Hänestä ei moneen vuoteen kuulunut mitään, tiedettiin vaan, että hän
kirjoitti äidilleen meriltä ja kerran oli joku nähnyt hänet, kun hän
lyhyesti käytyään yöllä tervehtimässä äitiään ja jonkun matkaa hänen
saattamanaan, oli marssinut takaisin Hampuria kohti, siellä taasen
astuakseen laivaan. Enempää ei hänestä kuultu eikä nähty.
Neljäntenä vuonna hänen lähdöstään ulosmaksettiin Karl Kröger eräänä
päivänä laivastaan, etsi uutta laivaa ja otti pestin Kalliopeen,
nelimastoiseen parkkiin, joka, kapteeninaan Bosselmann ja lastattuna
kappaletavaralla, oli lähdössä Sidney'hin. Illansuussa astui hän
kaikessa rauhassa laivaan, asetti säkkinsä kanssin ovea vastaan ja
kurkisti sisään. Silloin äkkäsi hän aivan edessään punertavan pään ja
kuuli samassa Jan Guldtin kauniin äänen.
Hän istui selin oveen ja puhui kiihkeään tapaansa, sormiaan oikoellen
eräälle toiselle matruusille, kömpelön, rehellisen näköiselle miehelle,
joka kaikesta päättäen oli meklenburgilainen. Hän kyseli häneltä
kaikellaisia ja takertui aina keskelle kysymyksiään, koska hän joka
kerta kutsui mieleensä oman äitinsä hahmoa ja luonnonlaatua. »Pitikö
sinun äitisi — sinut puhtaana? Eikö hän koskaan — päästänyt sinua
putoamaan tai jättänyt sinua palelemaan tai itkemään ilman aikojaan?
Eikö hän — illoin tai yöllä jättänyt sinua yksin, jutellakseen
naapurien kanssa kadulla, tai mennäkseen seuraan? Eikö hän — koskaan
sanonut tai tehnyt sinulle mitään ilkeää?»
Meklenburgilainen tuijotti joka kysymykseltä, otsa rypyssä, kiihkeään
kysyjään, ikäänkuin hänen olisi pitänyt ampua mestarilaukaus johonkin
etäiseen maaliin. Hänen hitaalle luonnolleen ei suinkaan ollut helppoa
ymmärtää sellaista kysymystä, sitte kutsua mieleensä äitiään ja
lopuksi antaa totuudenmukaista vastausta. Mutta pienen, tuskallisen
äänettömyyden perästä pudisti hän voimakkaasti päätään.
Tutkinnon päätyttyä lausui kysyjä, laskien molemmat kätensä pöydälle
ja taivuttaen punertavan päänsä etukumaraan: »No sitte sinun joka
satamasta pitää kirjoittaa hänelle! Maailmassa täytyy olla oikeutta!
Oikeutta täytyy olla! Kirjoita siis! Huomenna lähdetään merille ja
Australia on kaukana.»
Meklenburgilainen liukui penkin päähän päästäkseen kirstulleen ja
saadakseen esille paperia. Jan Guldt kuuli takaansa mainittavan nimeään.
Hän kääntyi äkkiä, silmät pystyssä ja poistyöntävä suuttumus
säihkymäisillään esiin katseesta. Mutta kun hän näki kuka siellä
oli, hengitti hän helpommin ja sanoi epävarmana: »Vai _sinä!_ Minä
pelkäsin...»
»Mitäs sinä pelkäsit?» sanoi Karl Kröger.
»Äh...» vastasi toinen ja väkivaltainen vihamielisyys salamoi hänen
silmissään... »Minä en ikinä tahdo nähdä ketään blankeneseläistä!
Sentähden minä aina olen kulkenut englantilaisilla laivoilla... mutta
sinä et kuulu siihen lukuun.»
»Luulisin, että sinä voit nähdä minut», sanoi Karl Kröger, asettui
seisomaan hajasäärin ja pullisti rintaansa.
