Seuraavana aamupäivänä seisoi hän merimieshuoneen hallissa niiden
parinkymmenen hengen joukossa, jotka olivat ottaneet hyyryn Anna
Hollmanniin. Ulkona oli sateinen ilma ja odotushalli puolipimeänä.
Miehet seisoivat vaiti, outoina toisilleen, märkinä ja viluisina;
enimmäkseen he olivat hyviä, kunnon ihmisiä, niitä lukuisia nuoria
miehiä, jotka vielä välinpitämättöminä ja neuvottomina, ilman päämäärää
ja kunnianhimoa elävät päivästä toiseen, sattuman varassa. He eivät
heti olleet löytäneet hyvää laivaa; tai he eivät olleet viitsineet
oikein nähdä vaivaa; tai he olivat jonkun tapahtuman tähden äkkiä
kiukustuneet, kuten Jan Guldt; tai he tahtoivat kerran tehdä matkan
Hollmannin laivalla, voidakseen muiden mukana sättiä sitä mitä koko
satama sätti. He ajattelivat kaikki: »Kerran, mutta ei toiste! Toki
me kerran kestämme lian, nälän, kuumeen ja kehnon laivan lisäksi!»
Pieni neljätoistavuotias poika, joka seisoi joukossa, katsellen
ympärilleen suurin, kysyvin silmin, oli muutamia päiviä sitte
tullut holsteinilaisesta kylästä ja isä, joka ei tietänyt mitään
huonoista tai hyvistä laivoista, oli luovuttanut hänet ensimäiseen,
joka eteen sattui. Muutamat lämmittäjät ja yksi matruuseista olivat
rappiollejontunutta väkeä. Niin saivat he siis, sekä hyvät että pahat,
lippunsa ja menivät kuolemaa kohti.
Koska Jan Guldtin vielä piti noutaa laivasäkkinsä isäntänsä luota, tuli
hän yksinään muiden jälessä. Hänen takanaan tiellä kulki matruusi,
kantaen hänen säkkiään. Hän olisi itsekin voinut kantaa sitä; mutta
sisällisesti siistin tapansa mukaan alleviivasi hän uutta arvoaan
perämiehenä. Hän astui suorana ja hiukan kankeana, ikäänkuin tietäen
olevansa oikealla tiellä ja urhoollisessa toimessa, omatunto vallan
puhtaana, oikein alasaksalaisen juhlatuulella. Sen jälkeen kun tyttö
niin häpeällisesti oli pettänyt hänet ja siten särkenyt kaikki
senkaltaiset toiveet, kulki hän taasen vakaasti ja vaiti työtään kohti.
Ja hän oli matkalla Anna Hollmannille, kohtaamaan Hollmannia niillä
lankuilla, joilla hänen isänsä ja isoisänsä olivat eläneet ja kärsineet!
Baumwallin maihinnousupaikalla asteli kaksi miestä, silmäillen satamaan
päin, joka oli sumun ja savun vallassa. He näyttivät olevan kapteeneja,
ehkäpä ammattinsa hyljänneitä ja nyt jossakin toimessa maalla. »Kas»,
sanoi toinen, »tuossa menee taas yksi Hollmann ulos.» Toinen katsahti
laivaan, josta sumusateessa saattoi eroittaa vain ääriviivat, kääntyi
sitte eteensä päin ja sanoi tyynesti, astellessaan: »Se on taas
lastannut kaksisataa tonnia liikaa; ja se on mätä, vanha ruja. Ihme vai
sattumako muuten lie, että Hollmannien laivat nyt vuoden ovat kulkeneet
onnellisesti!» Ja hän katsahti vielä kerran laivaan ja sanoi: »Jos
herra Jumalamme tapaa tuon Biscayassa!»...
Jan Guldt pysähtyi katsomaan laivaa, joka syvällä vedessä, hitaasti ja
raskaasti kulki alas virtaa. Samea vesi ja sade panivat sen makaamaan
vieläkin syvemmällä; se näytti jo tekevän hidasta uppoamista. Jokin
kaamea aavistus iski äkkiä kyntensä Jan Guldtin sydämeen, tuijottaen
häneen kysyvin, kauhistunein silmin: entä jos hän Hollmannien asemasta
joutuukin tekemisiin Jumalan kanssa; entä jos tässä onkin hänen
edessään hirvittävä Jumalan ansa... ja hiukset nousivat pystyyn hänen
päässään. Mutta hän karkoitti paikalla tunteen luotaan. Olivatko hänen
asiansa hyvin ja hänen aivoituksensa puhtaat? Eikö hän kulkenut oikeita
teitä? Miten ne saattaisivat päättyä huonosti? Sitäpä olisi hauska
nähdä!
Baumwallissa astui hän purteen ja läksi satamaan, missä laiva makasi
paaluihin kiinnitettynä. Useampien proomujen poikki kapusi hän
köysitikapuita myöten kannelle.
