"Hyvä i-ihminen, katso nyt!"
"Mitä?"
"Kuinka natevana kirkkoherra on itse tuolla puuhaamassa karjan
keskellä."
"Hyvät ihmiset! ja takkinsakin on tuolla tavalla tahrinut."
"Hattu vaan on takaraivolla."
"Ja niin kovasti hikoilee."
"Voi paikkaa, eikö nyt muita olisi ollut?"
"Mennään katsomaan niiden karjaa."
Ja emännät lähtivät katselemaan pappilan uljasta karjaa. Tänään oli,
näetten, eläinnäyttely Rutakkalan kirkolla. Jotenkin runsas määrä
karjaa oli näytteille tuotu. Pappilasta oli kaksi eri sarjaa. Ne olivat
pulskeita elukoita! Oikein niitä mielikseen katseli, semmenkin kun
kirkkoherra oli itse mukana ja laski sopivia sukkeluuksia. Härkiä ja
sonneja ei oltu uskallettu tänne muun karjan joukkoon ryhmittää, vaan
oli niitä asetettu huoneisiin, joissa oli varmemmat kiinnipitopaikat.
Päivä oli tänään poutainen. Ihmisiä, nuoria ja vanhoja, liikkui varsin
runsaasti näyttelypaikan tienoilla. Kaikkialla oli iloa ja juhlaista
mieltä. Eiliseen verraten tuntui siltä kuin vasta tänään olisi oltu
oikein juhlatuulella ja juhliminen oikealla pohjalla. Siltä se näytti
Visulaisestakin, joka oli jäänyt tänne karjanäyttelyä katselemaan. Nuo
miehet ja naiset, ne viihtyivät niin hyvin karjan parissa, nauttiva
hymy huulilla siirtyivät naudasta nautaan, tutkivat niiden tuntomerkkiä
ja niiden hyvyyksistä väittelivät.
Kokous-talon pihaan oli puhujalavakin rakennettu, köynnöksillä ja
kukilla koristettu. Siellä oli istuimia pihalle asetettuina ja
lehtimajan sisään virvoitusravintola järjestettynä.
Muuan agronomi nousi lavalle. Hänen oli määrä pitää esitelmä
pikkuvasikkain kasvatuksesta ja hoidosta. Kirkkoherralle tuli kiire
käteen, kun huomasi agronomin lavalle nousevan.
"Odottakaapa hiukan", kuiskasi ja viittasi hän sinne lavalle käsin,
juoksi yli pihan naisjoukkoon ja kuiskasi siellä piikansa korvaan:
"Mene sinä, Hilma, karjan luokse niin kauaksi että Karja-Maija pääsee
tänne kuulemaan esitelmää." Kun sitten pappilan Karja-Maija ilmestyi
naisten rintamaan, punottavana ja tuoreena, viittasi kirkkoherra
agronomille, joka alotti.
Kun esitelmä oli loppunut ja naiset olivat saaneet kyllikseen
naureskella sellaisille joutavuuksille, joita agronomi piti vasikkain
kasvatuksen elinehtona, — astui puhujapaikalle Visulainen. Hän ilmoitti
aikovansa puhua "hetken tapahtumista" tässä, kun kansaa oli niin paljon
koossa ja tapahtumat siksi tärkeitä... Ilma oli kaunis, yleisö näytti
verrattain tarkkaavaiselta ja puhuja alkoi lämmitä.
Kesken kaikkea hiipi kirkkoherran rouva kuiskaamaan Karja-Maijan
korvaan, että hän on "niin kovin levoton jos joku karjasta repisi
itsensä irti... että kyllä kai Maijan täytyy mennä sinne..."
"Onhan siellä Hilma. Eikähän ne nyt mitään erityistä, minä vaan
kuuntelisin tuon puheen loppuun."
"Eipähän siinä nyt mitään erinomaista tuossa puheessa... Onhan Maija
saanut lukea sanomalehdistä... Minä olen Tähden vuoksi niin levoton."
Karja-Maijan kasvoille ilmestyi tyytymättömyyden ilme ja vastenmielisen
näköisenä poistui hän joukosta. Rouva käänsi nyt rauhoittuneena ja
harrastavan näköisenä kasvonsa puhujaan.
Vaan silloin: Parkumäen suurta sonnia kuletettiin poikki juhlakentän.
Sonni mylvi ja mölysi, taluttajat huusivat ja melusivat. Koko yleisö
kääntyi katsomaan ja jäi ihailemaan sonnin väkevää ruumista ja runtevia
liikkeitä...
Visulainen korotti ääntään huutavan ääneksi, mutta se vavahti
kun huomasi, että suurin osa yleisöstä yhä pysyi selin häneen ja
seurasi katsein, jopa askelinkin uljasta sonnia. Sana takertui hänen
kurkkuunsa... Lavan ympärillä on muutamia ikämiehiä ja nuorukaisia,
jotka harrastuksella ovat puhetta seuranneet. Niistä yksi toisensa
jälkeen nyt kärsimättömänä katseensa kääntää tuonne ihmisjoukkoon,
jonka huomion sonni on niin täydellisesti vetänyt pois puhujasta ja
hetken tapahtumista...
Ja Visulainen astuu alas puhujalavalta, sillä sana ei ota enään
kieleltä lähteäkseen ja sydäntä kouristaa niin katkera tunne.
Jumala ties, minkä vuoksi hänen kasvoillaan on niin kummallinen ilme.
"No mutta", sanovat miehet, "älkäähän nyt lopettako!" Ja useat
lähtevät hillitsemään sohinaa. Se olikin nyt jo helppoa, sillä sonni
oli kadonnut näköpiiristä ja yleisöllä oli joutilasta aikaa kuulla ja
katsoa Visulaista.
He saivat hänet pakoitetuksi uudestaan lavalle. Puheesta ei kuitenkaan
enään mitään tullut, ne olivat vaan hajanaisia, kulmikkaita, kömpelöitä
sanoja. "Tällaistako onkin todellisuus?" kaikui ääni yhä hänen
rinnassaan. Ponnistelemallakaan ei hän saanut ajatuksiaan kokoon.
Pettymys ja siitä johtuva tuska hajoittivat kaikki tuulen tuvat ja
sokaisivat innostuksen lähteet.
Hän astui alas puhujapaikalta yhä tuo kummallinen ilme kasvoilla.
"Siihenkö se nyt lopettikin?" kyselivät miehet toisiltaan. Mutta
Visulainen pakeni huoneitten takapuolelle ja itki.
Uusi välikirja.
Ruis, josta jaakonpäivähällä oli hienoimman terän vienyt, varisi
päistään Lampimäen pienissä kotipelloissa. Se joutui varisemaan
senvuoksi, että torpan isännällä oli ollut koko elokuun aikana
varsinaisten päivätöidensä lisäksi ylipäiviä kartanon elonleikkuussa.
Sitäpaitsi oli vaimo koko viikon kartanossa pyykinpesussa. Odotettiin
vapaapäiviä aivan kuin kuunnousua. Nyt oli perjantai. Vaimo oli jo
tänään päässyt puoliltapäivin kotiin. Miehen piti vihdoinkin saada
vapaapäivä huomenna. Silloin aijottiin ehtiä ruis jalalle, kun sopisi
leikata sunnuntaiaamunakin siihen saakka kuin kirkkoon mennään.
