Saatuaan nämät yleiset muistiinpanot kirjaansa, alkoi Lusifer tehdä
yksityisiä havaannoita. Hän otti selvän johtajain ja johdettavain
heikkouksista, tutustui kuhunkin yksitellen. Lusifer huomasi ilokseen,
että jokaisessa oli oivallisia ominaisuuksia ja avuja, joita voi
käyttää hänen palveluksessaan. Niinpä valitsi tuo mustalainen joukosta
aseikseen sopivimmat ja painoi heidän sydämmiinsä omien aatteittensa
siemenet.
Kokous loppui. Mutta harvat menivät sieltä nyt tyytyväisinä koteihinsa,
mitä mikäkin napisi ja moitti. Syyteltiin ja kannettiin toistensa
päälle, itse oltiin virheettömiä, — ainakin pyrittiin siltä näyttämään.
Valheenisä nauroi, ilkkui, lierutti häntäänsä ja kuiski korvasta
korvaan:
"Ken vaan innokkaasti puuhaa ja toimii seuran asioissa ja muissa
hyvissä pyrinnöissä, — tekee tätä ainoastaan itsekkäistä syistä,
_muista se!"_
* * * * *
Eräänä kertana loikoi Lusifer taas muutaman juoruseuran keskellä, missä
oli mies- ja naisväkeä. Kun tuli puhe nuorisosta, heristeli Lusifer
korviaan kuullakseen, mitä nuorisoseurasta nyt olisi sanottavaa. Mutta
siitä ei sanottu mitään, sillä seura oli kuollut, villitys lakannut ja
nuoriso taasen palannut nurkkatansseihin.
Lusifer nukahti juoruseuran keskelle.
Jos...
"Minä olen teidän kanssanne joka
päivä maailman loppuun asti."
Tässä eräitten joulunpyhienkin edellä, kun kristityt valmistausivat
viettämään Jesuksen syntymäjuhlaa riemulla ja uhrauksilla, liikkui
Jesus hyvin ahkeraan keskellämme täällä maailmassa tutkien sydämmiä ja
ottaen selvää siitä: valmistausivatko kristityt todellakin juhlimaan
hänen muistokseen, vaiko omaksi huvikseen vain.
Aivan aattopäivinä tuli Hän erääsen kaupunkiin. Pukeutunut oli
Hän vanhan sydänmaan ukon kansallispukuun, jaloissa suuret
pieksut, päällä nukkavieru, hiukan rikkinäinen lampaannahkaturkki,
päässä koirannahkainen karvalakki ja käsissä paksut,
vaaleanharmaan-kellahtavat rasat. Hevonen oli pikkuinen, vanha, lihava,
oikein tyypillinen mökinmiehen hevonen. Reellä oli vanha matkarinni,
siellä heiniä ja kaikellaista kapinaa.
Ihmisillä oli jouluvalmistusten vuoksi kiirettä. Ne ajoivat omilla
ja ajurien hevosilla kuin vihantiestä. Kaduilla oli sellainen liike,
että Jesus oli usein joutumaisillaan hevosten jalkoihin. Mutta
suuremmitta rettelöittä päästiin kuitenkin sillä, että kiireisimmät ja
toimellisimmat tolkussaan kiljuivat ja kiroilivat "äijärahjusta, joka
ei ymmärrä mennä tieltä pois."
Joku, piloillaan tietysti, huusi, hevosluuskaansa hosuen, näinkin:
"Pois tieltä, äijä, kun komeat kulkevat!"
Vaan muutamassa kohti olivat ihmiset niin tyyni täyttäneet kadun, että
siitä ei mitenkään päässyt läpitse. Jesus astui alas reestä ja sitoi
hevosen puistikon aitaan. Se oli viinakaupan edustalla. Kaikenikäisiä
ihmisiä siinä oli, kumpaakin sukupuolta, suuria ja pieniä, rikkaita
ja köyhiä. Jokaisella oli viina-astioita mukanaan, millä kaksi,
kellä kolme. Joukko rähisi ja nurkui viluissaan ja ikävissään.
Jesus näki siinä paljon vanhoja tuttuja monista raamatunselitys- ja
iltaseuratilaisuuksista, joissa oli yksissä oltu. Hän näki siinä
viimesunnuntaillisia kirkkomiehiä, joilta ei silloin, ahtaitten aikojen
vuoksi riittänyt muuta kuin penni lippoon, odottelevan nyt suurten
nassakkain kanssa viinansaantivuoroaan. Oli siinä kuntain johtavia
valistusmiehiä, oli pappien asiamiehiä, oli entisiä raittiusmiehiä,
oli nuorisoseurain ja isäntäyhdistysten, naisyhdistysten,
työväenyhdistysten ja lukemattomain kristillisten yhdyskuntain jäseniä.
Siinä oli neitoja ja nuorukaisia, jotka vaan muutama kuukausi sitten
olivat uudistaneet kasteenliittonsa ja vannoneet pyhät valat...
Jesus katsoi kaikkien heidän sydämiinsä ottaakseen selvää siitä mikä
asia kullakin oli tässä joulunvarustuspuuhissa sydäntä lähinnä.
Tämän tutkimuksen tuloksia ei kertoja tarkemmin tunne, eikä uskalla
siinä suhteessa puhua arveluitaan. Mutta jokainen, joka siinä seisoi,
tietää paraiten itse, minkä käsityksen Jesus hänestä sai.
Tosiasia on ainakin se, että Jesus tuli kovin murheelliseksi. Hän
istahti rekeensä ja yritti ajamaan joukon läpitse, pujottelemalla. Vaan
noin joulun alla eivät ihmiset näyttäneet Häntä ollenkaan suvaitsevan.
Kun Hän, lempeästi ja ystävällisesti hiukankin sysäsi käsivarteen,
selkään tahi kylkeen, alkoivat ne kirkua ja huutaa, sanoen:
"Etkö sinä, senkin tomppeli, näe ettei tästä nyt voi päästä!"
Kyllä siitä päässyt olisi, jos ne olisivat suostuneet hiukankin
tekemään Hänelle tilaa. Mutta he puhuivat vaan pilkaten eräästä
vähäliikkeisestä syrjäkadusta, johon osoittivat ja sanoivat, että
"siellä sinä saisit rauhassa ajella rekinesi."
Kun ei Jesus ottanut huudoista säikkyäkseen, pyrki vaan tunkeumaan
joukon läpi, tuli poliisi, otti hevosen ohjaspieleen, käänsi
kiukkuisesti takaisin ja sanoi:
"Ei nyt olla korvessa, äijä! Et sinä saa täällä ajaa mistä itse tahdot,
vaan mistä me tahdomme. Tuolta noin." Ja hänelle osoitettiin toista
syrjäkatua.
Jesus ei tahtonut nostaa riitaa nyt enempää kuin yleensäkään. Hän
kyllä käsitti, että kadun ja kulkureitin olivat viinanostajat
mielivaltaisesti tukkineet poliisin suostumuksella.
Ja Jesus karkoitettiin syrjäkaduille.
Vaijeten ajoi Hän pois ihmisjoukon nauraessa ja sukkeluuksia
laskiessa...
Eikä kukaan tuntenut Häntä.
Suuttunut ei Hän, luonnollisesti, ollut yhtään, vaan syvästi
murheellinen, sillä mihin tahansa Hän menikin, sysittiin, tyrkittiin ja
pilkattiin Häntä.
"Oi isä!" rukoili Hän ajaessaan kaupungin portista maalle päin.
