Nuori mies suoriutui kun suoriutuikin kaikista vaikeuksista; ja
eräänä lauvantaina syyskuussa suoritti hän tutkinnonkin. Hän läksi
heti satamaan, antoi eräälle tutulle isännälle tehtäväksi hankkia
itselleen paikan, nukkui vanhalla rahillaan ihmeen makeasti ja nousi
sunnuntaiaamuna mielessä ajatus, joka viimeisen puolen vuoden aikana
joka päivä oli huumannut hänen sydäntään, se nimittäin, että hän
tänään aikoo purjehtia tytön kanssa. Aivan yksin hänen kanssaan! Itse
hän hoitaa ruoria ja isoapurjetta ja tyttö istuu hänen rinnallaan ja
pitelee keulapurjeen jalusnuoraa, ja siinä katselevat he toisiaan
tuntikausia ja kertovat toisilleen elämänvaiheitaan. Nuorukainen
oli päättänyt lähteä liikkeelle jo varhain aamulla ennenkuin tytön
saattojoukko, nuo keskenkasvaneet pojat olisivat ennättäneet paikalle,
mutta tyttö jo aikaiseen tapaansa hääräisi veneellään.
Kun hän — öljytakki käsivarrella, koska sataa pirautteli astui rantaan
päin, tuli Karl Kröger häntä vastaan. Hän oli vanhoissa, huonoissa
vaatteissa, päässä muodoton lakki, painettuna korviin asti, ja huusi
kaukaa: »Eva Gött on kertonut minulle kaikki! Mikset sinä pyytänyt
rahaa äidiltäni? Hän olisi varmasti antanut. No niin, ei puhuta niistä
enään. Me aiomme purjehtia Schulauhun ja sinä tulet mukaan!»
Kun he, keskustellen mistä ja mihin olisi paras lähteä, tulivat
rantaan, seisoi tyttö jo siellä, yllään ikivanha, aivan kankea, musta
sadetakki, joka pienimmän tuulenpuuskan tullessa kalisi ikäänkuin
kivihiiliä olisi liikuteltu, vaaleilla hiuksilla vanha huopa, ja
tavallisuuden mukaan hiukan viluisen ja haalean näköisenä. Hän haukkui
kiivaasti päin erästä venettä, josta ei luvattu lähettää hänelle
jollaa; sieltä annettiin aika lailla takaisin, pilkka- ja ivahuudot
raikuivat, tuulen ja purjeiden läpätyksen säestäminä. Silmänkantaman
alalla kiikkui veneitä poijuissa ja joka veneessä kuurattiin,
järjesteltiin tavaroita, reivattiin ja huudettiin. Etempänä, missä
virta vieri levottomana, kimmeltäen kylmän sinisissä väreissä,
risteili muutamia kaljaaseja tummin, purjein, myötävirtaa. Kun
tuulenpuuska kallisti niitä, pyrki vesi yli kannen; ja vuosi leveinä,
välkkyvinä säikeinä takaisin, kun ne hitaasti kallistuivat pystyyn.
Nienstedtenistä päin kohosi näkyviin kaunis, harmaa Afrikan-laiva,
mahtavana ja jättiläismäisenä, hitaasti liketen. Huolimatta
hetkellisestä sadekuurasta, oli kaunis, kirkas syysaamu.
Jolla saapui ja vei heidät purjelaivalle. Karl Kröger, aluksen toinen
omistaja, rupesi heti paikalla häärimään, haeskelemaan ja korjailemaan,
kaiken aikaa nuristen, että kun kimpsut ja kampsut vaan joutuvatkin
naisten käsiin, niin ne heti ovat sekaisin. Tyttö pani sillaikaa
perätuhdon alle säilyyn leipää ja maitoa ja nauroi. Jan Guldt sitoili
jotakin edessä keulapurjeen luona. Ja työn loputtuakin pysyttelivät he
entisillä paikoillaan, niin kaukana toisistaan kuin mahdollista eivätkä
katsoneet toisiinsa. Ja he vapisivat autuutta ja pelkoa, kun olivat
näin likellä toisiaan.
