Anna Hollmann viipyi toisen koneenkäyttäjän kuoleman jälkeen vielä
kahdeksan päivää joella ja rannikolla. Sitte läksi se, tuskin viittä
solmua tunnissa, ryömimään Madeiraa kohti.
Kapteeni toi kotiin ylenmäärin lastattua laivaa ja oli vielä lisäksi
itse puolestaan tehnyt hyviä kauppoja. Hän kierteli viiksiensä päitä
niin että ne törröttivät kuin kanervan oksat ja piteli puisevaa päätään
entistä kenommassa. Kokki laski yhä uudelleen ja uudelleen rahoja,
jotka hän myymällä tupakkaa ja riisiä neekereille oli ansainnut; hän
havaitsi silloin, kuten aina paluumatkalla, ettei rahoja ensinkään
ollut tarpeeksi, ja rupesi entistä kiivaammin säästämään muonavaroja.
Koneenkäyttäjä seisoi sunnuntaiaamuisin puhtaassa paidassaan
reelingillä, piti jokaiselle ohikulkijalle entistä manaavamman
varoituspuheen ja astui sitte kiireesti alas likaiseen koneeseensa
ikäänkuin hän olisi mennyt omaan likaiseen sieluunsa. Ensimäinen
perämies huomasi ikuisen kapteenintoivonsa matkan loppupuolella taas
menevän myttyyn; jota likemmä päämäärää tultiin, sitä enemmän sammui
häneltä usko ja toivo. Entistä hiljaisempana ja nöyrempänä hiiviskeli
hän kapteenin kintereillä. Toinen perämies kävi, kuten aina, vahtiaan
ja puheli hytissään entistä kuuluvammin ja hellemmin tyttönsä kuvalle,
koska jälleennäkeminenkin nyt likenemistään likeni. Miehistö sadatteli,
päätellen, ettei ikinä enään astuta Hollmannin laivalle. Jokainen
ajatteli lohdutuksekseen Hampuria, jonne päästäisiin kolmen viikon
perästä.
Kaksi miehistä ei tästä kaikesta nähnyt eikä kuullut paljoa. He
katselivat, astuessaan toistensa ohi, nopein, tutkivin silmin toisiinsa
ja odottivat, eikö tuo toinen taas rupeaisi puhumaan siitä suuresta
asiasta, joka järkytti heidän sielujaan; ja odottivat Madeiraa.
Ja eräänä aamuna, kun taivas oli sininen ja tuuli lauha, kohosi
siniseen mereen kuin kukkatarha. Kymmenen tienoissa olivat he,
laivojen ympäröiminä, ulkosatamassa, illalla kahdeksan tienoissa oli
laiva taasen sisällä. Silloin lähetettiin ensimäinen perämies maihin
noutamaan herra Hans Hollmannia.
Jan Guldtilla oli vielä paljon tekemistä hedelmien vastaanottamisessa,
ja muutakin työtä ilmaantui, niin ettei jäänyt aikaa katsella oikealle
eikä vasemmalle. Kone alkoi taasen käydä puuskuttaa vaivaloiseen,
toksahtelevaan tapaansa ja Anna Hollmann suuntasi taasen kulkunsa
vesille. Jan Guldtilla oli yhä vieläkin työtä. Kello kymmenen aikaan
hän vihdoinkin pääsi niin pitkälle, että saattoi panna maata pariksi
tunniksi ennen vahtivuoroaan, joka alkoi kello kaksitoista.
Liketessään hyttiänsä kuuli hän sieltä ähkimistä ja korinaa. Hän
tempasi oven auki ja huusi pimeyteen, kysyen mikä siellä on. Ei tullut
mitään vastausta. Silloin hän otti tulta ja näki pursimiehen istuvan
permannolla lasittunein silmin, ikäänkuin hän olisi ollut hyvin sairas
tai kuolemaisillaan. Hänen hengityksensä kulki koristen, ikäänkuin
kurkku olisi ollut tukittu, ja hirmuinen tuska oli runnellut kasvot.