"Nämät ihmisraukat ovat tehneet minun syntymäpäivästäni pakanallisen
uhrijuhlan itsensä palvelemista varten. Itseänsä varten laittavat he
_jouluksi_ koreita ja lämpimiä pukuja, itseänsä varten ylellisyysruokia
ja juomia. Rikkaat antavat rikkaille joululahjoja, saadakseen
vastalahjoja. Köyhiä muistetaan julkisuudessa, vaan ei salaisuudessa.
Viinaa he himoitsevat kaikin. Isä, synnytä heissä palava rakkaus
toisiinsa, että he tekisivät jotain toistensakin, eikä ainoastaan
itsensä tähden. Opeta heitä rakastamaan köyhää korven ukkoakin ja
antamaan arvoa ihmiselle, eikä vaan uljaalle muodolle, komeille
puvuille ja yhteiskunnalliselle asemalle. Rakas Isä! Anna heidän oppia
ymmärtämään, etteivät he voi pettää Sinua, eikä minua; etteivät he
parhaimmillakaan ponnistuksillaan voi peittää tekojaan ja ajatuksiaan
Sinulta ja että heidän teeskennelty uskonsa, joka perustuu itsekkäisiin
tarkoitusperiin, on suurin este minun tarkoitusteni toteuttamiselle
maanpäällä. Taivaallinen Isä! Anna heille anteeksi, sillä he eivät
tiedä mitä he tekevät. Mutta opeta ja ohjaa heitä, ettei kaikki se,
mikä ihmiselämässä on parhainta ja jalointa, heidän käsissään niin
surkealla tavalla väärentyisi."
Jesus ajoi maaseuduille ja rupesi taasen etsimään ihmisiä yksitellen,
kutakin omissa, kotoisissa oloissaan. Missä hän kulloinkin liikkuu,
on vaikea tietää, ketä hän milloinkin koettelee ja tutkii — sitä ei
asianomainen koskaan tiedä ennen kuin vieras on mennyt pois.
Usein sattuu, että Jesuksen pois mentyä, ihmiset koettavat tehdä asiaa
hyväksi.
"_Jos_ minä olisin tietänyt", sanovat he, "että se olit sinä, Herra,
niin tottahan minä olisin kylyn lämmittänyt ja parasta pöytään pannut."
"Niinpä niin", saattaisi Hän vastata, "_jos_ minä esiintyisin teidän
edessänne herrana ja mahtimiehenä, niin kyllähän te minua silloin
pokkuroisitte ja kylyissä käyttäisitte tekin, jotka tasa-arvoa ja
rakkautta vaaditte muiden itseänne kohtaan osoittamaan. Mutta kun minä
tulen köyhänä, alhaisena, nöyränä ja vaatimattomana, niin ainoastaan
harvat tahtovat olla minun tuttaviani, ystäviäni vielä harvemmat..."
Jumalan mieliharmi.
Kerran oli tapahtunut sellainen, omituinen ja aivan harvinainen
vahinko, että muutamalle hyvin kauniille miehelle annettiin
erehdyksessä vaan pieni, aivan mitätön sielu. Kun tämä ikävä erehdys
huomattiin vasta sitten kun mies oli jo vallan valmiina, harmistui
Luoja ja arveli jo sitäkin, että jos hänet antaisi tulla pois
maailmasta. Mutta kun mies oli iloinen ja muuten kaikin puolin elämään
päin, eikä näyttänyt itse ensinkään huomaavan että hänellä oli liian
pikkuinen sielu, annettiin hänen jäädä tänne maailmaan oman onnensa
nojaan ja päätettiin ainoastaan pitää silmällä mitä hän ryhtyisi
toimittamaan.
Kun tämä korea mies, joka oli vahingossa saanut liian pikkuisen sielun,
aivan valmiina ja omin neuvoin sai sitten alkaa toimensa maailmassa,
meni hän ensimäisenä räätäliin ja antoi tehdä hyvin kauniit vaatteet.
Joka päivä, aivan säännöllisesti alkoi hän käydä parturilla
käherryttämässä viiksensä ynnä muuten koettamassa parannella ja korjata
Luojan laitoksia.
Peilin edessä opetteli hän naureskelemaan aivan erikoisella tavalla
semminkin kaikille vakaville ja jokapäiväisille harrastuksille.
Taidetta hän jumaloitsi. Mutta kun pienessä sielussa ei ollut
voimia mihinkään taiteilija-alalle, eikä ilennyt ryhtyä mihinkään
jokapäiväisempään työhön, rupesi hän taiteen arvostelijaksi
seurapiireissä.
Hän valitsi itselleen hienoimmat kävelykepit, hienoimmat sikarit,
hienoimmat sikarikotelot ja hammasluut. Hienon kukkaronkin hän laittoi,
— kuinkas muuten! — sekä hienot hansikkaat ja silmälasit.
Ja sillä tavoin hän, seuraten vaistoa, joka on pienille sieluille
ominaista, kehittyi ja muodostui mieheksi, joka oli taiteellisesti
hieno ja muiden tekemä aivan alusta loppuun, kiireestä hamaan
kantapäähän asti.
Kun muut ihmiset sattuivat häntä näkemään, — ja se tapahtui usein,
sillä hän, laittautui aina näkyviin yleisille kävelypaikoille, —
katselivat he häntä ihmetellen ja hölmistyneinä, kunnes purskahtivat
nauramaan ja jupisivat:
"Katso tuota, vietävän narria!"
Milloin hän jonkun kanssa juttusille rupesi, ei hän juuri koskaan
puhunut muusta kuin taiteesta, taideaistista ja taidenautinnosta. Kun
näistä puhuessaan johtui myöskin arvostelemaan niiden vastakohtia ja
yleistä, poroporvarillista makua, niin hetkittäin näytti jo siltä, kun
hänellä olisi ollut suurempikin sielu. Mutta ne ilmaukset olivat niin
tilapäisiä ja harvinaisia, että ihmiset alkoivat uskoa näiden ilmiöiden
olevan apina-isistä polveutumisen kautta säilyneitä sukutaipumuksia,
joilla ei kuitenkaan enää ollut mitään kehittymisen mahdollisuutta.
Kyllähän hänen elämänsä tarjoisi montakin mielenkiintoa herättävää
yksityisseikkaa kerrottavaksi, mutta kun aikomuksena ei ole kirjoittaa
hänen elämäkertaansa, tyydyn kertomaan vaan näitä yleisiä piirteitä.
Iltasilla, kun hän kotiutui huoneesensa, taiteenharrastaja-poikamiehen
yksinäiseen kotiin, toimitti hän siellä kaikellaista joutavata,
jota kertoja ei tarkemmin tunne, vaan jonka laadusta saattaa saada
aavistuksen seuraavasta:
Se olento, joka häntä oli seurannut päiväkaudet pitkin
katuja ja kahviloita, sekä vihdoin uskollisesti
taiteenharrastaja-poikamieskotiin, kirjoitti Luojalle menevään
raporttiin joka ilta:
"Hän ei toimita mitään muuta kuin ihailee itseänsä."
Säännöllisesti, joka ilta, tarkasti Luoja itse raportin, hymyillen
surullisesti ja mieliharmia ilmaisevalla äänellä virkkoi:
"Miesparka! — eihän hän osaa mitään muuta."
Kadonnut lammas.
Omalla kyvyllään oli Iiska Simonen koonnut koko joukon maallista
tavaraa. Isältään ei ollut saanut periä yhtään mitään sellaista,
joka on ruumiista irti pääsevää. Jumalalla niinikään ei Iiskan
kokoamishommissa ollut mitään osaa. Sillä kun Isämme huomasi, että
mies tarkoituksiinsa mieluimmin käytti niitä keinoja, joita helvetin
valtakunnassa mielihyvällä katseltiin, jätti Hän surulla miekkosen
oman onnensa nojaan neroansa koettelemaan ja vapaasti pyrkimään siihen
suuntaan, kuin tätä itseä parhaiten halutti ja huvitti.