Laivalla vallitsi meluisa, sekasotkuinen toiminta, kuten aina lähdön
edellä. Molempien luukkujen vieressä vilisivät ja kiljuivat vinssit,
tömisten ja kiljuen upposivat säiliöt täynnä rommia ja arrakkia
alas ruumaan. Hän kompuroi hiili- ja tuhkaläjien yli käytävään ja
kysyi töykeäkasvoiselta kokilta, joka, yllään likainen esiliina,
paraikaa tinki laivakauppiaan kanssa, hyttiään. Hän sai sen kylmän
ja välinpitämättömän vastauksen, että hän tällä matkalla tulisi
asumaan yhdessä pursimiehen kanssa, ja löysikin hytin, joka kömpelöine
huonekaluineen, vanhoine vuodelavitsoineen ja likaisine seinineen teki
viheliäisen vaikutuksen ja vielä lisäksi hajusi umpinaiselta. Pientä,
sokeaa venttiiliä, josta tunki himmeän hämärä valo, ei saattanut avata.
Sen rytyyttämisestä tosin ei muutenkaan olisi ollut paljon taikaa, sen
olisi merellä kuitenkin pitänyt pysyä suljettuna, koska laiva makasi
niin syvällä, että tyvenkin meri olisi nostanut sisään pärskettään.
Kammo valtasi taasen hänen mielensä ja äskeiset kauhistuneet silmät
olivat taasen iskemäisillään häneen. Mutta hän torjui ne luotaan
ylpeän rohkeana: »Tahdonko minä hyvää vaiko pahaa?» ja hän järjesti
asiansa niin hyvin kuin taisi. Sitte hän läksi ulos ja rupesi johtamaan
toisella luukulla työskenteleviä miehiä. Ja tunti kului toisensa
perästä.
Illansuussa tuli laivaan asianomainen virkamies tarkastamaan sitä
ennen lähtöä. Koskei ensimäinen perämies ollut saapuvilla ja toinen
oli työssä, täytyi hänen kolmantena kulkea hänen mukanaan. Yhdestä
pelastusveneestä puuttui kirves ja vettä. Navigatsioonihytistä
puuttui useita hätämerkkejä. Kirstusta, jossa korkkivyöt olivat,
nousi mädäntyneen liinavaatteen haju. Virkamies, joka jutteli
kaikellaista, jottei näkisi vieläkin enempää, laski astellessaan
kätensä seuralaisensa käsivarrelle ja sanoi ystävällisesti: »Pidättehän
te huolta siitä, että kaikki nämä tavarat asetuksen mukaisesti joutuvat
paikoilleen?»
Jan Guldt oikaisi itseään, kävi punaiseksi, häveten ehdotusta, ja
sanoi: »Miltä te luulette kapteenin näyttävän, jos minä sanon hänelle
tämän?»
Virkamies katsahteli häneen syrjästä, ja sanoi välinpitämättömämmin ja
paljon kylmemmin: »No niin... kyllä minä sanon sen hänelle.»
Sitte he menivät konehuoneeseen, missä toinen koneenkäyttäjä, ensi
kerran mukana hänkin, jo oli täydessä työssä. Hänen sisäänpainunut
rintansa teki kiivaasti työtä ja hiki valui pitkin hänen nokisia
kasvojaan. Virkamies kysyi yhtä toista ja meni hitaasti, ikäänkuin
ympärilleen katsoen, tiehensä. Kun he kulkivat kattiloiden välistä
käytävää, olivat lattialevyt jonkun matkaa peitetyt tuoreilla
sahajauhoilla. Virkamies meni jonkun verran syrjään, jottei hän
astuisi sahajauhoille eikä kiinnittänyt lattiaan huomiota, kulki
vaan eteenpäin. Koneenkäyttäjä hänen takanaan katsahti Jan Guldtiin,
potkaisi pois sahajauhoja ja osoitti kirkasta vettä pohjassa. »Vuotoa»,
sanoi hän hiljaa, »joka nurkassa!» ja loi Jan Guldtiin surkean katseen.
»Nyt minä tulen toimeen yksin», sanoi virkamies. »Kiitoksia paljon»,
nosti lakkiaan ja palasi kannelle.
»Kattila vuotaa», sanoi koneenkäyttäjä taasen, istuutui penkille ja
katseli avuttomana ympärilleen: »Kaikki laakerit ovat lopen kuluneet ja
yleensä...»
Miehen epätoivoisa ääni ärsytti Jan Guldtia ja hän sanoi ankarasti:
»Mitä tuo 'yleensä' on tietävinään?»
Koneenkäyttäjä huiskutteli laihassa, ruskeassa kädessään trasselia ja
tavoitteli sanoja. Mutta vihdoin kävi mielenliikutus ylivoimaiseksi.
