Elämä kului kuten tuhansilla muilla laivoilla; sillä eroituksella vaan,
että Anna Hollmannilta, kuten niin monelta muultakin laivalta kaikilla
merillä, kokonaan puuttui rauha, ilo ja hyvä nauru.
Kapteeni, suuri, jäykkä, tumma mies ei komentosillalla lausunut
ainoatakaan tarpeetonta tai edes ystävällistä sanaa; lyhyellä, kylmällä
äänellä antoi hän määräyksensä. Hän oli pienessä kopissaan, jota hän
vaati pidettävän puhtaana, itsekseen; hän söi hyvin ja joi hyvin ja joi
paljon. Hänen otsansa näytti pakenemistaan pakenevan taaksepäin, hänen
tuuheat viiksenpäänsä törröttivät yhä tuuheampina ja jäykempinä ilmaan.
Hänen rumat silmänsä, jotka olivat jonkun verran pullollaan, uivat
niiden yläpuolella kuin rasvassa.
Kokin pitkä, holtiton hahmo oleili likaisessa kyökissä. Hän keitti
parhaimman taitonsa mukaan kapteenille ja söi itsekin samaa ruokaa.
Muulle miehistölle hän mykkänä, kuollein kasvoin, kantoi suttuista
ruokaa, jota hän välinpitämättömästi töhersi kokoon. Kukaan ihminen
ei puhunut hänen kanssaan; hän asusti yksinään elottomien kasvojensa
takana, joiden taakse hän linnoitti itsensä. Hän kulki alituisesti
salaisessa pelossa laivan takia ja kyseli joskus viattoman näköisenä
yhtä toista, milloin kylkien, milloin pohjan, milloin koneen tilaa ja
päätti aina, nähdessään pilven nousevan taivaanrannalle, kun sumussa
piti kulkea Kanaalista, kun Casamancessa sattui kuumetapaus, kokonaan
lakata purjehtimasta; mutta hänen rahanhimonsa ajoi hänet taasen mukaan.
Ensimäinen perämies, pelkuri, raukkamainen olento, jota isännistö
jo vuosikausia oli pitänyt siinä uskossa, että hänestä pian tehdään
kapteeni — se ei suinkaan aikonut tätä täyttää ja mies läksi kyllä
muutenkin mukaan — kulki nöyränä kapteenin perässä. Toinen perämies,
joka asui ensimäisen kanssa samassa hytissä, oli hidas, yksivakainen
ihminen, joka ei puhunut paljoa. Silloin tällöin vain hän huomautti,
että hänen morsiamensa, jonka kuva oli hänen kädessään niin pian kuin
hän astui hyttiin, oli paras ihminen maan päällä. Hän piteli kuvaa
leveässä, rehellisessä kädessään, milloin likellä, milloin etäällä,
milloin syvällä kämmenessään, ikäänkuin hän olisi tahtonut katsella
tyttöä joka kulmalta; ja jos joku sattui kulkemaan ohitse, kuuli hän
hänen kuiskuttelevan tämäntapaista hyväilyä: »Sinä suloinen tyttö! Sinä
kullanmurunen!»
Ensimäinen koneenkäyttäjä oli juoppo ja jo aivan hölmistynyt. Tosin
hän humalaisenakin täydelleen osasi pitää huolta koneesta, jota hän jo
kaksikymmentä vuotta oli hoitanut, tosin hän ihmeteltävällä taidolla
puolisokeanakin, vapisevilla käsillään kävi kiinni venttiileihin,
kurkiin ja sylinterimäntiin; mutta kone oli hänen aikanaan mennyt
täydelleen pilalle. Hän säläsi kuitenkin kaikin keinoin ja kaikella
sillä oveluudella, mihin hänen tylsä sielunsa vielä pystyi, tätä
asiantilaa, ja saita isännistö soi sen tapahtua. Sunnuntaiaamuin, kun
hän oli muuttanut likaiset, rasvankankeat vaatteensa, seisoi hän,
vielä raittiina, puhtaassa harmaassa paidassa jonkun aikaa reelingillä
ja koetti jutella ohiastuvien, vaikkapa laivapojan kanssa. Koettaen
tiukasti kiinnittää häälyvät silmänsä asianomaiseen, rupesi hän
tavallisesti puhumaan siitä, että juomiseen hän ryhtyi vasta sitte, kun
joutui tälle laivalle, joka varmasti mahtoi olla jotenkuten noiduttu
ja kirottu; kone vaan oli järjestyksessä; paras oli tuon, jonka kanssa
hän puhui, lähteä tältä laivalta eikä ikinä enään pistää jalkaansa sen
kannelle. Saatuaan painavasti ja perinpohjaisesti sanotuksi tämän, meni
hän alas koneeseen ja otti aika kulauksen pullosta, joka oli pulpetin
alla varastohuoneessa.