Äkkiä rupesi kaksi miestä rannalla huutamaan ja viheltämään
purjelaivalle. He olivat muodottomissa, huonoissa takeissa, päässä
vanhat, siniset lakit, toinen oli tavattoman suuri, toinen leveä ja
tanakka. Siinä silmänräpäyksessä oli tyttö jollassa ja sousi maihin.
Jan Guldt katseli otsa rypyssä heidän mutkiinsa ja sanoi: »Keitä nuo
sitten ovat?»
»Pari koneenrakentajaa», sanoi Karl Kröger. »He erosivat pääsiäisenä
lukiosta ja ovat nyt käytännöllisessä työssä telakassa. Tuo suuri mies
viskelee tuimasti ja turhanpäiväisesti suuria luitaan, joista suurimmat
ovat hänen suussaan. Sen tähden kutsumme me häntä 'Hongankolistajaksi'.
Mutta hän on hyvä mies. Se toinen, se lyhyt, on hyvin järkevä ja
järjestykseen menevä, sentähden me sanomme häntä 'Mestariksi'. Pientä
tytöntyllykkää, joka paraikaa lönköttää rantaan, kutsumme 'Kuffiksi'.
Hän on opettajatar tai jotakin sellaista. Mukava ihminen hänkin.»
»Jos he kaikki ovat mukavia ihmisiä», sanoi Jan Guldt, »niin miksei Eva
Gött ole? Minkätähden sinä hänelle olet niin tyly?»
»Minäkö?» sanoi Karl Kröger ja katsoi ihmeissään Jan Guldtiin, »tylykö?
Oletko sinä jo purjehtinut hänen kanssaan? No, sitte et liioin tiedä
mimmoinen hän on!... Me emme ole tylyt häntä kohtaan; me pidämme
hänestä kaikki; mutta katsos, häntä täytyy kohdella sillä tavalla.
Kyllä sinä itsekin sen pian huomaat.»
Joukkue saapui nyt purjeveneelle ja uudet tulokkaat esiteltiin
äskenmainituilla nimillään.
Ja sitte sitä lähdettiin menemään. Kuusi ympärillä olevaa venettä
asettui samalla tavalla kyljelleen. Vesi kohisi kokassa ja lipui
pyreillen pitkin veneen syrjää. Laulu kajahti raikkaassa ilmassa,
milloin hukkui se tuuleen ja purjeiden lepatukseen, milloin lensi se
kauvas yli vetten.
Pieni Mestari hoiti keulapurjetta. Suuri Hongankolistaja istui
keskellä, käytellen viskainta, joka hänen kädessään oli kuin mikäkin
puulusikka. Karl Kröger hoiti peräsintä ja isoapurjetta. Jan Guldt
hänen vieressään virkkoi silloin tällöin turhanaikaisen sanan ja
tähyili salavihkaa kultaansa.
Tämä oli asettunut Hongankolistajan viereen ja ottanut vanhan
huopahatun päästään. Vaaleammat suortuvat lentelivät pellavankarvaisten
hiusten päällä ja silmät kimmeltelivät kirkkaina ja tumman vihreinä.
