Kun he pitkältä matkaltaan palasivat Hampuriin, sanoi Jan Guldt hyvästi
kaikille, Karl Krögerillekin, jonka jo muutaman päivän päästä oli määrä
lähteä merille uudella laivalla; ja läksi myöhäisenä iltana kävelemään
Blankeneseen.
Mutta turhaan rytyytti hän ovea ja turhaan koputti- hän keittiön
ikkunaan. Pitkän, äänettömän ihmettelyn perästä huomasi hän suuren,
harmaan pahvipalan riippumassa nuorasta ovenkääkässä. Hän otti tikut
taskustaan, veti tulta ja luki: Ȁitisi kuoli kaksi viikkoa sitte.
Koska hän sairasti kahdeksan viikkoa ja sai hoitoa, lääkärinapua ja
rohtoja, niin hänen omaisuutensa meni siihen, etkä sinä niinmuodoin
ole saapa mitään perintöä. Sukulaisten puolesta: Topias Guldt vanhempi
Sechslingstreppen varrella.»
Hetkisen seisoi hän liikkumattomana ja kuunteli pienen asumuksen
seinivierellä. Hän ei voinut ymmärtää, että tämä olisi totta,
varmaan heti täytyisi kuulua hiljaista astuntaa ja salvan viipyen ja
epäluuloisesti siirtyä syrjään. Sitte laskeutuisi laiha, kankea käsi
hetkiseksi hänen käsivarrelleen ja käsivartta myöten karkaisi suloinen
vavistus aina rintaan asti ja sydän rinnassa sylkähtäisi kuumana. Mutta
ei kuulunut mitään. Silloin päästi hän salvan, johon hän odottaessaan
oli laskenut kätensä, irti, ja jäi siihen paikkaan seisomaan. Hän
koetti käsittää, ettei äitiä enään ole hänen elämänsä lämpimässä
pyhätössä ja ettei hänellä enään maailmassa ole kotia. Hän kääntyi pois
ja kulki, pää painuksissa, valoisassa yössä pitkin rantatietä, kiipesi
sitte ylös jyrkkiä portaita ja itki siinä, missä tiheä pensaikko
molemmilta puolilta yhtyy, itki niin kauvan kuin maittoi. Ja palasi
sitte Hampuriin.
Seuraavana päivänä meni hän Altonaan ja ilmoittautui kouluun, kuten
hänen tarkoituksensa alunpitäen oli ollut, niiltä ajoilta asti,
jolloin rahat vielä olivat hänen hallussaan. Sitte osti hän kaikki
välttämättömät koulutarpeet, kuten sekstantit, piirustuslaatikot,
kirjat ja paperit, ja siihen menivät kaikki hänen rahansa. Vihassaan
Jumalaa ja ihmisiä vastaan tunsi hän selvästi vain sen asian, että
hänen täytyy ajaa läpi tämä tuuma, vaikka pitäisi valvoa silmät puhki
tai kuolla nälkään.
Hän oli ajatellut, että jossakin koulun likellä olisi hankittava sen
verran työtä, että saisi siitä asunnon ja ruuan, ja hän läksi paikalla
— oli jo ilta — hakemaan. Hän kiersi muutamia katuja ja katsahti
erinäisille pihamaille, joilla oltiin työssä; mutta hän huomasi, että
joka työn ääressä oli tekijä eikä viitsinyt kysyä. Koko yritys näytti
alunpitäen epäonnistuvan.
Hän tuli nyt Altonasta Oevelgönnen seutuville, jossa vielä siihen
aikaan pienten, kaltevien puutarhojen yläpuolella oli rivi vanhoja
olkikattoisia asumuksia. Yksi niistä, joka vielä tänäkin päivänä
pysyttelee paikoillaan, on erittäin vanha ja matala. Lisäksi tuntee
joka mies sen siitä, että ihan sen edessä, ruosteisella jalustalla
seisoo vanha tykki, suu auki satamaan päin.