Toinen koneenkäyttäjä vietti vapaahetkensä reelingillä ja hengitti,
posket hehkuvina, silmät palossa, ilmaa minkä kapea rinta jaksoi.
Hengitysharjoitusten välissä kertoi hän Jan Guldtille mitä kaikkea
koneessa oli rikki ja miten kehno se oli, sekä ettei tarvittaisi
kuin kunnon myrsky, niin kuuluisi ryskäys ja se menisi rikki tai
kattila räjähtäisi. Ja jollei näinkään kävisi, niin jaksaisiko
Jan Guldt tehdä työtä sellaisessa koneessa? Ja hän katsoi Jan
Guldtiin kuumeisine, luonnottoman terävine silmineen. Hän kävi päivä
päivältä raskasmielisemmäksi ja laihemmaksi ja laski yhä aikaisemmin
käsistään veitsen ja haarukan, koska syöminen tympäisi häntä. Surkean
ulkomuotonsa ja alituisen valituksensa takia oli hän Jan Guldtin
silmissä puoleksi säälittävä, puoleksi iljettävä.
Pursimies kuljetteli aina matkassaan kaikkinaisia tarvekaluja,
ikivanhaa, ruostunutta kamaa, kuten vasaroita, pihtejä ja tankoja, ja
seurusteli työtä tehdessään muristen ja maristen työkalujen kanssa,
milloin rohkaisten, milloin kiittäen, milloin haukkuen niitä. Jos
hän sattumalta kulki pitkin reelinkiä, saattoi hän jäädä seisomaan
ja tuijotti silloin pullistunein silmin veteen, ikäänkuin hän olisi
nähnyt kuolleiden ajelehtivan siellä. Niin sanoivat ihmiset. Samaten
seisoi hän joskus luukkujen luona, ikäänkuin ne olisivat olleet
auki ja hän olisi kuunnellut mitä sisällä tapahtui. Ihmiset olivat
pikaisuudessaan päätelleet hänen olevan sekapäisen; ainoastaan hänen
hiljainen menonsa ja harmaat hiuksensa estivät heitä pitämästä häntä
pilkkanaan. Jan Guldtin, hyttitoverinsa kanssa ei hän tuon ensimäisen
keskustelun perästä puhunut sanaakaan. Joskus, kun Jan Guldt sattui
olemaan likellä, mutisi hän vaan sanat, jotka silloin oli lausunut ja
jotka nähtävästi alituisesti askartelivat hänen mielessään, ja nauroi
joukkoon villin ivallista pilkkanaurua: »Hans Hollmann! Ja minä! Ja
vanha kapteeni Guldt! Kunnianarvoisia väkeä!»
Niin elivät he kaikki keskenään vieraina ja vihamielisinä. Vain
pakolla naurettiin välistä. Miehet haukkuivat kapteenia mitä
rumimmilla nimityksillä ja kiusottelivat kokkia, kun vaan taisivat. He
laihtuivat ja heidän kasvojensa päivettyneisyyden alta tuli näkyviin
verettömyyden harmaa kalpeus; loisto katosi heidän silmistään ja
liikkeet kävivät laimeiksi ja tahdottomiksi. Mutta he eivät huomanneet
sitä ja lohduttelivat itseään puhumalla laivoista, joilla ennen olivat
kulkeneet ja joilla oli ollut hyvä; ja puhumalla kotiintulosta.
