Herra Penttinen.
Neronleimaus.
Lusiferin muistikirjasta.
Jos.
Jumalan mieliharmi.
Kadonnut lammas.
Koettelemus.
Karjalanniemen Iisakki.
Kala-Kaija.
Hermannintuvan Katri.
Oma koira ja naapurin koira.
Maaseutua ihailemassa.
Karuja maita.
Uusi välikirja.
Yhteisen vaaran hetkellä.
Aasi ja hevonen.
Jesus ja sunnuntaimetsästäjä.
Ylistysvirsi valon vastustajain kunniaksi.
Herra Penttinen.
Hyviä miehiä ei ole koskaan liian tiheässä; rikkaita miehiä on paljon
tiheämmässä.
Kukaan ei ole sanonut, ettei suurituloisten miesten joukossa olisi
hyviä miehiä, mutta rikkaita miehiä on heidänkin joukossaan paljon
useampia.
Hyvät miehet ovat rehellisiä.
Toisia ihmisiä kohtaan saattaa moni ihminen olla rehellinen. Useimmat
ovat epärehellisiä itseänsä kohtaan. Se on raskainta laatua synti,
suurin rikos luonnon järjestystä vastaan, koskapa itsepetosta seuraa
rangaistuksena kintereillä: onnettomuudet, tuskat, epätoivo ja kuoleman
kauhu. —
Herra Niilo Penttinen oli rikasmies. Hänen ympäristössään oli paljon
ihmisiä, jotka olivat köyhiä rottia häneen verraten. Niilo Penttinen
oli osannut järjestää niin, että heistä jokainen osaltaan hyödytti
häntä, vaikka olivatkin köyhiä ja vähävaraisia. Niin tavoin kertyi
hänelle suuret tulot, useimpain ympäristöläisten tulojen pysyessä
pieninä ja niukkoina.
Niilo Penttisen kotona oli mukavaa ja lämmintä. Siellä oli osittain
ja suhteellisesti myöskin komeata ja ylöllistä. Niin oli myöskin
pappiloissa, nimismiehellä, tuomarilla, tohtorilla, sahan patruunalla,
kauppiailla ja osalta talollisillakin. Köyhillä mökkiläisillä,
päiväläisillä, torppareilla ei ollut niin lämmintä ja mukavaa, sillä
heidän tulonsa eivät koskaan riittäneet _omiin_ mukavuuksiin, — siinä
oli kylliksi kun elivät.
Niilo Penttinen oli hyvässä maineessa. Hän oli kristillismielinen,
kansallismielinen, teki usein lahjoituksia, toisinaan synnyttämättä
mitään meluakaan. Ja kun niillä tienoin joku sattui tekemään julkisesti
sellaista syntiä jota ei vielä ollut totuttu katsomaan läpi sormien
ja jonka välttäminen oli niin helppo että vaan harvat kompastuivat ja
lankesivat siihen, — silloin oli Niilo Penttinen ensimmäisenä miehenä
moittimassa ja piti syntiselle nuhdesaarnan.
Mutta Niilo Penttiselläkin, niin mallikelpoinen, siivosyntinen ja
toimeentuleva kuin olikin, oli myöskin maallinen tuskansa: häntä
kalvasi alituinen köyhtymisen pelko. Poistaakseen tätä, ikävää
rasitusta, koetti hän kaikilla luvallisilla keinoilla lisätä
tulojaan. Siitä oli kyllä seurauksena, että useain köyhänpuoleisten
ympäristöläisten menot samassa suhteessa kasvoivat, — mutta se ei kuulu
asiaan.
Ijän karttuessa kasvoi Niilo Penttisen levottomuus. Ei hänellä nyt
enään ollut niin paljon huolta tulojen lisäämisestä, kuin ennen kootun
tavaran sopivasta sijoittamisesta. —
Sattuipa kerran kuolemaan muuan suutari, jolle herra Penttinen oli
lainannut 100 markkaa. Suutari kuoli niin tyhjänä, ettei jäänyt jälelle
muuta kuin viisi alastonta lasta ja keuhkotautinen vaimo.
