Eräänä sunnuntai-iltana kesällä 1899 aikoi Rutakkalan nuorisoseura
viettää vuosijuhlansa kentällä, lähellä kirkonkylää. Valmistuksia
siellä oli jo tehty lauantaina sen verran, minkä harvat
juhlatoimikunnan jäsenet, jotka olivat viitsineet kokoutua, ehtivät
muutamassa iltatunnissa aikaan saada. Kun sunnuntaiaamuna satoi, ei
yksikään juhlatoimikunnan jäsenistä lähtenyt liikkeelle jatkamaan
kesken jääneitä valmistuksia. Päivemmällä ilma kirkastui ja muuttui
poutaiseksi. Mutta k:lo 3 tienoissa ei vielä ketään toimitsijoita
kentällä näkynyt, vaikka juhlan piti alkaa k:lo 4.
Juuri k:lo 3 aikana ajoi siitä ohitse kansakoulunopettaja Visulainen,
istuen kievarin rätisevillä, rapaisilla kyytirattailla ja silmäili
uteliaasti lähellä maantietä olevaa juhlakenttää. Hevonen sai pysähtää,
matkustaja jutteli jotain kyytipojan kanssa ja näkyi olevan kahden
vaiheilla, jäädäkö juhlakentälle vai jatkaako edemmäksi. Hän päätti
nähtävästi ajaa kirkonkylään, sillä hevonen sai lähteä kävelemään.
Visulainen oli keski-ikäinen mies, näytti ensi silmäyksellä hyvin
väsyneeltä ja alakuloiselta, jopa synkältä istuessaan tuolla rattailla.
Lähempänä kirkonkylää tuli vastaan muuan vanha koulutoveri. Visulaisen
katse kirkastui siinä kun etäältä jo tämän tunsi. Tuttava ilostui
samoin, huusi jo pitkästä matkasta ja heilutti hattua:
"No terve, terve, Visulainen! Mitä ihmettä sinä täällä saakka
matkustelet?"
Oli ehditty jo kättä paiskaamaan ja Visulainen selitti, hiukan ujosti,
tahi väsyneesti, että hänen pitäisi pitää puhe täkäläisen nuorisoseuran
juhlassa.
"Vaa-i niin", sanoi Lippunen omituisen ontelosti, ikään kuin
pettyneenä. "Vai on niillä tänä päivänä juhlat", jatkoi sitten.
Tumma varjo lankesi uudestaan Visulaisen kasvoille ja hän kysyi melkein
jyrkästi:
"Sinä et siis aijo juhlaan?"
"Enpä... nyt... tiedä... olin muualle menossa, tulen jos ehdin." Hän
katsoi kelloaan ikään kuin ottaakseen sieltä selvää.
"Minä en tiedä oikein, kenen luokse täällä poikkeisin. Missähän asuu
seuran esimies?"
Lippunen punastui hiukan.
"Häpeä sanoa", virkkoi hän, "mutta minä, kun asun niin tuolla toisessa
päässä pitäjää, niin minä en tiedä kuka on sen seuran esimies."
"Vai niin", naurahti Visulainen ontelosti. "Minun tuloani täällä ei
tiedetä odottaa, sillä minut on päätoimikunta lähettänyt tänne, — vaan
ehkäpä täällä nyt löytyy edes joitakin asiaan kuuluvia. Hyvästi."
Kumpikin tunsi yht'äkkiä niin tavatonta kyllästymistä toiseensa, että
ero tuntui jonkunlaiselta pelastukselta.