Ilma ei oikein ota juhlaa suosiakseen. Aurinko näyttelee vaan harvoin
sumuisia silmiään ja katselee silloinkin kuin kulmiensa alta. Ei ole
pouta, mutta ei sadekaan. Tuuli puhaltaa kovin kylmästi.
Juhlakentällä on vähän ihmisiä, nekin viluisia, innottomia.
Muutaman suuren kuusen suojassa istuu Visulainen kontistuneen,
surumielisen ja laimean näköisenä seuraten muutamain neitojen ja
nuorukaisten liikkeitä ja toimia. Ne ovat arvattavasti juhlatoimikunnan
jäseniä, jotka riitelevät ja sysäävät laimiinlyötyjen valmistusten
syyt toistensa selkään. Sinne, tänne, juhlakentän reunoille ilmestyy
juhlayleisöä. Vierastava, alakuloinen yksinäisyyden tunne valtaa
Visulaisen sanomattomalla voimalla. Hän toivoo yht’äkkiä, ettei
olisi ensinkään tälle matkalle lähtenyt, ja hän toivoo sitä niin
hartaasti, että ehdoton huokaus kohoo rinnasta. Hän oli edellyttänyt
saavansa täällä puhua suurelle, vastaanottavalle kuulijakunnalle,
hän oli toivonut, että se _lämpö,_ jolla hän kotona kuvitteli
puhuvansa, täällä vaan kohoaisi, kun näkisi ympärillään palavasta
uteliaisuudesta odottavia katseita, jotka kainosti tulkitsisivat sitä
suurta valistuksen kaipuuta, joka valistumattomain sydänmaan poikien
ja tytärten sydämmissä otaksutaan elävän... Mutta tänne kokoontui vaan
aniharvoja, nekin ihan välinpitämättömän näköisiä. Hänen sydämmensä
tuntui niin kylmältä ja innottomalta. Kaikki tuo synnytti sellaisen
toivottomuuden, että Visulainen olisi antanut mitä tahansa jos olisi
saanut tämän matkan olemattomaksi...
Yhä on kentällä kuollutta. Ei kokonaan sentään, sillä muuan isosuinen
poika kiipee kiroillen ja suuta piesten suureen puuhun, viemään sinne
Suomen lippua! Ravintolan puolelta alkaa samassa kuulua toraa: muutamat
"juhlatoimikunnan jäsenet" vaativat jyrkästi ilmaiseksi kahvia, mutta
tarjoilija ei anna, selittää vaan ettei ole lupa antaa muille kuin
"sille puheen pitäjälle". Juhlatoimikunnan jäsenet uhkaavat lähteä
pois, tiehensä, ja tarjoilija käskee mennä...
Visulainen oli juuri ollut aikeessa mennä juomaan kahvia, vaan jostain
syystä ei nyt ilennytkään...
Kentän toiselta puolen alkoi kuulua hanurin soitto: ensin muutamia,
yksinäisiä vetoja ja sitten polkkaa täydellä masiinalla...
Jaakko Huttunen tuli hikipäissä ja puolta juoksua Visulaisen luoksi.
Pyysi anteeksi ettei täällä ollut ketään, joka pitäisi seuraa...
Toimikunta oli lyönyt niin paljon tehtäviä laimiin, että nyt vasta oli
kaikki kunnossa. Tarjosi kahvia, jota he lähtivät juomaan.
"Vähän taitaa teillä olla asianharrastajia?" kysyi Visulainen.
"Vähän? Olisi edes vähän, mutta niitä ei ole ollenkaan. Nuorisoseuramme
kamppailee viimeisiään kuolemankielissä, sillä siinä ei enään kukaan
viitsi tehdä mitään."
"Sepä surullista!"
"Niin se on. Mutta ei se ole kumma, että se täällä näin menee, täällä
kun ei ole ketään, joka kykenisi oikein nuorisoa johtamaan; ei saada
koskaan valistuneempia pitämään esitelmiä, opettajatkin ovat seuran
vastustajia. Jos näihin tilaisuuksiin tulisikin johtavia henkilöitä,
niin nuoriso tulisi kaikki."
Tätä juttua kuulteli Visulainen kahvia juodessaan ja mieliala kävi yhä
alakuloisemmaksi. Hän katseli tuota nuorukaista, joka hänelle puheli.
Se oli kömpelö, hidasliikkeinen, innottoman näköinen, aivan muun joukon
kaltainen. Huonosti kaulaan soveltuva likainen pumpuliflanellista
valmistettu kaulus oli kohonnut liivin alta ja teki epämiellyttävän
vaikutuksen... Takin rintapielessä oli joku vanha, sinivalkoinen
juhlamerkki. Yleensä hän näytti kömpelöltä, sivistymättömältä...
"Luuletteko siis seuran kuolevan?" kysyi Visulainen.
Jaakko Huttunen ei vastannut kohta. Hän särpi ensinnä kahvikupin
tyhjäksi ja sanoi sitte:
"Kun minä osaisinkin puhua ja pitää esitelmiä!... tahi kun edes joku
meistä pojista osaisi, niin kyllähän sitä sopisi vielä koettaa. Ja nyt
tarvitsisi koettaa saada tännekin edes hiukan isänmaallista henkeä, kun
seuramme johtokunnastakin lähtee kaksi poikaa Amerikkaan."
Visulainen katsoi nuorukaisen silmiin. Tämän puhelu oli poistanut puvun
huolimattomuudesta johtuvaa vastenmielisyyttä. Kun hän oli viimeisen
tietonsa sanonut siitä Amerikkaan menosta, näkyi silmissä jonkullainen
arka levottomuus ja Visulainen odotti jo saavansa kuulla, että Jaakko
Huttunen itsekin aikoo lähteä.
