ohi molempien toisten lämmittäjien,
jotka paraikaa köyttivät ympärilleen mädäntyneitä pelastusvöitä ja
joivat pulloistaan. Kapteeni, joka huojui sekä myrskyn että uuden
humalan vaikutuksesta, koetti turhaan sytyttää raketteja. Kesken
ponnistuksiaan huusi hän huutamistaan: »missä on pursimies? missä on
pursimies? Hän sanoo kaikille, että me hukumme ja tartuttaa kaikkiin
kirotun uskonsa.» Ensimäisen perämiehen surkastunut hahmo seisoi aivan
kapteenin takana. Hän koetti auttaa kapteenia. Toinen perämies seisoi
jäykkänä ja mykkänä, kaunis miehevä vartalo jonkun verran kookkaampana
Jan Guldtia, tuulen puolella reelingillä, silmäillen yli veden ja
salavihkaa katsellen tyttönsä kuvaa, jota hän piti märässä kädessään.
Silloin huomasi Jan Guldt, ettei laivalla enään ollut minkäänlaista
komentoa ja meni takaisin alas.
Hän riensi hakemaan poikaa ja tuli taasen käytävään, sille puolelle,
missä keittiö oli. Siellä seisoivat viimeiset matruusit, kalpeilla
kasvoilla kuoleman vakavuus, polvia myöten vuolevassa vedessä. He
kävivät rinnan kohdalta kiinni hänen sadetakkiinsa ja koettivat
myrskyn kohinasta ja veden läiskinästä ja pauhinasta huolimatta puhua
hänen kanssaan. He kysyivät eivätkö hänestä kapteeni ja kokki olleet
yhtä syypäät kuin Hollmannitkin siihen, että heidän näin nuorina
täytyi täällä kuolla kuin koirat. Jos niin oli, niin aikoivat he toki
koettaa estää, etteivät nämä molemmat — Hollmannien kimppuunhan he
valitettavasti eivät päässeet — saisi kuolla rehellistä merimiehen
kuolemaa, ja tahtoivat sentähden työntää heidät koneeseen, missä
koneenkäyttäjä jo makasi. He olivat rehellisiä, siistejä ihmisiä
kunnollisista perheistä eikä heitä painanut minkään syyn tunto. Laki ja
oikeus täytyy olla; siinä eroaa ihminen eläimestä.
Jan Guldt ymmärsi heidät täydelleen ja rakasti heitä heidän sanojensa
takia, jotka olivat kuin hänen omaa lihaansa ja vertaan; mutta uskoihan
hän aivan toista kuin he. Hän huusi varmana, leimuavin silmin: »Älkää
toki luulko, että me kuolemme! Niin totta kuin minä seison tässä, tulee
apua! Minä tiedän sen! Minä tiedän enemmän kuin kaikki muut ihmiset!»
He työnsivät häntä sinne tänne ja osoittivat luukkua, josta hyökyjen
väliajalla kuutamossa saattoi nähdä syvempiä paikkoja luukun
peitteissä. »Ne eivät enään kestä kymmentä minuuttia.»
Mutta hän polki jalkaa ja parkaisi kuin mielettömänä ja vannotti
itseään: »Minä tiedän, ettemme huku. Älkää tehkö sitä! Odottakaa vielä!
Menkää ylös katsomaan, niin näette, että apu tulee. Minä tiedän sen!
Olen saanut sen tiedon Jumalalta itseltään!»
Hän jätti heidät, riensi kauvemma käytävään ja riuhtaisi vaivoin auki
oven pojan hyttiin, jota lamppu valaisi. Hänen silmänsä sattuivat
ensinnä hoitajattareen, joka oli pienessä vierussuojassa hengettömänä
polvillaan, nuora taipuneen kaulan ympärillä. Poika istui kuivin,
sanattomin silmin, katsellen piirongin yläpuolella olevaa kirkon kuvaa.
Vesi tirsui pitkin kajuutan permantoa.
Kun hän näki Jan Guldtin, puhkesi hän vaikeroimaan: »Pursimies kävi
täällä ja sanoi, että me paikalla hukumme. Silloin tämä sanoi, ettei
hän elävänä tahdo joutua hirveään veteen ja päätti hirttää itsensä ja
tekikin sen.»
Jan Guldt pusersi pojan rintaansa vastaan ja sanoi tiukalla
itsepintaisuudellaan, välittämättä kaikesta kauhusta: »Ole aivan
levollinen! Me emme huku. Tule mukaan! Niin! Iske jalat lujasti maahan!
Usko varmasti, ettemme huku! Se ei ole mahdollista! Apu tulee jostakin
päin! Kas, tämän onnettomuuden täytyi juuri tapahtua. Kaiken täytyi
jännittyä äärimmilleen, jotta sinä itse oikein selvästi kokisit ja
näkisit kaiken tämän kirouksen. Pysy urhoollisena! Tule, niin etsimme
pursimiehen!»
