Kapteenin ja ensimäisen perämiehen kanssa ei ensinkään auttanut puhua
laivan tilasta. Jan Guldt punnitsi, puhuisiko toisen perämiehen kanssa;
mutta sen kunnon miehen päähän ei varmaankaan olisi mahtunut muita
ajatuksia kuin ne, mitkä koskivat hänen jokapäiväistä työtään ja
tyttöään. Niin ei ollut muuta mahdollisuutta kuin huomaamatta tarkata
molempia pelastusveneitä. Ja niin hän yksinään kantoi mielessään sitä
hurjaa, katkeraa ajatusta, että he olivat laivalla, jonka ensimäinen
vakava sysäys ajaisi syvyyteen.
Mutta hän kesti tuon ajatuksen, jopa kuin leikkiä lyöden, sillä hänellä
oli kun olikin se pilkallisuuteen asti ylimielinen usko, että Jumalan
täytyy olla oikeudenmukainen, ja että tämän oikeudenmukaisuuden täytyy
tulla näkyviin. »Minäkö vaipuisin Anna Hollmannin kanssa syvyyteen?
Minä? Puhtain ja rehellisin perämiesten joukossa? Ja tämä poikanen,
joka tahtoo sovittaa isiensä synnit? Se ei ole mahdollista. Ei ole!
Se ei voi tapahtua. Jumalan tiet ovat tosin ihmeelliset; mutta me
toivomme, etteivät ne ole mitään ketunpolkuja!»
Päivällä, kun hänellä oli vapaa-aikaa ja hän juuri oli päässyt
hyttiinsä, koputti poika hiljaa ja kohteliaasti ovelle ja hypähti
ketterästi korkean kynnyksen yli. Hän istuutui puutuolille venttiilin
alle ja Jan Guldt istui kojussaan, yläkojun takia kumarassa, kädet
reisillä. Hytti oli niin ahdas, että heidän polvensa miltei koskettivat
toisiaan ja heidän hengityksensä miltei sekaantuivat toisiinsa,
ikäänkuin heidän salaisuutensa ja yksimielisyytensä merkkinä.
He keskustelivat kaikesta mitä Jan Guldt tiesi: siitä mitä vanha
Hollmann tiellä Oevelgönnessä vaunuista oli puhunut palvelustytölleen;
ja miten kapteeni Guldt oli kiduttanut sekä valkeita että mustia
Anna Hollmannilla ja tyrkännyt monen menemään yli syrjän; miten
tyttönen hädissään oli hypännyt mereen; ja niistä, jotka olivat
kuolleet Casamancella, jokaisesta hukkuneesta laivasta, Anna
Hollmannin viheliäisestä tilasta, liasta ja iljettävästä ruuasta ja
koko nälkäjärjestelmän raakuudesta. Poika särpi kaiken sisäänsä kuni
katkeran juoman, otsa rypyssä, mutta hyvällä ryhdillä, urheasti pohjaan
saakka, niin ettei mitään jäisi pikariin. Sillä hänen tarkoituksensa
oli kerran täyttää pikari pohjaa myöten hyvällä juomalla.
Kun hän sitte oli tutkistellut kaikkea moneen kertaan ja tehden
monenmoisia kysymyksiä — jotka selvään osoittivat ettei hänellä ollut
taipumusta käytännöllisiin asioihin —, veti hän syvältä henkeään,
ikäänkuin vaikean laskutehtävän suoritettuaan — ja alkoi aroin,
pelonalaisin sieluin ja tuntien kipeää, ilkeää iloa haaveellisten
mielikuvien häälymisestä ja muovailemisesta, leikitellä tämän
salaperäisen Anna Hollmannin, sen lankkujen, tankojen, portaiden ja
ruumien kanssa. Hän kyseli kaikkia laivanosia, joita oli jäljellä siltä
ajalta, pyysi Jan Guldtia mukaansa ulos ja katseli arkana vanhoja,
rappeutuneita kaidepylväitä, portaita, yläkantta ja perässä olevaa
vanhaa rautalevyä. Ja hän kertoi silmät palaen sekä ruumiillisen että
sielullisen liikutuksen tulessa, että hän edellisenä yönä, joko unessa
tai valveella, oli nähnyt koko laivan ikäänkuin hämärtävässä valossa:
neljä kerrosta päälletysten ja kaikki täynnä ihmisiä, jotka paksuina,
tummina läjinä makasivat päällekkäin; he olivat ähkineet ruuan ja
ravinnon puutteessa ja kasvaessaan oli heidän ähkynänsä vihdoin
avartanut laivan seinämiä, niin että pantturit ritisivät ja naakelet
heltisivät. Ja kirkas vesi oli tullut näkyviin ja vaaleapintaisemmat
kalat suurine, ulkonevine silmineen. Mutta hän ei pelännyt. Jumala
ei saattanut sallia, että he molemmat, jotka olivat viattomat, jopa
tahtoivat poistaa toisten syyt, hukkuisivat.
