»Hiljaa!» sanoi Mestari synkkänä. »Se on mieletöntä puhetta!
Tiedäthän sinä, että on luvallista ottaa airoja, viskaimia, hankoja,
liikoja köysiä ynnä muuta sellaista; jopa kokonainen jolla, kunhan
vaan ei joudu kiinni. Mutta kurilla ajaa vene täyteen vettä — se
ei ole luvallista. Sellaista ei saa tehdä, Eva Gött! Purjehditaan;
purjehditaan hyvin; purjehditaan reilusti; jopa purjehditaan joskus
nurinkin, kun intohimon hetki lyö. Mutta ei purjehdita leväperäisesti;
ei purjehdita laapparimaisesti; ei purjehdita kunnottomasti eikä
kaadeta venettä kurilla. Ajatteleppa hetkinen ja sano: miten se saa
alkunsa sielussasi? Mikä ensinnä tunkee aivoihisi? Uteliaisuus, sanot,
miten Hongankolistaja haroisi kokoon jalkansa?»
»Niin», sanoi tyttö ja katsoi häneen mielistellen. »Tämän asian laita
on aivan samoin kuin meidän vanhan hiirenloukkumme siellä kotona.»
Kaikilta menivät suut auki. Suuri Hongankolistaja päästi karhean huudon.
»Hiljaa!» sanoi pieni Mestari hyvin säälivästi. »Jatka, Eva Gött!
Koetappa sanoa, mitä yhtäläisyyttä on sinun häpeällisen tekosi ja
teidän vanhan hiirenloukkunne välillä.»
Tyttö katsahti taasen kaikkiin ja sanoi: »Kun minä illalla olen
virittänyt loukun, niin se tavallisesti laukeaa itsestään aivan
ilman syytä, joskus puolen tunnin päästä, joskus keskellä yötä. Niin
minussakin joku laukeaa, ihan äkkiä, ilman syytä, milloin missäkin.»
Kaikki nyökkäsivät päätään täynnänsä ymmärtämystä, ikäänkuin olisivat
sanoneet: niin mekin ajattelimme!
Pieni Mestari viittasi, hiljaisuutta vaatien. »Sinä tahdot siis
sanoa, että se on jotakin aivan käsittämätöntä, jotakin salaperäistä;
se johtuu pimeästä syvyydestä, jossa henget ja kummitukset pitävät
peliään, aivan kuin Beowulfissa, joka on kummitellut jossakin näillä
tienoilla.»
Jan Guldt, joka ei tietänyt mitään Beowulfista, sanoi äkkiä kiivaasti:
»Tietysti se johtuu syvyydestä, nimittäin hänen sukunsa syvyydestä,
hänen esi-isistään tietääkseni.»
Kaikki kääntyivät katsomaan, hämmästyneinä siitä, että hän sekaantui
tähän kunnianarvoiseen toimitukseen, joka oli Mestarin yksinoikeus,
ja hänen kasvoistaan, joista loisti mitä kirkkain hyvyys. Eva Gött
katsahti hänkin häneen ja ajatteli autuaana: »Sinä rakas, rakas,
ihmeellinen ihminen!»
»Kuinka niin?» kysyivät kaikki.
»Niin», sanoi nuorukainen ja nauroi. »Varmaan hän on perinyt
luonteensa esi-isiltään. Hänen vanhempansa tai isovanhempansa, tai
vielä kauvemma taaksepäin, esivanhempansa ovat kai olleet yksinäisiä,
ihmeellisiä ihmisiä. Joku on ehkä, viikkokausia yksinään ajelehtiessaan
kalastuskaljaasissaan Pohjanmerellä, pannut kajuuttansa pöydälle
kuolleen kampelan ja sitte rakentanut sille hautakummuksi pyramiidin
kovista vehnäsämpylöistä, joita hänen vaimonsa pani hänen evääkseen ja
joka hautapatsas hänen suureksi hämmästyksekseen aina romahti alas.
Hänen vaimonsa taas on samaan aikaan, yksin maatessaan vuoteessaan,
saanut sellaisen tavan, että hän kääntyy kaikille neljälle puolelle ja
joka kerta kysyy: missä viides puoli on? Ja niin poispäin. Varmaan hän
polveutuu sellaisista ihmisistä. Näkeehän sen hänestä.»
