Niinkuin virranpyörteen vetäminä tulivat ne takaisin, ne kätketyt
ajatukset ja pienet, tummat sanat. Tuoksui ja säteili, viestejä kulki
heidän välillään omaa, näkymätöntä tietänsä, kuulumattomien sanojen
virta tulvasi hermosta hermoon. -- -- --
Gunvor tunsi olevansa kuin pyörteessä, mistä hänen täytyi pelastautua
-- mutta ei voinut.
Hän istui mykkänä, herkkänä, voimattomana. Heikoinkin ääni herätti
hänessä vastakaiun, kuin väräjävät kielet soittimessa; hän kuuli
sydämensä lyönnit rinnasta ja veren suhisevan suonissaan. Hän koetti
koota ajatuksiansa; hän ponnisteli päästäkseen palaamaan itsetietoiseen
elämään, sille pohjalle, mistä kaikki se tuli, mikä riisti hänen
voimansa.
Hän nousi, siirtyi toiseen tuoliin ja virkkoi muutamia merkityksettömiä
sanoja, -- sillä hiljaisuus oli ollut liian pitkä. Nyt hän oli varma
siitä.
Tuomarin silmät suurenivat, ne loistivat pimeyden läpi kuin kaksi
tähteä. Hänkin nousi. Hän tahtoi nähdä Gunvorin kasvot paremmin ja
kiersi lamppua. Se leimahti silmänräpäykseksi ja sammui sitten kokonaan.
Mutta hän oli nähnyt Gunvorin kalmankalpeana, epävarma, haihtuva hymy
huulillaan. Ja hän haki hänen silmiänsä ja löysi ne -- hänen katseensa
viipyi sekunnin ajan niissä.
He istuivat jälleen entiseen tapaansa. Kumpikaan ei voinut karkoittaa
lumousta.
"Minulle loistaa valo läpi pimeyden!" Hänen äänensä kuului matalalta,
värähtelevältä. "Tekö se olette? mitä Te sanotte?"
"En mitään", vastasi Gunvor hiljaa, varmasti. Mutta seuraavassa
tuokiossa hän painoi päänsä ja ratkesi itkuun.
Väkinäinen riemu valtasi Falckin. Hän ei ollut koskaan nähnyt Gunvorin
itkevän, ja tiesi, ettei kenties milloinkaan kukaan muukaan.
Hän meni hänen luokseen, tahtoi ottaa hänen kätensä, ottaa hänet
syliinsä ja sanoa kaikki; -- mutta hän ei rohjennut.
Gunvor istui liikkumattomana, ikäänkuin ei enää tietäisi, että Falck
oli siellä.
Falck otti ruusun napinlävestään ja laski sen hänen eteensä. "Ottakaa
tämä!" pyysi hän lempeästi. "Te sanoitte äsken rouva Thymannille,
ettette nuku hyvin öisin; ottakaa tämä, se on hiljaisuuden vertauskuva,
se saa ajatukset vaikenemaan! Mutta se puhuu myöskin; kuulkaa, mitä se
sanoo!"
Gunvor oli äkkiä noussut, mutta jäänyt seisomaan, tukien itseänsä
pöytään ikäänkuin ruumiillisen heikkouden tavoittamana.
Sitten hän otti ruusun -- ja katosi.
Falck jäi istumaan yksin juhlallisen riemun valtaamana. Hän ei tahtonut
ajatella edes, oliko hän todellisuudessa. Miksi kiirehtiä noin?
Sitenhän hän vain turmelee tunnelman; ei, pysähdy, käy hiljaa! Eikö
maailma ole täynnä pahuutta? -- Tahdottiin estää hänen onneansa; koko
maailma kadehti häntä; hän tahtoi vannottaa kaikkia, rukoilla armoa
itsellensä -- sillä eikö hänen tarvinnut levähtää elämäntuskista,
laskea päänsä hänen polvillensa ja levähtää!...
Palvelijatar tuli ottamaan lampun.
Oli tullut aivan pimeä. Se oli erinomaista!