Hän astui pidellen olkapäästä kiinni poikaa, joka pysyikin
urhoollisena, takaisin käytävään päin ja työnsi auki oven. Pursimies
istui kojussaan, sanomaton kauhu harmaissa kasvoissa. Hän kohotti
päätään ja vaikeroi: »Minkätähden ei Hans Hollmann ole täällä?
Minkätähden ei? Mikä kuolema tämä nyt on, yksin?!»
Jan Guldt tempasi hänet pystyyn ja sanoi: »Ylös! Tule mukaan! Me emme
huku! Meillä kolmella on Hampurissa tehtävää. Ja puhuttavaa! Meidän
täytyy mennä Hans Hollmannin luo ja puhua hänen kanssaan. Meidän
kolmen! Jotka olemme kaikki kokeneet: poika kautta sadan vuoden; minä
ja sinä kautta viidenkymmenen. Muut periköön tuho — se ei kuulu minuun;
en tunne heidän elämäänsä — mutta me saamme nähdä Fernando Noronhan
vangit, jos he vielä elävät, ja Hans Hollmannin, näillä silmillämme!
Ylös! Minä tiedän mitä minä sanon!»
Ja he läksivät ulos käytävään; poika, joka välistä kulki vyötäisiä
myöten vedessä, pitäen kiinni Jan Guldtin kädestä, ja pursimies, jota
poika piteli kiinni käsivarresta. Kun he astuivat kokin oven ohi,
näkivät he käryävän lampun valossa hänen pöytänsä kumossa, laskut ja
setelit huiskin haiskin vedessä. Hän itse ei enään ollut saapuvilla.
Suurella vaivalla, pärskeen valelemina, hyökyjen paiskelemina pääsivät
he ylös portaita, joiden liitokset ritisivät, ja saavuttivat yläkannen.
Lämmittäjät seisoivat entisillä paikoillaan, silmät pullistuneina
tähystellen merelle, veisaten jotakin venytettyä englantilaista virttä
ja samalla juoden. Jonkun matkaa heistä seisoi toinen perämies, kaunis,
talonpoikainen alasaksalainen, jäykkänä ja ryhdikkäänä, kuten aina,
aivan yksin. Tuontuostakin katsahti hän morsiamensa kuvaan, jota hän
piteli märässä kädessään ja nosti sen huulilleen ja suuteli sitä;
kuvasta ei enään ollut mitään jäljellä, hän suuteli harmaata, märkää
pahvia; joskus nosti hän silmänsä ja katseli kohti tummaa, harmaata
merta, apua anoen. Ne kolme matruusia, jotka olivat seisoneet kokin
kopilla, olivat nyt joutuneet komentosillan portaiden ääreen, pitivät
siinä kiinni toinen toistensa vyötäisistä ja tuijottivat kaukaisuuteen;
keskimäisen kädessä välkkyi veitsi. Silloin tällöin valaisi
komentosillalta nousevan raketin punainen tuli synkkää näytelmää;
kiitävät tuulispäät laahasivat ja repivät perässään sadetta ja sumua
ja tukahuttivat valon. He asettuivat, yhä pidellen toisiaan kiinni
olkapäistä, matruusien viereen.
He eivät kuitenkaan kauvan olleet seisoneet sillä lailla, kun toinen
luukku sortui ja heti sen jälkeen ensimäinen. Raskaina massoina loiskui
ja ajelehti vesi ruumaan, joka aikoinaan oli nähnyt niin paljon ihmisiä
ja tavaraa. Tuntui siltä kuin se nyt kerrankin olisi ahmimalla niellyt
sisäänsä juomaa, kyllästyneenä tuskaan, vaivaan ja työhön. Anna
Hollmann painui hitaasti yhä syvemmälle ja syvemmälle.
Yläkansi oli jo täydelleen hävinnyt veden alle, kun se matruusi, jota
toverit olivat pidelleet keskellään, riistäytyi irti ja mielipuolen
tavoin parkaisten hyökkäsi komentosillalle. Hän huusi, veitsi pystyssä,
kapteenille ja osoitti tietä yläkannelta portaille. Molemmat toverit
riensivät hänen rinnalleen. Silloin nousi kapteeni ryhdikkäästi,
pidellen kiinni kaidepuista, miesten ohitse portaille ja astui veteen,
kuten ihminen astuu kylpyyn, ja meri riisti hänet mukaansa. Matruusi
palasi entiselle paikalleen ja seisoi taasen tyynenä ystäviensä
keskellä, tuijottaen merelle.
