Hän nousi istumaan, purki kirjakäärönsä ja rupesi selailemaan
kirjojaan; ja vähitellen hän rauhoittui ja huomasi, että hän hyvien
koulutietojensa ja synnynnäisten mittaus- ja laskentotaipumustensa
avulla helposti läpäisisi. Sitte hän kysyi eukolta eikö hän kuten tänä
yönä, vastedeskin saisi maata ja tehdä työtä tällä penkillä. Kyllä
hän maksaa, kunhan hän on suorittanut tutkintonsa. Kun eukko paikalla
suostui, kysyi nuorukainen, eikö hän tietänyt hänelle jotakin työtä.
Eukko mietti hetkisen ja huomautti sitte, että olisi parasta mennä
veneenrakentaja Bruhnin puheille, hän oli ihmisystävällinen mies,
siellä kertoa miten rahat olivat joutuneet hukkaan, ja pyytää työtä.
Mikäli eukko tunsi miehen, saisi nuorukainen siellä sekä työtä että
ruokaa.
Silloin paiskasi nuorukainen kirjat käsistään ja läksi ulos. Kun hän
tuli pihamaalle veneenrakentajan asunnon edustalle, pysähtyi hän ja
katseli veneitä, joita erimuotoisina ja eri asennoissa makasi pitkin
kenttää, ja työpajalle, joka kaikessa laajuudessaan aukeni taempaa.
Ei näkynyt yhtään ihmistä, he olivat kai kaikki paraikaa aamiaisella.
Nuori mies seisoi hetken päättämättömänä, odottaisiko hän täällä
vai lähtisikö ylös asunnolleen. Silloin alkoi komean purjeveneen
takaa, joka oli asetettu kallelleen, kuulua vihellystä. Se oli vanha
kansanlaulu ja se soi niin ohuena piipatuksena, ettei hän alussa
kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän ei ajatellut, että tuon pikku
äänen kanssa sopisi keskustella hänen tärkeästä, vakavasta asiastaan.
Mutta varmaan oli hyvä tutustua pihamaahan ja niin hän astui sen
poikki. Purjeveneen takana oli polvillaan noin viiden- kuudentoista
vanha tyttö — hiukset kuivat, oljenkarvaiset, silmät vihreähtävän
kiiltävät — sutimassa pensselillä veneenkylkeä. Hän vihelteli siinä
maalatessaan, hytisten viluisena aamutuulessa, joka repi hänen harmaata
pukuaan ja hiustensa vaaleimpia, irrallisia suortuvia. Tyttö oli niin
harmaa ja hintelä, viluinen ja nälkäinen, että poika ihmetteli, vaikkei
hän vihellyksestä päättäen suinkaan ollut odottanut suuria. Mutta kun
tyttö kylmästi tarkaten katsoi häneen eikä lakannut viheltämästä — mikä
painoi erikoisen paljon vaakalaudalla — niin poika katsoi oikeaksi
ja kohtuulliseksi pitää häntä veneenrakentajan ainoana tyttärenä ja
niin hän ystävällisesti kysyi, mahtaisiko täällä telakalla saada työtä
muutamaksi iltapäivätunniksi. Hän ei kuitenkaan ollut veneenrakentaja,
vaan perämiehenoppilas.
Tyttö lakkasi sutimasta, upotti varovasti pensselin vanhaan
säilykepurkkiin vieressään ja sanoi kylmän tyynesti: »Sehän on
naurettavaa.»
»Minkätähden naurettavaa?» kysyi nuori mies kuohahtaen. »Olen
kadottanut kaikki rahani, viimeistä äyriä myöten.»
»Vai niin!» sanoi tyttö kylmästi, ikäänkuin hän nyt olisi ymmärtänyt
miehen ja koko hänen tilansa pohjaan saakka, ja hänen kasvonsa
vetäytyivät ylpeän tietoisiksi. »Tietysti St. Paulin kapakoissa!»
»En St. Paulissa!» sanoi nuori mies kiivaasti. »En ole viittä kertaa
eläessäni ollut St. Paulissa! Rahat varastettiin laatikostani. Karl
Kröger, joka paraikaa on käymässä kotonaan täällä Oevelgönnessä, voi
sen todistaa.»