Hänen astuessaan kuoppaista tietä, istui alhaalla, sen asumuksen
edustalla, missä tykkikin oli, ruskealla puurahilla pieni, vanha
akka, köyhän vaatteissa, käpertyneissä työkäsissään paksu, sininen
sukankudin. Nuori mies katsahti ympärilleen, olisiko likellä ihmisiä —
sillä häntä hävetti lyöttäytyä puheisiin vanhan, nyrpeän akan kanssa
— ja kysyi sitte kiireesti kysyttävänsä: tiesikö vaimo mistä hän
voisi saada työtä muutamaksi tunniksi päivässä. Vaimo nosti päätään
ja katsahti uteliaana hänen rohkeisiin kasvoihinsa. Hän ei oikein
ymmärtänyt häntä, siirtyi hiukan syrjemmälle ja lausui vanhan ihmisen
malttavalla tyyneydellä: »Istu tähän ja kerro, mitä sinä oikein tahdot
minusta.»
Nuorukaisen piti siis istuutua ja hän kertoi lyhyesti ja selvästi,
kaiken aikaa läjäytellen kädellä polveensa, että hänen asiansa nyt
olivat sillä kannalla, että hänen piti saada työtä. Hänen ei ollut
kovinkaan vaikea selvitellä eukolle tätä kaikkea, koska pieni tanakka
eukko tuntui hänestä niin kumman näköiseltä, ikäänkuin hän olisi
ollut Punahilkan isoäiti tai joku muu henkilö, jolla ei ollut mitään
tekemistä nykyisen ajan ja sen kurjuuden kanssa. Eukko kutoi kaikessa
rauhassa sukkaansa, vain silloin tällöin katsahtaen ylös tai tien
päähän, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakin.
»Eikö sinulla sitte enään ole vanhempia elossa?» kysyi hän.
Nuorukainen kertoi äitinsä juuri kuolleen. Isä taas oli nuorena
miehenä, kuten ennen häntä isoisä, jäänyt Hollmannin laivalle. »Isoisä
kulki kauvan Hollmannien asioilla.»
»Vai niin vai», sanoi eukko. »Vai jäivät molemmat Hollmannin laivoille!
Niin, niin... paljon ne ovat ottaneet hengiltä ihmisiä! Niin... niin!
Mutta mitäs te sille voitte? Toisella ihmisellä on toisellainen luonto
kuin toisella. Koska Jumalan täytyy tulla toimeen kaikkien kanssa, niin
täytyy meidän myöskin.»
Nämä sanat vimmastuttivat nuorukaista siihen määrään, että hiukset
hänen lakkinsa alla nousivat pystyyn. Hän virkkoi, silmät villeinä
vihasta: »Sitä mieltä en minä ole, jumalavita! Jumala saisi rangaista
heitä rutolla ja helvetillä ja ihmiset saisivat nostaa heidät jaloista
riippumaan, kunnes he kuolisivat.»
Vanhus huojutti hitaasti, sukkaansa kutoen, päätään. »Kun ihminen
tulee vanhaksi», sanoi hän, »niin hän tietää, ettei maailmassa käy
niinkuin hän tahtoisi; ja kuitenkin hänen täytyy kestää. Ajatteleppas,
että minun ainoa poikani jo neljäkymmentä vuotta kulkee Hollmannin
laivalla... aina samalla, Anna Hollmannilla! Pursimiehenä. Se se on
jotakin!»
Nuorukainen kalpeni kiukusta. »Menkää muille puhumaan sellaisia!» sanoi
hän. »Voihan sitä ottaa hyyryn Hollmannille, jollei enään mistään
muualta saa paikkaa, taikka jos uhalla ja pilkan vuoksi kerran tahtoo
tehdä sellaisen matkan, jotta siitä sitte voisi puhua ihmisille. Mutta
vuosikausia?! Neljäkymmentä vuotta Anna Hollmannilla!»
Vanhus jatkoi tyynenä työtänsä. »Hän ei yleensä puhu siitä», kertoi
hän. »Mutta välistä, kun hän on hulluna ja hurjana — hän on nimittäin
vähän viinoihin menevä — sanoo hän olevansa naimisissa Anna Hollmannin
kanssa. Ja sanoo olevansa katolisella tavalla, niin ettei saa eroakaan.
