Kun hän tässä seurassa, tämän yksipuolisen keskustelun ravitsemana oli
tullut neljäntoista vuoden vanhaksi ja jo katseli laivaa lähteäkseen
ensimäiselle retkelleen, äkkäsi hän eräänä varhaisena sunnuntaiaamuna
rannalla pienen veneen, jolta laivanpotkuri oli rikkonut perän.
Hän joutui kuuman kiihkon valtaan, juoksi pientä hampurilaista
urheilijajoukkuetta vastaan, joka, pojat puettuina valkeihin
puseroihin ja laulaen, asteli tietä, ja pyysi nopein sanoin, että vene
pelastettaisiin hänelle ennenkuin paikalle ehtisivät kalastajat, jotka
muuten aina korjasivat haltuunsa senkaltaisen tavaran. Matkustavaiset
nuorukaiset mielistyivät poikaan, joka kuumin silmin seisoi heidän
edessään, ja hänen pyyntönsä, joka antoi heille tilaisuutta osoittaa
voimiaan ja taitoaan, huvitti heitä suuresti. Heitä juoksi neljä
miestä kauvas veteen, he toivat veneen maihin, vetivät sen rannalle,
kävivät siihen kiinni ja kantoivat sen puutarhaan. Sitte he entistä
reippaampina ja laulaen jatkoivat matkaansa.
Vene virui nyt pienessä, piiloisessa puutarhassa, käyrien luumupuiden
suojassa ja auringonvalot liukuivat, aina kun hiljainen tuuli
löyhytteli molempia puita, leikkien ja lepatellen ja vailla kaikkea
vakavuutta edestakaisin pitkin sen pintoja. Ja pojassa kasvoi
kasvamistaan epäilys, saisiko hän siitä kalua. Tehdäkseen lopun
epäilyksistä virkkoi hän vihdoin itsekseen: »Tahdonko minä? Vai enkö
minä tahdo?» Ja äidilleen, joka katsahti ulos keittiön ovesta, hän
sanoi: »Minä olen sen päättänyt, äiti, etten syö ennenkuin veneessäni
on uusi peräkeula. Ei siis puhuta syömisestä eikä juomisesta ennen
sitä.»
Ensin sahasi hän siististi poikki lautojen rikkoutuneet päät. Sitte
piirsi hän vanhaan tammiseen tynnyrinpohjaan, jota hän kauvan oli
säilyttänyt, uuden veneenpeilin ääriviivat; sitte hän laudasta
sahasi piirustetun pinnan ja se työ maksoi aika vaivan. Hän auttoi
taskuveitsellään ja sitä piti alituisesti teroittaa. Hän teki työtä
sellaisella kiihkolla, että aina kun tuulenhenki kävi luumupuissa,
ajaen valotäpliä sinne tänne, hikikarpalot välkkyivät hänen
punertavissa hiuksissaan.
Kun äiti, joka silloin tällöin katsahti pienestä, sameasta keittiön
ikkunasta, huomasi työn menevän toiseen päivään, rupesi häntä
huolestuttamaan. Tuntien pojan ja tietäen hänet joka suhteessa itsensä
kaltaiseksi, nousi hän ennen aamunkoittoa, taittoi suuren kappaleen
leipää, pani sen paperiin ja asetti käärön vanhan karviaismarjapensaan
alle, ikäänkuin joku matruusi siitä kulkiessaan olisi heittänyt
sen siihen. Poika näkikin käärön, haistoi leivän tuoksun ja tiesi
paikalla — äitinsä poikana — mistä se oli kotoisin; mutta hän pysyi
päätöksessään kunnes vene iltapäivällä oli täydessä kunnossa.
Seuraavana päivänä ryhtyi hän taasen työhön, teki veneeseen maston ja
peräsimen ja valmisti kellahtavasta, paikatusta lakanasta, jonka muuan
kalastuskaljaasin matruusi-vietävä oli jättänyt hänen äitinsä haltuun,
kaikesta päättäen ainiaaksi ja omansa kokonaan unohtaen, mukiinmenevän
purjeen, sekä pani kaikki muutkin kappaleet kuntoon. Samana iltana
kutsui hän vielä kokoon leikkitoverinsa, jotta he tulisivat viemään
hänen venettään vesille. Se oli isän ajoilta asti virunut kanakopissa
ja nyt hän oli sen korjannut.