Usein, ja se tapahtuikin hyvin usein, kun Simonen oli jumalisella
tuulella, tunnusti ja kehuskeli hän, että Jumala oli siunannut hänen
yrityksiään. Vaan kirjanpitäjä siellä ylhäällä merkitsi juuri näistä
Iiskan kehumisista hänen kontolleen elämänkirjassa raskaan tekosynnin
— jokaisesta kerrasta erikseen. Siellä, näettekös, pidettiin kauheana
rikoksena sitä, että Simonen väitti Jumalan olleen osallisena hänen
rikkauksiensa kokoamisessa. Nämät rikkaudet oli etupäässä säästetty
työväen oikeutetuista palkkaosuuksista, ilkeinä voittoina kaupassa,
pienemmillä petoksilla, lainvarjolla, hienolla valehtelemisella ja
etupäässä sillä uskolla, että omaisuuden kokoaminenkin sopii kyllä
ihmisen varsinaiseksi elämäntehtäväksi.
Sydämmessään Iiska Simonen kyllä ajatteli ja ymmärsi, että koko
omaisuus oli koottu hänen omalla hyvyydellään; mutta kun ihmiset
enemmän näkyivät pitävän siitä, että antoi kaikista nerotöistä kunnian
Jumalalle, päätti Iiska sen antaa, semminkin kun ei siitä ollut mitään
todellisia menoja.
Kun Iiska vanheni, viisastui ja rikastui hän yhä; ihmiset ihailivat ja
kunnioittivat häntä, kuten ainakin miestä, jonka toimia seuraa Jumalan
mielisuosio. Iiska onnistui ja osasi olla niin ihmisten mielenmukaan,
että melkein kuka tahansa olisi ollut valmis astumaan hänen housuihinsa
ja antamaan siirtää omiin nimiinsä Iiska Simosen kontot — myöskin
Jumalan luona. Sillä kun Simosen hiukset alkoivat harmaantua, kehuskeli
hän yhä useammin ylhäisestä liittolaisestaan, kuinka tämä oli hänen
toimensa siunannut y.m. ja niinpä, saadakseen yhä enemmän ihmisten
mielisuosiota, jota hän janosi, sekä löytääkseen omalletunnolleen
huokeahintaisen ja mieluisan leposijan, alkoi hän käydä kirkossa ja
ripillä, auttaa pakanalähetystä á 10:— markan lahjalla vuosittain ja
ravistaa päätä kaikille kotipitäjään valistuksenharrastusta koskeville
keräyslistoille. Kun hän näin tuli enempi tekemisiin uskonnollisten
laitosten ja asiain kanssa, alkoi hänestä itsestäänkin tuntua sopivalta
ja mieluisalta ajatella oikein todenperään, että Jumala oli seoittanut
itsensä hänen ansaitsemisyrityksiinsä. Muuten olisikin ollut vähän
vaikea selviytyä omantuntonsa kanssa, joka melkein aina, kun silmä
välttyi, nuhteli Iiskaa. Mutta kun saattoi ajatella, että Jumala
oli ollut mukana joka yrityksessä liittolaisena, niin omantunnon
suorapuheisia muistutuksia sopi pitää viekottelevan valheenisän
pirullisena keinona: johdattaa Iiskaa epäuskoon ja epäilyksiin. Hän
kilvoitteli voitollisesti tällaisissa tapauksissa ja hymyili riemuiten
sisällisestä tyydytyksestä ja onnesta.
Nämät kamppailut tapahtuivat aivan samoihin aikoihin kuin hänen
köyhimmät ja tyhmimmät asiatuttavansa rupesivat huomattavammin
nurisemaan. Nämät olivat sellaisia ihmisiä, joille Luoja syystä tai
toisesta ei ollut antanut minkäänlaatuista asioimisneroa ja joiden
työtä, muidenkaan ihmisten mielestä, ei Jumala ollut siunannut edes
tyydyttävillä —, ylellisistä tuloista puhumattakaan.
Nämät rupesivat ensinnä hiljaisuudessa napisemaan ja valittamaan,
että Iiska Simonen "kiskoo ja kieräilee." Eivätpä ne tyytyneet edes
siihen, että täällä maanpäällä koettivat taivuttaa ihmisten myötätuntoa
puolelleen, vaan korottivatpa äänensä aina Jumalan luokse: toiset
anoivat oikeutta, toiset vaativat kostoa lisäksi...
Jumala on pitkämielinen. Senpä vuoksi saavat kaikki kanne- ja
asiapaperit Hänen luonaan aina maata hyvin kauan. Jos eivät
riitatoverit maanpäällä voi mitenkään sopia keskenänsä, otetaan siellä
vihdoin paperit esiin ja tutkitaan.
Niinpä ne kerran otettiin tutkittaviksi Iiska Simosenkin päälle tehdyt
valitukset ja Iiskan omat kirjat.
* * * * *
Mielipahan ilme korkealla otsallaan silmäili Isämme Iiska Simosen
konttoa, jossa oli niin kovin useita "posteja" merkitty vastattavan
puolelle ja "saldo" siten kasvanut hirvittävän suureksi. Selaillen
valituspapereitten paksua pinkkaa, virkahti Hän kysyen:
"Mitä me nyt teemme tämän Iiska Simosen kanssa?"
Enkeli Mikael puhui:
"Iiska Simonen ei nykyään olekaan valtakuntamme alammainen, sillä hän
on vuosikymmeniä säännöllisesti, ilman poikkeusta toiminut helvetin
palveluksessa. Hänellä on täällä raskauttavaksi merkitty se rikoslaatu,
että hän on _teeskennellyt_ kuuluvansa meihin, kehuskellut siitä, että
hän on Sinun avullasi ja siunaamanasi, Pyhä Isä, saanut niin hyvin
suoritetuksi kaikellaiset urakkasopimuksensa helvetin palveluksessa,
että on päässyt rikastumaan."
Vanhurskas Isä kääntyi oikealla istuvan poikansa puoleen: "Onko se
niin?"
"Veljeni, Iiska Simonen, on unhoittanut meidät kokonaan," vastasi Jesus
murheellisella äänellä.
"Meillä ei liene sitten asian kanssa mitään tekemistä?"
"Kyllä", sanoi Jesus vilkkaasti. "Nämät ovat köyhäin valituksia. Heistä
useimmat ovat uskollisimpia ystäviämme."
"Vaan kun syytetty kuuluu helvettiin."
"Niinpä kyllä", sanoi Jesus hiljaa ja vaatimattomasti, "mutta hän on
minun veljeni ja minä haluaisin saattaa hänetkin tänne."
Yksi pyhistä virkkoi:
"Siunaa, Pyhä Isä, niitä köyhiä, että he saavat velkansa maksetuksi."
"Tee tahtosi mukaan, Pyhä Isä, sillä sinun on valta. Mutta jos nämät
köyhät saavat velkansa maksetuiksi, tulee Iiska Simonen houkutelluksi
yhä edelleen kehuskelemaan muille ihmisille, että Sinä siunaat _hänen_
kieroja asioimisyrityksiään. Se eksyttää muitakin harhaan ja ihmiset
pysyvät yhä edelleen siinä käsityksessä, että he voivat, milloin
tahansa kuolevatkin, tulla tänne, vaikkapa kuluttavatkin koko elämänsä
mammonan palvelemisessa. Laske minut, Rakas Isä, mennäkseni vielä
kolkuttamaan harhailevan veljeni, Iiska Simosen sydämmen ovelle. Minä
toivon, että hän parantaa itsensä."