Hän laski pään molempiin käsiinsä, itki ja sanoi: »Minulla on lapset
kotona ja minun täytyy hankkia leipää, muuten ei minua kymmenelläkään
hevosella olisi saatu kiskotuksi Hollmannille. Minä olen sellainen
ihminen, etten minä kärsi epäjärjestystä ja likaa. Minä tiedän,
että minä tämän koneen ääressä raadan itseni kuoliaaksi. Jos ruoka
olisi hyvää, niin ehkä sitä jotenkuten kestäisi, mutta kyllä minä jo
tänään päivällisestä huomasin, miten sen asian laita on. Ruokakomento
on kapteenin ja kokin hallussa ja he nylkevät meitä minkä voivat
ja jakavat saaliin. Minä tiedän, etten enään näe lapsiani. Minun
tulee käymään kuten niiden monien, jotka Hollmannit ovat saattaneet
kuolemaan.»
Hetkisen viipyi Jan Guldt synkkänä itkevän luona. Hänen teki mieli
sanoa jotakin, mutta hän ei saanut suunvuoroa, koska mies lakkaamatta
valitti. Hän kääntyi ja läksi alakuloisin kasvoin ruokahuoneeseen
illalliselle.
Kun hän astui sisään, istui pursimies jo pöydässä. Hän nosti laihaa,
harmaata päätään ja virkkoi, ylenmäärin terävät silmät hurjasti
kiiltäen: »Siinähän sinä olet!» Kokki toi ruuat ja he rupesivat syömään.
Hetken kuluttua naurahti pursimies räikeästi ja virkkoi: »Sanoppas
minkätähden sinä läksit Anna Hollmannille?» ja jatkoi kylmän
pilkallisesti, kun Jan Guldt sulkeutuneena katsoi häneen: »Kummaa
kuinka ihminen tekee sitä tai tätä ja kuinka hänen täytyy se tehdä,
eikä hän tiedä miksi!»
Jan Guldt virkkoi hämmästyneenä, kipunoivin silmin: »Kuka tässä puhuu
'täytymisestä'? Minä teen mitä minä tahdon enkä mitä minun täytyy! Olen
aivan vapaaehtoisesti tullut tänne ja teen vaan tämän yhden matkan.
Siksi että minä tahdon!»
Pursimies katsoi häneen ikäänkuin olisi kuullut narrin puhuvan, mutta
ei sanonut mitään.
»Ajattelisit itseäsi», sanoi Jan Guldt pilkallisesti. »Mitenkä sinä
neljäkymmentä vuotta olet saattanut kulkea tällä saastaisella rujalla
ja syödä tätä iljettävää ruokaa?»
Pursimies vaikeni ja he katselivat toisiaan suoraan suuhun, ikäänkuin
olisivat tuijottaneet salalukkoon ja odottaneet, että se lentäisi auki.
Sitte veti pursimies syvältä henkeään ja virkkoi rauhallisemmin, kuten
ihminen, joka pitkän vaivan perästä näkee aivan edessään kärsimystensä
lopun, vaikkakin katkerana. »No niin, kunhan tästä päästään
paluumatkalle ja Madeiraan, niin on kaikki hyvin! Sitte kuljettaa Anna
Hollmann taasen kolmea hyvää toveria, aivan kuten neljäkymmentä vuotta
sitte: Hans Hollmannia ja minua ja Jan Guldtia. Tosin ei vanhaa Jan
Guldtia, vaan hänen pojanpoikaansa. Mutta ykskaikki. Sitte on taas
kaikki kuten olla pitää.»
Jan Guldt katsoi synkkänä ja tutkivasti teräviin, harmaisiin silmiin,
jotka paloivat katkeran, villin tyydytyksen tulessa. »Minkä sitte pitää
olla kuten olla pitää? Mitä?... Sanokaa toki!» huusi hän raivoissaan.
»Mitä te tuijotatte minuun ikäänkuin olisin narri?»
Pursimies naurahti käheästi: »Kyllä sinä sen kuulet!» sanoi hän. »Odota
nyt vaan Madeiraan asti! Odota vaan! Kunhan me kolme taas olemme
yhdessä Anna Hollmannilla!»
»Mies», sanoi Jan Guldt hurjan halveksivasti. »Mitä se minua liikuttaa
mitä sinä ja Hollmann olette tehneet yhdessä. Isoisäni ei missään
tapauksessa ole ottanut osaa konnantöihin. Hän oli oikeamielinen
ihminen.»
Pursimiestä olisi haluttanut nauraa ja puhua; mutta hän iski nyrkin
suutaan vastaan ja sai käheästi ja vaivaloisesti suustaan: »Kyllä minä
osaan vaieta! Kyllä minä osaan vaieta. Kaikki aikoinaan!» ja läksi ulos.
Hetken perästä meni Jan Guldtkin ulos ja palasi työlleen luukulla. Oli
tullut pimeä.
Vinssit vikisivät taasen; lastaajat alhaalla veneessä ja ruumassa
puhelivat keskenään. Laivankannella palava lyhty valaisi yöllistä työtä
ja tuhuttavaa sadetta. Niin kului yö.
Aamupuoleen läksi Anna Hollmann ylenmäärin lastattuna viimeiselle
retkelleen alas Elbeä, joka lepäsi sumussa ja sateessa.