Lampimäkeläiset olivat keski-ikäisiä ihmisiä. Miehen nimi oli Pekka ja
vaimon nimi Liisa. Lapsia oli kolme.
Torppa oli metsässä, noin 5 kilometrin etäisyydellä kartanosta. Se oli
huono torppa ja huonosti siinä aina oli toimeen tultu.
Tämä nykyinen Pekka oli siinä asunut jo toista kymmentä vuotta. Hän
oli siitä omituinen, ettei koskaan valittanut, "ei silloinkaan kun
suoranaista vääryyttä kärsi", sanoivat toiset torpparit ja pitivät
Pekkaa tyhmempänä kuin itse olivat.
Oliko hän tyhmempi kuin toisetkaan, se ei suinkaan ollut sillä
ratkaistu, ettei hän valittanut.
Mutta tänään oli vaimo, kartanosta päästyään, rientänyt juoksujalassa
sirppineen pellolle, leikannut jo muutamia lyhteitä, kun kimakka
metsästäjän vihellys sai hänet säpsähtämään. Aivan vieressä olevasta
metsästä pistäysi aukealle kartanon pehtori metsästystamineissa ja,
koirien ympäri peltoja loikatessa, tuli suoraan Lampimäen emännän luo.
"Jesus siunatkoon!" virkkoi vaimo, vääntäessään uutta lyhteen sidettä.
Pehtori ei puhunut ohikulkiessaan mitään. Koirilleen hiljaa viheltäen
ja maklattaen, kävi istumaan mökin rapuille.
Vaimo näkyi taistelevan itsensä kanssa. Viimmein kuitenkin huoahtaen
löi sirppinsä lyhteen kantaan ja asteli tuvalle päin.
"Päivää," virkkoi ja niiasi.
Pehtori loi häneen pikaisen syrjäsilmäyksen, nyökäytti äänettömästi,
aivan kuin sivumennen, päätänsä ja alkoi innokkaasti taputella
koiraansa, hokien:
"Sesu, sesu, sesu..."
Vaimo liikkui peloissaan ja arvelevaisesti tupaa kohti, ikään kuin joka
askeleella odottaen puhuttelua. Vaan kun ei pehtori sittenkään mitään
sanonut, tuli vaimolta:
"Priita-Maija laski minut kotiin kello 3:lta, kun saatiin pyykki
valmiiksi ja... ja... kun nuo rukiin vähät pyrkivät varisemaan peltoon."
Pehtori pysyi yhä äänettömänä.
Vaimo astui pelokkaana askeleen tupaa kohti, mutta pysähtyi sanomaan:
"On oikein paha, kun ei ole vieraalle tällä kertaa minkäänlaista
suunavausta."
Huomattava pilvi laskeusi pehtorin otsalle.
"Vai Priita-Maijako siellä nyt komentaa!" hän puoliääneen huudahti.
"Eei suinkaan, mutta..."
Pehtori nousi, kutsui koirat ja lähti uudestaan metsään.
"Mitähän jumalan nimessä tästä tulee?" huokasi vaimo ja palasi takaisin
leikkuumaalle, jossa ruis rapisten varisi tähkäpäistä peltoon.
* * * * *
Illalla, kun Pekka palasi kartanosta työstä, tapasi hän puolitiessä
pehtorin. Hän asteli jokseenkin rivakasti siinä tiedossa, että nyt oli
edessä kaksi vapaapäivää, joina saisi korjata rukiinvähänsä peltoon
varisemasta. Niistä päivistä tosin toinen oli sunnuntai, jumalan
lepopäivä. Mutta Pekka ei viitsinyt edes harkita, olisiko _sopiva_
leikata varisevaa ruista lepopäivänä, — hän leikkaisi vaan...
Juuri siinä tuli pehtori vastaan. Pekka oli vähällä unhoittaa nostaa
lakkia, mutta onneksi kuitenkin huomasi sen. Pehtori oli jo astunut
ohitse, kun äkkiä kääntyi ja virkahti:
"Aivan oikein! — Olin vähällä unhottaa, — ne eivät varmaankaan siellä
sanoneet sinulle, että et voikaan saada vielä vapaapäivää. Huomenna
otat hevosen mukaasi ja tulet kartanoon tavalliseen aikaan."
Enempää viivyttelemättä meni pehtoori tiehensä. Mutta Pekka seisoi
tiellä, hyvin tyhmistyneen näköisenä katsoen menevän jälkeen, joka pian
katosikin hämärään. Sitten kääntyi Pekka verkalleen ja virkkoi ääneen:
"Saatana!"
Kun tämä mies tuli kotiin, oli jokseenkin pimeä. Vanhempi tyttö, 11
ikäinen, oli äitinsä kanssa leikkuupellolla, toinen, 8 vuotias keitti
puuroa ja 3 vuotias poika itkeä kyhni penkillä omia aikojaan.
Pekan ruokakontti lensi niin huimasti nurkkaan, että poikakin hämmästyi
ja lakkasi itkemästä. Mitään puhumatta lapsille otti hän sirpin ja
riensi leikkuupellolle. Kello oli silloin 10 illalla.
"Tapasitko pehtorin?" kysyi vaimo. "Tapasin."
"Mitä se sanoi?"
"Käski huomenna tulla hevospäivätyöhön."
"Kas sitä!"
"Samalla kuului ääni heidän takapuoleltaan:
"Päiveä Pietar-veli, ka yöhän tuota jo onkin. Miksi ette päivällä
leikkaa?"
Pekka kääntyi ja näki vanhastaan tutun miehen, reppu selässä ja
piikkisauva kädessä.
Pekan kasvoille ilmestyi leveä hymyily:
"Ka tuoko?" virkkoi hän. "Minä juuri ajattelin sinua."
"Minuako? Sepä kummaa!"
"Ajattelin sinua, että kun sinä tulisit. Sano nyt, joka tiedät, tuleeko
siitä maanjaosta jotain?"
"Ka miksei tulisi! Männäh tupah ja pistetäh shaijuks, niin juttu
paremmin luistaa."
Ja he menivät kaikin tupaan.
* * * * *
Tämän kartanon isäntäväki asui enimmät osat ajastaan Helsingissä. Koko
maatalous oli pehtorin huostassa, joka tehtäväänsä hoiti rajattoman
itsevaltiuden periaatteiden mukaan.
Torpparit olivat tämän nykyisen pehtorin alkuaikana pyrkineet tekemään
valituksia kartanonherralle suvella, kun tämä asui maatilallaan. Mutta
kun tilasta oli viimeaikoina yleensä tullut hyvät tulot, ei isännällä
ollut erityistä halua ruveta taistelemaan pehtoria "vastaan torpparien
puolesta, vaikka ymmärsikin, että pehtori muutamissa suhteissa oli
vaatimuksissa mennyt liian pitkälle. Hän koetti arasti huomauttaa
pehtorille, että hänen tahtonsa olisi, että torppareita pitäisi
kohdella säälien; mutta siitä pehtori riemastui pitämään sellaisen
esitelmän että...
