SOFIA (Laittaa ruokaa pöydälle, sitten istun jälleen kutomaan,
hyräilee.): Jumala ompi linnamme j.n.e.
LISBETA (Tulee Sofian luo, joka suutelee häntä otsalle; istuu
syömään.): Äiti, ajattele, jo muutaman tunnin kuluttua voi Jöran olla
täällä! Minun sydäntäni vihlasee. Mitähän hän ajattelee tästä meidän
yksinkertaisesta kodistamme, hän joka on niin hieno aatelismies ja aina
elänyt Ruotsin pääkaupungissa! Eikö olisi paras siirtää nuo sarvet ja
jouset ja isän matkakapineet pois; näkyy heti ettei meillä ole kyllin
huoneita, kun on tämmöinen sekoitus.
SOFIA: Täällä on paljon, mikä ei ole niinkuin ylimyksillä. Ainoastaan
nuo muutamat esineet vanhempieni kodista ovat todellisesti hienoja.
Kaikki muu muistuttaa enemmän Viron saksalaisia kuin vanhaa Ruotsia.
Mutta se saa kaikki olla toistaiseksi näin. Me emme muutu aatelisiksi,
jos muutamme huonekalut. Ei, Lisbeta. Sillaikaa kuin sinä vielä nukuit,
tein minä päätökseni. Minä matkustan itse Tukholmaan puuhaamaan isän
puolesta.
LISBETA (riemastuneena): Äiti, äiti, sinä tahdot todellakin sen tehdä!
SOFIA: Vielä ei ole unohtunut vanhan perheemme mahti Tukholmassa ja
minun vaikutukseni voi ulottua hyvin kauas.
LISBETA: Niin, äiti, en epäile hetkeäkään, että kaikki käy toivomme
mukaan, jos sinä vaan itse lähdet. Sitten unelmamme toteutuvat, minä
kelpaan Jöranille ja hänen sukunsa suostuu. Eikö meidän nimemmekin tule
muutettavaksi. Ei suinkaan meidän nimemme tule olemaan enää Cröell?
SOFIA: Mitä sinä sanot nimestä Rosencröell?
LlSBETA: Rosencröell--Jöran Bjelke ja Lisbeta Rosencröell--minä luulen,
että se on kaunis. Äiti, koska olet sen keksinyt?
SOFIA: Kun olen unetonna valvonut ja ajatellut sinun tulevaisuuttasi,
niin ovat pienimmätkin seikat olleet tuhansin kerroin mielessäni. Tämä
nimi tuli itsestään ajatuksiini, niinkuin olisi sen joku sanonut.
LISBETA: Ja kaikki on niin käyvä, kuin sinä olet ajatellut.
SOFIA: Ihmisten kohtalot ovat, lapseni, kaikkivaltiaan kädessä.
LISBETA: Äiti, minä tunnen, ettei voi käydä muuten kuin niin. Uskotko,
se oli herran enkeli itse, joka kuiskasi sinulle tämän nimen. Se on
minusta niinkuin jo kauan tapahtunutta ja vanha asia, että nimemme on
Rosencröell. Se on unta että olemme Cröellejä.
Mutta äiti,--monta kertaa olen ajatellut,--sano minulle, kuinka sinä,
Gyllenstjernan tytär, tulit suostuneeksi aatelittomaan?
SOFIA: Kysy pikemmin, kuinka minä en vieläkään ketään muuta valitsisi
kuin hänet. Naiset kadottavat oman aateliutensa, kun menevät naimisiin.
Mutta heidän salainen tehtävänsä silloin on korottaa aateliseksi se
mies, jonka kanssa he ovat vihityt. Kaikki aatelissuvut ovat täytyneet
kerran syntyä. Se on vaimojen näkymätön työ. Ja sen työn minäkin aijon
tehdä.
LISBETA: Mutta eihän jokaisesta voi kuitenkaan tulla aatelismiestä.
SOFIA: Niin näyttää ainoastaan ulkoapäin. Mutta minä sanon sinulle:
melkein jokaisella on jotakin semmoista sydämmeen kätketty, josta voi
synnyttää aateliuden. Ainakin Samuelissa on sitä. Se täytyy vaan oikein
löytää. Ja minä olen löytänyt. Hänen käytöksensä on tosin hiomaton.
Isänsä kanssa alituisilla kauppamatkoilla on hän aina elänyt vaan
talonpoikien seuroissa ja heidän kömpelöt tapansa ovat häneen
tarttuneet. Mutta se ei merkitse mitään. Kun Samuel Cröell kerran
kasvaa suureksi, niin hänen kömpelyytensä muuttuu muodiksi ja sanotaan
hienoksi. Hänen sydämmessään on aateliuden lunnassana.
LISBETA: En ymmärrä mistä se voisi näkyä.
SOFIA: Siitä tavasta, jolla hän kohtelee vihollisiansa, siitä tavasta,
jolla hän säälimättä musertaa heidän aikeensa ja samalla antaa heille
anteeksi kaikki parjaukset häntä itseänsä vastaan,--siitä, että hän on
rohkea, että hän on leijonan rohkea.
LISBETA: Se on voinut näkyä vaan meidän pienissä oloissamme--
raatihuoneen edessä ja pormestaria vastaan.
SOFIA: Se kaikki on samaa siellä suuressa valtakunnassa. Kysymys on
vaan siitä, kuinka siirtää hänet pienistä oloista suuriin. Ja sinä
näet, että hän nousee niinkuin kotka pilvien tasalle.
LISBETA: Isä?!
SOFIA: Yksi häneltä puuttuu. Hän ei tahdo tietää Luteruksesta eikä
Kustaa Aadolfin sankaritöistä Saksanmaalla,--juuri siitä, joka täyttää
kaikkien tosiylimyksien mielen.
LISBETA: Niin, ei Jörankaan puhu muusta. Aina hän kertoo minulle niistä
heidän retkistään ja tappeluistaan. Vrangel on hänen ihanteensa.
SOFIA: Samuelin ihanteet eivät ole sielläpäin. Mutta olkoon, että hän
osaa käyttää rohkeuttansa vielä vasta karhunpyynnissä. Ajattele, että
sama rohkeus kerran palvelisi valtakunnan asioita! Se sytyke vaan on
löydettävä, joka hänet sytyttää. Ja minä luulen, että kohta sen löydän.
Ehkä olen jo löytänytkin.
LISBETA: Oi, äiti, kuinka paljon sinä olet ajatellut! Minua oikein
pelottaa.
SOFIA: Sinun tähtesi päivin, sinun tähtesi öin, oma lapsukaiseni.
Malttia vaadin vaan sinulta ja Jöraniltasi. Tässä tulee tapahtumaan
suuria asioita, tai ei mitään, ja silloin kaikki jää entiselleen.
LISBETA: Kaikki jätän sinun haltuusi. (Kuuluu portinkolkutus). Ah, se
on Jöran! (Ikkunalla): Se olikin vaan isä!
SOFIA (Ikkunalla.): Millä melulla he tulevat! Mikä ihme heillä on
reessä?
LISBETA: Etkö näe, se on karhun nahka.
SOFIA: Mutta ei heidän pitänyt olla pyynnillä tällä kertaa.
LISBETA: Etkö näe, se on valmis talja, vuorilla peitetty.
SOFIA: Luulisi talon kaatuvan perusteiltaan, niin he meluavat!