Hän risti kätensä ja rukoili Jumalaa, että kotiljonki kestäisi kauan,
että nuoret Bergenin tukkukauppiaat eivät antaisi naisille hetkenkään
rauhaa, sillä miten jaksaisi hän nähdä ketään ihmistä nyt, kun hän oli
saanut varmuuden siitä, että Herön Gunvor rakasti häntä!...
Se ei muuten ollut totta, vain unelma -- ja sielussa onnen jäljet, joka
oli siellä vieraillut ja mennyt jälleen!...
Mutta se oli ollut unelma, täynnä aurinkoa. -- Vielä säteili se hänen
ympärillänsä, aurinko oli hänen sielussaan, loisti hänen silmistään;
uusi voima liikkui sydämessä, läpi joka suonen -- virtaili sähkönä
hänen sormenpäistään!... Kevään unelma? Nyt, kun tuo hempeä ja hieno
oli lakastunut hänen elämässään?... Nyt, kun yksinäisyys jo oli
saavuttanut hänet, ja hän oli yksin maailmassa! -- --
Hän kauhistui; hän pelkäsi Gunvoria. Hän, joka oli kärsinyt
itsekieltäymyksen pitkällistä tautia, mitä ei milloinkaan täydellisesti
voi parantaa! Eikö Gunvor vaatisi mahdottomia häneltä, sitä, joka jo
oli menetettyä, voimaa, joka oli hävitetty... Miten voisi hän seurata
Gunvoria -- hän, raihnainen, rauhaton vieraan maan vaeltaja! Hän, jonka
osaksi oli tullut kulkea ja hapuilla aina hautaan asti -- -- --
Oli yhdentekevää! Gunvor oli hänelle samaa kuin kaste janoavalle
ruoholle! -- -- --
Ei, hänen täytyy nauraa itseänsä! Ei kai hän ollut mikään pahantekijä!
Hän tahtoi varoittaa Gunvoria: mitään ei voinut rakentaa hänen sielunsa
rauhattomalle pohjalle -- Gunvor ei voisi luottaa hänen sydämeensä. Se
oli pimeä -- --
Miten hän voisi puhua Gunvorille kaikki, mikä oli kurjaa hänessä?
Jos hän nyt tulisi, tuo kuninkaanneito, joka ei tiennyt siitä
majesteetillisuudesta, minkä Jumala oli hänelle lahjoittanut, jos hän
tulisi, niin ei hän olisi näkemättä sitä, hän polvistuisi -- --
Mutta hän tahtoi paeta hänen kasvojansa. Hän näki Gunvorin pyytävän
sisintä persoonallisuudelta -- ihmisten kesken ei sellainen sopinut.
Gunvor ärsytti häntä, hän ei tahtonut, että hänelle muistutettaisiin
hänen omia ihanteitansa. Verinen haava aukeni, Gunvor sai hänet
huomaamaan, että hän, Falck, oli sairas, että hänen elimistössään oli
jotakin lamautunutta, kenties vain yksi ainoa pieni lihas, mutta se oli
kyllin. -- --
Eikä kukaan ymmärtänyt, ei edes _hän_, että onni, joka vielä oli häntä
varten, oli suurista onnettomuuksista pääseminen. Hän ei voinut ryhtyä
mihinkään enempään. Hän oli kerran kärsinyt; hän ei tahtonut enempää!
Se oli kenties velttoutta; mutta niin se oli. --
Palvelijatar toi sisään täytetyn lampun. Tuli niin kiusallisen valoisa.
Kotiljonki oli lopussa, ja tuokiossa oli salonki täynnä iloisia,
äänekkäitä ihmisiä.
Falck oli äkkiä noussut. Peläten ilmaisevänsä mielialansa hän tuli
tavattoman hilpeäksi. Se oli välttämätöntä toisistakin syistä: hänen
täytyi saada selväksi itsellensä ja eräälle toiselle, ettei mitään
ollut tapahtunut.
Gunvorkin oli jälleen tullut sisään. Hän katsoi pari kertaa Falckiin
silmissään mietiskelevä ilme, -- äänetön, ihmettelevä tuska.
Falck huomasi tämän, tuli hillittömän riemuisaksi ja kääntyi yhä
enemmän Jeanette-rouvaan.