"Noh, noh, älkäähän suuttuko, tehän sen parhaiten tiedätte..."
Mutta kerran alkoi kartanon torppaloukoilta kuulua aivan uskomattomia
juttuja. Helsingissä oleva isäntäväki oikein pelästyi. Rouva ja nuori
maisteri lähtivät maalle oikein keskitalvella ja veivät mukanaan 50
markan panoksen kirjasia ja kotikoulutarpeita. Nuori maisteri piti
kartanon kansakoululla esitelmiä eräällä viikolla neljänä iltana. Kaksi
kotikoulua pantiin kuntoon ja kansakoulunopettaja otti vaivakseen ilman
eri palkkiota pitää silmällä niiden toimintaa.
Ja kun kaikki oli näin hyvästi järjestetty, palasivat asiantoimittajat
Helsinkiin.
"Jestande!... kuinka tyhmiä ne ovat!" huudahti rouva ensi sanoikseen,
kun oli junalta tultua istuttu perheen teepöytään.
"No sen tiesit mennessäsi", sanoi herra hymyillen. "Mitä muuta kuuluu?"
"Ne eivät usko vaikka niille sanoisi mitä", kertoi poika.
"Vai eivät usko, — eivätkö sinunkaan puhettasi?"
"Minä pelkään, etteivät uskoneet Artturia. Ne näyttivät aivan
kauheilta... Ja, herra jumala, niin hyvät olot kun niillä on!... Koko
talvena eivät tarvitse tehdä paljon mitään... eikä ikänä ole pettua
tarvinnut syödä meidän kartanon maalla."
Kartanon isännän pää oli vaipunut käsien varaan ja otsa mennyt
huolikkaisiin ryppyihin.
"Onkohan heillä todella hyvät olot?" kysyi hän kummallisella painolla.
"Kumminkin suhteellisesti", sanoi rouva, kiinnittäen terävän katseen
mieheensä.
"Esimerkiksi verrattuna meidän oloomme?"
"Meidän oloomme? Kuinka sellainen saattaa tulla kysymykseenkään?"
"Miksikäs ei!"
"No mutta, hyvänen aika, Viktor..."
"Minä vaan ajattelen, että... kentiesi pitäisi minun helpottaa
torpparien vuokraehtoja. Ne eivät valittaisi, ne eivät olisi uskomatta
isäntänsä poikaa, jos niillä olisi hyvä..."
"Sama ajatus..." alotti nuori maisteri.
"Sama ajatus", keskeytti rouva käden viittauksella poikansa. "Sama
ajatus, josta Arttur ja minä jo eräänä iltana keskustelimme. Mutta,
jos niitä rupeisi alentamaan niin paljon, että se jossain tuntuisi,
täytyisi kai meidän supistaa menojamme. Ensi kesäksi on suunniteltuna
se ulkomaa-matkakin ja..."
"Siinäpä se juuri on!" virkahti kartanonomistaja ja teki kärsimättömän
liikkeen.
"Niin, siinä se on, mutta minä en usko että ne tulisivat sen
tyytyväisemmiksi, ne odottavat maanjakoa kuin uutta kuuta... ja
kansa, talonpojat ja torpparit yleensä ovat tulleet niin kopeiksi ja
vaativaisiksi, että ennen pitkää esittävät torpparit siellä sinulle
veljen maljoja." — Rouva nauroi. Nuori maisteri, joka oli nauttien
loikonut sohvalla sanomalehden kanssa, naurahti myöskin. Äiti oli tuon
saman sukkeluuden lausunut jo parille tuttavalle matkalla.
"Pehtori kertoi", alotti rouva, mutta herra keskeytti kärsimättömästi:
"Älkäämme puhuko hänestä!"
"Pehtoristammeko?"
"Hänestä juuri!" Herra nousi mennäkseen omaan huoneesensa. "Minä
pelkään", jatkoi hän, "että hän on tehnyt liiankin paljon syntiä minun
kontolleni."
"Kukin tekee syntiä omaan lukuunsa. Sinähän olet antanut hänelle
määräykset kohdella hyvin..."
"_Hyvin_ — mutta minä alan pelätä, että hän on kohdellut huonosti!...
Isabella, miksi juuri _minun_ maatilani torpparit antavat aihetta
sellaisiin sanomalehtijuttuihin?"
"No sitähän minäkin, että miksi juuri meidän?"
"Ihmiset kyllä ymmärtävät, että siinä on torpparien tyhmyys suurena
tekijänä, mutta ne eivät voi vapauttaa minua kokonaan siitä
syytöksestä, etten ole pitänyt huolta torpparieni valistuksen
kohottamisesta, enkä heidän tilansa parantamisesta."
"Se on totta", virkkoi nuori maisteri.
"Mutta hyvänen aika, vietiinhän nytkin viidenkymmenen markan arvosta
kirjoja ja kirjoitustarpeita. Opettajatar arveli..."
"Älä puhu, mamma! — anna anteeksi, että keskeytän. — Puheesi tuntuu
näissä oloissa liian yksinkertaiselta. Meidän olisi pitänyt alottaa
torpparien kanssa jo 20 vuotta takaperin, — siinä koko juttu."
"Ehkä minä lähden sinne uudestaan, isä", sanoi nuori maisteri ja
kiinnitti vakavat silmänsä isään.
"Mitä tekemään?"
"Jakamaan heille tietoja."
"Mutta omat lukusi..." alkoi äiti.
"Väli niillä", keskeytti isä. "Ehdotustasi maksaa vaivan ajatella. Kun
loppuisi tämä talvikausi pikemmin, niin minä rientäisin itse sinne...
Herra Jumala! kun minä olen melkein aivan vieras omien torpparieni
kanssa..."
"Mutta minäpä melkein luulen, että sinä menet juomaan heidän kanssaan
veljesmaljoja!" nauroi rouva.
"Isabella, minä _melkein luulen,_ että sinä otat asian liian keveältä
kannalta."
"No, mutta hyvä Viktor, eihän sitä nyt maksa vaivaa ottaa noin
kauhean synkästi! Tietäähän koko Helsinki, että perheemme kuuluu
huomattavimpiin tosi-isänmaallisiin perheisiin. Jos torpparit meidän
tilallamme — jota eivät monet tiedä, että ne ovat juuri meidän
tilallamme, — jos ne yksinkertaisuudessaan antautuvat epäisänmaallisen
yllytyksen valtaan, niin emmehän me heitä ole opettaneet."
"Ei, mutta me emme ole tehneet mitään sitä estääksemme ja... No, se
ei ole pääasia mitä ihmiset sanovat, vaan se, _mitä todella on._ Sitä
paitsi, minä olen lukenut Työmiestä ja..."
"Viktor!"
"Niin, niin."
"Ei mutta, Viktor, nyt minä suutun!"
Poika tirkisti sohvalta silmiänsä sirristäen ja isä naurahti:
"Minä olen päättänyt ottaa selkoa. Ja sen johdosta olen jo _melkein_
kumonnut yhden tulevan kesän suunnitelmistani."
"Ulkomaa-matkan?"
"Niin, katsos..."