Vihdoin he pitkän, surkean hitaan matkan perästä, kuumalla,
tuulettomalla säällä laskivat Casamancen hehkuvaan suistamoon. Ja sitte
seurasi työtä ilman lepohetkeä.
Jan Guldt, yllään paita ja housut, päässä vanha korkkikypärä, komensi
neekerejä, jotka seisoivat alhaalla ruumassa maapähkinäsäkeillä ja
huusivat ja kiljuivat. Tuntikausia seisoi hän painostavassa, hikevässä
helteessä vikisevän vinssin ääressä, liikkumatta paikalta. Kun työ oli
saatu valmiiksi täällä, siirryttiin toiselle tehtaalle.
Aurinko oli polttavan kuuma; illoin nousi kosteita, pahoja höyryjä,
jotka pitkin yötä matoivat kannelle ja peittivät laudat harmahtavalla
kiillolla. Vaivoin pääsi laiva kulkemaan liejun läpi. Sitte tuli taasen
tehdas ja vinssi kiljui taasen ja neekerit huusivat. Ja vanha syntinen
Anna Hollmann makasi syvällä ja kallellaan, ikäänkuin siihen paikkaan
jäämäisillään ja hiljalleen, ränstyneenä ja ruostuneena uppoamaisillaan
mutaiseen veteen, keskelle myrkyllisiä höyryjä.
Kahdentenatoista päivänä, keskipäivällä, kun vesiä painoi erikoisen
tukahuttava kuumuus, joutui yksi matruuseista, hiljainen, kalpea,
huonon ravinnon heikentämä mies, kapteenin raa’an sadattelun
alaiseksi, ja kun ei hän vastannut, huudettiin hänet jonkun tekosyyn
nojalla navigatsionihyttiin ja siellä häntä lyötiin. Hän seisoi
senjälkeen jonkun aikaa mykkänä reelingillä, ikäänkuin siihen paikkaan
kiinnikasvaneena, sitte hän vihlovasti kiljaisten hyppäsi yli syrjän
ja hävisi paikalla veteen. Toinen koneenkäyttäjä oli heti virralle
päästyä pannut maata kojuunsa, missä hän suurin, kuumehehkuvin silmin
tähyili ympärilleen ja koetti saada ilmaa keuhkoihinsa. Hän ei enään
voinut puhua, eikä suinkaan ajatellakaan. Muusta miehistöstä oli kaksi
nääntymäisillään, Tultiin sitte viimeiselle tehtaalle.
Tänä iltana kulki Jan Guldt ruokahuoneen oven ohi, jäi sattumalta
seisomaan ja tuli vasten tahtoaan kuunnelleeksi koneenkäyttäjän
tuskallista hengitystä. Vieressä työskenteli pursimies hiljaisen
näköisenä, korjaten kaiteita, jotka olivat taipuneet pantaessa ulos
venettä. Jan Guldt sanoi: »Saisit heittää vasaroimisen, pursimies; se
kiusaa koneenkäyttäjää.»
Pursimies jatkoi työtään ja virkkoi ivallisesti: »Mitä se merkitsee
Anna Hollmannilla!?»
»Oletko sinä sitte kokenut pahempaa kuin tätä?» sanoi Jan Guldt. »Kaksi
on miltei kuolleena ja kaksi kipeänä.»
»Voi, voi», sanoi pursimies, joka jostakin syystä näytti olevan
mielenliikutuksissaan ja haluavan puhua. »Mitäs tämä on?
Viisikymmenluvun lopulla, kun me kuljetimme meklenburgilaisia
Amerikkaan ja ruokimme heitä sianruualla suurista tynnyreistämme, ja
kolmen viikon ajan sitä kesti...»
»Mikä elukka teillä sitte oli kapteenina?»
»Voi voi, pystyvä mies kerrassaan!» sanoi pursimies ja ivasi Jan
Guldtia silmillään. »Hän ymmärsi miten ihmisiä on pidettävä nälässä
ja janossa ja osasi vielä siinä sivussa ansaita taalarinkin heidän
kustannuksellaan. Kerrankin minä muistan: oli kuollut neljä lasta
kahdesta tai kolmesta perheestä, pieniä, vaaleatukkaisia lapsia.