Ja kyllähän minäkin sen uskon että ne ovat kokeneet paljon yhdessä.
Ensinnä kuusikymmenluvulla kuljetti Anna Hollmann puolet Meklenburgia
Amerikkaan, ja sitte seitsenkymmenluvulla neekerejä Afrikasta
Brasiliaan. Ja kaikenkarvaisia muita retkiä lisäksi. Eipä taitanut
yksikään olla kehuttava!... Mihin sinun isoisäsi sitte läksi Hollmannin
laivalla?»
»Brasiliaan, tai jonnekin Brasilian rannikolle», vastasi nuorukainen.
»En tiedä tarkemmin.»
»Vai niin!» sanoi eukko. »Varmasti nekin ovat olleet kurjia matkoja.
Brasilian rannikolle!»
»Niin», sanoi nuorukainen. »Meidän suku on arvossapidettyä väkeä
Blankenesestä ja minun isoisäni oli kunnioitettu mies, vaikka
sanotaankin hänen olleen vähän kiivasluontoisen. Älkää puhukokaan
hänestä. Kuka sitä tietää, mikä hänet johti siihen. Puhukaa te
Hollmanneista, jotka sata tai kaksisataa vuotta ovat nylkeneet ihmisiä
kurjilla laivoillansa ja saattaneet semmoiset määrät kunnon väkeä
hukkumaan!»
Vanhus huojutteli päätään ja puuttui puhumaan hitaasti ja
perinpohjaisesti: »Vanha Dierks ja minä — vanha Dierks on jo
viisikymmentä vuotta ollut kuskina vanhalla Hollmannilla ja minä
palvelin siellä nuorena tyttönä muutamia vuosia — me teemme aina pientä
pilaa vanhasta Hollmannista. Ymmärräthän sinä, äijästä, joka kuljetti
meklenburgilaiset ja neekerit meren poikki. Hän on jo sivuuttanut
yhdeksännen kymmenennen ikävuotensa, mutta hän ajelee vielä joka
keskiviikko ja lauvantai Elben rantatietä. Ihmiset puhuvat hänestä
paljonkin, sanovat ettei hän kuole, kun hänellä on niin paha omatunto.
Mutta me, minä ja vanha Dierks, tiedämme asian; se ei ole ensinkään
niin, vaan se on sitä, että raha tuottaa hänelle niin paljon iloa,
ettei hän raaski luopua siitä. Keskiviikkoisin ajaa vanha Dierks hänet
aina tänne minun luokseni ja sitte me teemme hänestä pientä pilaa...
Kas, tuollahan hän jo tuleekin.»
Ylhäiset kaleesit, edessä virkeät hevoset, kääntyivät mäeltäpäin, tulla
viilettivät tietä pitkin ja pysähtyä nykäyttivät pienen ruskean rahin
eteen. Vaunun kulmassa istui, tai oikeammin makasi, rintaa myöten
kirjavan, jättiläiskokoisen tiikerintaljan peitossa, ikivanha mies.
Hänen päänsä oli pieni kuin neljäntoistavuotiaan pojan, keltainen ja
kauttaaltaan rypyillä.
Vanha vaimo pysyi levollisena istumassa penkillään eikä hänen
työnsäkään pysähtynyt. »No», virkkoi hän tuttavallisesti, »mitäs
rikkiviisaita asioita te nyt tällä viikolla olette hautonut, Hollmann?»
Vanhus hymähti, hyvillään mairittelusta, mutta nosti samalla vakavasti
pientä, kellertävää kättään ja lausui silmät suurina päässä: »Kaikki
on ollut päin hongikkoa! Päin hongikkoa! Olisin voinut ansaita paljon
enemmän rahaa.»
Eukko pudisti kuteessaan päätään ja sanoi rehellisen vakuuttavasti,
ikäänkuin hän olisi rauhoittanut lasta: »Ei, ei, Hollmann!...
Älkää te nyt vanhoilla päivillänne panko päähänne sellaisia! Te
menettelitte ihan oikein. Mitä te annoittekaan vanhasta preussilaisesta
siirtolaistaalarista?»