»Voin kyllä», sanoi Jan Guldt, ojensi hänelle kätensä ja puristi sitä.
»Minusta on hauskaakin nähdä sinut.»
Seuraavana päivänä aamun koittaessa läksivät he Scheldestä ja
purjehtivat hyvällä luoteistuulella, jota kesti neljätoista päivää,
etelää kohti. Sitte joutuivat he koillispasaatiin, ikäänkuin olisivat
sen tilanneet itselleen ja kolmen viikon päästä, lähdöstään laskien,
olivat he eteläpuolella Hyväntoivon nientä.
Hyväntoivon niemen takana menivät he kolme päivää länsipasaatilla
täysin purjein ja sellaista vauhtia, että he sivuuttivat suuren
höyrylaivan, jolla oli sama suunta kuin heillä. Kapteeni Bosselmann,
joka ei vielä ollut kolmenkymmenen vuoden vanha ja jonka luista ei
poikamaisuus vielä ollut kokonaan lähtenyt, antoi ohjata hiukan
likemmä laivaa; he liukuivat hiljalleen sen rinnalle, näyttivät sille
touvinpäitä ja kysyivät, pitikö heidän hinata sitä, ja pilkkasivat
ääneen nauraen. Kolmantena yönä muuttui tuuli myrskyksi. He kiitivät
kuitenkin täysin purjein eteenpäin koko valoisan, tähtikirkkaan
yön. Heidän päänsä päällä vaelsi raskaita pilviä. Aamupuoleen,
päivänsalossa, näkivät he edessään parkkilaivan, joka pahasti
kallellaan, purjeet risoina, ruori murskana, avuttomana ajelehti
aalloilla. Kahveliin oli solmittu liehumaan Norjan lippu.
Kapteeni Bosselmann antoi sitoa alipurjeet raakoihin, laski likelle
parkkia ja käänsi sitte purjeet tuulen mukaan, joten he joutuivat
ajelehtimaan laivan rinnalle, sekä neuvotteli molempien perämiesten
kanssa, uskallettaisiinko ryhtyä auttamaan. Tuuli oli jonkun verran
talttunut, mutta meri kävi vielä varsin kovasti. Miehet seisoivat
yhdessä röykkiössä pelastusveneellä, katsellen vuoroin norjalaiseen,
vuoroin kapteeni Bosselmanniin.
Vihdoin kuului hänen hidas, kumea huutonsa: »Kuka lähtee veneeseen?»
Samassa oli Jan Guldt jo ylhäällä veneessä, hänen jäljessään tuli
ensimäinen perämies, sitte kolme muuta, niiden joukossa Karl Kröger.
Hetkeä myöhemmin läiskähti vene jo veteen.
Miehet kävivät voimiensa takaa kiinni airoihin ja pääsivät onnellisesti
irti laivasta, kulkivat sitte tuulen mukana tummansinisten, paisuvien,
eteenpäin liukuvien aaltojen vieminä, kevyen vaahdon lentäessä ja
pärskyessä yli veden, milloin aallon pohjalla, milloin sen harjan
kohottamina, nopeasti poispäin. Ensimäinen perämies, airot molemmissa
käsissä, seisoi hajareisin perässä, viisaana tarkaten tuulta ja
merenkäyntiä ja uljaasti ohjaten venettä; muut hänen jalkainsa
juuressa soutivat niin että airot notkuivat. Pian he olivat kiertäneet
norjalaisen laivan perän.
Kuusi miestä seisoi tai roikkui keskilaivalla päävantin luona
reelingillä; tuontuostakin löi sisään vettä ja hyöky viskeli heitä
pärskeellä ja vaahdolla. Heidän välilleen köytettynä ja heidän
kiinnipitämänään riippui mies, jonka silmien ja vaaleankeltaisten
hiusten päällitse vuosi verta; jokainen hyöky huuhteli veren pois,
mutta samassa sitä taas ilmestyi siihen. Kapteeni, vanha, valkohapsinen
mies, seisoi syrjässä päätouvin luona, katsellen surullisin silmin
miehistöään ja sen pelastajia; hänen vieressään seisoi parroittunut, jo
iäkäs perämies.