Hän oli ottanut esiin neulan ja lankaa ja rupesi ompelemaan suuren
Hongankolistajan ratkennutta hihaa. Rauhaa ei kestänyt kauvan. Kun
heidän kaikkien tuon tuostakin täytyi siirtyä puomin alatse veneen
toiselle syrjälle, kiljahti jättiläinen, väittäen, että häntä oli
pistetty. Hän vakuutti, että vanha viisu alituisesti uudistui: tyttö
tekeytyi ensin huoltapitäväksi ja sääliväksi, siitä heltyi hän,
Hongankolistaja, jolla ei enään ollut äitiä; mutta aina väärinkäytti
tyttö hänen hyväntahtoisuuttaan ja neuloi takin kiinni hänen nahkaansa
niin että helisi. Hongankolistaja mölisi yli merten ja maiden, ettei
saa neuloa, ja potki kuin ääretön kala siimanpäässä. Karl Kröger torui
sekamelskan takia. Pieni Kuffi nauroi niin sydämensä pohjasta, että
näytti siltä kuin hän olisi kärsinyt kovaa kipua. Pieni, kireä Mestari
virkkoi tyynen ja vakavan nuhtelevasti: »Sinä näyt taasen tulleen
veneeseen ilkeyksinesi päivinesi. Minun ei tarvinne luetella niitä
sinulle, Eva Gött!»
Tyttö puolustihe totisena. Saattoiko hän nyt päästää tuollaisen miehen
vapaasti liikkumaan? Johan lapsetkin pelkäisivät sellaista jättiläistä.
Ja kuinka hän saattaisi neuloa, kun perässä istui sellainen tomppeli
kuin Karl Kröger. Annettakoon hänen pitää perää!
Silloin nostivat kaikki kätensä ja katsoivat toisiinsa ikäänkuin
olisivat kuulleet rutihullun puhetta ja sanoivat: »Herra varjele, se on
jo koettu muutamaan kertaan. Ei enään koskaan! Ei koskaan! Ei vaan! Jos
sinä tahdot tehdä jonkun palveluksen, niin käännä korea nenäsi syrjään,
että me pääsemme myrskylokin ohi, joka aikoi viedä meiltä tuulen.» Ja
sitte kaikki torumaan ja haukkumaan myrskylokkia, joka todella vei
heiltä tuulen niin että he miltei kääntyivät vasten tuulta.
Kaiken tämän homman ja hälinän aikana oli tytöllä kuitenkin silloin
tällöin ollut tilaisuutta sivumennen katsahtaa Jan Guldtiin, niin
oudon salaisesti ja kaukaa ja samalla niin ihanan autuaasti, että tuli
karkasi pitkin miehen pintaa ja syöksyi silmistä.
Suuri Hongankolistaja yksin, joka oli iskenyt silmänsä tyttöön, huomasi
jotakin. »Mikä tytön tänään on?» sanoi hän pahasti uhaten. »Hänen
silmänsähän ovat aivan oudot — eivätkö olekkin? Mitenkä hän on niin
kaunis? Mitäs hän kainostelee? Mitäs hän punastuu?» Ja mies uhkaili
valtavin kädenliikkein ja kukkulat vastasivat hänen äänensä jyrinään.
»Mitäs sinä paholainen teet? Vedenneitoko sinä olet olevinasi? Jos minä
tästä huiskautan kättäni, niin sinä lennät tuonne Myllyvuorelle etkä
enään vahingoita ketään! Sillä sieltä ei sinun piipatuksesi enään kuulu
eivätkä ulotu ihmisten ilmoille vihreät, kiiltävät silmäsi.»
Tyttö mittasi vastustajiaan kiireestä kantapäähän, ikäänkuin hän olisi
etsinyt heistä sellaista kohtaa, jossa eivät ruuvit olleet oikein
paikoillaan, ja rupesi tekemään pisteliäitä huomautuksia, varsinkin
heidän ruskeista, känsäisistä käsistään. Hän huomautti, että he
mahtoivat tahallaan iskeä vasarat sormiinsa ja jäsentensä taivekohtiin,
tehdäkseen arvillaan oikein reilujen työmiesten vaikutuksen.
Todellisuudessa olivat he vaan joka paikassa tiellä ja hän oli eräältä
työmieheltä kuullut, että pikku Mestaria joskus hänen kireytensä vuoksi
saatettiin käyttää lyijynä ja suurta Hongankolistajaa lautoja kiskovana
norsuna.