Tyttö laski pensselin kädestään ja hämmästyi. »Sitte te kai olette
Jan Guldt, joka silloin kerran Blankenesen sillalla pahanpäiväisesti
haukuitte Hollmannin?» Ja nopeasti katsahdettuaan häneen, lisäsi tyttö
hiukan epävarmana, koska nuorukaisen rohkeat kasvot hämmensivät häntä:
»Karl Kröger kirjoittaa minulle aina näköalakortteja.»
»Vai niin», sanoi nuori mies kohteliaammin, »minä olen aina lukenut
teidän korttinne. Te olette Eva Gött...»
»Aina kun hän kesällä on täällä, purjehdimme yhdessä», jatkoi tyttö,
»tällä veneellä, joka on meidän yhteinen».
»Vai niin», sanoi poika, »te olette sitte veneenrakentajan sukulainen?»
»En», vastasi tyttö, »minun vanhempani asuvat tuolla»; hän viittasi
pensselillä naapuritaloon päin. »Isäni oli ennen kapteenina Kiinan
rannikkovesillä ja elää nyt säästöillään. Mutta minä olen kyllä hyvissä
väleissä veneenrakentaja Bruhnin kanssa.»
»Vai sillä tavalla!» ivasi nuorukainen ja silmäili vuoroin suurta
verstaan ovea, vuoroin tyttöä, joka herätti hänessä suloisen
suututtavaa mieltymystä. Hän olisi mielellään ryhtynyt hänen kanssaan
jonkinlaiseen keskusteluun, pitihän tässä miltei pyytäjänä seisoa hänen
edessään. Tuuli rupesi taasen käymään ja hiukset ja hameet läksivät
lentoon. »Ettei tuuli vaan vie teitä», sanoi hän. »Pitäkää kiinni
väripurkista!»
Kiivaasti sutiessaan katsahti tyttö häneen, näki mieltymyksen hänen
silmissään, tunsi hiljaisen, levottoman onnentajun nousevan ylös
kurkkuunsa ja sanoi ivaten: »Olisittehan te toki niin kohtelias,
ettette antaisi tuulen viedä minua!»
»Antaisin, suoraan piippujen päällitse», sanoi poika kiukkuisesti,
»aina Etzerin rämeille asti!»
Tyttö lausui ilkeästi ja tutkistellen: »Karl Kröger ja konerakentajat,
joiden kanssa minä aina kesäisin purjehdin, ovat ystävällisemmät kuin
te, se täytyy sanoa», ja hänen vihreähtävät silmänsä tähyilivät arasti.
Samassa kuului ylhäältä astuntaa ja veneenrakentaja likeni hitaasti,
arvokkain askelin, tarkastamaan jotakin venettä.
»Naapuri Bruhn», sanoi tyttö, »ajatelkaa nyt, tämä tässä, Blankenesen
Guldteja, on kadottanut kaikki rahansa; ne varastettiin hänen
laatikostaan. Tavallisestihan miehet kauheasti valehtelevat, varsinkin
alussa, kun palaavat meriltä; mutta Karl Kröger voi todistaa, että
tämä on totta. Nyt hän aikoo käydä koulua ja tarvitsee päivällistä ja
illallista ja tahtoisi siitä tehdä täällä työtä. Minusta teidän pitää
auttaa häntä. Voihan hän raappia veneenpohjia ja tervata. Katsokaa
häneen vaan, hän ei moniin aikoihin ole syönyt.»
Jan Guldt kalpeni kiukusta ja seivästi hänet katseellaan.
Veneenrakentaja vei hänet hymyillen ylemmä pihamaalle, kyseli
tarvittavia asianhaaroja ja arveli lopuksi, että voisihan hän koettaa
tehdä työtä täällä, ainahan hän ansaitsisi päivällisen ja illallisen.
Sopi tulla takaisin heti koulutuntien päätyttyä. Senjälkeen palasi
veneenrakentaja verstaaseensa.
Jan Guldt kääntyi menemään takaisin penkilleen ja kirjojensa ääreen.