»Nyt te näette», sanoi tyttö suuremmoisesti, »ettei minussa ole mitään
syytä!»
»Ei suinkaan niinkään», sanoi nuorukainen kiihkeästi ja iloisen
tiukasti. »Hänen velvollisuutensa on, kun isovanhemmat hänessä nostavat
harmaata päätään, hillitä kummaa mieltään. Kun pata äkkiä rupeaa
kiehumaan yli laitainsa, täytyy hänen sanoa: top tykkänään! ja uuden
päähänpiston avulla äkkiä nostaa se kylmille kiville.»
Tyttö tunsi hänen silmissään polttavan rakkauden ja värähdys karkasi
läpi koko hänen ruumiinsa, hämmentäen hänen kuumaa sielupahastaan
niin, ettei hän saanut käsiään, jotka hän nosti sitaisemaan hiuksia
ohimoiltaan, muuta kuin korvien kohdalle. Siinä hän sitte istui kuin
mikäkin herttainen pieni hirtehinen ja katsoi häneen ujon riemuisana.
Mutta Hongankolistaja huusi suurella äänellä: »Kuka sitä uskoo?» ja
silmäili rajusti ympärilleen. »Kuka luottaa noihin kasvoihin, joita
hän nyt näyttää? Puheet sikseen! Hänen tekonsa osoittaa sellaista
kunniattomuutta ja Klubissa nousee tänä iltana niin kamala pilkka,
että minä ehdotan, että me syöksemme hänet alas tähän syvyyteen, joka
samalla vertauskuvallisesti osoittaa, että me syöksemme hänet pois
yhteydestämme ja että hän kuuluu syvyyteen.»
Tyttö ryömi hiukan huolissaan kaiteen laidalle katsomaan ja näki, että
se oli jyrkkä, mutta että siitä silti saattoi luisua alas, ja sanoi:
»Sinun, Hongankolistaja, sopisi laskea tästä. Silloinpa tekisit kerran
jotakin suuren suusi arvoista. Ja jotta suusikin saisi siitä jotakin
huvia — koska se on huvinhaluisin osa sinussa — sallisimme me sinun,
liukuessasi, mylviä kymmenen sonnin voimalla.»
Hongankolistaja konttasi laidalle, katsoi alas ja sanoi: »Liian
jyrkkää. Kyllä siitä pääsee nopeasti alas, mutta millä tavalla!»
Kaikki polvistuivat nyt katsomaan alas jyrkänteen laidalta. Se saattoi
olla kolmenkymmenen metrin korkuinen ja he näkivät kyllä, että pinta
oli korea ja siloinen, mutta sanoivat kaikki: »Se on aivan liian
jyrkkä.»
Jan Guldt, joka usein oli katsellut yli aaltoilevan meren korkean
prammitangon nenästä ja joka kuni nuori metsäkoira himoitsi kaikkea
uhkarohkeutta, katsahti hänkin alas ja sanoi hiljaa ja äkäisesti
itsekseen: »Jos tahtoo, niin toki siitä pääsee?!» Hän ei enään
tuntenut, että muuan käsi pehmeästi kosketti hänen hihaansa. Hän oli
kiskaissut takin yltään, ja hurjan tahtovana viskaten niskojaan,
käyttäen nostettuja käsivarsiaan peräsimenä ja kyntäen hiekkaa
takaraivollaan, liukui hän varmasti ja nopeasti alas, pudoten perillä
töppösilleen.
Hongankolistaja kehui laskua lujalla, tohisevalla äänellä. Pieni
Mestari sanoi moittien ja merkitsevästi: »Hän neuvoi Eva Göttiä
nostamaan päähänpistonsa tulelta; mutta itse puolestaan päästää hän
ne kiehumaan yli.» Karl Kröger oli käynyt kalpeaksi ja sanoi: »Hän
pitää aina kaikkia asioita kunnianasioina, omasta puolestaan, ja on
silloin ymmärtämätön, itsepintainen ja raju. Hänen isoisänsä, joka oli
kapteenina Hollmannilla, oli hänkin ollut sellainen raju ihminen.»
Eva Gött oli polvillaan kaitaan partaalla, nieli Jan Guldtia
silmillään, kääntyi ja sanoi suutuksissaan: »Älkää te höpiskö hänen
isoisästään. Jos hän miellyttää minua, niin mitä se teihin kuuluu?»