Jan Guldt nosti hänet ylös ja koetti asettaa hänet kojun syrjälle,
samalla puhutellen häntä rohkaisevasti ja ystävällisesti ja kysyen,
mitä oikeastaan oli tapahtunut. Vähitellen sairas saikin senverran
takaisin puhekykyhän, että Jan Guldt ymmärsi seuraavan: se joka oli
tullut laivaan, ei ollutkaan liikkeen isäntä, vaan samanniminen lapsi,
'pikkarainen piltti’, kuten hänen sanansa kuuluivat, siis kai veljen
tai serkun poika.
Jan Guldt oli kuin päähän lyöty. Mitä hyötyä oli nyt kaikista
kärsimyksistä liassa ja vaarassa kuumetaudin keskellä, ja lisäksi
tällä vanhalla, vaivaisella rajalla! Hän oli niin selvästi ollut
tuntevinaan, että Jumala itse kutsui häntä Anna Hollmannille. Hän
ravisteli pursimiestä, tätä Jumalan väärää lähettiä ja sanoi, silmät
raivossa: »Sano nyt: minkätähden sinä tahdoit minua Anna Hollmannille?
Kiusaavatko sinua ne monet pahat matkat vanhan Jan Guldtin seurassa
ja oliko tarkoituksesi, että nuori Jan Guldt johtaisi ajatuksesi
paremmalle tolalle? Ja mitä rikoksia sinä oletkaan tehnyt yhdessä Hans
Hollmannin kanssa? Nyt sinun pitää sanoa se minulle! Sano paikalla!»
Ja hän ravisti häntä ikäänkuin olisi koettanut ravistaa hänen
salaisuutensa maalle, ja huusi huutamistaan: »Sano paikalla!»
Pursimies istui jäykkänä ja alakuloisena, leuka kaivautuneena rintaan,
silmät maassa, ja antoi Jan Guldtin raivota. Kun ei raivosta kuitenkaan
tullut loppua, virkkoi hän, vaivaloisesti vetäen henkeään. »Se ei koske
yksin Jan Guldtia... Kaikki huonot retket... Kun Jan Guldt ja Henrikki
Hollmann olivat vangitut Brasiliassa ja me palasimme, astui täällä
Madeirassa laivaan Hans Hollmann tullakseen meidän mukanamme Hampuriin.
Hänen matkassaan oli joku vanhempi naissukulainen ja tämä oli tuonut
laivalle neitsyen, pienen, aivan nuoren tytön. Sitä hänen teki mieli.
Mutta lapsi ei suostunut häneen. Kun se vaan näki hänet, huusi se
jo. Silloin sanoi hän eräänä tuulisena, sateisena päivänä minulle...
Biscayassa... että minä houkuttelisin tytön kulmaan käytävän vierellä,
sinne, missä me hiljan korjasimme kaiteita...» Hän huusi ääneen ja
kieritteli kauheissa tuskissa.
»Jatka!» sanoi Jan Guldt ja tuuppi häntä sinne tänne, ikäänkuin
särkeäkseen hänet ja ottaakseen raunioista haltuunsa tarinan.
»Me koetimme ottaa häntä kiinni», sanoi pursimies vaikeroiden. »Minun
piti saada rahaa ja myöhemmin myöskin tyttö. Mutta kun hän huomasi,
että me aioimme ottaa hänet kiinni ja kun hän näki meidän kasvomme ja
ettei hänelle ollut mitään pelastusta, menetti hän kaiken järkensä ja
mielensä... ja hyppäsi yli syrjän... Sanottiin, että hän oli tehnyt
itsemurhan ja Hans Hollmann astui Hampurissa vapaana maihin. Mutta
minä en kaikkien niiden kauhujen jälkeen, joita Anna Hollmannilla olin
kokenut, enään voinut lähteä minnekään. Minun täytyi jäädä paikalleni
ja hengissä nähdä ja tehdä yhä uudelleen kaikki mitä olin nähnyt ja
tehnyt. Ja niin minä nyt neljäkymmentä vuotta olen kulkenut keskellä
kaikkea sitä parkua ja korinaa ja kaikkien niiden kuolleiden seurassa,
jotka ajelehtivat pitkin vettä.»
»Ja nyt?» sanoi Jan Guldt. »Mitä nyt piti tapahtua?» ja paiskeli häntä
kovakouraisesti sinne tänne.
