Nyt oli hän täällä taas; eikö kukaan täällä tietänyt mitään neuvoa?
Hän istuutui rannalle, pani poskensa kovaa kiveä vasten, teki sen
hiljaisella sydämellisyydellä... sillä eikö maa ollut hänen äitinsä?
Hän tahtoi tehdä salatunnustuksen sille, ainoalle, joka voi ymmärtää.
-- --
Hyvä, että oli yö, ja kaikki mustaa ja äänetöntä!
Eikö tullut yhtään aaltoa, joka voisi laulaa pois sen, mikä kidutti?...
ottaa sen suureen lauluunsa, musertaa sen pirstoiksi? -- --
Aallot tulivat -- ylpeine elkeineen, rohkeina kuin vanhurskauden ääni;
vyöryivät rannalle, loiskahtelivat hänen jalkoihinsa juhlallisesti
kuiskien. -- --
Taas tuli muistoja: hän näki itsensä lapsena kuljeksivan määrättömästi
ikävöiden jotakin, jota hän ei itse tiennyt: jotakin suurta,
muodotonta, kuin rajatonta riemua, etäistä soittoa... sitten se muuttui
unelmaksi! Sillä mikään ei ollut niin valtava kuin unelma; se säteili
kuin tuhat kimaltelevaa merta! -- -- -- Ja Sidsel oli lukenut hänelle
satukirjaa: oli kerran palava meri; sen yli täytyi kulkea, jos tahtoi
eteenpäin!... Ja se oli sytyttänyt hänen mielensä, hän oli katsonut
eteensä rohkein silmin ja huutanut: minä tahdon ylitse!... mutta Sidsel
ei kuullut häntä; hän luki edelleen: karhulla on punaisenruskeat ja
mustat karvat siksi, että se on mennyt läpi palavan meren, sudella on
punaisia ja valkeita täpliä siksi, että se on ollut palavassa meressä,
kukaan ei pääse ylitse tulematta merkityksi! Hän oli silloin itkenyt ja
huutanut taas: minä tahdon ylitse! -- -- --
Pitäisikö hänen nyt hävetä pientä lasta, peittäisikö hän nyt päänsä ja
sanoisi: minä en uskalla!
Sillä nyt -- nyt hän oli palavan meren rannalla, jonka yli hänen
täytyi päästä voidaksensa elää. Nyt oli se silmänräpäys -- jolloin on
valittava kohtalonsa!
Ne, jotka seisovat tienhaarassa -- eivätkö ne aina mene väärään
suuntaan? Niinhän tapahtuu aina.
Ei, hän ei tahtonut ajatella mitään enempää, hän ei voinut. Hän jäi
istumaan jäykkänä, tylsin katsein.
-- -- Maasta kuului kuisketta, kummallista ja kolkkoa, kallion alta
tunki käheää, kumeaa ääntä. Ulapalla sataman päässä vilkkui majakan
punainen valo kuin uskollinen silmä, joka valvoi hänen kerallaan.
Hän tahtoi sanoa kaikki yön tuulelle, kertoa sille kuohuvasta
verestänsä;... ei, se ei ollut totta! Hän rakasti Sveiniä! Kun Svein
tuli ja syleili häntä, ja hän katsoi hänen lämpimiin silmiinsä, silloin
hän tunsi rakastavansa häntä. Ja kun Svein pyysi häntä unhottamaan sen,
mikä ei ollut hyvin, teki hän niin, sillä hän rakasti häntä.
Mutta joka kerta hän oli tuntenut sydämessään, että se, minkä Svein
antoi, ei riittänyt! Hän oli jälleen tuntenut lapsuutensa kaihon,
jälleen ajatellut kuin silloin, ettei ollut mitään iloa siinä, mikä ei
ollut suurinta. -- --
Hän nousi tietämättään ja alkoi kävellä niin nopeasti, että hänen
täytyi pysähtyä vetämään henkeä.
Mutta hehän rakastivat toisiansa! Heidän välillään oli side, joka ei
koskaan katkeaisi, niin pyhästi velvoittava, ettei sitä milloinkaan
voisi purkaa! --
Hänessä heräsi lämmin tunne, lempeä suojeleva äidillisyys. Hän olisi
vastuunalainen hänestä, hänen piti olla varovainen, odottaa; kaikki se
hänen luonteessaan, minkä suhteen hän itse niin pahoin menetteli, oli
pelastettava.
Kauhun väristys kulki hänen lävitsensä. Hän ei koskaan päästäisi
Sveiniä, niinkuin kerran arassa ja ylpeässä lapsellisessa pelossaan oli
päästänyt miehen, joka sitten joutui hukkaan; -- hän ei milloinkaan
tahtoisi tuhota kenenkään elämätä; Svein voisi olla varma; olihan hän
antanut sanansa!
Hän hiljensi kulkuansa ja painoi molemmin käsin ohimoltansa -- seisoi
ja kuiskaili jotakin itsekseen.
