Oli sydänkesän päivä. Herössä oli juhla.
Ikimuistoisista ajoista oli väelle pidettävä juhla, kun suurkalastus
oli ohitse ja kesä tullut. Ja vanhoja hyviä tapoja kunnioitettiin
Herössä.
Kaikki olivat iloisia, sillä kaikki tahtoivat mielellään huvitella,
etenkin tanssia. Itse Saapas-Tobinekin antoi kalastajalaulunsa levätä
sinä päivänä; hän oli oppinut ihka uuden, iloisen laulun eräältä
söndmöreläiseltä. Mutta useimpien mielestä oli kuitenkin jotakin
juhlallista tällä kertaa -- sillä läntinen kylkirakennus oli valmis;
kahden päivän perästä kuulutettaisiin kirkossa Herön Gunvor ja
tohtori Torgersen. Olot jäisivät entiselleen; mutta jotakin uutta ja
tietämätöntä tulisi kuitenkin; -- se on pimeää, jota ei kukaan tiedä.
Sää oli niin kaunis ja kesäisen tyyni, että kaikki pysyttelivät ulkona.
Pikku lapset juoksentelivat kuin kissanpoikaset. Pojat kävivät käsiksi
toisiinsa ja vetivät toisiansa paikasta toiseen, tekivät voimakkaita
käänteitä ja työnsivät toisiansa seiniä ja ovia vasten.
Kentällä tanssivat sekä vanhat että nuoret. Koko talonväki oli mukana;
Gunvor oli aloittanut tanssin Hesekielin kanssa, ja tuomarikin oli
tullut mukaan. Hän oli tanssinut Seri-Annan kanssa, ja Seri-Anna sitten
kertoi kaikille ihmisille, että tuomari oli niin alentuvainen ja oikein
oivallinen; hän piti tuomarin tanssiinpyyntöä suuremmassa arvossa, kuin
jos rovasti olisi vienyt hänet ruokapöytään.
Ja yö oli heille suopea! Meri lepäsi kimaltelevana ja vienosti
laulellen; se kevensi mieliä ja haihdutti varjot; -- unohdettiin, että
oli ollut talvi.
Vanhat olivat mielestään nuortuneet jälleen, ja nuoret olivat saaneet,
mitä olivat toivoneet. Vain joku harva tunsi keskellä riemuansa sen
kylmän henkäyksen, joka vain odotteli tullaksensa uudelleen. --
Tuomari oli istuutunut Elina-rouvan viereen ja huvittelihen
katselemalla tanssia.
Väki tanssi niin uskomattoman keveästi, vieläpä vanhatkin.
Luottavaisessa lujassa syleilyssä kiertelivät he ympäri, miehet ja
naiset, pitäen toisistansa kiinni voimakkain, ahavoitunein, litteiksi
painetuin käsin mistä vain. Hitaat, vanhat torpparit pyörähtelivät
piippunysä hampaissa ja tyyni iloisuus säteillen silmistä; vaimot
kiisivät ympäri hiljaisin, juhlallisin katsannoin; -- tänään oli kuin
nuoruudenpäivä; herrasväki piti aina huolen siitä, että joku oli kotona
hoitamassa heidän taloaan ja lapsiaan sinä päivänä.
Tuomari tuli hiukan kärsimättömäksi. Gunvor ei tullut sinne. Hän ja
Svein olivat alituisesti liikkeellä; ja kun hän ei tanssinut, kulki hän
väen parissa, puheli kaikkien kanssa ja piti huolta kestityksestä.
Mutta kun hän toisen kerran, tarjosi Hesekielille kätensä tanssiin,
katsoi tuomari ihmetellen Elina-rouvaan. Hän itse istui ja ajatteli,
uskaltaako lähteä pyytämään häntä.
Elina-rouva huomasi hänen katseensa. "He ovat kasvaneet yksissä", sanoi
hän; "siihen aikaan ei ollut ketään, joka olisi tanssinut polskaa niin
hyvin kuin he!... Hänen isoisänsä se hävitti tynnyrin kultaa... ja
hänen isänsä täytyi lähteä tien toisella puolella olevasta vanhasta
sukutalosta. Sitten hupeni tanssi vähiin!"
Kaikki töytäsivät yhteen kasaan katselemaan tanssia, tekemättä
itselleen selväksi, miksi jokainen liike täytti heidät sellaisella
mielihyvällä.
Falck siirtyi hiukan eteenpäin nähdäksensä paremmin. Ei ollut ketään
muita tanssivia. Gunvorilla oli tumma villaleninki ja höllästi sidottu
punainen silkkisaali hartioilla; veri oli noussut poskille, silmät
olivat hiukan alas luotuina. Falck ei voinut käsittää niiden ilmettä.
Hänen täytyi ihmetellä Hesekielin kaunista vartaloa ja jäntevää
notkeutta, mutta hämmästyi katsellessaan häntä kasvoihin. Tavallinen,
raskasmielinen ilme oli poissa, tiheät, miltei aina rypistetyt
kulmakarvat olivat hiljaa ja jättivät vapaaksi katseen, joka oli ylpeä,
uhkamielinen: -- mikään ei ollut mahdotonta! -- -- --
Tuomari vaipui ajatuksiinsa.