Tämä kuolema koski herra Penttiseen ja hän murehti sitä niin, että
otsa meni ryppyyn. Ei hän lasten vuoksi murehtinut, — pitäähän niistä
vaivaishoito huolen. Ei hän myöskään murehtinut tuon keuhkotautisen
vaimon tähden, se kun oli aina ollut vähän ylönkatsottu rumuutensa ja
tyhmyytensä tähden, — ja nythän siitä kyllä pitää Jumala huolen kun
on sallinut kerran keuhkotaudin tarttua. Mutta suutarivainajan velan
maksusta, siitä ei kukaan milloinkaan tulisi sanaakaan virkkamaan,
eikä minkäänlaista huolta pitämään. Sitä herra Penttinen huolehti ja
murehti, kuultuaan suutarin kuolemasta.
Silloin ilmestyi itse Kuolema omassa persoonassaan herra Penttisen
eteen, hymyili niin ystävällisesti kuin se hänenkaltaiselleen oli
mahdollista ja sanoi:
"Lienen saattanut sinut murheelliseksi kun vein suutarin _ennen sinua_".
"Ei, ei", koetti herra Penttinen änkyttää kauhusta ihan kalpeana.
"Sinun vuorosi tulee kyllä pian", jatkoi Kuolema. Kauhusta nousivat
herra Penttisen hiukset pystyyn.
"Mihin sitten panet kaiken mitä koonnut olet?" jatkoi Kuolema.
Herra Penttinen yritti kysymään:
"Milloin?"
Mutta vastausta ei tullut. Kamala näky hävisi ja jälelle jäi alituinen,
kalvaava, tuskallinen kuolemankauhu.
Vaikka herra Penttinen olikin uskovainen ja tiesi varmasti kuolemansa
jälkeen pääsevänsä taivaasen, tahtoi hän kuitenkin lykätä tuon muuton
niin pitkän ajan päähän kuin suinkin mahdollista. Kun Taivaassa saadaan
olla ijankaikkisesti, niin sinne kyllä aina ehtii...
Sitäpaitsi, kun herra Penttinen tiesi olevansa hyvissä väleissä
Jumalan kanssa, päätteli hän aivan varmasti, että kuolema häntä
uhkaillessaan oli tehnyt ilkeätä leikkiä aivan ominpäin, ilman Jumalan
neuvoa. Siitäpä syystä hän uskalsikin vastakynteen ryhtyä ja päätti
puollustautua kuolemata vastaan kaikilla tieteen ja kotitarpeen
keksimillä keinoilla, maksoi mitä maksoi.
Kaikki mitä rahalla voi saada kutsui hän apulaisikseen, sekä koetti
rukoillakin, että Jumala pitäisi villiä Kuolemata hiukan aisoissa.
Tästä taistelusta Kuoleman ja herra Penttisen välillä syntyi loistava
näytelmä, jossa panoraaman tavoin vaihteli tieteen ja kokemuksen
synnyttämiä mestaritekoja. Mutta kaikesta huolimatta — ei edes
erikoissuhteestaan Jumalan kanssa — tunsi herra Penttinen kauhulla ja
vapistuksella, että Kuolema seisoi yhtämyötään oven takana, kylmä,
nihkeä käsi ovenrivassa.
Toisinaan ajatteli herra Penttinen, että _se saattaa_ seista siellä
kyllä vuosikymmeniä, — mutta kohta meni mieleen: _se saattaa_ myöskin
astua sisään milloin tahansa.
Herra Penttinen eli näihin aikoihin rikasta sielunelämää, koetti
kiinnittää huomiotansa kaikkeen mikä vaan suinkin saattoi häntä koskea.
Niinpä hän, omituisen sattuman kautta, joka ei kuulu tähän, tuli
ajatelleeksi omaa suhdettaan köyhiin ihmisiin, joita hänen ympärillään
oli niin lukuisasti. Hän oli ennen aina ollut vakuutettu siitä,
että ainakin köyhät häntä ylistävät ja kiittävät armeliaisuudesta.
Mutta nyt hän sai yhtäkkiä tietää, että ne eivät pidäkään hänen
armeliaisuuspalojaan muuna kuin muruina, jotka rikkaan pöydältä
putoovat. "Sepä kauheata!" ajatteli hän ja suuttui. Olihan
hänen kotinsa, semminkin joulunaikoina ollut ikäänkuin yleinen
armeliaisuuslaitos. Aina oli hän harrastanut kansan ja kirkon parasta;
hänetkö nyt luettaisiin koronkiskuriluokkaan!
Hän kokosi köyhiä ympärilleen ja puhui niille kiihtynein mielin, äänen
vapistessa loukatusta omanarvontunnosta.