He tulivatkin ja asettuivat veneen ympärille, lausuen arvosteluja
lujalla äänellä ja kauvan ja kiihkeästi kiistellen sen tiiviydestä ja
syvässäkäynnistä, kuten kaikesta muustakin. Äkkiä huomasivat he, että
tämä kaikki pian nähtäisiin, vaikenivat, kävivät kiinni veneeseen ja
kantoivat koko pienen vehkeen rantaan.
Sattumalta joutui naapurin poika, joka oli jonkun verran vanhempi,
kotinsa ikkunasta näkemään pienen kulkueen. Hän oli vasta palannut
ensimäiseltä retkeltään tropiikista, tuoden mukanaan malaarian, ja
vietti nyt ikäviä päiviä äitinsä majassa, odotellen kaikkinaisia
saavuttamattomia asioita ja varsinkin Jan Guldtia, joka vallan pursui
elinvoimaa; sillä hän oli — malaariaa lukuunottamatta — luonnostaankin
äreä ja kitupiikkimainen. Hän huomasi paikalla veneen oudon, tylpän
ja kömpelön muodon, karkasi ulos ovesta, tarttui keltaisine, laihoine
käsineen ohueen, vaaleaan tukkasänkeensä ja huusi ääneensä, pyöreät,
veltot kasvot yhtenä nauruna: »Hooi! laivaa lasketaan telakasta! Tulkaa
katsomaan, Jan Guldt laskee laivaa telakasta!»
Tämän kuulivat muutamat vanhat kalastajat ja lapset ja ajattelivat:
»Mikäs nyt on Paul Grienillä? Mitäs hän nyt naukuu — tavallisestihan
hän maukuu?» ja heitä ilmestyi kaikkiin nurkkiin ja he läksivät mukaan
rantaan. Vanhat sanoivat: »Hän on taittanut pyrstön venepahaiselta
ja laittanut sille uuden!» Lapset nauroivat ja menivät Jan Guldtin
puolelle, josta he pitivät kuten lapset pitävät tulesta, ja
yltyivät kehumaan: »Jan Guldt tekee mitä ikinä vaan tahtoo! Kun hän
kovertaa puolenmarkan limpun, niin siitä tulee vene!» Paul Grien
venytti keltaista, velttoa naamaansa ja huusi entistä äänekkäämmin:
»Katsokaa Jan Guldtin puolenmarkan limppua... Ei... vaan Jan Guldtin
rahakolikkoa!»
Paikalle kokoontui aika joukko ihmisiä. Huudettiin ja tungeskeltiin ja
kun kellertävä virnistelijä vielä tyrkkäsi kantajia, solui vene kovasti
kolahdellen patokiviä vastaan vesille. Jan Guldt hyppäsi veneeseen.
Hänen hyvä ystävänsä Karl Kröger, vilpitön, rehellinen sielu, tahtoi
osoittaa, että hän ottaa osaa kaikkiin hänen kohtaloihinsa ja on nytkin
hänen puolellaan. Hän seurasi ystäväänsä ja virkkoi tyynesti kuin vanha
pursimies: »Lakatkaa nyt jo nauramasta! Pois kädet!» ja työnsi veneen
rannasta.
Vene kellui kummasti vedessä, ikäänkuin se olisi ujostellut eikä oikein
uskaltanut lähteä liikkeelle. Edestä se nousi liian korkealle ja takaa
se painui liian syvälle, lisäksi se oli saanut vuodon, josta syöksyi
sisään siro pieni vesisäde.
Karl Kröger tuumi, että olisi paras pysytellä rannalla. Mutta Jan Guldt
istui paikallaan synkän muotoisena, piti peräsintä ja isoakuuttia ja
ohjasi suoraan vastarannalle. Vuorovesi oli juuri korkeimmillaan, joten
ei ollut juoksua. Tuulikin oli suotuisa. He pääsivät siis pian toiselle
puolelle ja vene, puolillaan vettä, työntyi rantaan.