Vanha herra hymyili ystävällisesti; »Siinä kuuden- ja seitsemäntoista
killingin vaiheilla.»
»No niin», kehaisi eukko yhä kutoen ja tuskin katsettaan nostaen:
»Onhan se hyvä kauppa!? Ja sitte te vielä loruatte, että koreista
aivinoistanne ja suurista liikkiöistänne siellä meni niin korkea tulli,
että olisi ollut parempi myydä ne täällä. Ja aivinat ja liikkiöt te
vielä lisäksi saitte melkein ilmaiseksi. Kyllä te vaan olette ryövännyt
aika tavalla, Hollmann! Ja merellä saivat ihmiset vielä nähdä nälkää,
ja aika tavalla!»
Vanha herra myhähteli tyytyväisenä itsekseen, kuten vahingoniloinen
poikaviikari. »Viisashan sitä olla pitää!» sanoi hän vanhalla, kimeällä
äänellään. »Viisashan sitä olla pitää! Ne ne olivatkin aikoja! Ei
valtion tarkastusta! Se oli pääasia: ei valtion tarkastusta! Eikä
julkisuutta paljon ensinkään! Kauppaa sai hieroa niin paljon kuin
halutti.»
»Miljoonia te olette ansainnut», sanoi eukko.
Vanha mies hymyili hyvillään mairittelusta; ja kuten turhamainen tyttö
ystävättärien seurassa tahtoo johtaa keskustelun toisesta ihailijasta
toiseen, sanoi hänkin hymyillen: »Mutta sitte minä tein erehdyksen.
Mustat, jotka minä sitte kuljetin Brasiliaan... minun ei olisi pitänyt
sulloa niitä niin piukkaan. Niitä kuoli liian paljon; kerrankin enemmän
kuin puolet. Ne olivat suuria vahinkoja.»
Kuski, joka leveänä ja jäykkänä istui pukilla, piiska pystyssä korvan
ja hatunreunan juuressa, käänsi kasvonsa, muuten muuttamatta asentoaan,
ja virkkoi yksivakaisena: »Anna hänelle aika lailla. Kyllä hän sietää!
Väkevämpää tupakkaa.»
Eukon tasaista kutomista jatkui keskeytymättä. »No niin», sanoi hän,
»siitähän hyvästä teidän Henrikki poikanne istuukin kuivalla saarella
Brasilian edustalla Anna Hollmannin kapteenin kanssa. Mikäs sen saaren
nimi onkaan?»
»Fernando Noronhalla he istuvat», sanoi kuski, kääntämättä jäykkää
päätään.
Vanha herra koetti hiukan taivuttaa päätään ja virkkoi hiljaa, silmät
pystyssä. »Mahtavatko he vielä olla hengissä?»
Kuski käänsi jonkun verran päätään ja sanoi: »Hän pelkää Henrikin vielä
palaavan vaatimaan perintöosaansa.»
»Mitähän he siellä mahtavat saada syödäkseen?» sanoi vanha vaimo. »Ei
suinkaan muuta kuin heinää ja kasimatoja.»
Vanha herra myhäili tyytyväisenä. »Hyvä vaan, että on siellä», sanoi
hän. »Hyvä vaan! Hän olisi antanut kaiken mennä! Kaiken!»
»Se ei ole totta», sanoi kuski tyynesti eukolle, »se on selvä valhe.
Henrikki ei ensinkään ollut sellainen. Hän oli vaan parempi kuin muut.
Hän oli hyvä ihminen ja piti vanhuksen likaisia vehkeitä silmällä.
Siinä se oli.»
Vanha herra ei ensinkään näyttänyt kuulevan mitä kuski puhui olkansa
yli. Hän viipyi vielä vangittujen luona Brasiliassa. Hän koetti taasen
taivuttaa itseään eteenpäin ja toisti hiljaa ja uteliaana: »Ovatkohan
ne siellä vielä hengissä? Molemmat sitkeitä poikia, sekä kapteeni että
Henrikki.»