Kun hän tuli maalipurkin kohdalle, pysähtyi hän ja tönäisi sitä
niin että se lensi, ja ärisi pienelle, harmaalle olennolle, että
jos hän vielä, hänen ollessaan täällä työssä, tekee niin nenäkkäitä
huomautuksia kuin äsken, niin hän pehmittää hänen nahkansa.
Tyttö kävi pakkasenpanemine käsineen kiinni purkkiin, sai sen
pelastetuksi ja virkkoi sitte, puoleksi huolissaan, puoleksi
tyytyväisenä hymähdellen: »Minä aioin tästä valmistua kouluajaksi,
siitä ei nyt tule mitään; mutta onhan minulla sensijaan ollut hauskaa!»
Ja hän nyökytti hänelle vahingoniloisena päätään.
Nuori mies katsahti häneen taasen sekä suutuksissaan että himokkaasti,
tarkasti ettei ketään ollut lähettyvillä, kumartui, ryösti hänen
kädestään pensselin, tarttui hänen hiuksiinsa keskeltä päälakea ja veti
pensselillä suoraan nenän poikki.
Tyttö pelästyi todenperään, kun hän näki hänen leimuavan suuttumuksensa
eikä tietänyt miten se päättyisi. Mutta sitte, tuntiessaan hänen lujan
ja samalla hellävarovan kosketuksensa, tunsi hän ihmeellisellä ilolla
hänen kätensä hiuksissaan; ja purskahti onnellisena nauramaan ja
hankasi nenäänsä ja haukkui samalla hänen jälkeensä. Mutta hän oli jo
poissa.
Siitä lähtien nukkui Jan Guldt yönsä penkillä ikkunan alla, nousi
neljältä, luki läksyt samassa paikassa missä oli nukkunut, meni sitte
kouluun, sieltä veneenrakentajan luo työhön, ja nousi usein vasta
iltamyöhällä ylös vanhaa tykkiä kohti.
Sattui niin, ettei kotona eikä liioin koulussa ollut ketään hänen
entisistä laivatovereistaan; veneenveistäjien kanssa ei hän, heidän
ammattiensa erilaisuuden vuoksi, myöskään ystävystynyt. Niinmuodoin
jäi hän aivan yksin ja hänen ainoana ilonaan oli — ja se ilo olikin
kumma ja ihmeellinen —, että hän monta kertaa päivässä sai kääntää
päätään hintelän, harmaan tytön puoleen, kun tyttö hiekan läpi taivalsi
veneelleen ja aina juuri sillä kohdalla, missä hänen hiuksiaan oli
pörrötetty, pitkin, mykin katsein tuijotti poikaan. Hänen kouluaikansa
mahtoi olla hyvin lyhyt, syömiseen ja juomiseen ei hän myöskään
tuhlannut paljon aikaa ja vielä vähemmin koulutöihin, vaan hän ajelehti
veneessään pitkin virtaa, joskus yksinään, mutta tavallisesti meluavan
nuorisojoukon kanssa, jonka päällikön osaa hän näytteli helein äänin.
Vaikeutta tuotti nuorelle miehelle, ettei hän sunnuntaisin saanut
päivällistä enempää kuin illallistakaan. Eukolle tykin mäellä hän
sanoi syövänsä erään ystävän luona; veneenveistäjä ei mahtanut
ymmärtää, että hänen raha-asioidensa tila todella oli niin toivoton
eikä kutsunut häntä luokseen. Niin hän siis jäi sekä päiväksi että
illaksi kuljeskelemaan niiden satojen ihmisten joukkoon, jotka
sunnuntaisin elävöittävät rantaa. Hän karkoitti nälkää ja tappoi aikaa
katselemalla rannalla leikkiviä lapsia. Niin kului päivällisaika
siedettävästi. Mutta kun neljän tienoissa kaikki vuoronperään rupesivat
vetämään taskuistaan eväitään ja upottivat pienet kasvonsa tanakoihin
leipäviipaleisiin, läksi hän vastavirtaa kulkemaan Nienstedteniin päin,
istuutui siellä veneen laidalle ja pieksi säännöllisessä tahdissa
hiekkaa jalkojensa juuressa vitsalla, jonka oli taittanut pajusta.