Mutta ne eivät uskoneet häntä. Yksi joukosta puhui:
"Sinä olet tässä rikas, herra, voit hyvin, elät loistossa ja
mukavuudessa. Meidän yhteisillä uhrauksilla ja myönnytyksillä olet
päässyt tähän asemaan. Hävitä pois komeus, luovu mukavuuksistasi. Tule
ja ala elää meidän tavallamme. Rupee veljeksi. Tähän asti olet sinä
ollut ylimys. Sinulla on ollut meistä suurempi hyöty, kuin meillä
sinusta. Tuloistasi olet uhrannut armeliaisuuden tekoihin pienen,
pikkuruisen rovon ja yrittänyt sillä ostaa meidän rakkauttamme.
Mutta kuule nyt mitä sanon: köyhä voi myydä kaiken muun, mutta ei
rakkauttaan. Rakkautemme voimme antaa vaan rakkauden vastalahjaksi."
Herra Penttinen nuhteli, nuhteli kovastikin ja oikein jumalansanan
kautta, sekä koetti kovistella ja uhkailla. Vaan ne eivät välittäneet
mitään. Pelosta ei puhettakaan! Röyhkeyden vaan vastasivat
röyhkeydellä. Kovin harmistuneena huomasi herra Penttinen, että hän
todella riippuikin enempi niistä, kuin ne hänestä.
Vanhat suosittelukeinot eivät siis näyttäneet kelpaavan. Mutta yksi
etu tästä taistelusta oli herra Penttiselle ollut, se, että hän sen
kestäessä usein unhoitti olevansa kuoleman sairas. Elämä tuossa
uusien ajatusten ristitulessa vei mukanaan niin, ettei oikein ehtinyt
sivuilleen katsoa.
Hänellä oli varoja, hän voi elää mukavasti. Mutta, tulla toimeen
elämässä, ilman sellaisia käskettäviä, jotka olisivat hänelle
kiitollisia, sitä ei herra Penttinen voinut.
Taisteluun ryhtyen laittoi hän kylän keskelle lukusalin ja kirjaston.
Saisivat siellä, hauskassa seurustelussa viihdyttää itseään, oppia;
hän itse olisi joskus, kun aikaa sattuisi, mukana, neuvomassa ja
opastamassa.
Vaan ne kyllästyivät pian siihen, — herra Penttisen seuraan ne vielä
pikemmin kyllästyivät. Kukaan kyläläisistä ei ajatellutkaan kiittää
häntä uhraavaisuudestaan, — ainoastaan sanomalehdet siitä kehuen
kertoivat.
Vielä hän koetti. Kutsui niitä kotiinsa, tarjosi kahvia ja erotessa
pisti kouraan rahalahjan. Ihmiset möllämystyivät, puristivat käsissään
lahja-ropoja ja kotiin päästessä näyttivät omaisilleen aprikoiden:
"Tämän hän pisti kouraan. Mitä tuolla mahtanee _tarkoittaa_?"
Pian ne ymmärsivät hänen tarkoituksensa olevan ostaa rakkautta, ja
nauroivat makeasti.
Niilo Penttinen vapisi monta kertaa tuskasta, kun huomasi kuinka
turhaan kaikki hänen ponnistuksensa rakkauden hankkimiseksi menivät.
Epävarmuuden-tunne siitä, mikä on oikein, mikä väärin, kasvoi ijän
kanssa. Kuolema, joka vähänaikaa oli ollut poissa näkymöltä, ilmestyi
taasen oven taakse, tuntui pitävän kiini ovenrivasta, arvelevaisena
aprikoiden: "Astunko mä, astunko mä?"
Ja herra Penttinen taisteli vastaan kaikilla tieteen ja kokemuksen
keksimillä keinoilla. Edelleen eli hän mukavasti ja loistossa, ei
antanut itseltään puuttua mitään. Olihan hän jo 60 vuoden vanha.
Sellainen ikä oikeuttaisi jo lepoon, mutta hän ei voinut levätä.
Elämänkysymys oli hänessä vasta vanhana herännyt. Hän _tahtoi_ saada
selvyyttä ennen kuin se oven takana seisoja astuisi sisään ja vaatisi
lopullisesti mukaansa. —
Kerran hän puhutteli erästä köyhää vanhusta, joka oli ollut koko
elämänsä hyvin vaatimaton ja iloinen. Ukkoa pidettiin hiukan
yksinkertaisena, ja sen vuoksi otaksuttiin hänen voivan olla niin
vaatimaton ja iloinen köyhyydessään.