Kaikkein enkeleitten ja pyhäin huulilta pääsi ihastuksen huudahdus.
"Sinulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maanpäällä. Mene, rakas
poikani! Vaan miten nyt autamme näitä valittajia?"
"Minä tuen niitä, jotka luottavat minuun ja seuraavat neuvojani."
"Vaan jos ei Iiska Simonen sittenkään paranna itseänsä, eikä laske
sinua sydämmeensä, mitä sitten hänelle teemme?"
"Sitten rukoilen Sinua, Vanhurskas Isä, rankaisemaan häntä ennen kuin
kuolee. Mitämaks', hän sitten tekee parannuksen."
Isän siunatessa, pyhäin ja enkelitten veisatessa ylistysvirsiä lähti
Jesus maanpäälle etsimään Iiska Simosta, joka kadonnut oli.
Koettelemus.
Talonpoikaisia sekä muita sivistymättömiä ja köyhiä ihmisiä koettelee
Jumala usein nälällä ja kalliilla ajalla. Sitävastoin rikkaita,
varmoissa asemissa olevia virkamiehiä sekä muita parempia ihmisiä
koetellaan paljon hienommilla ja ovelammilla keinoilla, niille kun on
vähän vaikea saada toimitetuksi nälkää ja kallista aikaa.
Niinpä tahtoi Isämme kerrankin koetella erästä pappismiestä ja toimitti
hänen luokseen yksiin aikoihin Varakosken patruunan ja Mäkiperän Eskon.
Tämä patruuna oli yli pitäjän kuuluisa jumalattomuudestaan, Eskoa
taasen mainittiin vahvaksi uskovaiseksi.
Varakosken patruuna oli hyvä toveri papin kanssa, maksoi tämän saatavat
niinkuin hyvä kristitty ainakin, ja kävi usein pappilassa iltaa
istumassa. Pappi taas pistäysi useammin Varakoskella kuin minkään
talonpojan luona, tuli sieltä aina hyvällä tuulella ja kiitti Jumalaa
siitä, että tässä sydänmaassa oli yksikin sivistynyt sielu, jonka
kanssa voi seuraa pitää.
Kun Mäkiperän Esko mainittuna iltana tuossa 5 tienoissa astui pappilan
kyökkiin, käytiin hänestä ilmoittamassa papille. Sieltä tultiin
sen tiedon kanssa, että jos isäntä olisi niin hyvä ja menisi sinne
renkituvan puolelle odottamaan siksi, kuin vieraat menevät pois.
Vaikka Esko olikin jumalinen mies, joka ei mielellään ajatellut
pahaa papista, niin kuitenkin, kun hän renkituvassa sai kuulla, että
rovastilla onkin vieraana Varakosken patruuna, meni hänen sieluunsa
syntisiä ajatuksia. Kolmatta tuntia Esko siellä istui, ajatteli
uudestaan ja yhä uudestaan näin: Jos minä olisin tuolla sisällä ja
Varakosken patruuna odottelisi täällä renkituvassa, niin mahtaiskohan
hänkin saada näin kauan odotella? —
Esko oli hiukan pisteliäällä tuulella kun vihdoinkin pääsi sisään.
Pappi taas näytti olevan mitä herttaisimmalla päällä, kutsui oikein
eteisestä kanslian puolelle, pani istumaan ovipieleen, yhteiseenkansaan
kuuluvia kävijöitä varten asetetulle tuolille.
Esko asetti polvet ristiin, pani karvalakkinsa siihen huippuun, purasi
mälliä — ja äkkäsi vasta siinä, ettei täällä ollut oikein sopivia
sylkypaikkoja. Rovasti rupesi asioita kyselemään.
"Minä olen odottanut kolmatta tuntia", sano Esko siihen.
"Niin aivan... viipyi niin kauan tuo patruuna."
"Mitä sillä oli täällä tekoa? Puhuttiinko uskon asioista?"
"Patruunan kanssako?" nauroi pappi. "Eipä hänen kanssaan juuri niistä
asioista kannata puhua."
"Onko se naurun asia?"
"Mitä se Esko nyt kaivelee? ennen siivo, vaatimaton ja jumalinen mies."
"Minä odotin kolmatta tuntia, ja jos teillä tuon patruunan kanssa oli
vaan joutavia jaarituksia, niin..."
"Niin, mitä sitten?"
"Sitä vaan, kun ette meikäläisten kanssa koskaan viitsi niin pitkälle
jutella autuudenasioista... Aina on teillä kiire ja esteitä."
"Vaan onhan minullakin oikeus puhua mistä tahdon ja seurustella kenen
kanssa tahansa? Vai tahtooko Esko tuomarikseni ruveta?"
Ei Esko kehunut tuomariksi tahtovansa ruveta, tunnusti vaan alkaneen
vähin käydä syntiselle aatamillensa, kun luuli patruunan ja
kirkkoherran täällä joutavia lörpöttelevän sillä aikaa kuin hänen piti
hukata kallista työaikaansa tuolla renkituvan puolella odotellen...
"Nämät puheet alkavat olla sitä laatua", kiukutteli kirkkoherra, "että
sinun on paras lopettaa ja mennä tiehesi!"
"Suuttunutko olette?"
"Kuinka? Ulos!"
* * * * *
Meidän isämme katseli hetkisen tätä uskovaistensa riitaa, käänsi
sitten selkänsä heille, lähti kävelemään pois päin otsa rypyssä ja
epämääräinen katse silmissä.
Karjalanniemen Iisakki.
Ne ihmisparat, jotka ovat varustettuina saiturinominaisuuksilla, saavat
niin usein kärsiä väärää arvostelua ja heistä puhutaan niin paljon
pahaa, että toisinaan tekee mieli heitä oikein puollustamaan.
Ja se on sitä kummallisempaa, kun joku on nuorena, parhaassa
naimaijässään saituri, silloin se pidetään erinomaisena avuna. Vaan
annas, kun miekkonen vanhenee, niin melkein jokainen, joka hänen
kanssaan asioihin joutuu, huokasee:
"Senkin kitupiikki!"
Vaan se väitös, ettei saiturilla olisi ollenkaan hellempiä tunteita, se
on useinkin pelkkää juttua ja vihapuhetta. Niinpä näki sen silloinkin
kuin Karjalanniemen Miina otti miehekseen Iisakin, ja Miinan äiti,
kyyneleet silmissä, sanoi vihkiäisten aikana:
"Sopisi tuota paria nyt Jumalan siunata, kun ei tarvitse tyhjästä
alkaa. Toista se oli meidänkin, kun Mikki-vainajan kanssa aloimme
kahdesta tyhjästä kädestä..."
Niin että: eikö tässäkin hellätuntoisuus tullut näkyviin siinä, kun
muorin silmistä tulivat kyyneleet näkyviin ajatellessa sitä, ettei
noilla nuorilla ole niin suurta vaivaa pitäessään kiini Jumalan
siunauksesta, kuin hänellä ja vaarivainajalla?
Tällä Iisakilla, jota sitten kun oli tullut Miinan mieheksi ruvettiin
sanomaan Karjalanniemen Iisakiksi, hänelläkin oli tunteita. Miina sai
niistä monasti todisteellisia näytteitä.