Hän astui maihin, nousi jonkun verran ylemmä rannalle ja katsahti
Blankeneseen päin. Ja hänen kasvonsa olivat sen näköiset, että olisi
luullut hänen aikovan syödä Blankenesen suuhunsa, mutta hän ei
liikahtanut paikalta. Karl Kröger tyhjensi veneen vedestä, repi suuren,
punaisen nenäliinansa kappaleiksi ja paikkasi vuodon. Tilkittyään
sen hyväksi huusi hän toverilleen, että hän tulisi veneeseen. Mutta
tämä murjotti täydessä vihassa eteensä, ravisti päätään ja nauroi
halveksivasti. »Hänkö lähtisi takaisin noiden ihmisten luo? Johan nyt!
Ei ikimaailmassa! Paljon mieluummin hän kuolee nälkään täällä särkällä
kuin elää sellaisen roskan joukossa.» Ja kun hän näillä ja muilla
samantapaisilla sanoilla oikein oli sapettanut mieltänsä, kääntyi hän
ympäri ja läksi kulkemaan pensaita kohti saaren toisessa päässä.
Silloin läksi hänen ystävänsä yksinään paluumatkalle ja rannalla oli
häntä vastassa suuri ihmetys ja nauru. Mutta sitte joukko hajaantui ja
nauraen arveltiin, että kai joku käy noutamassa Jan Guldtin kotiin;
eikä hänen kohtaloaan surtu sen enempää.
Mutta Karl Kröger oli huolissaan hänestä. Hän ei kuitenkaan seuraavana
päivänä voinut tehdä mitään hänen hyväkseen, koska hänen täytyi auttaa
äitiään, joka hänkin oli merimiehenleski. Tuuli oli kiskonut puhki
ohuen kohdan hänen majansa olkikatossa ja molemmat parsivat nyt kattoa,
poika ulkopuolelta, äiti sisäpuolelta. Levottomuudessaan moitti poika
alituisesti, että äiti liian hitaasti lähettää takaisin neulan, kun
hän pistää sen hänen puolelleen, ja sanoi lakkaamatta: »äiti, neulokaa
toki!» Äiti taas etsi turhaan pimeässä neulankärkeä, sillä poika
haeskeli joka hetki silmillään Jan Guldtia särkältä, pisti neulan
syrjään ja kuuli, otsa rypyssä, kumean äänen katon sisästä kyselevän:
»Missä neula sitte on? Missä neula sitte on?» Kun katto vihdoin illalla
oli tiivis, kiiruhti hän Jan Guldtin kotiin.
Hän kierteli mökkiä ja kurkisti ikkunasta sisään. Kun ei Jan Guldtia
näkynyt, avasi hän varovaisesti oven ja pisti nenänsä tupaan. Kristiane
Guldt istui lieden kivillä; hänen vierellään olivat sukka- ja
paitakasat ja hän parsi niitä.
Karl Kröger kysyi syvällä, pidätetyllä äänellä, missä hänen poikansa
oli.
Vaimo ei nostanut silmiään ja vastasi epäystävälliseen, töykeään
tapaansa: »Mitä se teihin kuuluu, missä Jan Guldt on? Vaikka olisi
kuollut?»
»Voi», vastasi poika arvokkaasti, »minä olen aina ollut hänen
puolellaan, koko elinaikani!»
Vaimo ei nostanut silmiään, mutta hän antoi pojan ystävyydelle sen
verran arvoa, että vielä kerran avasi suunsa ja leppymättömällä
epäluulollaan tokaisi tulemaan: »Ne rikkoivat hänen veneensä! Ja
ne tekivät sen tahallaan! Ne ovat kaikki yhtä huonoa väkeä kuin
Hollmannit!»
Poika veti kasvonsa takaisin ovenavauksesta ja laski hiljaa säpin
paikalleen. Sitä tehdessä ja kuullessa salvan hiljaisen, varovaisen
risahduksen, karkasi omituisesti hänen mieleensä ajatus, että Jan Guldt
on mennyt tästä ovesta samalla tavalla kuin hänkin, yhtä varoen ja
äänettömänä, ja oven salpa on samalla tavalla risahtanut. Hän hätkähti
ja ajatteli vilpittömään, rehelliseen tapaansa: »Mitä kummaa tämä on?