Silloin nauroivat kaikki ja sanoivat: »Kukapa tässä tahtoo teitä
eroittaa? Kaksi kuohuvaa pataa samalla tulella — siitä sitä vasta tulee
porinaa!»
Jan Guldt tuli takaisin ylös, hiukan kalpeana ja kylmin silmin.
Tytöt korjasivat pois ruuan. Pojat etsivät paikkaa ottaakseen pienen
päivällisunen.
Suuri Hongankolistaja korotti äänensä ja kysyi: »Missä sinä tahdot
maata, Eva Gött?»
Tyttö katsoi kiireesti ympärilleen ja huomasi, että hän näkee
Jan Guldtin, jos hän asettuu Hongankolistajan viereen. Hän sanoi
tekopyhänä: »Olenhan minä aina mielelläni sinun luonasi», ja asettui
hänen viereensä, pää hänen käsivarrellaan, jonka hän tyttöä varten oli
oikaissut pitkäksi.
Tyttö makasi siinä katsellen Jan Guldtiin, joka, nojaten päätään
nyrkkiinsä, silmäili yli vetten ja maitten eikä ensinkään tyttöön
päin, jotta ei hän liiaksi kiihtyisi, vaan nauttisi päivällislepoa
ja nukkuisi. Tyttö ei kuitenkaan ajatellut unta, vaan tahtoi kohdata
hänen silmänsä. Kun ei hän voinut sitä tehdä, kävi hän levottomaksi ja
liikahti.
Hongankolistaja kääntyi katsomaan häneen ja tunsi sekavin vaistoin,
että hän oli muuttunut, että hänen olentoonsa oli tullut uusi, tuore
sulo, ja sanoi hiljaa ja ärtyneenä: »Minä saatan kestää, jos sinä pysyt
alallasi. Jos sinä liikut... niin sitä en kestä.»
Tyttö ajatteli: »Mitä minä tuosta suuresta miehenkänttyrästä?» Pysyi
hetken alallaan ja liikkui sitte taas.
Silloin sanoi mies toisen kerran vakavammin: »Sinä olet tänään
toisellainen kuin muuten, Eva Gött. Minulla ei ole mitään sitä vastaan.
Mutta sinä pysyt nyt alallasi. Muuten tapahtuu jotakin, jota et koskaan
ole kokenut.»
Tyttö ajatteli taasen: »Mitä minä tuosta suuresta miehestä?» pysyi
hetken alallaan ja liikkui sitte taas.
Silloin sanoi mies kolmannen kerran, kuten sanoo rehellinen ihminen,
ollen suuressa hädässä, hiljaa ja vakavasti: »Eva Gött, minä en kestä
sitä; minä olen kuolevainen ihminen. Pysy alallasi, muuten tapahtuu
jotakin kauheaa.»
Tyttö ajatteli taasen: »Mitä minä tuosta suuresta miehestä?» ja pysyi
hetken alallaan. Liikkui sitte taas.
Silloin taivutti mies käsivarttaan, jolla tyttö makasi, veti hänen
päänsä luokseen ja suuteli häntä niin että hän oli tukahtumaisillaan.
Hämmästys, tuska ja raivoisa viha olivat iskeneet tyttöön, sentähden
hän ei saanut henkeä kulkemaan.. Ja hän pyörtyi siihen paikkaan, ensi
kerran eläissään.
Jan Guldt oli kaiken aikaa salavihkaa seurannut kohtausta ja arveli nyt
tytön kurkistelleen häneen nähdäkseen olisivatko he varmassa turvassa.
Siellä he sitte salaa suutelivat ja kaarestivat ja olivat kai usein
ja aina tehneet sillä tavalla. Hän hoippui kalman kalpeana pystyyn ja
syöksyi ääneti pensastoon, joka hänen jälessään meni umpeen.
Hän syöksyi pois. Hän kaivoi kädet silmäkuoppiinsa, joiden silmät
olivat kauhuissaan siitä mitä ne olivat nähneet ja yhä näkivät.
Täydelleen vailla tajuntaa, epätoivoissaan, kauhuissaan juoksi hän
pitkin valoisaa, hiekkaista tannerta, maaseudulle päin, ja juoksi
sillä lailla tuntikausia. Vihdoin istuutui hän kuivan kuusen alle,
istui siinä kauvan ja tuijotti hengittää läähättäen yli maiden ja näki
elämänsä täydellisen hävityksen. Kuumat kyyneleet syöksyivät silmistä.