Niinpä kävi eräänkin kerran sillä tavalla, että kun he olivat olleet
ensimäisen vuoden isäntänä ja emäntänä, meni Miina eräänä päivänä
Suutarin muorin kanssa saunaan ja paimen lähetettiin hätähypäkällä
kutsumaan isäntää kotiin kotohaasta, missä tämä oli aitaa tekemässä.
Iisakilla luultavasti oli jonkullaista aavistusta asiain kulusta, sillä
kun poika hohuuttaen selitti, että isäntää oli kotiin kutsuttu joutuin,
näytti mies vähän kuin pelästyneeltä ja virkkoi ensi sanoikseen:
"Valehtelet."
"Enpä."
"Kuka käski?"
"Maija."
Tutkien poikaa kiireestä kantapäähän, kysyi Iisakki varovaisesti:
"Missä emäntä sitten on, kun Maija käskemän päällä oli?"
Sitä ei poika tietänyt ja Iisakkia se vähän rauhoitti, ettei sentään
kaikki talon asiat olleet tuollaisten tiedossa.
Kotiin hän kuitenkin lähti ja tapasi piijan tuvassa emännöimässä, suu
kiusoittelevassa hymyssä.
"Kun tuolta lemmolta viitsisi kysyä", ajatteli Iisakki itsekseen.
Etsiessään käsiinsä leivänpalan, pari silakkaa ja piimätuopin ajatteli
hän, että tuossa puuhassa se kysyminen nyt menisi ehkä sivumennen.
Niinpä hän kysäsikin, että missä emäntä on?
"Meni Saksaan", sanoi piika ja naurahti.
Sen pitemmälle ei Iisakki kysellyt. Aivan kuin lyötynä söi hän silakan
toisensa perään äänetönnä ja vakavana. Pistäysi sitten pihalle, kävi
vajassa, seisahtui talliin, raapi siellä päätänsä ja mietti, että:
"Voi lemppari sentään, kun juuri tänä vuotena piti noiden
rukiinoraittenkin niin lähteä." Mutta ei huvittanut pitkälle seisoa
tuotakaan miettimässä, joten hän saapasti tupaan ja toimellisena kysyi
Maijalta:
"Kuuleppas, onko meillä kyllä leipää leivottuna, että riittää, kun
tässä kevättyöt alkavat?" Kehui Maija olevan, vaikka ei uskaltanutkaan
vakuuttaa sen koko kevättä riittävän.
"Osaatko sinä tappaa vasikkaa? — sekin eilen jäi emännältä
teurastamatta, se mustikeen vasikka", sanoi isäntä. Maija arveli
osaavansa kyllä siitä hädästä päästää. Ihastuneena, kun tuo piika edes
johonkin kykenee nyt kun emäntäkin makuulle joutui, kysäsi hän vielä,
aivan kuin ohimennen:
"Onko _se_ saunassa?"
"On ja suutarin muori myöskin."
"Vai on siellä muorikin", virkahti Iisakki hyvillään. Vähän aikaa
itsekseen mietiskeltyään kysäsi taas:
"Mitä varten minua tultiin kotiin hakemaan?"
Emäntä oli käskenyt.
"Pitäisköhän minun _sinne_ mennä?"
Sitä ei Maija tiennyt.
Monikertaan käytyään tuvan ja pihan välin jonkunlaisessa kuumeessa,
päätti hän vihdoin lähestyä saunaa, pää ja sydän pelkoa ja vapistusta
täynnä. Oven ulkopuolelle tultuaan huomasi yht'äkkiä olevansa aivan
valmistautumaton ja tietämätön siitä, mitä olisi sopiva sanoa ja millä
puheen alottaa tällaisessa tapauksessa. Ovenraosta, sisään katsomatta,
sinne pitäisi ensin jotain sanoa, mutta Iisakki tunsi kyllä hyvin
suutarin muorin pisteliäisyyden. Ei sille sopisi kovin kömpelösti puhua.
Tästä asiasta miettimään hän istahti saunan kynnykselle. Siinä kyllä
muisti olevansa velattoman talon isäntä, jotavastoin teräväkielinen
ämmä tuolla sisällä oli vaan melkein ruotilainen, — niin että siihen
katsoen kyllä sopisi puhua melkein mitä tahansa. Mutta sittenkin...
saamariko sitä voi ämmäin edessä seisoa, kun ne oikein alkavat suutansa
soittaa!...
Hänen mieleensä johtui, että Miina tuolla sisässä saattaa hyvinkin olla
lohdutuksen tarpeessa ja murehtia sitä vasikan teurastusta ja muita
töitä, kun tämä tässä tuli nyt niin kesken kiireen... Kunpa ei siellä
olisikaan sitä muoria, niin kyllä Miinan kanssa aina tulisi toimeen...
Vaan siinäpä se vilahtikin mieleen, että mitä _hänen_ tarvitsee
muorista välittää. Kun kerran leipäkin riittää viikonpäivät ja jauhoja
saatiin myllystä viime viikolla ja Maija osaa vasikan teurastaa, niin
kyllähän tässä toimeen tullaan, eikä Miinan ainakaan näiden töiden
vuoksi tarvitse murehtia...
Koputtaen ovelle ja lähentäen suunsa likelle rakoa kysyi hän hiljaa:
"Onko siellä ketään?"
"Kuka se on?" kuului saunasta suutarin muorin ääni.
"Minä."
Miina varmaankin tunsi, koska muori nyt sanoi:
"Tule vaan sisään jos tahdot."
"Mitäs minä, ellei pakkoa ole."
Iisakille tuntui nyt helpommalta kun oli päässyt puhelun alkuun.
Rauhoittava tyytyväisyyden ailahdus liikahti rinnassa ja lähentäen
suutaan uudelleen ovenrakoa kohti, sanoi hän rauhoittavalla, varmalla
hellyydensävyllä äänessään:
"Miina, ei sinun tarvitse mitään murehtia, leivät kyllä riittävät, ja
jos eivät riitäkään, niin kyllähän leivotuksi saadaan. Siitä uudesta
silakkanelikosta ei ole vielä paljon otettukaan, ja Maija osaa kyllä
teurastaa vasikan."
Kun ei sisältä kuulunut mitään vastausta, ajatteli Iisakki, ettei
häntä täällä kaivata sen enempää, joten lähti tyytyväisenä astelemaan
työmaalleen, takaisin kotohakaan.
Kala-Kaija.
Ison Erkin Kaisaa sanottiin Kala-Kaijaksi ja pidettiin hiukan
höpsähtäneenä. Kerran tuli Kala-Kaija Vihantamäen tupaan kun emäntä
parhaillaan tuoretta voita suolasi. Ja kun Kaija haparoitsi juoruja
sieltä ja täältä, mielessään aprikoiden mistä tässä nyt alkaisi
laskettaa, että saisi niin paksulta voita leivän päälle kuin mieli
teki, — silloin jo emäntä, ohukainen voileipä kädessä, hyypötteli
Kaijan luo.
"Rehvanata, kun pani ohuelta voita", ajatteli Kaija, mutta ääneen hän
virkkoi: "Jäs kosthon, hyvä emäntä, siunatkoon teitä Jumala, kun aina
teette köyhille paksuja voileipiä ja kovin paljon hyvää".
"Kaija-parka edes kiittää", huokasi emäntä niin, että Kaijakin sen
kuuli.
"Kuinkas sitten! Kun hyvät ja kristilliset ihmiset antavat tällaiselle
raukalle ja pitävät huolta".
"Eipä ole tässä kukaan hyvä eikä kukaan kristillinen, minä olen
kaikkein suurin syntinen..."
"Noo..."