Hänhän on särkällä!» Mutta seuraavana hetkenä hänelle selvisi ihkasen
selväksi, että Jan Guldt on käynyt täällä. Mistä äiti muuten olisi
tietänyt veneen olevan rikki? Majaltaan ei hän voinut sitä nähdä; ja
varmasti ei hän ollut puhunut kenenkään ihmisen kanssa. Jan Guldt oli
siis yöllä uinut tänne ja sitte taas takaisin! Ja Karl näki aivan
selvästi punertavatukkaisen pään yksinään ajelehtimassa aaltojen
keskellä yössä.
Hän palasi kotiin ja koska hän neljästätoista ikävuodestaan huolimatta
jo aikoja sitte oli ollut isäntänä talossa, sanoi hän äidilleen: »Niin
on asiat. Ja sentähden minä tänä yönä annan itseäni korville ja valvon,
sillä minä tahdon nähdä, tuleeko Jan Guldt särkältä tänne.»
Tunnin ajan hän seisoikin aidalla nuorten lehmusten siimeksessä,
tähystellen hohtavalle rannalle ja siniseen yöhön, jossa taivas ja joki
nukkuivat sylitysten, ja mietiskeli kaikessa levossa ja rauhassa mitä
ihmeellisiä asioita hän saakaan nähdä ja kokea, kunhan hän tästä pääsee
merille, kaukaisilla vesillä, väririkkailla rannoilla ja näköpiirin
rajalla. Juuri hänen edessään virui onneton vene, johon ei kukaan
ihminen vielä ollut uskaltanut kajota. Niin hän viipyi tunnin tai pari.
Ja kun ei sittenkään tapahtunut mitään, tuntui hänestä, että on yhtä
hyvä tähystellä istualta. Hän istuutui siis muurille, nojasi päänsä
lehmukseen ja nukkui.
Hänen herätessään koleaan aamutuuleen ja selvitellessään, missä
hän oli, näki hän Jan Guldtin työskentelevän alhaalla hämärässä,
veneen kimpussa. Hän raatoi sellaisella kiihkolla ja puheli niin
kiivaasti itsekseen, että äänet selvään kuuluivat aamun pyhäisessä
hiljaisuudessa. Hänen äitinsä, joka muuten ei lähtenyt kotoaan koko
vuoden mittaan, seisoi hänen vieressään, auttaen voimiensa takaa. Hän
piteli paraikaa kädessään suurta kiveä, jonka oli määrä painaa veneen
kokkapuolta syvemmälle.
Karl Kröger luisui alas muurilta, meni heidän luokseen, yhtyi heidän
työhönsä ja ajatteli: »Jos minä lausun sanankin, ja varsinkin jos minä
puhun voimisesta tai työn heittämisestä tai muista sellaisista, niin
hän paikalla paiskaa itsensä Elbeen.» Ja niin hän vaikeni ja teki
työtä. Kun he saivat työn valmiiksi — aamu jo koitti — niin äiti läksi
heidän luotaan.
Silloin työnsivät he veneen vesille ja Jan Guldt astui veneeseen. Hänen
ystävänsä kysyi tulisiko hän mukaan, mutta Jan Guldt ravisti päätään.
Silloin sysäsi Karl Kröger veneen menemään, katsoi vielä hetkisen sen
jälkeen, iloitsi siitä, että vene nyt oli tasapainossa ja alkoi astella
kotiin päin.
Hän joi hitaasti ja nautinnolla aamukahvinsa. Sillaikaa puhui hänen
äitinsä huolestuneena olkikatostaan, ehdotti että koko läntinen puoli
katettaisiin uudelleen ja laski mitä se tulisi maksamaan. Sitte läksi
poika blankeneseläisten tapaan, kuten sunnuntaiaamunakin, rantaan ja
maihinnoususillalle.
Kun hän jonkun aikaa kylmästi ja tutkivasti oli katsellut ihmisiä
ja varsinkin kaupunkilaisia, — joita veneet täynnä jo kiiruhti
tänne, rupesi hän tähystelemään Jan Guldtin mutkiin ja äkkäsikin
hänet paikalla. Hän risteili raikkaassa tuulessa edestakaisin sillan
seutuvilla, näyttääkseen ihmisille miten koreasti hänen merisaaliinsa,
hänen ruskea haahtensa halkoi vettä. Hänen edessään ja takanaan
luovaili sekä yksitellen että ryhmissä suurempia ja pienempiä
purjeveneitä, joita oli tullut Oevelgönnestä. Äkkiä ilmestyi niiden
taakse vielä valkoinen, ylhäinen jahti, jonka tangon nenässä oli
Hollmannien kukko, Hampurin satamassa kutsuttu korppikotkaksi.