"Kiitos, minä en katso mitään! Tässä saanen minäkin kohta astua pyykkiä
pesemään työmiehen matammin rinnalle, ettei kenelläkään olisi aihetta
kadehtia minua."
"Minä vaan tahdoin sanoa, että te kyllä saatte tehdä ulkomaa-matkan,
mutta minun tehtäväni on ensi suvena oppia tuntemaan torpparini ja
heidän elämänehtonsa."
Hän meni huoneesensa ja alkoi siellä edestakaisin kävellä.
* * * * *
Myöhemmin talvella, muutamalla hiihtoretkellä, ollessaan maalla osuivat
kartanon nuori maisteri ja hänen toverinsa pistäytymään Pekan mökkiin.
"Onko tämä torppa vielä kartanon alle kuuluvia?" kysyi maisteri.
Pekka katsoi luihusti, syrjittäin seisovia herroja, joita ei näyttänyt
huvittavan istahtaa. Akkakin jo loi kiirehtivän silmäyksen mieheensä.
Pekka vihdoin virkkoi:
"Onhan tämä vielä... onhan siellä töissä oltu melkein yhtämyötään."
"Minä olinkin tuntevinani teidät", äänsi maisteri.
"Va-ai niin", hymyili Pekka.
"Jottako maisteri tuntisi näinkin köyhiä?" ihmetteli vaimo omituisen
yksinkertaisesti.
"Eihän se köyhyyteen tahi rikkauteen kuulu, sellainen."
"Kuuluupa hyvinkin. Ihmeeksi se on kun rikkaat ja mahtavat köyhiä ja
kurjia tuntevat", intti vaimo.
_"Kurjia?"_ kysyi ylioppilas. "Pidättekö te itsenne kurjina? Teillä on
oma tupa, hyvä isäntäväki, puuttumaton toimeentulo. Siivoutta vaan,
joka ei maksa mitään ja joka riippuu teistä itsestänne, saisi olla
enempi. Sitäpaitsi teillä on _isänmaa._ Käsitättekö mitä se on?"
Maisteri vetäysi syrjään kuultelemaan.
Mies ja vaimo vaihtoivat katseita.
"Ei tämä ole minun isänmaani", alotti Pekka onealla äänellä. "Minun
isäni oli tuolla kartanon Länsikulman torpassa torpparina, tästä on
sinne 2 1/2 peninkulmaa. Se joutui pois, kun isä kuoli eikä äiti
jaksanut suorittaa vuokraa. Kävin sitten kerjuulla, kunnes äiti kuoli.
Sinne isänimaalle aina ikävöin ja siinä olin sitte paimenenakin
Simunalla, joka sen oli saanut. Kun mieheksi tulin, esitti kartanon
silloinen pehtori minulle tämän. Minä tulin tähän ja tuo akka tuli
vähän jälestäpäin..."
"Ja kyllä on ollut elämisen kanssa niin ja näin, niin että ei tässä
kurjuus ole kovinkaan vieras", selitti vaimo.
"Niin, mutta te nyt käsititte väärin, isänmaa on jotain toista kuin se
torpanmaa, jonka päällä on syntynyt", alotti ylioppilas selittää.
Pekka kuunteli. Kun selitys oli loppunut, kysäsi viimemainittu
yht’äkkiä:
"Mahtaneeko tullakaan mitään siitä isosta maanjaosta?"
Vaimo säpsähti, mutta miehen suu meni salaperäiseen, odottavaan
hymyyn. Näki, että tähän kysymykseen sulkeutui kokonaan hänen nykyinen
ajatuspiirinsä.
"Ei tule, hyvä mies. Ja toivoisitteko tekin todella..." Hän alkoi
jutella lämpimästi ja istahti tolpalle.
Mutta kun vieraat menivät, räjähti Pekka leveään nauruun:
"Hätäpä niillä näyttää olevan, noilla... Eipä vaan taidakaan olla niin
tyhjää juttua, se maanjakojuttu."
Kesällä, muutamana sunnuntaipäivänä oli kartanon alustalaisia varten
hommattu oikein suuret juhlat. Torpparit oli käyty kutsumassa,
erikseen joka huonekunta. Ne tulivat, katselivat ja kuultelivat
silmät ympyriäisinä. Ja kun muuan puhe oli pidetty, puri Pekka lisää
ryssänlehtiä suuhunsa ja sanoi Simunalle:
"Kyllä ne vaan osaavat saarnata."
"Hätäkö näiden on osata, kun kaiken ikänsä kouluja käyvät."
Se jäi siihen.
Kello läheni 11:sta ja juhla lopetettiin. Käsi tukan rajassa läheni
Pekka muuatta torpparia ja kysäsi:
"Aijotko kotiin, vai jäätkö sitä oloa jo kartanoon?"
"Ruoat ovat kotona, eikä siellä ole ken toisi. Makaamisen aikaa ei
tässä kyllä jää ollenkaan. Kello 4 pitää olla takaisin", jutteli mies
synkästi.
"Sama on minun", selitti Pekka.
"Kun ei _se_ vaan panisi huomiseksi tinkityötä."
"Senpä _se_ kyllä osaa panna."
Molemmat katselivat varpaisiinsa. Läheni kolmas torppari ja alkoi
tosissaan kysellä, vuorotellen toista ja toista silmäillen:
"Mahtavatko arenttipäiväksi tämän päivän merkitä kirjoihinsa?"
Toiset hymähtivät:
"Eivätpä taida... hyvä kun huomisen saa tässä korvaamattomana heidän
kirjoihinsa", arveli Pekka.
Heillä oli kuitenkin ollut jonkunverran hauskaa. Eivät kiirehtineet
pois, vaikka ohjelma oli jo loppuneeksi ilmoitettu. Parvi torppareita
keräysi siinä yhteen kohti. Ne näyttivät niin väsyneiltä, veltoilta
ja toimettomilta ja yhtäkaikkisilta. Kellä oli suupielessä, aivan
kuin siihen unohtuneena, hymynkierre, minkä naama oli totinen ja
synkkäkin. He katselivat nuorisoa, joka kentällä touhusi. Kaikki
tanssijat olivat herrasväkeä, joitakuita mahtavampain talollisten
lapsia oli mukana, vaan vahva parvi varsinaista työläisnuorisoa seisoi
syrjässä katsellen. Pari nuorta herraa ja yksi nainen kehoittelivat
heitä innokkaasti mukaan, vaan he naureskelivat hämillään ja
vetäysivät taaksepäin. Vihdoin muuan renki, luonnottomasti nauraen,
hurjasti keikaillen, heittäysi tanssimaan ja hänen peräänsä eräs
torpanpoika. Katselijajoukko helähti nauramaan, vaan tanssivat naiset
vetäysivät pelokkaasti huudahdellen syrjään, ikään kuin tässä olisi
ollut todellakin jotain pelättävää. Renki toverineen palasi toisten
katsojain joukkoon ja suurta melua pitäen siitä, että "noin ne aina
pelkäävät, vaikka niin joukkoonsa tahtovat", — lähtivät tanssilavalle,
joka oli siitä muutaman kilomeetrin matkassa. Vanhempi väki katosi
myöskin kentältä. Mutta nuoret vallassäätyläiset, joita olikin nyt
aivan harvinaisen paljon kokoutunut näille juhlille, pitivät niin
hauskaa, että viimeiset vasta aamupuoleen alkoivat kadota kartanon
isoon päärakennukseen ja mikä minnekin, — samoihin aikoihin kuin isolla
ruokakellolla soitettiin työväki kantamaan päivän kuormaa ja hellettä.