"Kaikkein suurin syntinen olen, Kaija-parka", väitti emäntä itsestään,
heltyi itkua teettelemään ja rupesi rukoilemaan.
Kaijaan tarttui emännän mieliala, hän rupesi itkeä hoilaamaan ja
pyytämään että Jumala armahtaisi tätä Vihantamäen emäntää, "kun se
on kaikkein suurin syntinen, valehtelija, tappelija, ilkeänvoiton
pyytäjä..."
"No Kaija, tuki nyt jo suus!"
Kaija nosti kyyneleiset silmänsä kohti emäntää, joka pauhasi:
"Koska _sinä,_ kelvoton, olet _minun_ valheisiini kompastunut, koska
_minä_ olen tapellut niin, että se _sinuun_ on koskenut, koska _minä..._
"Kun emäntä itse sanoi..."
"Sanoi!... Älä viisastele, et sinä ole niin hullu."
Kaija nöyristyi:
"Josko minä nyt sitte koettaisin teitä kehua Jumalalle?"... ja niin
asettui hän jo pitämään Jumalalle koreata puhetta tämän emännän hyvistä
töistä ja etupäässä siitä äskeisestä voileivästä.
Vaan silloin emäntä suuttui, varusti käteensä suuren kuparinapon, ja
Kaija lähti karkuun minkä kintuista lähti pitäen sellaista älää, josta
oli vaikea saada tolkkua, oliko se itkua vai naurua.
Hermannintuvan Katri.
Ensin oli huhu hiljaa hiipinyt, sitten vähitellen lisännyt vauhtia,
kunnes se lensi suusta suuhun, talosta mökkiin ja siitä julkisesti
puhui koko kylä. Ihmisten äänissä oli surullinen sävy, mutta se oli
teeskennelty. Tuntui siltä kuin useimmat, semminkin nuoret olisivat
jollain tavalla sielussaan nauttineet siitä, että Hermannintuvan
Katrin oli sulhonsa hyljännyt ja Katri oli hänen kanssaan jo syntiin
langennut. Kerran siitä nuoret keskenänsä juttelivat Isontalon tuvassa
ja juttuun ottivat osaa vanhemmatkin ihmiset.
Vanha isäntä kuunteli nuorten kevyttä, hilpeätä puhelua. Hän tarkasteli
tyttöjen kasvojen piirteitä: kaikissa oli elävä, huoleton ilme. Ja
poikain sitten: niissä oli jotain niin eläimellistä, kun siinä rivoja
kokkapuheitaan laskettelivat.
"Kuulkaapa nyt, te nuoret," virkkoi ukko, "teidän tuomionne on oikein,
kun se on tällaisessa tapauksessa niin ankara, mutta ainoastaan siinä
tapauksessa on se oikein, jos itse olette _puhtaita ja viattomia_."
Nuoret vaikenivat ja vanhus jatkoi:
"Minä näen monen tytön aikovan vakuuttaa viattomuuttaan ja samaa lie
aikomus näillä pojilla tehdä. Saattaapa niin ollakin. Mutta minä sanon
teille yhden asian. Tämän Katrin äiti oli tyttönä siihen aikaan kuin
minäkin olin nuori. Hän oli ainakin yhtä sievä kuin tämä tytärkin, yhtä
iloinen kuin te nyt ja luultavasti ehkä yhtä viatonkin kuin te. Hänkin
osasi kyllä tehdä leikkiä vakavista asioista silloin. Mutta menkääpäs
_nyt_ puhuttelemaan häntä _tästä asiasta."_
Nuorten naamat muuttuivat hyvin vakaviksi. Ukko jatkoi:
"Asia on vaan sillä tavalla, että jos te itse vältättekin Katrin
kohtalon, niin oletteko varmat siitä, että voitte välttää myöskin
Katrin äidin ja isän kohtalon? Yhtä tahtoisin vielä kysyä teiltä: Miksi
ei teidän pilkkanne, enempää kuin säälinnekään kohdistu ensinkään
Katajaloukon Hemppaan, joka on Katrin lankeemustoveri?"
Siihen ei tullut vastausta.
"Minä vaan ajattelen", jatkoi vanhus, "että jos minä nyt olisin teidän
sijassanne, pojat, niin minä en hellittäisi hyvällä, ennen kun Hemppa
olisi joko naimisissa Katrin kanssa taikka ihmisten silmissä yhtä
rikollinen kuin hänkin."
Nuorten kasvoihin oli nyt ilmestynyt vakava ilme, poikain katseista
olivat eläimellisyyden jäljetkin kadonneet. Ja kun he sen jälkeen
kokoutuivat pihalla, syntyi siinä kiivas väittely siitä, mitä pitäisi
sille Hempalle tehdä, sillä heitä innostutti nyt halu sekautua tuohon
juttuun. Päätös tehtiin: annetaan Hempalle joka näkemässä aika
selkäsauna siksi kun korjaa asiansa.
Illalla rupesivat he Hemppaa etsimään, ensin kotoa, sitten muualta,
kunnes löysivät hänet — morsiamensa luota. Pitkin neniensä varsia
katsellen alkoivat he vähitellen puoli leikillä ja ihmeissään raotella
asiaa, jonka vuoksi he olivat liikkeellä. Makeammin ei liene saanut
moni nuoripari sellaisessa tapauksessa nauraa, sillä koko juttu
lankeemuksesta oli pelkkää juorua. Sen todistivat parhaiten Katrin
helakasti punottavat neitseelliset posket ja kirkkaat silmät, sekä
Hempan raikas, eheä nauru.
Oma koira ja naapurin koira.
Kevättalvella oli Pekka Kiuttunen ostanut koiranpenikan. Ja
kelirikkojen aikana, kun ei itse viitsinyt halkometsään lähteä eikä
suurin ollut muitakaan touhuja, askarehti hän joutessaan penikan kanssa
ja rakastui siihen.
Tuli kevät, lampaat laskettiin laitumille ja kevätkylvöjä alettiin
tehdä. Pekka kulki koirineen kylvinmailla eikä muistanut pitkään
aikaan niin hauskaa kylvöaikaa, sillä koira oli todellakin matkoilla
ja pelloilla sangen hauska toveri. Kun tapasi lammaslauman, lennätti
se tuulena niitä ajamaan. Ei se purrut, mutta haukkui ja hohlusi.
Kun joku sarvipää sattumalta joskus päin kääntyi, silloin koira löi
jalkansa eteensä tueksi, otti siitä takapoukon ja haahitti käpälämäkeen
isäntänsä jalkoihin, joka huvitettuna nauroi henkihieverissä. Ihmiset
kun joskus sattuivat näkemään, miten tuo koira lampaita myllytti,
silloin Pekka sitä aina nauraen pois sesetteli, mutta kehui kaikille,
ettei se lampaille pahaa tee, huvikseen niitä hyppyyttää; pelkää ja
häntä koipien välissä pakenee jos lampaat päin kääntyvät.
Vanhemmaksi tultuaan koira lakkasi vähemmälle lampaita pelottelemasta
ja siitä tuli oikein rauhallinen ja siivo koira, jolla ei ollut muuta
virkaa kuin "leipiä uuniin haukkua," kuten sanottiin.
Pekalla oli naapurina Paavo-niminen isäntä. Tämä tottui vähitellen
Pekan koiraa suvaitsemaan ja lopuksi tuli hänkin sille mielelle, että
heilläkin joutaisi olla koira, "sellainen uunikoira, jota puhutellaan
kartanokoiraksi." Hän antoi pojille hankkimaluvan ja nämät nostivat
heti koko pitäjään jalkeille kuulustellen mistä saisi "siivon
koiranpenikan." Kevätpuoleen se saatiin. Ja kun lampaat laskettiin taas
laitumelle, kykeni Paavon koira jo laukkaamaan ja hohluamaan niiden
perässä, tietysti aivan yhtä viattomassa tarkoituksessa kuin ennen
Pekan koira.