»Niin», virkkoi eukko, »kyllä niiltä sitkeiltäkin pojilta on vaadittu
uskoa Hollmannin laivoilla... Näettekö te tämän nuoren miehen tässä?
Sekä hänen isänsä että isoisänsä ovat jääneet Hollmannin retkille.»
Vanha herra kumartui miltei kohteliaana eteenpäin kuten kauppias, joka
mielellään näkee uudelleen miehen, jonka kanssa ennen on ollut hyvissä
kaupoissa. »Mikäs teidän nimenne on?» sanoi hän suopeana.
Jan Guldt karkasi pystyyn ja kiljaisi, palavat, vihan kyllästyttämät
silmät aivan hänen kasvojensa juuressa: »Jan Guldt Blankenesestä.»
Vanhus laskeutui kiireesti paikoilleen ja lausui pelästyneenä ja hiukan
hengästyneenä: »Nuo kasvot... Jan Guldtin pojanpoika!» Sitte puhui hän
kylmäkiskoisella äänellä, samalla, jolla hän varmaan aikoinaan oli
käskenyt laivojensa miehistöä, vanhalle kuskille: »anna mennä!»
Vanha kuski myhähteli tyytyväisenä ja sanoi: »Se tupakka oli liian
väkevää!» ja läksi ajamaan.
»Näittekö te?» sanoi Jan Guldt leimuavin silmin: »Miten hän pelästyi
isoisäni nimeä? Näittekö te, että isoisäni on ollut kunnioitettava
mies? Näittekö te? Senkin vanha roisto! Kuinka minä olen iloissani,
että annoin hänelle!»
»No niin», sanoi eukko ja pani kokoon kutimensa. »Hyvää se sille teki!
Tule nyt, niin saat syömistä. Minulla sattuu juuri olemaan hyvät
varastot. Poikani, joka on pursimiehenä Anna Hollmannilla, kuten
tiedät, palasi eilen laivoineen Afrikasta ja antoi minulle rahaa. Hän
meni tuonne anniskeluun, tuolla kulmassa; siellä hän nyt juo itsensä
täyteen. Muuten hän on hyvä poika.»
Ja sitä puhuessaan astui hän hitaasti, kaidepuuta myöten, ylös mäkeä,
tykin ohi matalalle, lynkälle puoliovelleen. Läpi pienen keittiön,
jonka muuri ja pöytä täyttivät miltei kokonaan, johdatti hän vieraansa
matalaan, mustaan huoneeseen, jossa kaikki viipotti ja kiikotti:
permanto, seinät, katto, ja seinällä vanhan keisarin ränstynyt
kuva; hän pyysi nuorukaista istumaan penkille, joka kulki molempien
ikkunoiden alla.
Sitte hän kantoi varastonsa pöytään ja nuorukainen söi. Hänen syötyään
toi eukko ikivanhan tupakkakukkaron, jossa vielä oli lehtiä monen
piipun täydeltä, ja sanoi: »Totta sinulla on nysä matkassasi? Polta
vähäisen!» Ja hänen pantuaan piippuun ja sytytettyään tupakan,
nuuskiskeli eukko ilmaa, nyökytteli päätään ja sanoi tyytyväisenä:
»Siitä tulee heti toinen kurssi; sellainen hyvä miesväen haju.»
Nuorukainen poltteli, pitäen piippua mukavasti edessään pöydällä,
niin että valkoinen savu kuni sorjasta pienestä kokko valkeasta nousi
hämärän läpi ylös kiihottavaa kattoa kohti, leijaellen vanhan keisarin
kuvan ympärillä, ja ajatteli: »Nythän sitä on vatsa täysi! Kunhan
olisi yösija!» Hän laskeutui hiukan nojalleen, haki mukavan asennon ja
mittasi penkkiä puolelta ja toiselta sekä rupesi sitä kehumaan: »Aika
hyvä penkki, muori kulta! Poikanne panee kai tähän maata, kun hän
palaa ravintolasta? Vai eikö? Vahinko, ettei niin leveällä ja hyvällä
penkillä nukuta. Kyllä siinä menee yö ilman että kyljet hankaantuvat.