* * * * *
Syyspuolella kesää käytti kartanon omistaja kuukauden päivät,
tutustuakseen perinpohjin alustalaistensa oloihin ja elämänehtoihin.
Ja kun oli tutkimuksensa perinpohjin suorittanut, istui hän konttorissa
monta päivää ja kirjoitti kaikille uudet välikirjat. Jokaisen
vuokra-ehdot laskettiin noin kolmasosalla ja puolellakin. Velvollisuus
vaadittaessa tehdä ylipäivätöitä poistettiin, samoin useita muita
epämääräisiä ehtoja sekä määrättiin pisimmäksi kesätyöpäiväksi 13
tuntia. Vaan sitten lisättiin niihin yksi tärkeä lupaus:
"Jos torppari haluaa torppansa lunastaa palstatilaksi, on hänellä
siihen oikeus." Hinta ja maksuehdot kullekin erikseen määrättiin.
Kun kaikki oli valmiina, lähti kartanonomistaja kahden vierasmiehen
kera kiertämään torppareittensa luona. Niillä oli määräys sinä päivänä
olla kaikilla kotosalla, talon työt saivat odottaa.
Niin tuli tämä lähetystö myöskin Pekan mökille.
Kun toinen kartanonomistajan apulaisista oli Pekalle selittänyt käynnin
tarkoituksen sekä lukenut välikirjan, joka oikeutti hänet pitämään
nykyisen maansa 50 vuotta, sekä vielä laajentamaan sitä vieressä
olevaan suohon, ja tämän kaiken lisäksi vuokraehdot olivat melkein
puolta helpommat ja lopuksi oikeus lunastaa se ikuiseksi omaisuudeksi,
jos niin haluaa, — jo alkoivat kyyneleet tippua Pekan poskille.
Kun kaikki oli selitetty, kysyi joku Pekalta:
"Ymmärsittekö?"
Pekka astui kartanon omistajan eteen, kopeloi tämän käden omaansa ja
puristi sitä kahden käden, katsoi silmiin kyyneltensä läpi ja virkkoi:
"Kiittää tulee!"
Vaimokin tuli kiittämään. Hänkin sanoi ymmärtäneensä. Vaan vielä haki
Pekka likaisen poikansa sängystä, mihin tämä oli paennut vierasten
tullessa. Poika oli terve ja punaposkinen. Pekka pyyhkäsi hänen
ylähuultaan, vei väkisin kartanon herran eteen ja sanoi:
"Anna kättä kartanon herralle ja sano 'Jumala siunatkoon teitä'."
Poika peräytyi vierastaen, mutta isä ei hellittänyt. Herra läheni
ystävällisenä:
"Annatko sinä kättä? Mikä poikanne nimi on?"
"Pekka se on."
Ja vihdoin sai isä pikku-Pekan taipumaan väkipakolla. Itkua tuhertaen
pisti poika nyrkkinsä kartanon herran kouraan ja virkkoi: "Jumala
tiunatkoon teitä."
"Kiitos, lapsi", sanoi Kartanon herra hämillään ja liikutettuna.
"Ei poika ymmärrä vielä", selitti isä, "mutta jos Jumala elonpäiviä
suo, niin kyllä vielä ymmärtääkin."
Ilon vuoksi oli isä-Pekka joutunut ikään kuin hiukan tolilta. Kun
vieraat lähtivät, pistäysi hän ulos, meni tuvan taakse pihlajan
juurelle, lankesi siihen polvilleen ja — suuteli maata.
Yhteisen vaaran hetkellä.
Muistan varsin hyvin muutaman rajuilman noin kaksikymmentä vuotta
takaperin. Se oli juuri Juhannuksen edellä. Ilma oli tuossa
puolenpäivän tienossa niin paahteinen ja kuuma, että saattoi
luulla auringossa olevan oikein erityinen leipomapäivä. Me olimme
hiekottamassa karjankujaa. Hiekkakaivoksen ympärillä kasvoi näreikköä,
joka tarjosi jonkun verran suojaa polttavassa kuumuudessa. Vitkaan
sujui työmme, ja se näytti alkavan kestää koko päivän, vaikka
tavallisissa oloissa sen saattoi puolessa päivässä suorittaa. Me emme
mitenkään saattaneet olla jokaisen kuorman luonnin edellä paneutumatta
pitkällemme puitten varjoon ja tuomatta sinne Mustaakin, jonka silmät
mielihyvästä kiiluivat elottomina. Tyytyväinen huokailu varjossa
todisti, että se koko sielustaan meidän kanssamme laiskotteli, lepäili
ja nautti. Isälleni, joka oli järjestyksen mies, ja jonka tiesimme
meitä jo puolilta päivin kotiin odottavan, hänelle suunnittelimme aivan
johdonmukaisen selityksen: emme voineet, kun oli niin kuuma, Musta oli
laiska ja me väsyneitä...
Ja hyvällä omallatunnolla me makasimme, haistelimme kanervan kukkia ja
söimme katajanmarjoja.
Vaan sitten. Eräällä kertaa, kun me kahden miehen (poikasia me
sentään olimmekin) astelimme hiekkakuorman perässä ja Musta melkein
joka askeleella seisahtui, päällään huitastakseen elementissään
surisevia paarmoja kupeiltaan, tuli "Kapteeni" vastaamme ratsastaen
Valkosella ratsullaan, itsellään päällään valkonen takki, — koko
mies tavallisuuden mukaan jäykkänä, ylpeänä ja tuimana. Kun hänet
huomasimme, yritimme reipastua, suoristaa velttoja ruumiitamme ja
yleensä näyttäytyä miehullisilta. Kun hän saapui lähelle, nostimme
säädyllisesti lakkia. Hän sanoi:
"Kenenkä sianpaimenia te olette?"
Jaska katsoi minuun, minä Jaskaan, suumme vääntyivät hymyyn ja —
vastaukseksi huitasin raipalla Mustaa lanteille. Vaan Valkonen
pelästyi, hypähti syrjään, kapteeni kirosi ja hankkiusi alas astumaan
meille selkään antaaksensa. Me emme ruvenneet odottelemaan, vaan
varustausimme suuren ojan ja aidan yli nevalle ja tunsimme jaloissamme
erinomaista kepeyttä. Hän todellakin astui alas hevosensa selästä,
mutta meitä jo alkoi naurattaa, sillä neva oli _meidän_ tietämme.
Hänen närilleen nähtävästi kävivät asianhaarat, sillä hän kiroili
yhtämyötään, kuten jylhä tapansa oli todessa ja leikissä. Minä olin
luonnoltani pelkurimpi kuin Jaska ja minun täytyy tunnustaa, että
hiukan hätkähdin, kun Jaska tempasi seipäänkappaleen, täräytti sillä
aitaan ja huusi:
"No tule koettamaan!"