Jan Guldt nyökkäsi siihen syvästi vakavana päätään, silmät säihkyen,
ja ajatteli: hän ei ikimaailmassa unohda mitä on kuullut Anna
Hollmannilla, ja hän tekee ihmeitä, jahka tulee suureksi, ja hänen
kopea sielunsa paisui tärkeyden ja oikeuden tunnetta.
Äkkiä tarttui poika hänen käsivarteensa ja kysyi hiljaa ja tärkeän
näköisenä, tahtooko hän nähdä jotakin. Hän vei Jan Guldtin pitkin
käytävää somaan hyttiinsä, jota kattolamppu ystävällisesti valaisi
ja osoitti kuvaa seinällä piirongin yläpuolella. Se oli onnistunut
piirustus kirkon sisustasta, vanha, kunnianarvoinen maalaiskirkko,
seinät valtavan paksut, pienet ikkunat korkealla, ovet matalat,
Kahdenpuolen alttaria, jota koristi jalo, Vapahtajaa ja hänen
apostolejansa esittävä kuva, yleni kiviset kaariholvit, ikäänkuin
vahvoina vartioina pyhäkön ääressä.
»Katsokaa», sanoi poika hiljaa: »Heinäkuussa matkustan aina äitini
ja sisareni kanssa Syltiin, missä meillä on oma talo. Siellä minä
joskus kiertelen maata erään vanhan kankurin kanssa, kun hän käy
kauppaamassa töitään. Kerran me satuimme Keitumiin ja kiersimme kirkkoa
ja tapasimme sen lukitsemattomana ja astuimme sisään. Kankuri asettui
viimeisiin penkkiriveihin niin että hän näki koko kirkon sisustan.
Minä kiertelin sillaikaa kirkossa. Kun minä palasin hänen luokseen,
näin, että hän rukoili, silmät olivat ikäänkuin avartuneet ja näkivät
kaikki, mitä hänen paikaltaan saattoi nähdä: penkkirivit, seinät
ikkunoineen, kaariholvit alttarin luona ja itse alttarin. Hän näytti
siltä kuin Jumala koko pyhyydessään olisi täyttänyt suojan ja hänen
vaatteensa lieve olisi levännyt harmailla lattialevyillä. Minä asetuin
hänen viereensä ja tuijotin eteeni minäkin ja odotin, eikö minunkin
kävisi samalla tavalla; sillä hänen silmänsä sanoivat selvään, että
tämä paikka viritti hänen mielensä rukoukseen. Ja katsokaa: ensin
pyrkivät ajatukseni ulos ja lensivät kuin vangitut pääskyset vasten
ruutuja, mutta sitte ne hiljalleen kiersivät ympäri ikkunan kaaren.
Ja kun ne tahtoivat lentää ulos ovesta tai alttarin ohi, niin ne joka
paikassa kääntyivät takaisin, sillä vahvat muurit vangitsivat ja
kauniit, lujat kaaret kutsuivat sisäänpäin. Ja pian luopuivat ne koko
pakenemisyrityksestä. Ne leikkivät ja leijailivat alttarin kaariholvien
vaiheilla ja pitkin koko kirkkoa, kauniit, kaukaiset ajatukset, täynnä
ihanaa uskoa Jumalan hyvyyteen ja apuun, joka ei milloinkaan voi
horjua. Niin istuin minä autuaana ja onnellisena pitkän aikaa.»
Jan Guldt oli paljon enemmän vanhan kovan kapteeni Guldtin jälkeläinen
kuin poika oli kovaa Hollmannin sukua. Hän ei käsittänyt tätä. Luonnon
ihmeet eivät juuri koskaan olleet vaikuttaneet tähän mieheen, joka niin
varhain oli purjehtinut halki kaikkien merten; taiteen ihmeet eivät
milloinkaan olleet liikuttaneet häntä. Uteliaana kuten ihminen kysyy
kertojalta, joka on poikennut aineestaan ja jota hän tahtoo johdattaa
oikealle tielle, kysyi hän: »Miten sitte kävi? Mitä mies teki?»
Poika oli vaipunut katselemaan kuvaa; nähtävästi hän taasen istui
Keitumin kirkossa ja sai ponnistaa voimiaan päästäkseen todellisuuteen:
»Oi», sanoi hän, »ei sen enempää!... Tai kyllä, sentään. Kun me
molemmat kauvan olimme istuneet ääneti, sanoi kankuri minulle:
'Tiedätkö, mitä minä ja monet muut täällä salaa uskomme?’ 'Mitä
te uskotte?’, sanoin minä. 'Kun hämärä lankeaa’, sanoi hän, 'niin
tulee tänne kirkkoon sekä sellaisia kuolleita, jotka nukkuvat näissä
hautausmaissa täällä että sellaisia, jotka ovat kuolleet matalikoilla
ja kaukaisilla merillä, ja he istuvat täällä vanhassa kirkossaan.