Jollen minä tässä olisi raivostunut Hollmanneille ja koko maailmalle,
kun jouduin juttuun senkin vanhan tiikerintaljan kanssa, niin luulen
melkein, että saisin unta tuolla penkillä.»
Eukko käsitti hänet vihdoin ja sanoi: »Eikös sinulla ole edes
yösijaakaan, poika parka? Saathan sinä mielelläsi jäädä tänne maata
penkille.» Ja hän nousi ja nouti vanhan, palmikoidusta oljesta tehdyn
tyynyn päänalaiseksi ja laski siinä häärätessään pientä, lystillistä
pilaa itsestään: »No, on mulla nyt yö! Ensin saan piipunkäryä huoneeni
täyteen niin että sydän siitä jo ihan sulaa, ja sitte jää karski poika
tänne vielä yöksi; niin että minulla nyt taas ensi kerran on kaikki se
sama ilo, mikä minulla viisikymmentä vuotta sitte oli joka ilta.»
Hän meni vielä kerran keittiöön tarkastamaan tulta liedellä, sitte
hän rupesi riisuutumaan ja vaipui siinä, kuten vanhojen vaimojen tapa
on, niin ajatuksiinsa ja mielikuvitteluunsa, että hän oli kuin muissa
maailmoissa. Nuorukainen taas veti saappaat jalastaan, pani ne tyynyn
alle, joka ei ollut tarpeeksi korkea ja heitti pitkäkseen.
Hän oli jo taas vyöryttämäisillään ilmoille kaiken aikaa kyteneen
vihansa Hollmannien pahantekoja ja Jumalan pitkämielisyyttä vastaan;
mutta ukkosilma supistui hiljaiseen salamoimiseen. Turha haeskeleminen
kaduilla ja illan tapahtumat olivat väsyttäneet häntä. Hänen
ajatuksensa kulki sentähden hitaasti ja pian liiti hän kuin kutsuvaa
tietä pitkin unen valtakuntaan ja siellä kulki hän koreassa veneessä
suotuisan tuulen tuudittamana ja kauniit, alastomat tyttöset, joiden
kasvot ja liikkeet olivat rohkeat ja jotka muistuttivat kaljuunakuvia,
sukelsivat ylös, alas tutkimassa pohjaa, voisiko Jan Guldt kulkea
vaaratta. Hän silmäili heitä hymyillen ja ystävällisen hyväksyvästi.
Mutta hänen aistinsa pysyivät kaiken aikaa täysin levollisina, sillä
hän ei vielä milloinkaan, valveellakaan ollut koskenut naiseen. Siihen
määrään hän kunnioitti ja pelkäsi häntä.
Hänen retkeillessään unen mailla niin kauniisti ja onnellisesti kuin
psalmissa sanotaan: sinä teet enkelisi tuuliksi, ja kun ei aamuun enään
ollut pitkä aika — kuuli hän huutoa ja melua ikkunoiden alta, rupesi
kiireesti miettimään missä hän oikeastaan oli, ja kuunteli.
Eukko kammersi jo kankein jaloin ääntä kohti. »Se on poikani», virkkoi
hän ja hänen vanhassa äänessään oli hellä sointu. »Kun hän lähtee
ravintolasta, niin hän aina tulee minun ikkunani alle, että minä
tietäisin hänen siivosti menevän nukkumaan. Hän on vähän viinaan
menevä, mutta silti hyvä poika.»
Eukko meni ikkunaan, katsoi ulos ja hymähteli hiljakseen: »Tiedätkös
sinä mitä hän siellä tekee? Kuuletkos? Hän näkee pelkkiä Hollmannin
laivoja Elbellä ja ammuskelee niitä vanhalla tykillä. Sanoo joka laivan
nimeltä... Kuunteleppas nyt... noin! Kuulitkos? Anna Hollmann saa
suurimman panoksen.»