"Kovin kylmä tuuli", sanoi Visulainen ja puistatteli ruumistaan.
"Nyt pitäisi alottaa", virkkoi Huttunen. "Minun pitäisi pitää
avauspuhe, mutta tämä tuntuu niin vastenmieliseltä."
Puhujalavan tienoilla koetettiin saada toimeen yksiäänistä laulua.
Visulainen sai kuulla, että se reipas, raikasääninen nuorukainen, joka
jollakin tavoin muita johti laulussa ja joka näytti tässä taidossa
olevan paljon pitemmällä muita, oli seuran kirjuri — "joka myöskin
ensiviikolla menee Amerikkaan." Jossain sopivassa tilassa päätti
Visulainen mennä ja rukoilla tuota nuorukaista jäämään ja laulullansa
lumoamaan tätä kotiseudun kansaa ja siinä kansallista innostusta
herättämään; — mutta se jäi tekemättä. —
Jaakko Huttunen seisoo puhujalavalla, katselee toivottomana ja
levottomana harvalukuista kuulijakuntaansa. Ainoastaan muutamia on
puhujalavan etupuolella, useimmat jäävät olemaan sinne missä ovat,
toisia etääntyy kentän toiselle reunalle, missä hanurinsoittaja tuon
tuostakin iloa virittää.
Hän alkaa lukea puhettaan. Siinä on hyviä ajatuksia. Päältäkatselija
ei niitä uskoisi tuon pojan omiksi. Mutta niissä on jotain, joka
ne varmasti takaa juuri hänen omikseen. Innostus alkaa jo hiukan
lämmittää Visulaista. "Tuo poika puhuu sydämmestään", ajatteli hän.
Mutta samassa käänsi Huttunen tuskaisan, epätoivoisen katseen tuonne
hanurinsoittajaan päin. Visulainenkin nyt huomasi, että siellä oli
polkka täydessä käynnissä ja — että useita nuoria riensi sinnepäin
tuolta etäämmältä kiertäen. Tuskastuttava kyllästys näkyi Huttusen
silmistä, hän tavoitteli nyt vaan puheensa loppua ja vielä viimeisiä
sanoja lausuessaan tuli jo alas lavalta.
Eläköön-huuto, jota aijottiin kohottaa, kuoli alkuunsa. Puhujalavan
takana muuan pari laski sen sijaan kompasanoja naurunhohotuksineen...
Visulaista pidettiin tottuneena puhujana. Mutta nyt kun hänen piti
nousta lavalle, valtasi hänet sellainen tuskastuttava levottomuus ja
innottomuus, että hän aikoi astua sanaakaan puhumatta alas. Pysyi hän
kuitenkin paikoillaan, huomasi myöskin että muutamia juhlayleisöstä
vetäytyi nyt lavan etupuolelle vasiten häntä kuulemaan. Niiden joukossa
oli joitakuita isäntämiehiäkin ja samoin vanhempia vaimo-ihmisiä. Tuo
huomio herätti iloa: siinähän ilmeni kohteliaisuutta, myötätuntoa...
"Kunnioitetut kansalaiset!"
(Samassa alkoi hanurinsoittaja uskollisesti vetää jotain
rekilaulunuottia tuolla, — toisaalla parvi tyttöjä kukersi ja riemuansa
piti).
"Oi rakas jumala, auta minua puhumaan näille ihmisille jotain
hyödyllistä", vilahti Visulaisen ajatuksissa ja sydämmessä vallitsi
palava rukouksen henki, aivan kuin olisi ollut hukkumaisillaan. Silloin
huomasi hän että kuulijainkin huomio oli kiintynyt hanurinsoittajaan ja
meluavaan tyttöparveen. Pari miestä lähti liikkeelle nähtävästi niitä
suhdittamaan. Toisten silmistä hehkui suuttumus.
Kaikki tämä tapahtui muutamissa silmänräpäyksissä. Visulainen alkoi
puhua.
Kun puhe oli päättynyt, kättenpaukutukset laanneet ja Jaakko Huttunen
käynyt häntä kädestä kiittämässä, pysähtyi Visulainen istumaan
yksikseen erään pensaston varjoon. Hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi
ja jäseniin laskeusi veltto puutumus. Nuorisoseuran Amerikkaan muuttava
kirjuri nousi lavalle ja kehoitti että laulettaisiin yhdessä "Maamme".
Kehoituksessa ei ollut mitään sukkelaa, eikä mitään naurettavaa, mutta
moni suu vetäytyi hymyyn aivan kuin olisi hyvinkin naurettavaa laulaa
"Maamme"-laulu.
Visulainen tietysti nousi laulamaan. Joku sieltä, täältä yhtyi,
mutta mitään yhteislaulua ei siitä tullut. Tuskalla saatiin loppuun
pari värssyä... laulu ujui ja kuoli siihen aivan kuin väsymyksestä
uupuneena... "Saa nähdä, eikö nyt tule katovuosi", kuuli Visulainen
takanansa sanottavan, kääntyi ja näki siinä tanakan talonpojan.
"Saa nähdä", sanoi Visulainen, "hyvin se uhkaa."
"Kovin uhkaa", sanoi talonpoika ja ravisti päätä, "tänä vuonna taitaa
tulla Suomessa olemaan kaksinkertaiset hallat."
"Tuo mies tietää jotain!" ihastui Visulainen itsekseen... "Herra
Jumala, kun tässä pääsisikin lämpenemään!" vilahti kohottava toivomus
hänen ajatuksissaan mennessään kattelemaan miestä ja puhelemaan tämän
kanssa.