Kun ei hänellä ollut varaa ostaa kiiltokauluksia, oli eukko
lahjoittanut hänelle punaisen silkkiliinan, jonka hänen miesvainajansa,
entinen Ottensenin haudankaivaja, oli toimittanut hänelle. Eräänä
päivänä piti tämän kaivaa uudelleen vanha hauta ja silloin oli hän
tavannut viereisen haudan arkun, jossa lepäsi vanha senaattori,
aikoinaan pinttynyt poikamies ja elinkautinen sydäntensärkijä, lahona
ja jonkun verran avoinna. Hän oli silloin vainajan kaulassa nähnyt
houkuttelevan punaisen silkkiliinan, neljänkymmenen vuoden perästä
vielä varsin hyvin säilyneenä, ja ajatellut: »Mitä senaattori, pelkkä
luuranko, enään tekee kauniilla silkkiliinalla?» Ja niin oli hän
tuonut liinan kotiin. Vaimo oli kyllä silittänyt sen, liikutellen sitä
sormensa päillä, mutta kaulaansa ei hän saanut sitä pannuksi eikä
mieskään voinut taivuttaa häntä siihen. Jan Guldt, joka aina mielellään
oli ollut tekemisissä pirun kanssa, kävi kärkkäästi kiinni huiviin. Ja
niin liehui vanhan senaattorin lystillinen kaulaliina, joka päistään
oli ihailtavan leveä ja koristettu lemmenkukka-ompeleella, nyt Jan
Guldtin ruskean kaulan ympärillä. Se liikahti joka iskulta, jonka hän
läjäytti hiekkaan ja kutitti joka tuulenhenkäyksen käydessä sorjasti ja
norjasti parranituja sysääviä poskia, joissa nuori, kuuma veri kiersi.
Kuudentena tai seitsemäntenä sunnuntaina, kun hän illallisen aikaan
taasen taivalsi Nienstedteniin, ymmärsi pieni Eva Gött, joka aina
vilkkain silmin seurasi häntä, millä kannalla hänen asiansa olivat;
otti muutamia hyvillä särpimillä höystettyjä voileipiä, astui
veneeseensä ja sousi syvään ja levottomasti hengittäen hiljaa hänen
jälessään, laski maihin sille kohdalle, missä hän oli asettunut
istumaan veneen laidalle, paalutuksen luo, nousi rannalle, astui
hitaasti kiveltä kivelle ja jäi seisomaan, häneen katsoen.
Nuorukainen kuvitteli parhaillaan miten hän kapteeniksi päästyään
joka sunnuntain päivälliseksi keitättää itselleen hernerokkaa, jossa
on lihavan- ja laihanjuovikasta sianlihaa, ja läjähytteli, silmät
palaen hiljaisessa kiukussa, kuivaa hiekkaa. Samassa kuuli hän
askeleet paalutukselta ja näki tytön tuijottamassa häneen. Hän karkasi
kiukkuisena pystyyn: »Mitä te täältä haette?» sanoi hän. »Mitä te
minuun tuijotatte! Olenko minä mikä ulkomaan elävä?»
Tyttö oli, maansa lapsena ja itsekin kummallisena ihmisenä, tottunut
kummallisiin ihmisiin ja asioiden hitaaseen kehittymiseen. Hän jäi
siis rauhallisena paikoilleen ja odotti. Mutta hetken perästä, kun
nuorukainen vain harvoin katsoi häneen eikä asia mitenkään tahtonut
luistaa, iski tyttö katseensa paaluun, tönäisi sitä ja virkkoi
jokseenkin ääneen: »Sanoppas, mitä sinä tänään söit päivälliseksi?...
Mitäkö minä söin päivälliseksi? Pannukakkua, päällä sormenpaksulta
vattuhilloa.» Tyttö tönäisi vielä kerran vanhaa paalua ja sanoi:
»Sanoppas, mitä sinä tänään aiot syödä illalliseksi? Mitäkö minä aion
syödä? Munia ja voileipää, voita sormen paksulta.» Hän vaikeni ja
katsahti poikaan.
Tämä arveli tytön tahtovan ivata ja kiusata häntä hänen nälkänsä
tähden, karkasi pystyyn villin vihan vallassa ja hyökkäsi häntä kohti.