Herra Penttinen kuulteli tämän puheita hymyillen ikäänkuin lapselle,
joka ymmärtämättömyydessään ja haaveksivana lörpöttelee joutavia.
"Noo, pääsevätkö rikkaat ja paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa
olevat ihmiset sitten ollenkaan taivaasen?" joikui Penttinen kysymään.
"Luonnollisesti!" vastasi vanhus. "Taivas on kaikille avoinna. Siellä
on monta asuinsijaa. Mutta ainoastaan vaatimattomat ihmiset viihtyvät
taivaassa. Siellä on, luuloni mukaan, hyvin yksinkertaiset olot. Sen
vuoksi otaksun, että rikkaat ja toisten hallitsemiseen tottuneet eivät
viihdy siinä taivaassa mistä Jesus puhuu. Sitä vastoin viihtyvät he
hyvin täällä maanpäällä — joka on heille jo taivas. Siinä taivaassa,
johon Jesus on mennyt, ovat kaikki yhdenarvoisia.
"Kaikki palvelevat toisiaan. Palveleminen tuottaa suurempaa iloa kuin
käskeminen. Minä luulen, etteivät rikkaat ja ylhäiset pidä sellaisesta
järjestelmästä".
"Mutta eivätkö rikkaat siis ensinkään voi tulla _siihen,_ sanokaamme:
köyhäin taivaasen?"
"Kyllä! Mutta ylhäisen ja rikkaan täytyy ensinnä tulla luonteeltaan
köyhän ja alhaisen kaltaiseksi, heidän kanssaan yhdenvertaiseksi ja
veljeksi. Täytyy tulla niinkuin uudestaan lapseksi, arvoasemista
välittämättömäksi..."
"Ja jakaa tavaransa?"
"Se on kyllä raamatun esimerkki. Taivaassa ei tavaroille eikä
arvoasemille panna mitään arvoa. Sinulla saa olla niitä niin paljon
kuin tahansa, kun et vaan niitä rakasta etkä petä itseäsi sillä
luulottelulla, että sinulla on oikeus niiden avulla elää mukavasti
silloin, kuin muilla ihmisillä, semminkin huonoilla ja hylyillä
veljilläsi on henkinen ja ruumiillinen vilu ja nälkä."
"Köyhät pääsevät varmaankin hyvin helposti taivaaseen?"
"Eipä se taida olla niinkään helppoa, sillä heissäkin on rikkaudenhimo
ja tavaranrakkaus. Monet heistä kadehtivat rikkaita, toiset nurkuvat
kohtaloaan vaikka eivät olekaan elintarpeiden puutteessa."
"Sepä se!" huudahti hra Penttinen, "se on se sama synti ja tuska kuin
rikkaillakin."
"Niinpä kyllä, mutta asianhaaroihin ja syihin katsoen paljon lievemmin
tuomittava. Rikkaitten esimerkki kiihoittaa köyhiä." —
Tämä lapsellinen keskustelu vaikutti sittenkin syvästi herra Penttisen
herkistyneesen mieleen. Kauan ja perinpohjin hän sitä harkitsi ja
punnitsi ja johtui vihdoin sydämmensä pohjasta huudahtamaan:
"Armahda minua Jumala ja johdata oikealle tielle!"
Niilo Penttisen puolesta oli se laatuaan ensimmäinen anomusyritys
Jumalalle. Kyllä hän ennenkin oli esitellyt yhtä ja toista, muiden
mukana kirkossa ja joskus kotonakin, huokaisten pyytänyt Jumalan
siunausta toimillensa. Niiden huokausten tarkoituksena oli aina
kuitenkin ollut taivuttaa Jumalan mieltä suosiolliseksi hänen
hommilleen, s.o. ohjailla Jumalaa herra Penttisen mielen mukaan. Ei
ollut kysymystäkään siitä, että Jumala saisi ohjata herra Penttistä.
Nyt oli sitä pyydetty. Se oli suuri luottamuksen osoitus Jumalalle,
aivan harvinainen rikkaalta ja saiturisekaiselta ihmiseltä.
Jumala kuuli herra Penttisen rukouksen, ja tarttui ohjaamaan hänen
asioitaan.