Tätä Kapteenia pidettiin yleensä koiramaisena herrana, kaikki vihasivat
häntä ja hän vihasi muita. Ja miten ollakaan: yleinen mielipide tempasi
minutkin helmaansa aivan huomaamattani, monta kärsittyä haukkumista
ja pakoretkeä vilahti mielessäni: koettelin, oliko puukko tupessani
tallella. Vaan asia ei jatkunut aijottuun suuntaan, hän näetten, nousi
rähisten ja uhkaillen ratsulleen ja ajoi pois.
Se nyt oli aivan varmaa, että meidän aikomuksemme oli alusta loppuun
pääasiassa taistella säärillämme, sillä tuo uhka oli vaan pieni
välinäytös. Mutta nyt me aloimme, aluksi leikillä, kerskata, että hän
oli pelännyt, kunnes jo uskoimme, että niin todellakin oli tapahtunut.
Eikä meitä kuumuuskaan enää aivan paljon rasittanut.
* * * * *
Alkoi jyrähdellä ukkonen, taivaalle ilmestyi mustanpuhuvia
pilvenlonkareita, lyhyet, vinhakat tuulenpuuskaukset lennättivät ilmaan
kytömultaa, tien tomua ja muuta törkyä. Meille tuli kiire. Vielä
kaksi kuormaa ja sitten kotiin. Mustakin oli virkistynyt, — olimme
kiireissämme yksistä neuvoin.
Vaan viimeistä kuormaa viedessämme leimahti ja jyrähti ukkonen
hirvittävästi. Musta lyyhistyi, minun käteni kohosivat vaistomaisesti
taivasta kohti ja Jaska oli valkoinen kuin päivänpolttama luu.
Nyt alkoivat salamat leimahdella aivan katkeamatta, jyrinä jatkui
loppumatta ja raekuuro, kivisateen tapainen, syöksi alas.
Lähellä oli lato, jossa oli vähän heiniä. Me aloimme kiidättää sinne,
minkä kintuista lähti.
"Mutta Musta?" älähdin minä Jaskalle, joka edellä juoksi. Ja me
palasimme, laskimme hevosen valjaista ja veimme mukanamme latoon. Se
turvausi meihin kuin lapsi. Ja vaikka salamat leimusivat, taivas jyrisi
ja rakeet pieksivät pelottavalla kopinalla ladon seiniä ja sinkoilivat
ympärillämme, emme saattaneet olla Mustan päätä syleilemättä ja turpaa
suutelematta... Meitä oli siinä kolme _ajattelevaa_ olentoa, jotka
yhteinen vaara ja pelko liitti lähemmäksi toisiamme kuin milloinkaan
ennen. Minua niin lämmitti Mustan avuton ja pelokas katse.
Ladossa oli hiukan heiniä. Aloimme kaivaa sinne koloja itsellemme, että
olisi mihin peittäytyä, kun rakeet alkoivat yhä tulla suurempina ja
sinkoilivat seinien hataroista raoista meihin koskettaen kipeästi.
Yht'äkkiä ilmestyi Kapteeni Valkosineen ladon ovelle. Samassa
leimusivat tuliset kielet ja valaisivat tumman ilman kamalalla
hehkuvalolla. Jyräys, joka tuntui maan repeämältä, seurasi perässä
pitkänä, venyvänä, hirmuisena. Me parkasimme kauhusta, Musta lyyhistyi
melkein maahan, kapteenin Valkonen hypähti vapisten syrjään...
"Tpruu! — Älkää pelätkö lapset." Ääni millä tuo lausuttiin, kummastutti
meitä ja rauhoittikin. Hän koetti saada Valkosta latoon, vaan se ei
tullut. Täytyi johdattaa suojan puolelle latoa ja sitoa kiinni seinään.
Hän oli kauheasti märkänä ja vakavana, ei kiroillut ollenkaan, — niin
kuin olin kuullut hänen tekevän ukonilmoilla.
Ja miten olikaan. Viiden minuutin kuluttua makasimme heinissä
kylki kylkeä vasten, kaikin: Kapteeni, Jaska ja minä. Omituinen,
selittämätön, turvallisuutta etsivä tunne veti meitä toisiimme.
Riidasta ei virketty sanaakaan. Kapteeni oli tavallisissa oloissa
juro, nyt hän meille jutteli lämmöllä, melkeinpä innostuneena. Minusta
tuntui, että hän piti meitä jonkullaisina _tovereina_ tuossa yhteisessä
rajuilman pakopaikassa. Luulenpa vielä, ettei otaksumani ollut edes
erehdys.
Rajuilman loputtua lähdimme ja hän sanoi meille hyvästit aivan kuin
_kaltaisillensa._
Me emme kertoneetkaan enää tappeluyritystä siinä valossa kuin olimme
aikoneet. Me emme siitä edes puhuneet mitään. Vaan toistemme mieliala
selvisi siitä, että toinen sanoi ensin:
"Hän on oikein sopiva mies." Toinen siihen innokkaasti yhtyi ja sitten
me yhdessä ylistimme häntä, _ystäväämme,_ jolla oli niin paljon
vihamiehiä.
Monta viikkoa pysyi tämä ystävyys mielessämme elämämme suurimpana
muistona. Vaan sitten se haihtui, kun ei enää satuttu rajuilmalla
milloinkaan yhteiseen turvapaikkaan.
Ja syksynpuolella puhutteli hän meitä uudelleen sianpaimeniksi,
pelotteli ja kiusasi samoin kuin muitakin poikia. Hyvät muistot
hälvenivät meistä, me liityimme muihin, jotka hänelle kiusaa tekivät.
Hän oli taas _yksin_ koko kylässä, kaikki pitivät häntä ilkeänä,
raakana kylän herrana.
Kylässä ei ollut ensinkään muita _herroja,_ harvoin niitä kävikin, hän
edusti niitä kaikkia alusta loppuun.
Ja kyläläiset vihasivat vaistomaisesti kaikkia herroja Kapteenin
persoonassa.
Mutta minun mielestäni ei ole milloinkaan täysin haihtunut
"ystävyytemme" rajuilman aikana. Olen vasta jälestäpäin käsittänyt,
että se oli hänen luonnollinen, pilaantumaton itsensä, joka silloin,
rajuilman aikana pilkisti esiin kuin auringon säde, kätkeytyäkseen
taasen, kun piti esiintyä "kylänherrana," mökkiläisten ja talollisten
kauhuna... Kuinkas muuten, vanha _sotaherra!_
Aasi ja hevonen.
Satu.
Karhu kerran katseli hevosen virmaa, kaunista juoksua, ravisti
mietteissään päätänsä ja virkkoi:
"Ei se kelpaa, että kotieläimet tuolla tavalla juoksevat, voi mennä
jalka poikki, pää halki, tahi saattaisi joku hidasliikkeisempi elukka
jalkoihinkin joutua. Ja sitäpaitsi on se liian nopeata eteenpäin menoa."
"Setä, pane hänelle aasi holhoojaksi", kehoitti kettu, joka
tavallisuuden mukaan oli karhulla adjutanttina.
"Se saattaisi olla tarpeeksi vakavaluontoinen siihen virkaan."
"Olisipa hyvinkin", kehui kettu, jonka kieli roikkui suusta lerpallaan
siinä kun se syrjittäin, lurjusmaisesti katseli setänsä totista naamaa.