Pieni Mestari kehoitti huolestuneella äänellä tyttöä säilyttämään
edes rahtusen ymmärrystä ja siitä hyvästä lennätti tyttö viskaimen
hänen jaloilleen. Silloin loppui heiltä kärsivällisyys. Pieni Mestari
tarttui hänen molempiin ranteisiinsa, jotta hän kerrankin näkisi mitä
ruuvipenkki oli ja suuri Hongankolistaja sitoi ne nuoralla kiinni ja
piteli häntä kuin uppiniskaista mullikkaa lyhyessä nuoranpätkässä.
Tyttö rukoili apua Karl Krögeriltä, mutta tämä sanoi, että kaikki oli
hänelle oikein. Hän katsahti Jan Guldtiin; mutta nuorukainen sattui
sillä hetkellä silmäilemään yli vetten. Silloin rupesi tyttö kiusaamaan
suuria poikia: hän ei voi istua tällä lailla liikkumattomana, hän
paleltuu kuoliaaksi ja heidän täytyy päästää hänet irti. Pojat eivät
uskoneet ja sanoivat: »Me tunnemme sinut niin tarkkaan; me tiedämme,
että sinun silmäsi, kun sinun on todenperään vilu, käyvät sinisiksi;
mutta nyt ne vielä ovat vihreät; tyydy siis osaasi ja jätä puhumiset,
ne eivät kumminkaan auta.» Kun tyttö hetken perästä taasen rupesi
rukoilemaan hyvin liikuttavalla äänellä, kävivät he epävarmoiksi ja
sanoivat: »Kyllähän se on totta, että Süllberg näkyy poskiesi läpi,
mutta me emme sittenkään usko sinua, sillä sinä petät meitä aina ja
pilkkaat vielä päänpäätteeksi, kun petoksesi on onnistunut. Se ei ole
ensinkään helppoa, mutta meidän täytyy pitää sinua lujalla; vanhempasi
ovat aina olleet sinulle liian hyvät.» Mutta kun tyttö vihdoin
vakuutti, että hän jo tuntee miten hänen sydämensä lyö hitaammin, ja
samalla nosti kulmakarvojaan niin että ne korkeina, pelonalaisina
kaarina kohosivat silmien päällä, päästivät he hänet vapaaksi, jonka
jälkeen hän hiljaa ja kiltisti istuutui perään Karl Krögerin viereen ja
vaan silloin tällöin ikäänkuin ohimennen loi välähtelevät silmänsä Jan
Guldtin silmiin.
Mutta hänen siinä istuessaan ei kestänyt kauvankaan ennenkuin hänen
kätensä oli peräsimessä Karl Krögerin käden rinnalla. Ja pian työnsi
hän Karl Krögerin käden hitaasti ja varmasti pois peräsimeltä. Ja kun
Karl Krögerin välttämättä täytyi panna piippuunsa, oli hän jo saanut
käsiinsä isonpurjeenkin.
Kaikki näkivät sen. Kaikki tiesivät, että se oli arveluttava, jopa
kauhistuttava asia. Mutta mitä he saattoivat tehdä? Jos Karl Kröger
kerran arveli voivansa vastata siitä, niin olihan se kokonaan hänen
asiansa. Mitä se heihin kuului?...
Jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta äkkiä päästi tyttö veneen
kääntymään alle tuulen. Tuuli tarttui leveältä ja vihaisesti
purjeisiin. Samana hetkenä syöksyi jo vesi veneeseen. Ja ainoastaan
Karl Krögerin mielenmaltti, hän kun tempasi jalusnuoran tytön kädestä,
ja Hongankolistajan valtava paino, hän kun, nojaten vanttiin, paiskasi
mahtavan yläruumiinsa veneen ulkopuolelle — palautti veneen takaisin
tasapainoon.
He toruivat ja mellastivat kuin vanhat merikarhut ja ajoivat miehissä
veden veneestä ja päättelivät yksimielisesti, ettei sellaisen
ihmisen kanssa voi purjehtia enään minnekkään. Ja samalla tekivät he
salaperäisiä, synkkiä viittauksia siihen suuntaan, että syyllinen, niin
pian kuin päästään maihin, on hakattava kappaleiksi ja poltettava.