Tähän ei kuulu se, mitä kaikkea nyt matkalla tapahtui, mutta lopputulos
uudesta suunnasta oli se, että Niilo Penttinen joutui tekemään
vararikon.
Herra Penttinen oli muiden ihmisten kaltainen ja katseli asioita heidän
kannaltaan. Jumala, tietysti, katseli asiaa omalta kannaltaan.
Melkein epätoivoon joutui Penttinen, Jumalan huomiosta kun luuli
kokonaan syrjään joutuneensa, sitävastoin kuin aina ennen, rikkaana
ollessaan, luuletteli itseään Luojansa lellipojaksi.
Vaan kun mies oli aikansa parkunut ja valittanut, väsyi hän siihen, —
semminkin kun ei Kuolemakaan nyt uhkaillut, vaan pysytteli enimmäkseen
piilossa. Epätoivokin rauhoittui vähitellen.
Hän joutui nyt elämään tavallista, vaatimatonta elämää. Entiset rikkaat
ystävät jäivät paikoilleen, herra Penttisen laskeutuessa niiden tasalle
joitten täytyi pakosta elää hyvin vaatimattomasti. Ensinnä tuntui tämä
uusi ympäristö vieraalta ja vastenmieliseltä, — melkeinpä ne olivat
aivan kuin entisiä vastustajia.
Ajan kuluessa kaikki muuttui. Hän saavutti uusien tovereittensa
ystävyyden, ei lahjoilla eikä hyvillä teoilla, vaan vastalahjana
osoittamastaan veljellisyydestä.
Kuolema, jolla on aina niin erinomainen taipumus sekaantua ihmisten
asioihin, oli pysynyt pitkän ajan syrjässä, vaan nyt hän eräänä aamuna
raotti herra Penttisen yksinkertaisen kodin ovea ja irvisteli.
Penttinen säpsähti ensinnä, mutta asettui kohta. Laski kädet ristiin
rinnalle ja, katsoen Kuolemata rohkeasti, mutta uhittelematta vasten
kasvoja, virkkoi nöyrästi ja hiljaa:
"Valmis."
Aika ei ollut vielä tullut, uhriin ei saanut vielä koskea. Kuolema
painoi oven hiljaa kiini ja lähti pettyneenä tiehensä.
Ystävät riensivät onnittelemaan ja puristamaan hänen käsiään.
"Miltä sinusta nyt tuntuu, vanha, paljon kokenut setä?" kyselivät.
"Iloiselta. Ihmisen pitää olla aina valmis sata vuotta elämään,
huomenna kuolemaan."
"No sillä lailla!" riemuitsivat ystävät. "Mutta tule nyt meidän
mukanamme paljastamaan rikkaitten ja ylimysten itsekkäisyyttä".
Vanhus naureskeli:
"Eihän siinä mitään paljastamista ole, se on alaston ennestäänkin."
"Niin, mutta se pitäisi heille huomauttaa."
"Niinpä kyllä. Mutta eivät he huomauttajaa usko, enempää kuin
köyhätkään, ennen kuin oppivat huomauttajaa rakastamaan."
He tulivat ulos. Yksi sanoi:
"Uskoivathan he ennen setä Penttistä."
"Kun hän oli rikas..."
"Mutta me emme uskoneet."
"Vaan nyt uskomme."
"Kun hänkin on köyhä."
He menivät hiljaa pois. Kaiken epäselvän poistamiseksi katsoi yksi
tarpeelliseksi sanoa vielä:
"Hän on hyvä mies — kuitenkin, tuo setä Penttinen."
Ikäänkuin joku heikäläisistä olisi sitä epäillyt! — he hymyillään
toisilleen tulkitsivat.
Sillä välin istui herra Penttinen huoneessaan ja ajatteli köyhäin
ystäväänsä rakkautta, jota ei ollut voinut rahalla ostaa vaan jonka
nyt oli saanut vastalahjaksi. Iloisena hän asiata mietti, kalpenevilla
huulillaan tyytyväisen onnellisuuden rauhallinen hymyily.
Neronleimaus.
Luojalla on varmaankin hyvin monipuolisia tehtäviä. Niitä
suorittaakseen tarvitsee hän kaikellaisia välikappaleita. Ihmiset,
naiset ja miehet, ovat hänen kädessään hyvin tärkeitä aseita.