Karhu tuijotti nyrpeän näköisenä suoraan eteensä ja virkkoi:
"En viitsi sitä asiaa niin paljon ajatella. Se nyt on vaan estettävä
tuo hevosen tavaton juoksu ja kopea käytös. Sellaista en minä kärsi!"
"Saanko minä toimittaa asian, setä?"
"Saat."
Kettu juoksi aasin luokse:
"Tomppeli!" huusi tälle korvaan.
Aasi kohotti hiukan, hyvin laiskasti päätänsä rehukasasta, suu olkia
täynnä.
"Lurjus!" toisti kettu. Aasi muljautti silmiään, laski pitkät korvansa,
jos mahdollista, vielä enemmän lerpalleen ja jatkoi syömistään. Kettu
purasi sitä vähän takakoipeen koetellakseen arastaako tuo. Veti se pois
säärensä maltillisesti, ilman potkimatta.
Kettu vetäysi sivulle, purskahti nauramaan ja tuumi itsekseen:
"Mitkä verrattomat tomppelin-lahjat! _Siihen_ virkaan erinomainen
kuoma."
Aasi kohotti korviaan 45° asteen kulmaan:
"Mihinkä virkaan?" kysyi.
"Ähäh", ilkkui kettu. "Kyllä kuulee sillä korvalla. Oikein kelpo aines!"
"Mikä aines?" kyseli aasi, jonka uteliaisuus oli herännyt.
Kettu ei viitsinyt edes vastata, se kun niin sydämestään halveksi tuota
ainesta. Itsekseen vaan jupisi:
"Tuollainen nälkiintynyt tomppeli, jolla ei ole mitään kunnianhimoa, ei
mitään muita vaatimuksia kuin vatsan... Sitä saa haukkua, pilkata, jopa
hutkiakin ilman että suuttuu... Kerrassa oiva kätyri!"
Ja kettu teki aasista hevosen juoksun tarkastajan; tämä otti viran
iloiten vastaan.
Miten aasi virkaansa toimitti, ei enää kuulu tämän kertomuksen piiriin.
Vaan lopputulos on ollut se, että nykyisellä hetkellä ei enään koko
avarassa maailmassa liene yhtään aasia, joka vielä olisi virassaan,
hevosten juoksun tarkastajana. He, näettekös, eivät kyenneet estämään
hevosten juoksua. Päät pystössä, kaulat sankarillisesti kaarella,
jouhet upeasti tuulessa heiluen, — sillä lailla kulkevat nämät uljaat
eläimet. Hevosen vauhti lisääntyy vuosi vuodelta ja maine kasvaa. Sitä
vastoin aasin maine keskittyy yhä enempi — pitkin korviin.
Jesus ja sunnuntaimetsästäjä.
Eräänä sunnuntaipäivänä käveli Jesus vaatimattomaksi suomalaiseksi
talonpojaksi pukeutuneena muutamata Suomen maantietä. Aurinko heloitti
kuultavalta taivaslaelta ja paahtoi maantien hiekan niin kuumaksi,
että matkamiehen jalkoja poltti ja kuumuus alkoi painostaa ruumista.
Hän istahti maantien viereen ruohikolle levähtämään. Hiljakkoin
oli satanut, maantien vieressä oleva metsä tuoksui hurmaten,
laulurastaat, tiaiset, pajupiiparit, närhit ja sirkut lauloivat
metsässä tuhatsävelistä, loppumatonta virttänsä. Maantien toisella
puolella levisi avara timotee-niitty, jota hauskasti ja elähyttävästi
kirjavoi puna-apilan muhkeat, pehmoiset kukkaset. Lukematon määrä
hyttysiä ja metsäkärpäsiä hyräili ja surisi matkamiehen pään ympärillä
ja ruohikossa hänen vierellänsä samoilivat ahkerat muurahaiset
ristinrastin, osuivatpa joskus kaahimaan paljaille jaloille, housuille
ja takinhelmoillekin. Muuan sirkka sirkutti etäämmällä, mutta aivan
tuossa vieressä oli pari toukkaa kiertynyt puolukkavarvun ympäri. Jesus
katseli ja kuunteli. Kaikkialla niin ihana, suloinen rauha. Hänen
suunsa vetäysi nauttivaan hymyyn, sitten pani hän kätensä ristiin, otti
pois lakin päästänsä ja — kiitti Isäänsä ihmisten puolesta. Hän oli
juuri lopettanut, kun metsästä alkoi kuulua jänistä ajavan metsäkoiran
ulina ja haukahteleminen. Kohtapa syöksikin jänes ohitse ja koira
perässä. Samassa kuului pamaus, — Jesus tunsi jalkansa puutuvan samassa
kuin jänes kiljahtaen otti pitkän loikkauksen ja tupertui henkitoreissa
mättäitten väliin. Hämmästyneenä tästä äkkinäisestä tapauksesta, ei
Jesus aluksi pannut mitään huomiota jalkaansa, vaan tuijotti säälien
jänestä, jota nyt takaa ajava koira raateli. Kohta ilmestyi metsästä
aukealle myöskin nuori metsästäjä sesettäen ja miellytellen koiraansa.
Mutta kun koira näytti jänestä repivän, huusi metsästäjä täyttä
kurkkua: "Anna perhanan elukka sen olla!" Jesus säpsähti _sitä ääntä._
Nousi ja kävi ampujan luokse. Jalasta, johon pyssystä oli useita
hauleja lentänyt, vuosi verta.
"Hyvää päivää", tervehti Jesus ystävällisesti.
Sunnuntaimetsästäjä, joka paraillaan purkasi jäneksen sisälmyksiä
koiralleen, kääntyi, myöskin säpsähtäen, ja näki nyt edessään köyhän
puoleisesti puetun miehen, joka säälien katseli ei ainoastaan jänestä
vaan häntäkin. Tervehdykseen ei hän vastannut mitään.
Jesus aikoi istahtaa muutamalle kivelle siihen lähelle, mutta
metsästäjä, joka katsoi itsensä arvokkaammaksi tässä joukossa, virkkoi
käskijän äänellä: "Enhän minä ole pyytänyt _sinua_ seuraani?" Jesus
punastui korvia myöten. Mitään vastaamatta lähti hän ontuen, omaa
tuskaansa valittamatta kävelemään pitkin tietä, johon jokaiseen jälkeen
jäi verinen pilkku...
Ylistysvirsi valon vastustajain kunniaksi.