Miehet tahtoivat kaikella muotoa, että heidän kapteeninsa ensinnä
jättäisi laivan. He huusivat ja kirkuivat, saksaksi, englanniksi ja
norjaksi sekaisin. »Isä ensin! Hän on parempi kuin me! Hän on hyvä ja
hurskas!» Mutta vanhus ravisti päätään ja liikutti torjuen kättään.
Silloin ottivat he, rohkaistakseen mieliä, ensinnä touviin ketterän,
korean pojan. Ponnahtaen kuin hauki hyppäsi tämä rohkeasti kannelta.
Hänen perässään hyppäsivät muut miehet, kuusi miestä perätysten,
kaikki touvia myöten; mikä taitavasti, mikä kömpelösti. Sitte tuli
haavoittunut, joka putosi veteen kuin raskas säkki; vihdoin vielä
perämies ja kaikkein viimeisenä kapteeni.
Nyt lähdettiin paluumatkalle, vene raskaassa lastissa, pärskeiden
tuontuostakin läiskähtäessä yli laitain. Ensimäinen perämies, airot
molemmissa käsissä, seisoi raskaasti raataen, hiki valuen alas kalpeita
kasvoja, valvomassa, että aina kuljettiin suoraan aaltojen mukaan. Ne
jotka olivat airoissa, istuivat mykkinä, silmät jäykkinä päässä. Vesi
ja hiki virtasi heidän hartioillaan ja käsivarsillaan. Pelastuneet
makasivat heidän jaloissaan. Vanha kapteeni oli puoleksi vedessä, hän
varjeli käsissään laivan päiväkirjaa ja kulunutta Uutta Testamenttia.
Perämiehen edessä virui haavoittunut matruusi selällään, poissaolevana,
verinen pää perämiehen polvilla.
Kun he jo likenivät laivaa, tuli Jan Guldt, joka istui ylähangassa,
katsahtaneeksi hädän ja tuskan sekasotkua jalkainsa juuressa. Vettä
syöksyi samassa veneeseen ja aalto huuhtoi veren kellahtavista
hiuksista ja vertavuotavista silmäkulmista. Silloin pääsi Jan Guldtin
kiusaantuneesta kurkusta villi huuto ja hän kosketti jalallaan
haavoittunutta. »Vai sinä, vai! Me olemme vanhat tutut!» Ja hän
riemuitsi kähein, kuivin rinnoin, onnellisena siitä, että oikeus oli
pysynyt omalla tolallaan. »Tiedätkös sinä, Karl Kröger, kuka sinun
takanasi makaa? Paul Grien on täällä!»
Haavoittunut koetti nostaa päätään ja katsahtaa soutajaan, joka oli
huutanut, mutta ei voinut ja veri valahti taasen silmien päällitse.
He pääsivät onnellisesti perille ja haaksirikkoutuneet vedettiin
kannelle ja vene perässä.
Kun pelastajat työstään päästyään aikoivat ruveta kertomaan,
hervahtivat äkkiä heidän polvensa eivätkä äänet totelleet; kolmen
tunnin raju työ oli vienyt heiltä kaiken voiman. Yksi kaatui
tainnoksissa maahan, muut pysyivät vaivoin pystyssä. Jan Guldt istuutui
luukulle ja katseli vaieten, miten vanhaa kapteenia kuljetettiin
perään. Mutta kun he sitte tarttuivat sinne tänne horjahtelevaan Paul
Grieniin, koetti Jan Guldt nousta seisomaan. Hän kaatui kuitenkin
suulleen, ylettyi silloin kädellään haavoittuneeseen ja lausui, silmät
suuttuneesi loimuten päässä: »Tuon tahdon minä, kapteeni... Minä hoidan
hänet... Hän on minun ystäväni!»
Nyt veivät he hänet pieneen koppiin kapteenin kajuutan vieressä, joka
toimitti lasaretin virkaa; ja antoivat Jan Guldtinkin nukkua siellä.