»Ajattelin aina...» sanoi pursimies, lujasti puserrellen kovia käsiään
sisätysten, »ajattelin aina, että Hans Hollmann vielä kerran tulisi
laivalle yhteen matkaan minun kanssani, ja sitte Jumala armahtaisi
meitä ja ottaisi meidät yhdessä vanhan, kirotun Anna Hollmannin
kanssa syvyyteen ja tekisi lopun minun vaivastani. Ja eräänä päivänä
minä kuulinkin: seuraavalla matkalla hän tulee laivaan! Madeirassa,
jossa hän silloinkin tuli laivaan. Ja samana iltana, jolloin sain
tämän tiedon, tapasin sinut! Ja sinä läksit mukaan! Pahan Jan Guldtin
pojanpoika, sen miehen, joka oli johdattanut minut kaikkeen korinaan
ja kuolemaan ja opettanut minut välinpitämättömänä katselemaan sitä!
Silloin minä ajattelin: nyt me kaikki kolme taasen joudumme Anna
Hollmannille! Nyt me saastaiset saastaisella Anna Hollmannilla vaivumme
syvyyteen ja uppoamme aina maan napaan asti!» Ja hän nauroi hurjaa,
epätoivoista ivanaurua ja iski nyrkkinsä harmaata päätään vastaan.
»Jatka!» sanoi Jan Guldt. »Jatka!» ja kuristi häntä.
Pursimies kävi kiinni kurkkuunsa ja sanoi, saatuaan ilmaa keuhkoihinsa:
»Anna Hollmann ei kolmeen viime vuoteen olekkaan ollut kovassa ilmassa.
Mutta nyt se tulee! Minä tiedän sen! Tulee kova ilma! Biscayassa...
Ja silloin se hukkuu. Sillä se on juurta jaksain ja perin pohjin laho
ja rappiolla. Eikä Hans Hollmann ole mukana!» Ja äkkiä nosti hän
molemmat kätensä Jan Guldtin puoleen ja rukoili vaikeroiden: »Sano
minulle, mitä tämä on? Mikä tämä maailma on? Hänen pitää tulla meidän
mukaamme. Jan Guldt ja Hans Hollmann ovat turmelleet minun elämäni, he
ovat johdattaneet minut syntiin ja kiroukseen... koko minun elämäni
lokaan ja vereen... Noita kasvoja!... Kaikki nämä vuodet!... Ja kuinka
tyttö huusi reelingillä! Sinä olet täällä... Hans Hollmannin pitää
hänenkin olla täällä. Hänen pitää olla täällä! Hänen pitää tulla mukaan
syvyyteen!» Hän joutui kokonaan raivon valtaan, kiristi hampaitaan ja
kieritteli maassa.
Jan Guldt katseli häntä synkin silmin, neuvottomana ja särkyneenä.
Sitte hän kokosi itsensä ja läksi ulos.
Siellä hän asettui portaille käytävän päähän ja koetti ajatella. »Mitä
se vanha, epätoivoinen syntinen sanoikaan? Että Anna Hollmann on laho
ja mätä ja hukkuu? Ja minä mukana? Minä, vakaa ja viaton ja korea
Jan Guldt? Ensi myrskykö painaa meidät veteen?. Eikö tuolla alhaalla
lännessä jo näykkin pieniä, harmaita pilviä? Mielettömyyttä! Hulluutta!
Ja jos niin käykin... ah, silloin pitää minunkin saada lausua sanani!
En tyydykkään ilman muuta! En! Minä astun vastakynteen... jos niiksi
tulee... kuolemaan asti! Aina kuoleman halki! Vai tyytyisin minä
ilman muuta?! En! Jos minun mieleni teki lausua kovia sanoja Hans
Hollmannille vasten kasvoja, niin tekee mieleni puhua Jumalalle vielä
toisempaa kieltä... jos asian on määrä mennä _sitä_ tietä!»