Sattuipa eräänä päivänä, että Paavon koira osui Pekan lammaslaumaan
kujalla ja Pekka itse näki sen omin elävin silmin. Ja miten se lie
niin sattunutkin: kun lampaat pyrähtivät lennättämään, julmistui Pekan
luonto ja hän lähetti kädessään olevan kirveen tuota koiranpenikkaa
kohti. Mutta sepä ei sattunutkaan penikkaan, vaan Pekan omaan
lampaaseen, jolta sääri meni poikki. Nyt Pekka kahta julmemmin suuttui.
Karjuen ja kiroten juoksi hän ottamaan kirvestään lopettaakseen tuon
naapurin koiran. Vaan huutoa peläten lennätti se pakoon. Pekalle jäi
jälelle vaan kirveensä ja puolikuollut lammas.
Miten hän siinä aprikoitsikin, niin viha rupesi kiehumaan myöskin
Paavo-naapuria vastaan ja yhä selvemmältä näytti, että tämän on
korvattava vahinko tuosta lampaasta. Aatami ja karvat pystyssä lähti
hän naapuriin käskemään, että koira pitää tappaa ja maksaa hänelle
lammas. Paavo otti hänen esityksensä vastaan maltillisesti hymyillen.
"No maksatko sinä lampaan?" kysyi Pekka. "Mitä joutavia minä sinulle
omia tappamiasi lampaita maksaisin."
"Tapatko koirasi?"
"En ainakaan sinun käskylläsi." Niin he sanailivat ja riitelivät.
Koirat leikkivät ja kiistailivat sillä aikaa hartaassa ystävyydessä,
vähääkään välittämättä siitä että isäntäin sappi kiehui heidän tähtensä.
Ilman tappelematta miehet erosivat ja Pekka ajatteli, kun kiehuen meni
kotiinsa päin, että olispa ollut nyt päässä muutama ryyppy, niin...
Seuraavana iltana ei Paavon koiranpenikkaa löytynyt mistään, ei
vaikka pienet pojat miten olisivat sesettäneet, viheltäneet ja ympäri
kylän kysellen kulkeneet. Ja kun Pekka kuuli tuon hälinän naapurin
kartanolta, hymyili hän itsekseen ja taputteli omaa koiraansa, joka
hänen ääressään häntäänsä lierutteli.
Aamulla, kun Pekka astui ulos tuvastaan, kaipasi hänkin koiraansa, joka
tavallisesti aina portailla tuli aamutervehdyksille vastaan.
Koiraa etsittiin, mistään ei sitä löytynyt.
Kun naapurukset päivällä sattuivat vastakkain, eivät he katsoneet
toistensa silmiin, eivätkä tervehtineet.
Kyräilemistä kesti siksi, kunnes syyskesällä kerran Paavon miehet aivan
pyytämättä tulivat auttamaan ylös ojaan selälleen kaatunutta Pekan
lehmää. Siitä lähtein rupesivat isännät taas puhumaan toisillensa.
Pitäjäällä kulkiessaan, kerran sen jälkeen, tapasi Pekka jossain
sukulaistalossa sieviä koiranpenikoita. Miete piskahti hänelle päähän:
siinä oli kaksi yhtäläistä penikkaa, toisella vähän soukempi, toisella
leveämpi valkoinen viiru rinnassa. Ne pantiin Pekalle koppaan ja tämä
toi ne kotiansa. Nuorin poika sai viedä niistä toisen Paavo-naapurin
pojille.
Kun isännät illalla tapasivat toisiaan piharajalla, eivät he puhuneet
sanaakaan koiranpenikoista, mutta heidän juttunsa oli niin elävää ja
kesti niin pitkälle, että kumpasenkin emännät kävivät jo porstuan
ovesta kurkistelemassa, että mitä ne siellä tekevät.
"Ei maar," sanoi vihdoin Paavo, "eiköhän pidä makaamaan."
"Niinpä tosiaanki. Hyvää yötä naapuri." Ja he erosivat oikein
kättälyöden.
Maaseutua ihailemassa.
Koko tuo iloinen seura nauroi aivan katketakseen, sillä maisteri
Stormberg, joka oli jo viime vuotena tehnyt kävelyretken maaseuduilla
ja nyt oli tässä seurassa matkueen johtajana, oli juuri kertonut, miten
hänkin ennen lapsuudessa oli vieras maaseudun elämälle ja oloille
siihen määrään, että erään kerran, ollessaan tuossa 8-vuoden tienoilla,
oli muutamalta maalaismieheltä kysellyt lehmänpesää. Maalaisrenki oli
kertonut, että lehmät tavallisimmin tekivät pesänsä suuriin puihin
ja munivat sinne. Tuota vastaan ei pikku-Stormbergilla ollut mitään
sanomista, vaan oli hän uutta, suurta tietoaan juossut kertomaan
mammalle ja papalle.
Niin, se oli siihenaikaan. Mutta nyt nuori ylioppilas jo tunsi
maalaisolot siksi, että muu seurue piti häntä asiantuntijana,
johtajana. Ja kun itse Stormberg oli saattanut noin naurettavalla
tavalla erehtyä, se heitä huvitti ja nauratti. Siihen liittyi vielä
muitakin syitä: Stormberg alkoi lasketella huomioitaan äskeisestä
emännästä, joka melkein väkipakolla oli saatu seurueelle laittamaan
jotain syötävätä. Tämä antoi matkueen naurulle siksi iloisen luonteen,
että pieni viidakko, jonka läpitse heidän tiensä kulki, kajahteli
helisten ja humahdellen.
Se atria oli ollut niin erinomaisen naurettavalla tavalla pöytään
pantuna. Lisäksi oli kaksi pienoista tytön-tynkkää töllistellyt
herrasväen "suuhun" ja niillä oli ollut sormet savessa, jätteenä
äskeisestä leikistä ojanreunalla.
Neiti Petterqvistiä jo tahtoi siellä ruveta yököttämään, ja nyt
uudestaan kun herra Stormberg asian puheeksi otti.
Mutta pelastajaksi tuli samassa vastaan vanha eukko, joka nöyrästi
vetäytyi tiensivuun, suuret pieksut nauhoista yhteen sidottuina ja
pieni haarapussi olkapäillä. Stormberg, joka aina keksi, riensi muorin
luokse, sieppasi valkoisen lakin päästään ja puristaen muorin kättä
tavattomalla riemastuksella huudahti:
"No päivää, päivää, täti kulta! Onpa siitä toki aikoja kulunut kun
teidät viimeksi tapasin... onpa totisesti! No kuinka se täti on
jaksanut?"
Muori niiasi ja hymyili aivan lakkaamatta, katsoi ystävällistä herraa
silmiin, sopersi, ja sai lopultakin siunatuksi:
"Jumala siunatkoon... kun en minä tunne ollenkaan."
Tuo tuli niin hiljaa, nöyrästi ja itseänsä nuhtelevalla äänellä,
että olisi luullut muorin tahtovan itselleen sanoa: Minä ansaitsisin
selkäsaunan. Stormberg riensi ihmettelemään: "Kuinka! Eikö täti minua
tunne, minähän olen teidän sisarenne Kreeta-vainajan pojan poika."