Teidän ylistykseksenne, te valon vakaiset vastustajat, ei ole
luullakseni vielä koskaan kiitosvirsiä kirjoitettu, sillä
kirjoitustaitoinen maailma ei voi teitä ylistää syystä, että te
vihaatte sitä. Mutta te olette kuitenkin maailman pylväitä tänään
ja vielä huomennakin, sillä teidän käytettävinänne ovat kaikki
väkivallan periaatteet ja sota-aseet. Teidän mielestänne on yksilön
persoona asetettava kaiken yhteishyvän yläpuolelle, oma etu elämän
korkeimmaksi tarkoitusperäksi, käsivarren voima ja väkivallan kauhu
kaiken inhimillisen edistyksen johtavaksi periaatteeksi. Te siunaatte
sitä aikaa, jolloin kenenkään katse ei ulottunut oman kaalimaan
laitoja ulommaksi, jolloin orjat raatoivat palkatta teidän työnne
ja te saitte vaan laiskoina partojanne hoitaa ja "voida hyvin". Te
nykyiset valon vastustajat ette kyllä ole itse noita riemuaikoja
nähneet, mutta te uskotte niiden olleen onnellisia. Sillä kun kirjain
oli ihme itse isännillekin, kun kirjoittaa ei osanneet muut kun pappi
ja ruununvouti, — ei kukaan kirjoittanut sanomalehtiin eikä kukaan
niitä lukenut. Rauhassa saitte te silloin toteuttaa periaatteitanne
elämän korkeimmasta hyvästä. Te kokositte, niinkuin muinoin Joosef,
aittoihinne viljaa, riistaa ja rahaa pahaa päivän varalle. Mutta muiden
pahat päivät eivät teidän sydämiänne koske, sillä teillä ovat vaan
omat päivänne. Ja vaikka teidän ympärillänne sadottain pitäjäläisiänne
nääntyy nälkään ja viluun, vaikka kipu ja kärsimykset kaataisivat
kokonaisia kyliä, ja vaikka niiden sielut valon ja opastuksen
puutteessa kuihtuisivat ja näivettyisivät niiden irvikuvien kaltaisiksi
[tarkoitetaan noita inhoittavia kuvia, joita kaikkialla tapaa
piirreltyinä huoneitten seiniin], joita he piirtelevät seinillensä,
— se ei koske teidän sydämihinne. "Sillä kussa on teidän tavaranne,
siellä on myös teidän sydämenne." Mutta kun jossain joku nääntyvän
näyttää, te niitä perimään riennätte jo ennen kuin riutuva henki vielä
on ehtinyt kituvan kuoren heittää. Sillä teillä on melkein jokaisessa
kuolinpesässä saatavia ja velkakirjoja, joiden alkuperä on usein
hämärä, mutta lainvoima aina pätevä. Siten te lisäilette aarteitanne,
tulojanne ja talojanne, liittämällä omiin sarkoihinne kuolevain maita,
hävittäen kiinnekirjat ja perintöoikeudet laillisilta perillisiltä,
joista teette mieronkiertäjäjoukon, joilla ei ole kontua eikä "kotia
mihin päänsä kallistaisivat."
Jos sitten joku uskaltaa teidän toimianne moittia ja edes ihmetellä
teidän suuntanne armotonta tylyyttä, jos torpparien akat ja velallisten
lesket asiasta itkussa-silmin toistensa korviin kuiskuttelevat, te
hymyillen mainitte siinä kärsimyksestä, jota tekonne synnyttävät, sillä
teidän ilonne on ostettu köyhäin kärsimyksillä. Mutta kun parku liian
suureksi paisuu, kun sen soraäänet alkavat teidän korviinne tunkea ja
häiritä teidän nautintoanne, silloin te julmassa vihassanne "panette
kätenne akkain suun päälle". Silloin näiden huulet ajettuvat ja
kangistuvat, puhe ei enää suju suulla. Mutta he viittailevat ja puhuvat
käsillänsä. Ne viittaukset kyllä usein ovat ilkeämmät kuin se sana
jonka he sanoisivat, jos puhua saisivat, mutta te ette usko viittausten
levenevän eikä niitä kaikkein ymmärtävän.
Ja niin olette te valtanne kukkuloilla te valon väkevät vastustajat, te
luulette että maailmassa on rauha, että köyhälistön ja velallistenne
ja lampuotienne mökeissä kaikuvat ylistysvirret teidän viisaista
toimenpiteistänne ja kohoilevat ihastuneet ihmetyshuudahdukset teidän
rikkauksianne katsellessa.
Jos minulla olisi runoilijan taito ja osaisin vertauksilla puhua, niin
minä sanoisin, että teidän rikkautenne ja teidän valtanne muodostavat
suuren, pääsemättömän vuoren. Mutta jos minä olisin korppi ja osaisin
ennustaa, niin sanoisin, että sillä aikaa kuin aarrevarastonne kasvaa,
sen ilmattomassa sisustassa levenee mätä. Te kapuatte yhä korkeammalle
vuorenne huippua kohti sen loistavaa pintaa, sen leveyttä ja korkeutta
ihaellen, koskaan tutkimatta sen sisuksia ja yrittämättäkään poistaa
siellä levenevää mätää. Ken lähelle uskaltaa tulla ja heikkoja
puolianne paljastaa, sen palkatut kätyrinne ryöstävät ja vievät
vuoristonne sokkeloihin, johon on monta menneitä, vaan harvoja takaisin
palanneita. Ja siellä, siellä vallitsee uni, nälkä ja ilman puute
luonnonlain rajattomalla voimalla.
Mutta eräänä päivänä mätä puhkaisee reijän valtanne loistavaan vuoreen,
vapaa ilma tunkeutuu sinne sisään, uneksivat eläjät aukovat silmiänsä,
oikovat jäseniänsä ja kiinnittävät katseensa sinne missä on reikä,
josta ilmaa ja elämätä virtaa ja josta Jumalan vapaa aurinko loistaa.
Vuosituhansia vangittuina olleet voimat murtavat itsensä vapaiksi ja
te kukistutte kuin juurettomat puut. Te tulette näkemään sen ikuisen
keväimen, jolloin valon voimat murtavat kaikki luonnottomat esteet,
jolloin naisten kielet tulevat laulamaan sorrettujen vapautuksen
ihanoita ylistysvirsiä ja anteeksi-annon ja veljeyden sointuvat
sävel-luomat sulattavat teidänkin sydämenne ja osoittavat teillekin
oikean tien elämän ikuiseen onneen. Silloin on se suuri huomen, jolloin
väkivallan voima on vaan kauhea muisto ja ihmiskunta on ottanut
omiintuntoihinsa kirjoitetun Jumalan lain ainoaksi ohjaajakseen,
jolloin joukkojen murha on yhtä suuri synti kun miestappokin, ja
jolloin henkinen murha on suurempi rikos kuin ruumiillinen. Silloin
tekevät ihmiset maailman rauhan sen periaatteen vuoksi, että murha
on raaka synti ja että ketään ei haluta murhata. Kukaan ei anasta
keltään mitään, ei oikeuden varjolla enempää kuin suoranaisella
vääryydelläkään. Silloin on valo valtias maan. Silloin hallitsevat
ne voimat, jotka nyt ovat lapsina, joiden kasvamista kaikin voimin
koetetaan ehkäistä, että pysyisivät pieninä, eivätkä koskaan kasvaisi
suuriksi. Mutta samaten kuin Galilein maapallo "pyörii kuitenkin",
samaten kasvavat nämät vesat, sillä niitä kasvattavat luonnonvoimat ja
luomisen lait, ja niiden käyttäjänä on Jumala.
Sen pituinen on ylistysvirsi teidän kunniaksenne te valon nykyiset
ja vastaiset vastustajat, joiden joukko on niin suuri ja valta niin
mahtava ja vastustamaton.