Välistä heitä on vain harvoja, välistä heitä on tungokseen asti,
aina sen mukaan kuinka ikävä ajaa heitä tänne heidän haudoistaan tai
merestä, tai ilmasta, tai tähdistä, tai mistä he tulevatkaan. He
istuvat penkeissä ja nojaavat tuolinposkeen, he istuvat lehtereillä
ja ikkunalaudoilla ja katselevat alttarille päin, ajatellen kauniita,
hiljaisia ajatuksia. Niin kertoi mies, josta äitini sanoi, ettei hän
saata valehdella. Minä olen sittemmin monesti ollut siinä kirkossa ja
minun on siellä aina ollut hyvä ja tyyni ollakseni. Ja sentähden olen
muistista piirtänyt sen tähän ja minä uskon lujasti ja varmasti, että
kaikki käy hyvin.»
Jan Guldt katseli kuvaa, kumartuen eteenpäin ikäänkuin se olisi
huvittanut häntä, ja koetti järjestää asian, jota hän ei käsittänyt,
sillä tavalla, että hän ajatteli: 'poika rukoilee täällä kuvan edessä,
että Anna Hollmann säilyisi eheänä Hampuriin asti ja että hän saisi
rohkeutta vähitellen sanoa sedälleen kaikki, mitä hän ajattelee
yhtiöstä.’
Sellainen oli siis nuori matkustaja. Niin viisas, hieno ja miltei pyhä
mies. Ja hukkuisiko Anna Hollmann, joka kohta neljäkymmentä vuotta oli
ollut kulussa, juuri tällä retkellä, matkassaan kaksi sellaista ihmistä?
Sentähden asteli Jan Guide vahtivuorollaan hitain, arvokkain askelin
edestakaisin komentosillalla ja katseli levollisin silmin aavaa,
ihanasti aaltoilevaa merta ja punnitsi mielessään kaikkein korkeimpia
asioita. Hän tunsi silloin, kuten niin moni muu alasaksalainen soilla
ja kaukaisilla, aavoilla merillä tuntee ikuisen voiman vaikutuksen
sen sydäntä ja munaskuita myöten. Miten kummasti kaikki olikaan
tapahtunut! Miten onnellista, että hän niin äkkiä oli joutunut Anna
Hollmannille! Niin, rehellinen, luja ihminen voi paljon. Totisesti
hän rynnistää taivasta vastaan ja ravistaa enkelit valveille heidän
unistaan! Vapaavuoreillaan hän öisin nukkui sitä ihanaa unta, mikä on
vanhurskaille luvattu.
Niin kului kahdeksan päivää. Laiva kulki hitaasti, raskaasti,
vaivaloisesti puuskuvin konein, syvällä vedessä, kohti pohjoista kotia.
Silloin tuli Biscaya. Ja toinen ja kolmas päivä meni, ja Biscaya oli
miltei jo onnellisesti ohi. He näkivät jo väikkeen Uschantin majakasta.
Silloin tuli myrsky.
Aamulla puhalsi vielä kevyt länsietelä ja ilma oli sees.
Päivällisaikaan tyyntyi tuuli ja pysyi noin kaksi tuntia poissa.
Silloin nousi länsipohjasta mustanpuhuva pilvi ja toisia työntyi sen
kintereillä, ne kohosivat korkeammalle ja työntyivät kuin täysinäiset
säkit päälletysten. Nopeasti kohosivat pilvet korkeammalle, rupesivat
menemään sekaisin ja ajelehtimaan irrallaan. Heti sen jälkeen tulla
tuiskusi ensimäinen tuulenpuuska sateineen yli meren, joka heti
paikalla tuli täyteen voimakkaita, vyöryviä aaltoja; kello kuuden
tienoissa illalla oli merenkäynnillä jo se lyhyt, nykivä luonne, joka
on Biscayalle ominainen. Kuitenkaan ei myrsky koko yöhön yltynyt
kovemmaksi tavallista aitoa Biscayamyrskyä.
Anna Hollmann piti ensin aivan hyvin puoliaan, sillä se oli alkuaan
hyväluontoinen merilaiva. Mutta kun myrsky yltyi oikein täyteen
voimaansa, niin ei rappeutunut kone enään kyennyt kestämään riehuvaa
merta vastaan. Jonkun aikaa se sentään kesti; mutta pian tönäisi
ristiaallokko laivan syrjään ja se sai kestää meren raskaat lyönnit.
