Neljä tai viisi vuosikymmentä sitte nai nuori blankeneseläinen merimies
Guldtien vanhaa sukua — ei luotsintytärtä, jonka hänen tätinsä olivat
määränneet hänelle, vaan jonkinlaisen ruskean, nyrpeän tytöntapaisen,
joka eräänä sunnuntai-iltana oli Etzerin rämeiltä eksynyt johonkin
blankeneseläiseen tanssisaliin.
Sukulaiset olivat hyvin harmissaan ja nuori mies sai kuulla sen heti
ensi päivänä. Mutta kun toisena päivänä eräs vanha, teräväkielinen
täti kysyi, miten monta tuhatta kappaletta polttoturvetta nuori emäntä
oli tuonutkaan taloon, niin hän viskasi hänet ulos ovesta. Eihän
häntä enään senjälkeen käynyt kiusotteleminen, vaikka mielikin olisi
tehnyt ja vaikka sukulaiset siitäkin syystä olisivat suoneet hänen
elävän kauvemmin; sillä hän läksi kolmantena päivänä Anna Hollmannilla
Senegambiaan, sai laivalla kuumetaudin ja kuoli siellä. Hänen
leskensä, joka luonnostaan ja rämeiden keskellä vietetyn nuoruutensa
vaikutuksesta oli arka ja yksinäisyyteen taipuvainen sekä lisäksi
miehensä varhaisen kuoleman takia nyreissään, erkani nyt kokonaan
sukulaisista. Hän nimitti heitä halveksien »roskajoukoksi» ja kielsi
lyhyeen tapaansa pientä poikaansa, jota hän aina kutsui hänen täydellä
nimellään Jan Guldt’iksi, seurustelemasta heidän kanssaan.
Hän vietti karua, köyhää elämää matalassa, olkikattoisessa töllissä
rannalla, jossa sellaisia siihen aikaan vielä oli paljon, yhdessä
taemmista vuokra-asunnoista, johon kuului kamari ja keittiö, sekä
elätti itseään aamusta iltaan pesemällä ja parsimalla vaatteita
kymmenkunnalle merimiehelle. Siinä hän tarkasti piti kiinni pennistä ja
saattoi yhdenkin pennin takia nostaa kiukkuisen, itsepintaisen rähäkän,
mutta tästä painui hänen poikansa nuoreen sieluun uskollisuuden ja
hiljaisen, jäykän velvollisuudentunnon kuva.
Äiti puhui vähän ja tokaisi nekin vähät äreästi tulemaan, tehden
samalla kädenliikkeen, ikäänkuin hän olisi työntänyt luotaan jotakin
vastenmielistä. Mutta siinä vähässä mitä hän sanoi, antoi hän pojan
sielunelämälle sen ensimäisen suunnan. Hän ei sisunsa katkeruudesta
tuonut ilmi muuta kuin miehensä kuolemaa koskevia seikkoja ja siinä
yhteydessä ilmensi hän aina tulemaan, että Hollmannit, samaisen Anna
Hollmannin isännät, kiusasivat laivansa miehistöä nälässä ja muussakin
kurjuudessa ja että he olivat syypäät hänen miehensä kuolemaan. Hän
kertoi vielä senkin, että pojan isoisä Hollmannien palveluksessa oli
saanut surmansa. Hän oli kerran yhdellä heidän laivallaan mennyt
Brasiliaan, luultavasti olemaan osallisena jossakin huonossa, joka
tapauksessa lainvastaisessa yrityksessä ja sille tielleen hän oli
jäänyt. Näistä molemmista tapauksista hän haasteli, tavallisesti
äreiden yksinpuhelujen muodossa. Kun hän sitte oli puhunut loppuun ja
taasen äänetönnä istui kumartuneena merimiestensä karkeiden, harmaiden
villasukkien ja paksujen paitojen ääreen, lausui hän vielä kerran julki
mielipiteensä, kooten äkeän arvostelunsa Hollmanneista seuraavaan
muotoon: »Se oli heidän tahtonsa! Heidän tahtonsa se oli, Jan Guldt.
Murhamiehiä he ovat!» Pieni poika häntä vastapäätä kuunteli tätä hänen
alituista toisteluansa halukkaasti, sillä hän oli hänen aito poikansa
ja imi sanat veriinsä.
Hänen kasvaessaan kävi äiti yksinäisen elämänsä ja katkerien
ajatustensa vaikutuksesta vähitellen niin ihmispeloksi ja
harvapuheiseksi, ettei hän enään vaihtanut sanaa kenenkään kanssa, kun
ei hän enään uskonut kehenkään. Vähitellen tuli hän puhuneeksi vain
toisten puheen joukkoon, kun joku hänen merimiehistään oli kertonut
jostakin haaksirikosta. Istuen karkeiden, harmaiden sukkien, paitojen
ja jakkujen keskellä, lieden laidalla, tulen ääressä, joka kiehutti
hänen laihaa kahviaan, puhui hän silloin pojalle hänen isästään, jonka
oli pitänyt kuolla niin nuorena, ja isoisästään, joka ehkä vielä
tänäkin päivänä virui vankina jossakin kaukana Brasiliassa, sentähden
että hänen Hollmannien käskystä — tietenkin vastoin omaa tietoaan ja
tahtoaan — oli täytynyt tehdä jotakin pahaa. Ja miten paljon merimiehiä
Hollmannit vielä senkin jälkeen olivat lähettäneetkään kuolemaan?!
Sellaista väkeä olivat Hollmannit! Ja olleet sellaisia jo sata tai
kaksi sataa vuotta. Niin hän sanoi. Ja hetken vaiettuaan kohotti hän
vielä kerran päätään ja sanoi: »Eikö se ole totta, Jan Guldt? Eikö se
ole totta?»
Poika istui toisella puolen valkeaa ja raivostui molempien kuolleiden
ja kaikkien noiden muiden kohtalosta. Hän katsoi äitiin likekkäin
lepäävine silmineen ja sanoi, rohkeat kasvot vilkkaan vihan vallassa:
»Jos Hollmannit vielä elävät, kun minä tulen suureksi, niin saat nähdä
vaan, äiti! Silloin sanon heille suorat sanat!»