Sitten ei hän enään jatkanut, vaan riensi purskuvaa nauruansa
pidätellen toisten luo. Hekin olivat taas saaneet kiini naurun päästä,
joka nyt raikkaana ja helakkana kaikui iloisen seuran jatkaessa
matkaansa ja silmäillessä taaksensa, että mitä se muori siellä
hommailee. Nuori maisteri Stormberg ajattelevan ja vakavan näköisenä
huokaili:
"Vanhat unohtavat, vanhat unohtavat." Ja tämä, naurettava huokailu,
sai seurueen taasen taakseen tähystelemään sinne, missä vanhus vielä
nöyränä ja ihmettelevän näköisenä seisoi ja katseli ilosta remahtelevaa
nuorisojoukkoa, jolle hänellä oli ollut onni olla niin suureksi
huviksi. Mutta sitten hän yhtäkkiä keksi vasta sen, että häntä oli
naurettu ja pilkattu. Silloin vanha, rypistynyt poski alkoi vavahdella
ja kirkas, suolainen vesi juosta pitkin ryppyjen monihaaraisia poimuja.
"Niidenpä oli hyvä olla", huokasi hän ja pyyhkäsi nutunhelmalla tuota
suolaista vettä, jota jo oli muutama pisara tipahdellut suuren ja ruman
pieksunkin päälle, joka riippui olalla haarapussin mukana.
Matkueen näköpiiristä muori vihdoin katosi. Viidakko muuttui vähitellen
matalaksi korveksi, jonka läpitse maantie pehmeänä, matalana ja
syvävakoisena luikerteli. Ympäristön kasvullisuus yhä köyhtyi mitä
pitemmälle tie eteni. Näköpiiri oli supistuneena mäntyjen väliin,
joiden heikkovartinen, sairalloinen mutta lukuisa seura pyrki kahden
puolen tietä pakkautumaan ihan maantielle asti. Masentavaa mielialaa,
jonka tämä omituisesti ahdistava ja alakuloinen luonto väkistenkin
nostatti äsken iloiseen seurueseen, koettelivat he laulaen karkoittaa.
Mutta käveleminen tuntui silloin niin raskaalta. Laulunsäveleet
kuulostivat palaavan laulajille itselleen takaisin toivottomina
kuin Noan kyyhkynen. Sävel ei soinut. Silloin tällöin loikkasi yli
maantien kurainen sammakko. Muuan pikkulintu piipitti jonkun hajanaisen
tunnelman, mutta jätti yrityksen kohta siihen ja lensi pois. Suurempaa
metsälintua ei näkynyt, ei kuulunut pyyn pillimäistä vihellystä, eikä
koppelon komeata, juhlallista siiven kohinaa.
Jo valittivat matkueen heikommat tuskitellen ikävyyttä. Kohta kuitenkin
aukeni eteen laveampi kytövainio. Siinä toiset sarat kasvoivat kituista
ruista, toisilla vahaiset juurakko-kasat kuumassa auringonhelteessä
loivat päältään kuivavaa suorapaa. Näköala ei tässä ollut sen
miellyttävämpi ja muuan nuori neiti ilmaisi surullisen mielialansa
huokauksella. Siitä kuitenkin joku nuorista herroista sai aihetta
uuteen pilaan, jonka avulla päästiin paremmalle tuulelle, kunnes
huomattiin aivan lähellä mies kydönojassa savea nostamassa.
Oja oli noin kolme kyynärää syvä. Musta ja kurainen vesi ulottui
miehen polveen saakka. Mies seisoi matkailijoihin selin, joten heti
omituisesti pisti silmään leveät hartiat ja sinijuovainen paita, joka
oli hiestä ihan musta. Lakki oli pellolla kannon päässä ja takkuinen
pää näytti ehdottomasti paahtuvan kuumuudessa. Säännönmukaisessa,
jutkistavassa tahdissa polkasi hän lapionsa syvään saveen. Savi
porahteli ja kurahteli kukkurapäisen lapion jäntevällä varmuudella
noustessa miehen pään tasalla olevalle pientareelle. Vesi roiskahti
kasvoille ja saventönkäle valahti siihen kuin väsyneenä huokien ja
töllistellen.
Se oli raskasta työtä. Ja jos huvimatkailijoille, jollekulle, olisi
sattunut mieleen runoilijan säkeet: "Korvet kylmät voimallansa
perkailee hän pelloksi," — niin olisi hän saattanut tässä, kun
runollisuus oli muuttunut todellisuudeksi, vertailla, innostiko häntä
todellisuus samalla tavalla kuin runollisuus. Mutta sitä ei kukaan
muistanut. Kun mies likaisen, leveän naamansa käänsi taaksensa ja
huomasi tiellä joukon kummastuneita silmiä olevan häneen tähdättyinä,
sekä sen enempää antamatta itseään häiritä jatkoi työtänsä, — äännähti
äsken huokaillut sievä neitonen: "Hyi!"
Mutta Stormberg, joka oli ojurin katseessa keksivinään ylenkatsetta,
otti vakavan, asiantuntijan muodon ja huusi:
"Kuules mies! Kenenkä pelto on tuo, jossa kasvaa noin huono ruis?"
Kääntämättä päätään sanoi ojuri sen.
"No sano nyt sille miehelle, että hänen pitää laittaa sontaa
pellolleen... Siinä kai on lannan puute, kun se on noin huonosti
kasvanut. Omistaja on laiska mies, vai kuinka?"
Nyt käänsi ojuri kasvonsa herraan, joka oli astunut kytöpellolle ja
likasi siinä tulimullassa koreita vaatekenkiään.
"Sontaa? Kytöpellolleko?"
"Tietysti. Eihän maa kasva muuten?"
Ojuri ravisti päätään ja katseli kulmiensa alta herraa, että onko se
hullu vai viisas? Ja kun ei hän päässyt siitä selville, pani hän leveän
suunsa ilvehymyyn ja ryhtyi uudestaan savennostoon.
"Onko tuo raskasta?" kysyi Stormberg.
"Noo, kuinka on mieskin. Eikö haluta tulla koettamaan?"
Mutta Stormberg meni nuivallanenin pois, ilmoittaen ettei hänellä nyt
ollut erikoista halua koettamaan.
Iloista mielialaa tavoitellen suuntasi seurue matkaansa edelleen pitkin
matalaa maantietä, jonka kahden puolen karu luonto ikään kuin väsyneenä
ja nälkäisenä kalpein poskin huokaeli. Ojuri oli siihen kiini kasvanut,
tuohon näkyyn ikänsä tottunut. Hän oikasi selkänsä hetkiseksi, pisti
puoleksi palaneesen piippuunsa punakukkoja, meni ojankylestä esiin
pistävän juurakon päähän istumaan, ja omituinen ilme silmissä,
kurotteli katsomaan herrasväen jälkeen. — 61 —
Herra Stormberg puhdisti toimessaan likautuneita kenkiään ja harmitteli
itsekseen, kun tuo ojuri oli häntä melkein kuin ivaillen kohdellut...
Samassa neiti Petterqvist tuli luokse, laski kätensä olkapäälle ja
virkahti:
"Kuules Aksel, tämä matka tulee hirmuisen ikäväksi."
Herra Stormberg tahtoi kääntää asian leikiksi, mutta se ei onnistunut.
Ikävä mieliala tuli kuin tuoni...
Maaseutu tuntui niin vieraalta, niin kolkolta, että naurukin, tuo
terävä, hiottu kaupunkilaisnauru, hetkisen turhaan siipiään koeteltuaan
palasi takaisin, poskimaalissaan happamennäköisiä, kyynelten uurtamia
jälkiä...
Karuja maita.