Kun hän siinä, ylpeyttään ja kiukkuaan vavisten, kiristeli hampaitaan
Jumalaa vastaan, kuuli hän takaansa ystävällisen lapsenäänen, kääntyi
erinomaisen hämmästyneenä ääntä kohti ja näki noin neljäntoista vanhan
pojan. Poika oli kapea kasvoiltaan ja jäseniltään hento, siniset silmät
ylenmäärin kirkkaat, hiukset vaaleahkot ja pehmeillä aalloilla. Koko
hänen olennostaan saattoi nähdä, että hänen aistinsa olivat kääntyneet
kauneutta kohti. Hän kysyi kohteliaasti, missä pursimies mahtoi olla;
hän ei saanut auki yhtä matkalaukkuaan.
Jan Guldt tarttui luonteensa mukaisesti heti kiinni asiaan ja oli
valmis auttamaan. »Minä koetan itse», sanoi hän, nouti aseita ja oli
pian polvillaan matkalaukun edessä, pienessä, miellyttävässä hytissä.
Mielenliikutuksestaan huolimatta puhui hän osaaottavasti matkalaukusta.
Viereisessä hytissä toimi vanhempi talonpoikaisnainen, pojan
seuralainen, matkalaukkujen ja liinavaatteiden ääressä.
Nuoren laivamiehen terve, luonteva esiintyminen herätti luottamusta
pojassa. Hän jutteli yhtä, toista. Sitte rohkaisi hän mielensä ja
virkkoi hitaasti — ja saattoi nähdä miten hän kaipasi varmuutta:
»Minä olen jo neljä kertaa ollut Madeirassa, keuhkoni tähden,
jonka tila on vähän huolestuttava... mutta se paranee vähitellen.
Kaksi kertaa minä olen kulkenut Woermann-laivalla ja kaksi kertaa
Hampuri-Bremen-Afrika-linjan laivoilla, en koskaan vielä meidän
omilla laivoilla. Mutta minusta tuntuu siltä kuin ihmiset täällä Anna
Hollmannilla olisivat ainakin yhtä tyytyväiset ja ystävälliset kuin
niillä muillakin laivoilla...»
Jan Guldt kuuli mihin poika tähtäsi, hän asettui paikalla väjyksiin
ja sanoi yhtä välttelevästi: »Minkätähden he sitte eivät olisi yhtä
tyytyväiset ja ystävälliset?» ja katsahti häneen vielä epäillen ja
kylmän odottavana.
Silloin tunsi poika, että hänen sisimmät ajatuksensa olivat
paljastuneet ja että häntä odotti leppymätön vastarinta ja kova totuus,
ja puna valui äkkiä hänen kasvoilleen.
Samassa iski kuin kirkas tuli ja leimaus Jan Guldtin sieluun: 'Valoa!
Valoa! Sentähden olen minä joutunut Anna Hollmannille! Minun pitää
sanoa ja näyttää tälle pojalle missä tilassa Hollmannin laivat ovat,
jotta hän kerran täysikasvaneena ja päästyään yhtiön johtoon tekee
lopun häpeästä ja tulee vahvojen laivojen 'herraksi'. Ja hän sanoi
lyhyesti ja kireästi kuten mikäkin profeetta Joonas Ninivelle: »Laivat,
joilla sinä olet kulkenut, ovat hyvät ja hyvässä kunnossa ja ihmisten
on niillä laivoilla hyvä olla; mutta Hollmannin laivat ovat huonot ja
huonossa kunnossa ja ihmisten on niillä paha olla.»
Pojan huulet vapisivat kiivaasti ja hänen kurkkuunsa nousi kuuma itku.
Hän koetti hillitä itseään ja kuristi vaivaloisesti esiin sanat: »Se on
sanottu minulle koulussa... leikkikentällä... jo kolme kertaa.»
Molemmat olivat hetken ääneti. Jan Guldt kiersi lukkoa tiirikalla ja
tuijotti siihen suoraan ja synkkänä; poika nyyhki hiljaa.
»Kun sinä tulet suureksi», sanoi Jan Guldt päättävästi ja
voitonvarmana, »ja saat ottaa osaa johtoon, noin kymmenen vuoden
kuluttua, niin sinun täytyy pitää huolta siitä, että asiat muuttuvat.