He olivat käärityt vanhoihin säkkeihin ja makasivat koreasti kukin
laudallaan reelingillä, tässä, tällä paikalla, tällä samalla raudalla.
Yläpäässä tirkisti säkistä esiin pieni, vaalea hiussuortuva, aivan
pieni vaan ja alapäässä näkyi siellä täällä valkoinen varvas. Isät
seisoivat ääressä, äidit makasivat vaikeroiden kannella. Heidän
välissään, lautojen edessä seisoi muuan oppinut herra, joka oli
paennut Berlinistä, pitämässä ruumissaarnaa. Hän sanoi yhtä toista,
asioita, jotka siihen aikaan Berlinissä olisivat saattaneet hänet
kuritushuoneeseen. Meidän kapteenimme kotkannenineen — hänen nenänsä
oli juuri niinkuin sinun — ja kylmine silmineen seisoi aivan hänen
vieressään ja kuunteli tarkkaavasti ja mielellään; sillä hän oli viisas
mies ja luki mielellään kirjoja. Viisaat puheet miellyttivät häntä;
mutta hänen sydäntään eivät ne liikuttaneet.»
»Mikä sen elukan nimi oli?!» sanoi Jan Guldt. »Sinä sanoit, että hän
vielä siinä sivussa ansaitsi taalarinkin?»
»Niin tekikin», vastasi pursimies ja naurahti hurjasti, mutta nauru
kuulosti nyyhkytykseltä. »Kun kuolleet lapset olivat vierineet mereen,
vaati hän jokaiselta isältä säkistä ja laudasta taalarin korvaukseksi.»
»Mikä sen elukan nimi oli?» sanoi Jan Guldt hehkuvin silmin. »Mikä
hänen nimensä oli? Toivottavasti hän ei ollut saksalainen!»
»Minä palaan vielä nimeen», sanoi pursimies, »mutta kuulehan nyt
eteenpäin. Kun kaupat meklenburgilaisten ja preussiläisten kanssa
rupesivat vetelemään huonosti, hakivat Hollmannit samantapaista kauppaa
joltakin toiselta maailman kulmalta. He eivät koskaan ajaneet takaa
kunniallisia kauppoja, kuten muut isännät, vaan ajoivat aina — niinkuin
kotkat raatoa — takaa rumia kauppoja, kautta koko maapallon. Ja niin
meni Anna Hollmann siinä seitsemänkymmenen tienoilla neekerikaupoille.
Siihen aikaan se jo pohjoismaissa oli ollutta ja mennyttä;
Brasiliassakin se jo oli kielletty. Siellä se kumminkin vielä salaa
kukoisti. No niin... me sulloimme mustat miltei päällekkäin ja kun
ne sairastuivat, ei siinä kauvan kursailtu, vaan heitettiin menemään
mereen. Me saimme heistä tavattomat voitot. Asia kävi kumminkin vuosi
vuodelta vaarallisemmaksi... Vanhalla Hollmannilla, samalla, joka
vielä silloin tällöin puhelee äitini kanssa hänen asuntonsa edustalla
— oli kaksi poikaa: nuorempi, Hans, joka on minun ikäiseni ja nykyään
liikkeen pää-isäntä ja joka tulee Madeirassa laivaan.»
»Minä tunnen hänet», sanoi Jan Guldt lyhyesti. »Minä olen Blankenesessä
kohdannut hänet.»
»Ja vielä toinen poika. Tämä toinen, Henrikki Hollmann, oli
ystävällinen, hyväntahtoinen mies. Sentähden sai vanhus päähänsä, että
hänestä olisi päästävä. Hän lähetti hänet siis Brasiliaan solmimaan
entistä lujemmalle erästä salaista liittoa muutamien valtiomiesten
kanssa. Hän jätti Jumalan ratkaistavaksi, palaisiko poika elävänä
vai eikö. No niin, me tulimme Anna Hollmannilla Afrikasta, täydessä
neekerilastissa, ja jäimme makaamaan ulos. Meidän kapteenimme läksi
maihin, tapasi siellä Henrikki Hollmannin ja neuvotteli hänen kanssaan.