Karl Krögerin pää pysyi tämän kuuman päivän perästä jonkun aikaa
väsyneenä ja raskaana. Paljon oli sitäpaitsi puhumista ja kertomista,
milloin vanhojen toverien, milloin uusien, haaksirikkoutuneiden kanssa.
Mutta viikon lopulla pääsi hän kuitenkin lasaretin ovelle nähdäkseen,
mitä tulinen Jan Guldt siellä saa aikaan Paul Grienin kanssa.
Hän raoitti hiljaa ovea ja näki Jan Guldtin istumassa ja ääneen
lukemassa vanhaa, hampurilaista juttukirjaa, joka vuosikausia oli
ajelehtinut laivalla. Kasvot rohkeina, ääni tulessa luki hän merirosvo
Störtebekeristä, miten hampurilaiset olivat ottaneet hänet vangiksi ja
miten hän ja hänen toverinsa olivat mestatut.
Kun kertomus oli loppunut, laski hän kirjan käsistään ja sanoi
halveksien ja ylimielisesti, ikäänkuin sivumennen, etteihän sellaista
enään nykymaailman aikaan tapahdu. Nykymaailman ihmiset ovat
tasaisempia, viisaampia, ymmärtäväisempiä ja oikeamielisempiä molemmin
puolin, ja saattavat asiat oikealle tolalle ilman että tarvitsee panna
ihmisiä kahleisiin tai heidän päätään poikki. Haavoittunut makasi
sidotuin silmin selällään eikä sanonut paljon mitään.
Karl Kröger painoi hiljaa oven kiinni, pudisti päätään ja meni
katsomaan pelastuneita norjalaisia. Häntä huvitti erityisesti yksi
heistä, joka merkillisellä taidolla osasi juoksuttaa kielen sisiliskona
suustaan ja taas aina aivan oikein palauttaa sen paikoilleen. Karl
Kröger koetti kaikin keinoin, sekä yöllä että päivällä ja joka paikassa
tehdä samalla tavalla, mutta ei osannut.
Muutamia päiviä myöhemmin tuli kapteeni Bosselmann, kun hän eräänä
aamuna seisoi perää pitämässä, hänen luokseen, katsahti häneen
uteliaasti ja tutkien ja sanoi: »Mitä se Guldt, se sinun ystäväsi,
oikein tahtoo siitä sairaasta? Ovatko ne todella vanhat ystävät?»
Karl Kröger kertoi laveasti ja tavattoman vilkkaasti tapahtuman
Blankenesen sillalla ja rannalla. »Ja nyt hän tahtoo hänet kääntää.»
»Vai niin», sanoi kapteeni Bosselmann, jota vaivasi uteliaisuuden vika
ja joka kiihkeällä mielihalulla oli kuunnellut kertomusta. »Onko Jan
Guldt jumalinen?»
Karl Kröger pudisti hämmästyneenä päätään.
»Jumalinen?» sanoi hän epävarmana. »En minä tiedä. Ei hänellä ole
raamattua. Jaa jumalinen? En minä sitä tiedä. Taitaa olla.»
Kapteeni Bosselmann ravisti päätään. »Merkillinen pyhimys», sanoi hän.
Karl Kröger virkkoi vähän loukkaantuneena: »Kuinka niin, kapteeni? Eikö
hän äskenkin ollut ensimäisenä veneessä? Hän vaatii vaan oikeutta ja
järjestystä vähän tulisemmin kuin me.»
Kapteeni kohotti kulmakarvojaan ja iski kaikki kankeat sormensa
rintaansa vastaan. »Tulisemmin kuin minäkin?» sanoi hän.
Karl Kröger vastasi: »Tietysti, kapteeni; sillä ettepähän te muuten
ihmettelisi häntä.»
Kapteeni Bosselmann kääntyi menemään ja sanoi: »Kaikkia sitä pitääkin
oppia tuollaiselta vekaralta!»