Sitten ei kukaan kyennyt saamaan Hesekieliä tanssimaan enää.
Gunvor oli mennyt Sveinin luo. He istuivat hetken yhdessä samalla
tuolilla. Svein pani käsivartensa hänen vyötäreilleen.
Vähän matkan päässä seisoi Hesekiel ja tuijotti heihin. Hänen kasvonsa
olivat muuttuneet, suu kiihkoisesti puristunut ja silmät leimusivat.
Hän katsoi Torgerseniin, sitten Falckiin ja näytti siltä kuin hän
tahtoisi musertaa molemmat.
Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Tässä silmänräpäyksessä hän
vihasi kaikkia, jotka tulivat etelästä päin. Mitä oli heillä
täällä tekemistä?... Kyllä, ryöstää he tahtoivat rikastua toisten
ponnistuksista;... varastaa he tahtoivat ne säteet, jotka Jumalan pyhä
aurinko lähetti tänne... viekkaasti saada omakseen toisen osan ja
maallisen onnen, niin että toinen jälleen istui yksinään pimeydessä.
* * * * *
Falck oli mennyt istumaan Vikka-tädin viereen ja puhellut iloisesti
hetkisen, mutta tullut äkkiä harvasanaiseksi.
Hän oli jälleen tullut katsoneeksi Hesekieliin.
Sitten tuli Gunvor ja istahti äitinsä viereen. Falck siirsihen
lähemmäksi, samoin Vikka-täti; hän tahtoi kuulla, eikö Gunvor nyt
voinut levähtää.
Gunvor hymyili hänelle. Hän ei suinkaan ollut väsynyt, mutta nyt he
suoriutuivat kyllä ilman häntäkin! Mutta tiesihän täti, että kuului
asiaan, että hän, Gunvor, tanssi polskaa kerran. -- -- --
Falck tuli niin hyvälle mielelle, että unohti, ettei ollut saanut
tanssia ensinkään.
Gunvorin sielu oli hänen silmissään! Ne olivat kuin lapsen, uneksivasti
kiiltävät... hänen äänetön hymynsä viihdytti Falckin lepoon!...
Falck unhotti kaikki, mikä oli esteenä heidän välillänsä.
Hänessä kuohui jotakin tuntematonta keväistä; hän teki lempeän
liikkeen, hän ei itse tiennyt, miksi. Tuulen henki tuli ensin
Gunvoriin, sitten häneen -- se oli kuin lemmen hyväily!
Hän ei voinut itse käsittää, että hän oli niin iloinen. -- Senkötähden,
että hän tunsi rajoittamisen taidon ja oli tyytyväinen? Sillä hänellä
ei ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta, ainoastaan tämä täydellisesti
suloinen _nyt_, kun Gunvor istui askeleen päässä, eikä Svein Torgersen
ollut näkyvissä...
Oli aivan kuin toinen ilma! Hän hengitti sanomattomalla mielihyvällä.
Ja heidän itsensä tietämättä lepäsivät heidän katseensa hetken
toisissaan. Tuomari nauroi äkkiä, hän ei voinut olla nauramatta.
Gunvor katsoi häneen ilme kärsivänä.
Tuomari huomasi sen ja sanoi hymyillen: "Oh, minä tulin vain
ajatelleeksi jotakin hullunkurista!"
Tuo hullunkurisuus oli, että hän, joka istui siinä, muutamien päivien
kuluttua antaisi vihkiä itsensä toisen miehen kanssa. Tuomari oli
ajatellut kysyä häneltä tänään, luuliko hän, että se voisi tapahtua.
Nyt juolahti hänelle mieleen, että hän tekisi sen sitten kuin he
jäisivät kahden.
Gunvor ei virkkanut sanaakaan hänelle, hän ei ollut kertaakaan kutsunut
häntä tänne; hänen täytyi aina tulla kutsumatta -- no niin, sen hän
teki mielellään.
Eikä tuomarikaan sanonut enempää.
Mutta hänen sydäntään kirveli, kun Gunvor oli niin tyyni ja lempeä.
Herra Jumala, että hän saattoi keksiä senkin, että oli aina
tasapainossa, kenties vielä päälle päätteeksi oli tyytyväinen oleviin
oloihin semmoisinaan!
Hän ei sietänyt sitä; hän tahtoi kysyä häneltä sitten;... vielä oli
liian valoisa, sillä hänen ympärillänsä hohti kirkas ilma kullalta,
mutta sitten.
Eikö esimerkiksi voisi tapahtua ihme? Se kyllä tapahtuu toisinaan, jos
vain oikeutta ja taivaallista hyvyyttä ja muuta sellaista harjoitetaan
kutakuinkin kylliksi!... Eikö Gunvor mahtanut luottaa lujasti kaikkeen
sellaiseen?... Vaikka hän ei ollutkaan niin tarkka sanojen suhteen kuin
rovasti -- -- --
"Uskotteko, että ihmeiden aika on mennyt?" kysyi hän.