Pöytä heidän välillään mahtoi olla täynnä pahoja papereja. Poliisi tuli
ja otti heidät molemmat vangiksi. Pimeän tullen lähetettiin tykeillä
varustettuja laivoja ottamaan kiinni meitäkin; mutta ensimäinen
perämies huomasi millä kannalla asiat olivat ja lasketti merelle,
paiskasi neekerit saarelle likellä rantaa ja antoi mennä Hampuria
kohden. Mutta molemmat vangitut, meidän kapteenimme ja Henrikki
Hollmann pantiin Fernando Noronhan saarelle elinkautiseen vankeuteen.
He olivat neljänkymmenen paikkeilla, kun he joutuivat vankeuteen, ja
nyt heidän pitäisi olla seitsemänkymmenen paikkeilla; saattavat siis
kyllä vielä olla elossa.»
Jan Guldt sanoi nauravin silmin ja hampaitaan kiristellen: »Hyvä on,
että istuvat siellä! Pääasia on, että tuo kapteeni istuu siellä. Mikä
sen elukan nimi on?»
»Hänen nimensä on aivan sama kuin sinun», sanoi pursimies ikäänkuin hän
olisi iskenyt vanhan, ruostuneen vasaransa Jan Guldtin rintaan.
Jan Guldt parkaisi. »Minun?!» sanoi hän, eikä henki tahtonut kulkea.
Pursimies katsoi häneen säkenöivine silmineen eikä puhunut mitään.
Jan Guldt piteli molemmin käsin kiinni tangosta, jota myöten
neljäkymmentä vuotta sitte olivat vierineet laudat kuolleine lapsineen
eikä saanut sanaakaan ahdistetusta rinnastaan.
»Kun nyt Hans Hollmann Madeirassa tulee laivaan», sanoi pursimies
syvältä ja synkästi, »niin me kolme taas olemme Anna Hollmannilla: Hans
Hollmann ja minä ja Jan Guldt. Sitä minä olen odottanut kolmekymmentä
vuotta.»
Jan Guldt oli päässyt niin pitkälle, että hän taasen saattoi puhua, ja
sanoi ähkien: »Mitä teidän konnantyönne minuun kuuluvat?»
»Oi», sanoi pursimies, »Henrikki Hollmann, joka istuu Fernando
Noronhalla, ei hänkään ole rikkonut; mutta hän oli Hollmann. Sinä olet
Jan Guldtin pojanpoika! Ja Jan Guldt oli pahin kaikista, mitä eläessäni
olen nähnyt; sillä hän oli paha, vaikka hän iloitsi hyvästä.»
Jan Guldt huusi raivoissaan ja löi rintoihinsa:
»Jos hän olikin paha, niin olen minä puhdas, jalkapohjista
hiuksenpäihini asti.»
Hetkisen katseli pursimies miltei pelonalaisena noihin ylpeisiin,
loistaviin kasvoihin ja epätoivon piirre puhkesi hänen silmiinsä. Mutta
sitte hän voitti takaisin jäykän, juron itseluottamuksensa ja sanoi
tyynesti ja kireästi: »Sinun nimesi on Jan Guldt; ja Madeirassa tulee
Hans Hollmann laivaan.»
Silloin saattoi Jan Guldt taasen nauraa heleää, raikasta nauruaan,
taasen luottaa suureen, kauniiseen varmuuteensa. »Mitä sitte tapahtuu,
hyvä mies? Hukkuuko ehkä Anna Hollmann, hukuttaen meidät kaikki kolme?
Teidän syntienne tähden?»
Pursimies käsitti hänet toisin, katsoi häneen pelästyneenä ja sanoi:
»Ethän sinä toki Madeirassa lähde laivasta? Ethän tee sitä! Et! Sinä
olet rohkea, kuten vanha Jan Guldt etkä tee sitä!»
»Voi, voi!» sanoi Jan Guldt ja nauroi taasen heleää, ivallista
nauruaan. »Minäkö jättäisin pelosta laivan? Minäkö? Minäkö? Minä tahdon
nähdä teidät molemmat yhdessä! Minä tahdon katsella teitä molempia ja
koetella, onko Jumala oikeudenmukainen mies. _Sitä_ minä tahdon!»