Sinä et saa sallia, että yhtiö, kuten nyt, elää toisten ihmisten
hädästä ja nälästä ja kuolemasta, vaan sen pitää, kuten muutkin isännät
tekevät, elää rehellisestä voitosta, joka jää, kun työmiehet ovat
saaneet osansa ja saattavat elää säädyllisesti.»
Poika nosti kasvonsa maasta ja koetti varhaisvanhan kädenliikkeillä —
jotka olisivat sopineet tulevalle miehelle — osoittaa, että se asia on
varman varma ja sanoi: »Minä en lepää ennenkuin meidän yhtiömme on yhtä
hieno kuin muutkin.»
Jan Guldt iloitsi ja riemuitsi. 'Jumala on ollut suuri ja Jan Guldt
hänen asiansa urhea ajaja!’ »Jos sinä tahdot», sanoi hän, »niin tule
huomenna hyttiini. Silloin minä kerron sinulle kaikki mitä tiedän
Anna Hollmannista. Minä näytän sinulle niinikään millä kannalla
täällä kaikki on ja kerron miten ollaan ja eletään toisten yhtiöiden
laivoilla.»
»Minä tulen», sanoi poika. »Tahdon tietää kaikki tarkalleen, ettei
minulle voida valehdella.»
»Sitte sinä tiedät», sanoi Jan Guldt vanhalla varmuudellaan, »millä
silmillä yhteinen kansa katselee näitä asioita ja miltä sen mielessä
tuntuu, ja osaat ajaa asiaasi ja samalla kuitenkin rikastua... Kas, nyt
on matkalaukkusi auki... Nyt minä menen...» Ja kauniilla valkoisella
nenäliinalla, jonka hän oli ostanut heti arvoylennyksensä jälkeen,
nimittäin suoritettuaan tutkintonsa, pyyhki hän hien otsaltaan ja
punertavista hiuksistaan.
Hän läksi ulos, tuli hyttiinsä, jossa pursimies istua kyykötti
kojussaan, nyrkit ohimoja vasten, tönäisi häntä olkapäähän ja sanoi
iloisella, voitonvarmalla äänellä: »Kuuleppas pursimies, nyt minä
tiedän minkätähden olen joutunut Anna Hollmannille! Minä, vanhan,
pahan Jan Guldtin pojanpoika, tulin kertomaan ja osoittamaan vanhan,
pahan Hollmannin pojanpojalle mitä hänen isänsä ovat rikkoneet! Hän on
hyvä ihminen! Hänen kauttaan tulevat Hollmannit muuttumaan toisiksi
ihmisiksi! Katsos, _niin_ ovat asiat!»
Pursimies oli hellittänyt kädet hiuksistaan ja katseli Jan Guldtiin
sokein silmin. »Hän on hyvä?» sanoi hän. »Sanot, että hän on hyvä?» Ja
hän nyökytti pilkallisesti päätään ja nauroi hurjasti. »Vai niin! No
sitte saat olla varma, että Anna Hollmann hukkuu! Hyvien Hollmannien
täytyy aina väistyä pois tieltä, joko he kuolevat keuhkotautiin tai
heidän käy kuten Henrikki Hollmannin Brasiliassa, tai tämän. Niin on
aina ollut. Nyt minä varmasti tiedän, että me kuljemme kuolemaan. Eikä
Hans Hollmann ole mukana! Missä on Hans Hollmann? Hänen pitää tulla
mukaan! Hänen pitää tulla mukaan!» Ja hän huusi ja sadatteli Jumalaa,
sanoen että hänen maailmansa on kirottu houruinhuone ja hakkasi
nyrkkiään harmaata päätään vastaan. »Hänen pitää tulla mukaan! Hänen
pitää seurata mukana veteen! Hänen pitää seurata mukana kuolemaan.»
Jan Guldt istui hänen vastapäätään, tuolilla sokean venttiilin
vieressä, nyrkit polvilla. Kauhea epäilys oli vallannut hänet. »Minäkö
hukkuisin? Minä... Anna Hollmannin kanssa?» Hurja viha nosti hänen
hiuksensa pystyyn. »Minäkö? Sitä vastaan taistelen minä kuolemaan
saakka. Kuoleman halkikin! Sen saa _Hän_ nähdä!»