Jan Guldt piteli toisella kädellään kiinni horjuvaa poikaa, toinen
heristeli raivoisana nyrkkinä ilmassa. Hän näki, että seuraavassa
silmänräpäyksessä mennään pohjaan ja hänen hurja, ylpeä sielunsa riehui
ja raivosi ja kiristeli hampaitaan Jumalalle, irvistellen häntä vastaan
kuin tiikeri. 'Jos minun pitää joutua veteen, niin kuljen omaa tietäni.
Minä en siedä tätä! Enkä siedäkkään! Se ei ole sillä hyvä... minä
tahdon kapteeni Guldtin ja Hans Hollmannin puheille. Minä tahdon.’ Hän
ravisti pojan tajuihin, riisti pursimiehen kainaloonsa ja huusi hurjin
elein: »Me tahdomme puhutella kapteeni Guldtia ja Hans Hollmannia ja
tuota tuolla ylhäällä! Me kolme! Me tahdomme astua heidän kasvojensa
eteen niin että heiltä menevät silmät pystyyn! Me kolme! Tuossa on nyt
menossa viimeinen laine. Tuossa...»
Anna Hollmann hoippui ja horjui sinne tänne, ikäänkuin se olisi ollut
päästään sekaisin. Sitte se työntäytyi vinoon taaksepäin ja oli veden
alla. Kiinni pitelevät ihmiskädet irtautuivat rajun väkivaltaisesti.
Kädet nousivat. Miehet pääsivät pinnalle ja ajelehtivat laivan sivulla.
Jan Guldt arveli pojan vielä olevan kainalossaan ja hänen vieressään
pursimiehen. Sadetakki ja kappale navigatsionihyttiä kannatti häntä;
hän saattoi harovilla käsillään juuri ja juuri pitää siitä kiinni...
Aalto upotti hänet. Taas ylös... Mutta se oli sittenkin turhaa.
Tuhannen penikulman vesiä vastaan! Turhaa! Laine! Se ei lyö — se nostaa
häntä. Mutta... hänen tajuntansa on sittenkin pettämäisillään! Ei
saa antaa perään! Ei saa antaa perään. Eteenpäin! Me kolme! Kapteeni
Guldtin luo. Vaivaloista työtä. Puukko kädessä! Täytyy pysyä kiinni!
Kautta kuoleman... Kautta ahtaan, tuskan portin...
Neljännestuntia myöhemmin, päivänsalon tuntuessa, sattui pieni
tumma laiva tulemaan sitä tietä; voimakkain keuloin ja lujin konein
kynti se komeasti raskasta aallokkoa, varmasti vetäen vakoaan. Sen
kintereillä seurasi suuri, harmaa, siisti ja kaunis Wörmanntai Union
Castle-linjan laiva, valot välkkyen vedessä kuin kultaiset langat.
Kauniisti ja varmasti kulki se tietään. Sitte tuli kahdessa rivissä,
toinen toisensa kölivedessä, matkalla Azoreille, kymmenen saksalaista
sotalaivaa. Raskaina makasivat ne vedessä, keinutellen rautapuvussaan
kuin missäkin harmaassa ritarikunnan viitassa. Edellimmäisenä kulki,
sivulleen katsomatta Deutschland-laiva, ikäänkuin sanoen: katsokaa
uutta, väkevää isänmaatanne, kaikkien lastensa emoa ja turvaa! Kymmenen
metrin päässä siitä ajelehti kuollut Anna Hollmann juuri vedenpinnan
alla, keula alaspäin painuneena, kauhean vaarallisena muille laivoille.
Tähystäjämies silmäili suoraan eteensä ja kohotti tuon tuostakin
kättään työntääkseen syrjään lakin nauhaa, jota länsipohja ajoi
hänen kasvoillensa. Ei hän nähnyt noita nuoria ihmisiä, jotka hiukan
koukistuneina, kädet helmassa, ajelehtivat vedessä, ikäänkuin heidän
kätensä olisivat vaipuneet alas viimeisestä kovasta työstä ja he nyt
olisivat levänneet.
Ei hän liioin nähnyt Jan Guldtia, joka, raju pää kenossa, ajelehti
sadetakillaan ja pirstoutuneella puuseinällä pitkin vähitellen
rauhoittuvaa merta. Silloin tällöin pyyhkäisi aalto hänen päällitseen.
Hän oli ikäänkuin tunnottomana, suunnaton tapaus oli ikäänkuin
huumannut kaikki hänen aistimensa. Ainoastaan kiristelevien huulten ja
läähättävien, vaahtoavien sierainten seutuvilla raivosi tahto, joka
vaati oikeutta, joka oli päättänyt ajaa asiansa perille ja täyttää mitä
oli ottanut tehtäväkseen.
Jan Guldt, vanhan Hollmann-laivan kapteenin pojanpoika oli kuin olikin
matkalla.