Luoja käyttelee _neroa_ hyvin säästäen. Muutamille ihmisille lahjoittaa
hän sitä sentään hiukan avonaisemmalla kädellä.
Eräs mies oli sattunut saamaan lahjaksi neroa hyvin runsaan annoksen.
Otaksuttiin että Luoja aikoi hänestä itselleen asetta toimittaakseen
joitakin suuria tekoja. Koko maailma, — niin leveältä kuin tunnettiin,
ylisti tätä miestä, jonka nimi oli Neronleimaus.
Arveltiin että Neronleimaus oli aijottu toimittamaan suurtöitään
enimmäkseen muiden ihmisten keskuudessa. Mutta tähän asemaan
tullaksensa, oli hänellä yksi hyvin ikävä ominaisuus: hän kyllästyi
pian seurustelemaan ihmisten kanssa, ne kun olivat niin tyhmiä ja hän
oli viisas.
Tuon vuoksi tunsi hän itsensä kovin onnettomaksi ja orvoksi. Eikä asia
näyttänyt edes paranevan. Mitä enempi hän oli erossa ihmisistä, sitä
tyhmemmiksi ne tulivat — hänen mielestään, ja hän viisaammaksi.
Tämä Neronleimaus oli niin nerokas, ettei hän luullut ikänä
tarvitsevansa oppia muilta ihmisiltä mitään. Muille hän omia tietojaan
kyllä opetti, jos ne pyysivät. Mutta kukaan ei saanut tulla hänen
kaltaisekseen, hän tahtoi olla yksin hyvä, yksin nero, mestari tyhmien
seassa. Ne saisivat häntä palvella, käsillänsä kantaa, ylistää,
kumarrella ja kehua.
Ja ihmiset täyttivät hänen tahtonsa, toisinaan yli reunojen.
Sellaisissa tapauksissa näytti joskus siltä, kuin hän olisi pitänyt
muitakin ihmisiä järki-ihmisinä: hän hymyili, jutteli ja oli
tyytyväinen.
Vaan kerran yksi teki uhallakin muistutuksen Neronleimausta vastaan,
eikä pyytänyt sitä anteeksi. Siitä tämä suuttui, hullaantui ja joutui
aivan pois toliltaan. Tyhmät ihmiset laskivat nöyrästi alas katseensa,
etteivät näkisi Neronleimauksen lankeemusta ja häpeätä. Antoivatpa
vielä anteeksikin luuletellen, että kaikki tuokin kuuluu neron
laajoihin ihmisoikeuksiin.
Vaan Neronleimaus oli unhoittanut, että "Jumala on ylpeitä vastaan,
mutta nöyrille antaa hän armon." Niinpä kävikin, että kun ei tämä
mestari-ihminen tuntenut hullutellessaankaan tehneensä mitään
kaduttavia tyhmyyksiä, heitti Luoja hänet kädestään ja kääntyi
uudestaan valitsemaan itselleen aseita tavallisten ihmisten joukosta.
Kun Neronleimaus oli aikansa yksinäisyydessä vihannut koko ihmiskuntaa
siitä, että yksi oli hänen vikansa paljastanut, esiintyi hän taas
ihmisille suurin vaatimuksin ja synkin katsein.
Jännitettyinä odotettiin jotain aivan uutta. Peloissaan, ettei vaan
Neronleimausta suututettaisi riensivät uteliaimmat jo kyselemään:
"Mitä mestari nyt haluaa ja käskee?"
Neronleimaus otti juhlallisen ryhdin. Hänen sielukkaat kasvonsa, jotka
näyttivät olevan kokonaan hermoja täynnä, tulkitsivat, että hän oli
koko poissaolonsa ajan valmistautunut juuri tätä tilaisuutta varten.
Ihmiset odottivat jännitettyinä.
_"Kunnioittakaa minua!"_ huusi hän vihdoin korkealla, hiukan
vapisevalla äänellä. Tuntui siltä, kuin mies olisi koonnut koko
elämänsä harrastukset tuohon yhteen ajatukseen.
Ihmiset ällistyivät, eivät sentään viitsineet nauraa suoraan vasten
naamaa, mutta kun Neronleimaus poistui, nauroivat katketakseen. Vaan
mestarin korviin se kuului aivan samallaiselle kuin kätten taputus...
Silloin kulki Neronleimaus jo omia teitään turhaan haparoiden ja
tavoitellen itsekkäille yrityksilleen Luojan ikuista leimaa.