Muutaman tunnin perästä pääsi hän niin pitkälle, että kävi kiinni
rintaansa ja pakoitti hengitystään käymään hitaammin, ja tavoitti
raivoisalla voimalla mielenmalttia.
Ja siinä kootessaan itseään ja pakoittaessaan kauhua kuuliaisuuteen,
syöksyi hän luonteensa mukaisesti yhä eteenpäin ja joutui, yhtäpäätä
raivottuaan, jääkylmään ilkkuun: onnettomuutta onnettomuuden päälle —
se oli hänen osansa! Häpeää ja köyhyyttä! Ja orpoutta ja yksinäisyyttä
ja uskottomuutta! Oli aivan mieletöntä miten hänen kävi ja miten
yleensä maailmassa kävi! Mutta kai hän sen kestää! Voihan ihminen
yksinkin kulkea tietään maailmassa ja tehdä oikein ja pitää kiinni
oikeuksistaan, ykskaikki auttavatko Jumala tai ihmiset häntä vai
eivätkö.
Tuntikausia harhaili hän vielä korkealla, kuivalla tantereella, kulkien
kukkulalta kukkulalle, petäjäryhmältä petäjäryhmälle, pusertaen
käsiä rintaansa vastaan hengittääkseen tyynemmin, ja jäykistyen
jäykistymistään puiden kaltaiseksi, joiden keskellä hän seisoi,
jäykkien, kalseiden puiden, jotka kasvoivat kuivassa, hiekkaisessa
kamarassa. Oli jo iltahämärä, kun hän pääsi Oevelgönnen tielle ja eukon
asunnolle.
Kun hän astui matalaan huoneeseen, jonka tuuheat lehmukset jo olivat
tehneet pimeäksi, istui vanha vaimo sukankutimineen tavanmukaisella
paikallaan muurin luona. Rahilla ikkunan alla, jolla nuorukainen oli
sekä nukkunut että lukenut, istui vanhempi mies, pieni, kapea pää
lyhyeksi ajettuna ja terävät, vilkuilevat silmät kuumeen kiillossa.
Jan Guldt tiesi paikalla, että hän oli eukon poika ja hämmästeli, että
hän oli sen näköinen. Juominen ei vielä ollut vienyt mitään kasvojen
terävyydestä; se oli vain lisännyt kuumeen loistetta silmiin.
»Tuossa hän on», sanoi vanhus pojalleen.
Pursimies kumartui eteenpäin, laski kätensä pöydänkulman ympäri ja
katseli arasti etsivin silmin Jan Guldtin silmiin, jotka olivat kylmät
ja terävät kuin veitset, ja sanoi houkuttelevalla, pakottavalla
äänellä: »Sanoppas... eikö sinua haluttaisi... tehdä matkaa Anna
Hollmannilla... juuri Anna Hollmannilla?»
Jan Guldt sanoi hämmästyneenä ja ylpeästi: »Minkätähden minä sitä
tekisin?»
Pursimies siirsi kättään jonkun verran etemmä pöydän laitaa pitkin,
pusersi sitä niin, että hänen laihan, ruskean kätensä rystyset kävivät
valkeiksi, ja sanoi: »Sinun ei muuta tarvitse kuin sanoa että lähdet
mukaan!»
Nuorukainen sanoi kylmästi ja ivaten: »Sen tiedän. Teiltähän aina
lähdetään karkuun niin pian kun vaan voidaan.»
Pursimies painoi laihaa rintaansa pöytää vastaan ja sanoi silmät
pullistuneina ja käheällä äänellä: »Eikö sinua haluttaisi kerran
purjehtia laivalla, jolla isäsi ja isoisäsi on purjehtinut? Ja...
kuuleppas... Madeirasta saamme matkustajan: Hans Hollmannin,
pää-isännän. Eikö sinua haluttasi kerran likeltä nähdä Hollmannia?»
Silloin välähti kätketty tuli esiin Jan Guldtin silmistä. Niin... niin!
Se tuli oikeaan aikaan! Niin juuri.. Hollmannin kimppuun! Niin! Mitäpä
hänellä edessä muutakaan? Tämä on juuri hänen mielensä mukaista!