Sitte hän vielä kerran kääntyi häneen päin ja lausui painavasti, silmät
suurina ja sormet harassa rintaa vastaan: »Minäpä sanon sinulle, että
minä sidon tuon ihmisen, tuon Grienin silmät joka aamu. Minä yksin!
Minä yksin olen nähnyt hänen silmänsä — senverran kuin niistä voi
mitään nähdä, sillä ne ovat vielä aika lailla turvoksissa. No niin,
sillä ihmisellä on pahat silmät!»
Karl Kröger katsahti kompassiin, nykäisi peräsintä oikeaan suuntaan ja
vastasi välinpitämättömästi: »minä en koskaan välitä miesväen silmistä,
vaan ainoastaan tyttölasten. Mutta kun te sanotte, että hänellä on
pahat silmät, niin minä sen kyllä uskon! Ja se on paha asia. Sillä
silmät ovat niinkuin rako nahassa ja näyttävät mitä siellä sisällä on;
eikä kukaan ihminen pääse nahastaan.»
Kapteeni Bosselmann pudisti taasen päätään tälle ihmeelliselle
lauseelle ja meni vanhan, valkohapsisen norjalaiskapteenin luo
kertomaan matruusistaan: tuosta sorjasta pojasta, jolla oli punertavat
hiukset ja kotkannenä, joka oli niin kuumaverinen ja aina niin
kiivaasti vaati oikeutta ja järjestystä. Vaivoin sai hän vanhuksen
ymmärtämään sanansa. Kun hän vihdoin ne käsitti, tarttui hän kapteeni
Bosselmannin käteen ja painoi sitä kiihkeästi.
Kun Karl Kröger seuraavana päivänä yksikseen seisoskeli kanssin luona,
kaikessa rauhassa miettien Blankeneseä ja sen asioita, tuli Jan Guldt
hänen luokseen ja sanoi, heilauttaen päätään rohkeaan tapaansa: »Nyt
ollaan toki jo jossakin! Eilen hän sanoi minulle kovin pahoittelevansa
tuota siltajuttua. Hän sanoi, ettei hän ymmärrä, miten hän saattoi olla
sillä tavalla, kun en minä kuitenkaan koskaan ole millään lailla ollut
häntä vastaan. Näetkös sinä nyt? Kun ihminen vaan tahtoo!»
Karl Kröger kohautti olkapäitään ja sanoi epäilIen: »Kunhan se vaan
olisi totta, Jan Guldt! Ukko on ainoa, joka on nähnyt hänen silmänsä
ja hän sanoo, etteivät ne ole hyvät. Kunhan ei vaan lopulta kävisi
huonosti ja ukko taas saisi sovittaa juttuun vanhaa loruaan, joka aina
on hänen hampaissaan: johan minä sen niin ajattelin!»
Mutta Jan Guldt ravisti ylimielisenä päätään ja sanoi: »Mokomakin...?»
ikäänkuin ei kapteeni Bosselmann tällaisista asioista ymmärtäisi
hölynpölyä.
Kun he sitte saapuivat Sidney’hin, jättivät norjalaiset laivan. Vanha,
valkohapsinen kapteeni, Uusi Testamentti sinisen takin sivutaskussa,
kävi antamassa kättä koko miehistölle. Kun hän tuli viiden pelastajansa
luo, silitti hän heidän käsiään ja sanoi, että hän tällä iällään kyllä
jo olisi ollut kypsä menemään elämän tuollekin puolelle; mutta kyllä
hänen vanha vaimonsa tulee olemaan kovin iloissaan, kun hän taasen
palaa kotiin.
He nauroivat kaikki viisi ja sanoivat: »Hei vaan, kapteeni! Lähtekää te
taas vaan vesille! Kyllä me vedämme teidät maihin!»