Koska se oli ylenmäärin lastattu, hyökkäsivät ne sen kimppuun kuin
soturit raskasruumiisen miehen niskaan, joka on sortunut maahan. Ei
ollut mennyt tuntiakaan, kun jo oli vaara tarjolla, etteivät luukut,
vanhat ja päistään kuluneet, kuten niskatkin, kestäisi hyökyjen
lyöntejä vastaan.
Kapteeni alkoi selvitä humalastaan ja antoi noutaa muutamia lautoja,
jotka olivat olleet ladottuina yläkannelle ja Jan Guldt astui
yhdessä väkevimmän matruusin kanssa, molemmilla heittonuorat vyöllä,
etukannelle köyttämään niitä luukkujen päälle; ei kuitenkaan ollut
olemassa kuin neljä lautaa; enempää ei oltu hankittu. Mutta jos
tästäkin työstä olisi ollut pysyvää hyötyä, niin oli Anna Hollmann kun
olikin kauttaaltaan laho ja likellä loppuaan. Kettingit, köytökset,
luukut, koneet ja ennenkaikkia kyljet ja niiden niittaus eivät enään
kestäneet hyökyjen raskaita täräyksiä.
Vähää ennenkuin hämärä lankesi harmaille, vyöryville aalloille, tuli
pursimies komentosillalle ja ilmoitti ruumassa olevan yli kolme jalkaa
vettä. Hän huusi tämän sanoman ilmoille vääntynein kasvoin, silmät
tähdättyinä Jan Guldtiin, kuten ihminen julistaa hurjaa, häijynilkeää
voittoa. Miesten katseet olivat vielä häneen tähdätyt, kun suuri
meri vyöryi yli, rikkoi tukevan tuulenpuolisen veneen ja paiskautui,
vaahtoavassa kidassaan pirstaleet, konehuoneen kailetin yli toista
venettä vastaan, riisti matkaansa senkin ja paiskasi molemmat yli
syrjän. Kaksi matruusia, jotka paraikaa kiinnittivät veneitä, pyyhkäisi
meri mennessään. Samassa silmänräpäyksessä murtui ruorikettingin
plokki. Laiva kääntyi nyt täydelleen avuttomana poikittain ja
hyökyaallot saivat mielin määrin pyyhkiä sen yli.
Pursimies, pidellen molemmin käsin kiinni porraskaiteesta, käänsi
epätoivoiset kasvonsa Jan Guldtiin ja huusi vaikeroiden, hurjassa,
kipeässä tuskassa läpi myrskyn ja meren pauhun: »Nyt mennään kuolemaan,
Jan Guldt... eikä Hans Hollmann ole täällä.»
Jan Guldt karkasi, kasvot hurjina, hänen kimppuunsa, kävi lujasti
kiinni hänen olkapäihinsä ja temmaten hänet mukaansa alas portaita,
huusi: »Ei vielä moneen aikaan! Ei vielä moneen aikaan. Vielä olen minä
hengissä!»
He ottivat neljään mieheen työaseita, odottivat suotuisaa tilaisuutta,
karkasivat perälle ja ryhtyivät panemaan kuntoon varaperäsimen
koneistoa.
Jan Guldt teki työtä kuin tiikeri häkissä; pursimies tympeänä,
totutulla velvollisuudentunnolla. Molemmat matruusit raatoivat
hikipäässä, likomärkinä, haukkuivat ruostuneita kettinkejä ja pultteja
ja sitä ettei mikään laivalla ollut kunnossa ja että täällä kukaties
vielä piti hukkua. Pursimies huusi, hurjasti ja hulluna nauraen heidän
puheensa joukkoon: »Ettekö te sitte huomaa, että me olemme kuoleman
kielissä?» Mutta he jatkoivat haukkumistaan ja koettivat nauraa ja
sanoa, ettei sitä toki vielä oltu niin pitkällä.
He tekivät työtä tunnin tai pari. Silloin oli peräsin käyttökunnossa.
Jan Guldt asettui toisen perämiehen ja laivapojan kanssa sitä
hoitamaan. Kuu vuoroin paistoi, vuoroin peittyi kiitävien pilvilaumojen
taa. Tuli puoliyö ja he saivat laivan kutakuinkin pitämään puoliaan
myrskyä vastaan.
Mutta heti puoliyön jälkeen, hänen yhä seisoessaan pyrskeessä pitämässä
perää, oikealla puolellaan pieni poika, vasemmalla merimies, tulla
tohisi tavattomia meriä ylitse, ensin kaksi aika poikaa, sitte yhä
voimakkaammin sysäten kolmas, niin että Anna Hollmann vapisi ja rytisi
keulasta perään asti. Heti sen jälkeen oli hän äkkiä epämääräisesti
tuntevinaan, että laiva nyt on eloton; se heittikin samassa takaisin ja
makasi täysin avuttomana poikin merta.
Hän ei täydelleen käsittänyt, mitä oli tapahtunut ja kutsui toisia
paikalle.