Pieni Kuffi istui selkä koukussa ja katseli kyynelsilmin suurta
Hongankolistajaa, joka huusi lujimmalla äänellä, pyöritteli silmiään ja
oikoili käsiään maata kohti, jossa tuomio oli langetettava, ja nauroi
mykkää, kiihkeää naurua.
Syyllinen virkkoi, silmät suurina ja suuttuneina päässä: »Minkätähden
antoi Karl Kröger minulle peräsimen ja jalusnuoran? Se mieshän on
tullut ihan hulluksi! Hänkö on vikapää vaiko minä? Kaikkihan te tätä
tahdoitte, ettehän te koskaan ole tyytyväiset ennenkuin on käynyt näin!»
He pudistivat päätään ja pieni, kireä Mestari sanoi tyynesti ja
punniten: »Sinä olet aina ilkeä, Eva Gött; mutta tänään sinä olet
häpeemätön; minä tiedän mitä sanon. Mutta saammepa nähdä, mistä se
johtuu. Ehkäpä rakkaus itää sinussa. Ehkäpä sinä tulet kipeäksi. Mutta
siihen me emme voi kiinnittää huomiota; me rankaisemme omantuntomme
mukaan.»
He käänsivät maata kohti ja laskivat äkkijyrkän töyrään alla rantaan.
Suuri Hongankolistaja astui veneestä, nosti syliinsä Eva Göttin, joka
heti paikalla pani kädet hänen kaulaansa, ynnä kaikkinaista märkää
purjehdustavaraa ja eväskopan, sekä meni kuivalle maalle. »Oletko sinä
rakastunut?» huusi hän. »Sano henkesi pitimeksi, että olet rakastunut
minuun!»
Mutta tyttö nauroi hänen sylissään ja ravisteli päätään, ja lähetti
silmänsä Jan Guldtin silmiin, jotka hymyilivät ylen autuaassa ilossa.
He löysivät kohdan, jossa he, pidellen kiinni heinänpäistäreistä,
pääsivät kipuamaan ylös, nousivat pilaa laskien ja meluten töyräälle ja
levittivät varastonsa pieneen, tammentaimia ja nuoria mäntyjä kasvavaan
notkoon paljaalla, tuulisella ylängöllä, ja aterioivat aluksi kaikessa
rauhassa.
Mutta kun pahin nälkä oli saatu sammumaan, ryhtyi pieni, kireä Mestari
tutkinnon pitoon ja kysyi kunnioitusta herättävimmällä rinta-äänellään
yhteen hengenvetoon — joka aina taisi kuulua tällaisten istuntojen
alkajaisiin: mistä johtui, että hänen heti piti panna vene kyljelleen?
Oli erittäin tärkeää saada selville tämä pykälä. Hän ei kai tietänyt,
mitä hänen mielessään oli liikkunut?
Tyttö lähetti nuoret silmänsä liukumaan miehestä mieheen, kaikesta
päättäen hyvällä tuulella ja mielissään siitä, että kaikkien ajatukset
askartelivat hänen ympärillään, ja sanoi: »Sen minä tiedän varsin
hyvin. Minä näin Hongankolistajan pitkien jalkojen täyttävän veneen
sekä poikki että pitkin; minua huvitti nähdä miten hän haroisi
ne yhteen, kun vene äkkiä tulisi täyteen vettä. Se oli hyvin
hullunkurista. Ja mitäs siitä sitten? Osaammehan me kaikki uida; ja
olihan viisi venettä likeisyydessä.»
»Olet aivan oikeassa», sanoi Mestari vakavana ja ystävällisenä; mutta
se oli pelkkää ivaa. »Jaa mitäkö siitä sitten? Sitä, että kaikki hiukan
kastuimme ja että kadotimme kauniin, uuden viskaimemme.»