Lusiferin muistikirjasta.
Lusifer oli laiskistunut ja makasi muutaman juoruseuran keskellä
uinaillen ja häntäänsä lierutellen. Hänellä oli niihin aikoihin paljon
joutilaita lomahetkiä, sillä ihmiset nukkuivat henkisesti, ja ne mitkä
valvoivat, valvoivat omia etujaan.
Mutta eräänä päivänä kuuli hän alituisten seuralaistensa, jotka
lämpimikseen kantoivat muista ihmisistä juoruja, surkeasti valittavan
miten nuorisoseura tekee mullistuksen koko pitäjään kristilliseen
elämään.
Silloin tämä, vanha roikale, pörhisti korviansa, kuunteli tarkemmin ja
lähti laukkaamaan valitetulle suunnalle, — nuorisoseuraan.
Tuimana ja otsa rypyssä asettui hän katselemaan ympärilleen, etsein
ketä hän nielis ja mitä hän tekis.
Terävällä ja tottuneella silmällä huomasi tarkastelija heti, että tässä
seurassa vallitsi yksimielisyys, — otti muistikirjansa ja kirjoitti:
1:si. _Yksimielisyys on poistettava_.
Sitten huomasi hän, miten erityisesti innostunutta koolla oleva nuoriso
oli, josta koitui hilpeyttä seurusteluun ja iloinen mieliala kuvastui
terveillä ja nuorekkailla kasvoilla. Muistikirjaansa kirjoitti vihamies:
2:si. _Innostus on poistettava: sijaan saatava kyllästystä ja ikävää_.
Lusifer jatkoi havaannoitaan kaiken iltaa, ja niin ilmestyi hänen
kirjaansa seuraavat muistiinpanot:
3:si. Ne raukat eivät ymmärrä edes _kadehtia toistensa onnistumista
esityksissä,_ eivätkä pilkata toistensa huonoa onnistumista. Ne pitää
saada kadehtimaan ja pilkkaamaan toinen toistansa.
4:si. Missä hiidessä on kunnianhimokin täältä? Pitää synnyttää heissä
niin valtaava kunnianhimo, etteivät tee mitään ilman, elleivät voi
sillä saada erikoista kunniaa!
Tätä muistiinpanoa tehdessään löi valheenisä reiteensä ja kurkusta
pääsi pieni ihastuksen kirkaisu. Koko yleisö hätkähti ja kääntyi
katsomaan. Se oli vaan muuan poika, joka juonillaan vihelsi eräälle
runonlausujalle. Hänen nimensä kirjoitettiin, kiitollisella
kunnioituksella, arvopersoonain luetteloon tarkastelijan
muistikirjassa. Mutta neljännen muistiinpanonsa perään kirjoitti
Lusifer:
5:si. _Jokaista, joka tekee jotain, pitää syyttää kunnianhimosta!_ —
Ja sille keksinnölle hän äsken niin ihastuneesti nauroi, koska tiesi
kokemuksesta, että se naula vetää.
6:si. Minun pitää opettaa ne syyttämään ja epäilemään toisiaan.
Keskinäinen luottamus — kas se se on, jota minä vasta oikein vihaan! —
kihisi hän hammasta purren ja nyrkkiä heiluttaen.
7:si. Ne näyttävät täällä ihmeesti kodistuneilta ja ujostelemattomilta.
Jos tuota jatkuu, tulee kaikki nuoriso tänne —. Noh, painetaan
muistiin: joka täällä alkaa vähänkin kodistua ja liikkua vapaammin,
häntä pitää ruveta toisten moittimaan pöyhkeydestä ja ylpeydestä, —
kyllä pian ikävä tulee!
8:si. Niissä pitää synnyttää sellainen tanssikiihko, että kaikki nuo
kiusalliset _aatteet_ tulevat pölynä lakaistuksi pois.
9:si, Pitää uskotella sen olevan viisasta, itsenäistä ja
periaatteellista, ettei kukaan koskaan hyväksy toisensa esityksiä.
10:si. Heissä pitää synnyttää niin syvä, periaatteellinen itsekkäisyys,
että jokainen luulee itsensä toista paremmaksi.
11:ksi. Heidän pitää oppia lyömään laimiin velvollisuutensa, — se on
minun joukkoni tärkeimpiä oppiaineita.