Tyttö koetti paeta päälletysten lepääviä kiviä myöten, mutta meni
aivan veneen luona nurin ja suojeli siinä, ollen pitkällään, laihalla
kädellään päätään, odottaen kovia iskuja ja katseli poikaan, silmissä
epätoivoisan rakkauden tuska.
Silloin huomasi poika, ettei tyttö ollut tarkoittanut pahaa ja käsitti
miten hänen laitansa oli, ja virkkoi epävarmana, tuntien jäsenissään
autuasta väristystä: »Sinä siinä?... Mitäs sinä sitte tahdot?»
Tyttö oli heti tointunut suuresta pelostaan, katseli, hänen silmiensä
sokaisemana ja rukoillen, häneen ja sanoi: »Minä en voi sitä kestää,
ettei teillä ole mitään syömistä», ja tarttui, vielä polvillaan,
veneeseen ja otti huonosti kääritystä paperista leivän. »Minä toin
tämän teille», sanoi hän.
Nuori mies punastui punertavia hiuksiaan myöten ja purki tuimasti
tulemaan: »Se on mahdotonta! Sehän on ihan mahdotonta! Kuinka sinä
olet niin tyhmä? Pitääkö minun syödä sinun kädestäsi? Mene matkaasi!
Vesille!» ja hän viskasi ankkurin veneeseen.
Tyttö päästi kätensä, joka piteli eväitä, vaipumaan ja sanoi
hämääntyneenä: »Miksi te nyt ette voi? Kelpaahan teille vanhan lihavan
eukonkin ystävyys, vaikkei eukko ole edes siistikään... Miksei sitte
minun?»
Pojan vastaus viipyi. Hän viittasi vaan tyttöä astumaan veneeseen.
Mutta kun ei hän liikahtanut ja yhä katsomistaan katsoi häneen,
suupielet vavahdellen ja silmät täynnä kyyneliä, hyökkäsi poika hurjana
häntä vastaan ja sanoi, silmät leimuten ja häpeäänsä ja alennustaan
raivoten: »Jos sinun pitää tulla vaimokseni, niin enhän minä voi antaa
sinun ruokkia itseäni. Sopiiko minun syödä sinun kädestäsi ikäänkuin
minä olisin siipirikko varis? Sopiiko minun, sinä tyhmä tyttö? Mene
matkoihisi!»
Silloin astui tyttö hitain askelin ja vavisten veneeseen, kuunteli
kummaa, suloista soittoa sydämessään ja tarttui airoihin. Kun hän oli
saanut airot käsiinsä ja hänen piti työntää vene rannasta, valtasi
hänet kumma halu katsoa poikaan, mutta häveliäisyys ja arkuus johtivat
hänen katseensa muualle. Sekavan, ihmeellisen autuuden vallassa läksi
hän menemään.
Mutta nuorukainen jäi synkkänä katsomaan hänen jälkeensä. Kaikkia
päähänpistoja ja mielijohteita tuollaiselle tytölle saattaakin tulla!
Eihän se sellainen, käy päinsä! Ei sellainen alku kelpaa perustukseksi
yhdyselämälle! Ruveta syötättämään itseään niinkuin varis, joka on
menettänyt siipensä? Tai niinkuin pieni, keltainen kanarilintu? Ja
nuorukainen nyökytti päätään hänen perässään ja sanoi: »Kyllä minä
sitte hänelle näytän, mikä sopii!»
Siitä lähtien eivät he koko kesänä puhuneet keskenään ainoaa sanaa,
katsoivat vaan kaukaa toisiinsa; ja ainoastaan silloin kun tiesivät,
ettei toinen sitä huomaa. He kehräsivät kumpikin haarallaan toistensa
ympärille kummia uskon, odotuksen ja toivon kuvia ja tunkivat yhä
syvemmälle tuohon leimuavaan, haaveelliseen rakkauteen, johon vaipuvat
voimakkaalla aistillisuudella rakastavat ihmiset, ihmiset, joita heidän
arka puhtautensa ja luonteensa hitaus pidättää puhumasta suhdettaan
selväksi.