Juopunut ammuskeli jonkinlaisella pikatulella ja hänen juoponkurkustaan
puskui kulisten villiä sanoja. Eukko ei kuullut mikä hätä noissa
äänissä purkautui ilmoille. Hän nauraa hihitti sydämellisesti ja
vanhaan ääneen tuli hellä sointu: »Niin hän aina tekee, kun hän yöllä
tulee ikkunani alle! Hän ampuu kaikki Hollmannien laivat pirstaleiksi.
Hullunkurista!» Hän nauroi ja koputti lujalla kädellä ruutuun.
Jo kuuli juopunut. Hän erkani tykistä, katsahti ikkunaan, näki äitinsä
ruudun takana, oikaisi itsensä suoraksi, miltei ylpeään ryhtiin ja
lausui kunnioittavasti, ikäänkuin esittäen virallista tiedonantoa:
»Nyt nuku levollisesti vanha äitini! Minä menen nyt kotiin!» Ja astui
raskain, epävarmoin askelin alas mäkeä.
Eukko lönkötti takaisin vuoteeseensa ja nuorukainen asettui takaisin
penkilleen. Hän makasi silmät selällään, ajatellen pursimiestä ja tämän
elämää ja lensi siitä kuin tulisin siivin, hehkuvassa vihassa, keskelle
Hollmannien elämää. »Sata vuotta he nyt olivat kun olivatkin lähettäneet
laivojaan merten taa, muinoin tekemään konnantöitä, nyt — vailla
puhtautta ja riittävää ravintoa, liian vähin väin, joten miehistön piti
raataa yli voimiensa — pahimmille kuumeseuduille, niin että moni jäi
sinne kuolemaan kuumeeseen. He lähettivät laivat matkalle ränstynein
konein niin että joka vuosi joku laiva miehistöineen päivineen meni
pohjaan. Ja entä näiden laivojen herra? Iäisyyden portilla, jonka
takaisesta elämästä toki ei uskotonkaan voi tietää mitään, iloitsi
hän vaan teoistaan. Ja iloitsi miltei lapsellisella mielellä poikansa
ja vanhan kapteeninsa tuhotusta elämästä. Mahtoivatkohan nuo molemmat
jo maata kuolleina Fernando Noronhan kuumassa hiekassa, kahleet
vieläkin painamassa kuivuneita jalkoja? Vai elivätkö he kuume vanhoissa
luissaan, nähden nälkää ja janoa? Sellaisia olivat Hollmannit.
Kirotut... antakaa takaisin isäni ja isoisäni! En viruisi täällä
kerjäläisenä kovalla rahilla, jolleivät Hollmannit olisi vieneet heitä!
Ja minun äitinikin ovat he surmanneet minulta, sillä isäni varhainen
kuolema vei hänet hautaan. Tänne äitini! Tänne kaikki kuolleenne!
Heidänkin vaimonsa ja lapsensa makaavat kovilla raheilla. Tuokaa tänne!
Kirottu maailma...!» Hän iski nyrkkinsä vanhan rahin kaidepuuhun niin
että rytisi.
Eukko karkasi ylös unestaan. »Herra varjelkoon!» sanoi hän. »Mikäs
sinun on?»
»Äh!» vastasi nuorukainen tullen järkiinsä ja raskaasti hengittäen
vihansa vallassa. »Minä tahtoisin totisesti olla piru!»
»Herra hyvästi siunatkoon!» sanoi eukko. »Sinä punaposkinen poika!
Minkätähden sitte juuri piru?»
Nuorukainen kääntyi seinään päin ja puhui synkkänä: »He veivät minulta
isän ja isoisän, he tekivät minut naurunalaiseksi, kun vielä olin
lapsi; ja tekivät minut köyhäksi ja orvoksi. Jos minä vielä kerran
satun näkemään jonkun Hollmannin, niin astun ihan toisena miehenä hänen
eteensä.»
»Sinun täytyy aina liikkua hiljalleen», sanoi eukko. »Aina hiljalleen!»
»Hiljalleen?» sanoi nuorukainen. »Sitä minä en saata! En! Enkä tahdo!
En tahdo! Ennemmin vaikka kuolen!»
»No... no...» sanoi eukko ystävällisesti ja levollisesti. »Kyllä sinä
vielä opit. Kyllä sinä vielä opit.»