Hän ravisti hymyillen valkeaa päätään heidän hyväntahtoiselle
ylimielisyydelleen. Sitte katsahti hän Jan Guldtiin ja lausui vakavan
lempeästi ja hyvin painavasti: »Sinun täytyy vielä, poikani, oppia
tarkkaamaan maailmaa. Kas, sitä on kolmenlaista: yksi meidän päässämme,
joka kuuluu meille, ja yksi tuolla ulkopuolella, meidän ympärillämme,
joka kuuluu ihmisille, ja yksi, taas aivan toisellainen, joka kuuluu
Jumalalle. Sinä ajattelet vaan omaasi ja elät vaan omassasi; sinun
täytyy enemmän tarkata molempia toisia.»
Mutta Jan Guldt oli aivan liian voitonvarma ja onnellinen; hän ei
ensinkään kuunnellut mitä vanhus sanoi. Hän nauroi ja sanoi ylpeästi:
»Kyllä minä vaan suoriudun kaikista kolmesta, kapteeni.»
Silloin jätti vanhus, päätään pudistaen ja huolissaan, laivan.
Hetkisen perästä saapuivat sairaalan vaunut noutamaan haavoittunutta.
Hänet talutettiin sillalta maihin ja taluttajat ihmettelivät, että hän
käveli niin hyvin. Kun hän sitte seisoi sinisten vaunujen ovella, nosti
hän sidettään ja katseli räpyttelevin silmin, ikäänkuin katseillaan
etsien jotakin laivalta päin. Kun hän luukulla näki Jan Guldtin, joka
ei tietänyt mitään hänen kuljettamisestaan, naurahti hän kimakasti
ja äänekkäästi, aivan kuten hän neljä vuotta sitte oli nauranut
Blankenesen sillalla ja huusi: »Hehheh sinä, Jan Guldt!... Hehheh...
Sinä narri!»
Jan Guldt kuuli vihdoin, oikaisi selkänsä, kääntyi päin ja avasi silmät
selälleen.
»Mokomakin mies!» huusi toinen. »Kylläpä _sinä_ olet tyhmä!» Ja nauroi
ja läjäytti reittään, paiskasi vaunun oven kiinni ja läksi juoksemaan
tipo tiehensä.
Kapteeni Bosselmann huusi suurella, kumealla äänellä peräkannelta:
»Johan minä sen niin ajattelin!» Karl Kröger juoksi alas laskuportaita,
lähteäkseen ajamaan takaa roistoa. Kaksi muuta miestä huusi jo täydessä
juoksussa: »Hän taputteli taskuaan, Jan Guldt. Tarkasta kirstusi,
jumalan luoma! Me näimme hänen tänä aamuna kopeloivan sitä.» Ja sen
tiensä he otattivat Karl Krögerin perässä.
Jan Guldt kävi molemmin käsin kiinni punertavaan tukkaansa ja astui
kuin unissakävijä, haroen eteensä, sairaskamariin, avasi arkkunsa ja
etsi etsimistään. Hän ei säästörahoistaan löytänyt ainoaa penniä.
Hän nousi, yritti ovelle ja lausui moneen kertaan yksitoikkoisella
äänellä, kangistuneena kummastuksesta, hiljaa ja kuin itsekseen:
»Eihän tämä voi olla näin! Eihän tämä voi olla näin!» Sitte hän
äkkiä parkaisi, raivoisana, vimmoissaan ja iski nyrkkinsä oveen ja
kirosi hurjasti. Kapteeni Bosselmann huusi hänelle kumeasti: »Liikaa
kiivautta! Hiljaa! Hiljaa!»
Mutta hän ei kuullut sitä; hän makasi lamassa ja öhki ja huusi.
Karl Kröger, joka kuultuaan hurjat huudot oli palannut, seisoi
kalman kalpeana hänen vieressään ja sanoi, onnettoman lakkaamatta
öhkiessä. »Ei hän sure rahojaan kapteeni, vaan sitä, ettei hän saanut
siitä miehestä kalua. Sanoinhan minä teille, että hän niin hurjasti
tavoittelee sitä mitä hän pitää oikeana. Hän ei voi sietää, että tämä
meni häneltä hullusti!»