Lieneekö Jan Guldt kiihkossaan erehtynyt etäisyydestä vaiko purren
kulkunopeudesta, vai leimahtava vihako häntä lienee vetänyt
korppikotkan puoleen, vai lieneekö pieni, hento, valkopukuinen herra,
joka jahdissa piti perää, todella tahallaan pitänyt alihangan puolelle
peloittaakseen tai ärsyttääkseen pientä, ruskeaa alusta: Jan Guldt oli
äkkiä poikkipuolin jahdin kokan edessä ja hetkisen myöhemmin vedessä,
paikatun, keltaisen lakanan päällä, jahdin valkoisen, jyrkän kyljen
vieressä. Villalakkinen matruusi veti hänet kannelle.
Hän asettui maston juurelle, pidellen siitä kiinni, ja näytti
katseellaan hakevan venettään, joka surkeassa tilassa, purje laahaten
vedessä, ajelehti myötävirtaa. Itse asiassa ei hänen raivoisa
kiukkunsa ja kaikki kiehuvat tunteensa tietäneet, miten ne yhtaikaa
purkautuisivat ilmoille. Valkopukuinen herra oli naurahtanut ja laski
tyynesti siltaa kohti, jolla puolet Blankeneseä tungeskeli. Jahti
kosketti siltaa lepattavin purjein ja herra huusi Jan Guldtille, että
hän toki liikkuisi ja lähtisi tiehensä.
Silloin käänsi poika raivoiset kasvonsa leimuavin silmin herraa kohti
ja kiljahti kimakalla äänellä: »Vai sinä? Sinä olet tappanut isäni ja
isoisäni?! Aiotko tappaa minutkin?! Senkin roisto!» Ja osoittaen häntä
kädellään jatkoi hän: »Tuossa on Hollmann, joka hukuttaa väkensä,
joka... joka...»
Samassa hetkessä hyökkäsi keltainen Paul Grien hengästyneenä esiin
tungoksesta, näki Jan Guldtin läpimärkänä, ymmärsi paikalla yskän ja
läjäytti iloissaan kämmenet reisiinsä, nauraen ja ääneen huutaen läpi
hiljaisuuden. Silloin hyppäsi Jan Guldt purresta sillalle, syöksyi läpi
syrjään väistyvän joukon ja karkasi rannalle.
Hans Hollmann antoi käskynsä liikkumattomin kasvoin. Hänen miehistönsä
irroitti keksinsä sillasta ja kukkotankoinen jahti luikui taasen
virtaan.
Seuraavana aamupäivänä kierteli Karl Kröger tuntikausia Jan Guldtin
asuntoa, mutta ei saanut häntä nähdä. Myöhään illalla uskalsi hän
nostaa salpaa ja pistää sisään päänsä. Äiti istui, kuten aina, liedellä
työssä, harmaiden villavaateröykkiöiden ympäröimänä. Karl kysyi hiljaa
ja ääntään venyttäen — hän tahtoi nimittäin siten osoittaa tyyntä,
harkittua mielenlaatuaan — missä Jan Guldt on. Silloin yltyi äiti
katkerasti puhumaan: »Jan Guldt? Jan Guldt?» ja hypisteli kiivaasti
karkeaa villatakkia, etsiäkseen esiin viallisia kohtia. »Hänen
henkeänsähän te väjytte! Te ja Hollmann! Mutta saatkin uskoa, että
hän maksaa Paul Grienille ja Hollmanneille, jahka hän tulee suureksi.
Korjaa sinä nyt siitä luusi!»
Silloin pani poika hiljaa kiinni oven, astui hitain askelin rantaan
ja tuli veneelle, joka oli ajautunut maihin ja pantu kuntoon. Hän
huomasi nyt Jan Guldtin köyttäneen mastoon, jopa puolitankoon, kirjavan
nenäliinansa, jossa oli Hampurin kolmen tornin kuvat. Hetkisen katseli
Karl tätä, tehden johtopäätöksiään ja ymmärsi todella, että Jan Guldt
oli saanut kyllänsä Blankenesestä, että hän oli suunnannut askeleensa
Hampuriin ja siitäkin edemmä.