Myöhemmin, kun alettiin tehdä lähtöä, oli Torgersen ylen hilpeä;
hän ei tahtonut lähteä, eihän ollut hauskaa mennä kotiin nukkumaan,
nyt kun oli niin hupaisaa. Ja hän uskoi rouva Thymannille, jota hän
auttoi pukeutumaan kaikkiin päällysvaatteihinsa, että hänestä oli
hirmuisen hauskaa tuntea olevansa kotona täällä maan päällä, jota
hän lapsuudestaan asti oli kuullut kuvailtavan murheenlaaksoksi. Oli
todellakin hyvä olla täällä murheenlaaksossa.
Rouva Thymann tuijotti häneen raukein, kysyvin silmin ja antoi pukea
itsensä.
Falck seurasi Elina-rouvaa veneeseen, Gunvor tuli tädin kanssa perässä.
Gunvorin astuessa laiturin pimeille portaille seisoi Falck odottamassa
ja tarjosi hänelle kätensä.
"Kiitos", sanoi hän hiljaa ja otti sen. Mutta veti kätensä heti pois ja
meni yksin.
"Hyvää yötä!" sanoi hän rauhallisesti. "Svein, miksi sinä jäät sinne,
mitä se Irmild siellä --?"
Kotimatkalla tuntui Torgersenista veneen perässä oltavan niin
äänettömiä. Elina-rouva oli rauhallisesti nukahtanut, ja Gunvorista ei
kuulunut niin hiiskaustakaan. Hän istui hiukan taapäin nojaten käsi
peräsimessä.
"Oletko väsyksissä?" kysyi Svein. Kun hän ei vastannut, luuli hän hänen
nukkuvan.
Ja hän hiipi keulaan Irmildin luo, joka istui hyräillen hiljakseen.
He tulivat kotiin; kukin siirtyi omalle taholleen. Elina-rouva ei
luullut kuulleensa Gunvorin menevän huoneeseensa; mutta hän ei
ajatellut sen enempää. Elina-rouvasta ei milloinkaan ollut tuntunut
niin hyvältä, hänen mielensä ei koskaan ennen ollut niin rauhallinen ja
iloinen.
* * * * *
Merellä oli ollut myrsky. Nyt tulivat pitkät aallot murtuen rantaa
vasten.
Gunvor meni sinne.
Hän ei voinut olla missään muualla kuin siellä.
Meri oli äärettömän harmaa, taivas synkkä -- muualla hän ei voinut olla
kuin täällä! Sillä tänne tulivat aallot, vyöryivät hänen polttavaan
sieluunsa ja kysyivät: "mitä olet tehnyt itsellesi?"
Siitä hän tahtoi päästä selvyyteen; siksi hän tuli tänne.
Hän kulki edestakaisin levottomin askelin, pysähtyi hiukan, alkoi
jälleen kulkea rauhattomasti, tuskallisesti. Hän tahtoi vain hieman
puhella itseksensä täällä, hieman herätä, katsoa eteenpäin, mikä tulisi
hänen elämäkseen -- mitä hänen oli kärsittävä.
Mutta sen sijaan tuli takaisin se, mikä _oli_ kerran kärsitty ja
ohitse. -- --
-- -- Ainoastaan seitsenvuotias hän oli! Oli yö sellainen kuin tämä --
se ei koskaan mennyt hänen muistostaan: silloin kärsimys lähestyi häntä
ensi kertaa!... Hänestä oli tuntunut, että vanha akka nousi merestä,
otti häntä kädestä ja sanoi: tule minun kanssani! Ja hän oli myöntynyt.
Palavan, loukatun oikeudentunnon valtaamana hän oli hiipinyt ulos sinä
yönä. Hän tahtoi puhua Jumalan kanssa ja luuli tapaavansa Hänet täällä.
"Jumala, miksi teet niin?" oli hän kysynyt; "miksi olet pannut minut
tänne, ja miksi teit sillä kertaa niin, sinä tiedät; minusta et siinä
tehnyt oikein. Sinä et välitä minusta, muuten et tekisi niin!" -- --
Ja meri oli noussut ja tullut hänen luoksensa. Aallot syleilivät häntä
kuohuillansa, ne lauloivat suurta, ylpeää laulua; se kulutti tuskan.