Se oli joka tapauksessa totta, se, mikä ei löytänyt sanoja! Oli totta,
että silloinkin, kuin hän oli ollut onnellinen, hän ei ollut ollut
täysin onnellinen. Nyt hän sen tajusi, sillä hän tiesi nyt, että
hänen sielussaan oli enemmän, oli vapaita voimia, -- hänen tarpeensa
ei tulisi koskaan tyydytetyksi! Ja kun hän oli tahtonut voittaa tuon
kaiken eikä uskoa, että oli niin -- silloin hän oli tullut niin
äärettömän väsyneeksi! -- -- --
Ilonsäde välähti hänen silmissään. Hän huokasi syvään huudahtaen.
Sillä se, mikä oli kaikista suurinta, oli kuitenkin tullut hänen
luoksensa! Hän ei tiennyt, miten. Mutta eräänä päivänä hän huomasi
seisovansa pyhällä paikalla, ihastuksen hämmästys oli täyttänyt hänet;
hän olisi tahtonut polvistua: siinä oli hänen lapsuutensa hämärä
ihanuus, jokin, joka oli rakentanut temppeliholvin hänen ylitsensä!...
Ja täällä oli kaikki toisenlaista!... Silmä, joka näki, korva, joka
saattoi kuulla!... Ei koskaan enää yksinäistä tahi kylmää! Ensi
kerran hän tunsi sydämensä täyttyvän selittämättömällä, suloisella
varmuudella. Hiljaa hän tahtoi painaa päänsä hänen rintaansa, tyynenä
kuin lintu pesässään. Hän oli löytänyt tyyssijan sielullensa! -- -- --
Mutta syvällä ilossa asuu suru -- sen on laita kuin kesän; sen takana
istuu pimeys odottamassa. Siksipä se juuri kiiruhtaa tullakseen
antamaan kaikille, jotta jokainen saisi maistaa elämää ennenkuin täytyy
kuolla. -- -- --
Oliko hän jo saanut osansa? Sillä nyt se oli mennyttä. Mooseksen tavoin
hän oli nähnyt luvatun maan. Sitten oli tuhansia tuskia tullut, ja näky
peittynyt. -- -- --
Kylmän muukalaisen lailla oli Falck katsonut häneen; Falckin silmät
olivat vakuuttaneet, ettei se ollut totta. Ja tiesihän Gunvor sen!
Jäykistyttävällä tuskalla hän tunsi, että päivää myöhemmin Falck oli
toinen mies, ei enää ruhtinas, ei temppelin ylimmäinen pappi -- vaan
viheliäinen, huono, oman heikkoutensa orja. Gunvorin täytyi viimeisenä
uskoa se, minkä muut tiesivät niin hyvin. Sillä eihän heidän välillään
koskaan voinut tulla selvyyttä, ei koskaan syntyä lujaa pohjaa, millä
seisoa.
Hän peitti kasvonsa läähättäen. Ei _hänkään_ kyllin! Ei
hänessäkään! -- --
-- -- Jos joku herättäisi hänet sadan vuoden kuluttua, olisiko hänen
kohtalonsa silloin parempi, eikö hän silloin olisi niin yksin maan
päällä?
Hän pyyhki käsillään hitaasti kasvojaan.
Hänelle tuotti kärsimyksiä, ettei voinut antaa anteeksi hänelle!
Miks'ei hän voinut ymmärtää häntä niin täydellisesti, että voisi olla
armelias hänelle? Eikö ollut aivan tavallista, että ihmiset alkoivat
suurellisesti ja lopettivat tyhjällä? Ja hän ei voinut nähdä häntä
sellaisena kuin hän oli. Mikään murtunut mies hän ei vielä ollut. Oliko
kuitenkaan ketään, joka oli sellainen kuin hän? Ruhtinas hän
oli! -- -- --
Tässä silmänräpäyksessä vapisutti häntä väristys, että Falck
omisti sen, jota Svein Torgersen ei tiennyt olevan olemassa.
Falckin luonteessa oli miehekästä hienoutta, jota Gunvor ei ollut
koskaan tavannut, ja -- hän tiesi sen -- hänen sisimmässään jotakin
saastuttamattoman jaloa ja puhdasta, oli pyhä ilma.
Hän pysähtyi äkkiä ja teki ääneen kysymyksen itsellensä. Rakastiko hän
Falckia? Oliko hän rakastanut häntä jo kauan?... Ja Svein, oi hyvä
Jumala! Falckia ja Sveiniä?... Falckia tahi Sveiniä?
Hän nosti kätensä päänsä päälle -- seisoi huojutellen itseään
edestakaisin; hänen oli mahdotonta pysyä hiljaa; hän seisoi kuin
kuumilla hiilillä.
Pohjoisesta tuli tuulenhenkäys. Hän meni kivilohkareen suojaan,
jonka meri näinä päivinä oli siirtänyt rannalle. Hän seisoi puoleksi
tajutonna, kasvot harmaina, verettömin huulin. Toinen käsi aukeni ja
sulkeutui kouristuksentapaisesti.
-- -- Ja hän antoi hänelle ruusun sen äänettömyyden merkiksi, mikä oli
laskeutunut heidän välillensä!...
Miten kävisi, olivat Falckin silmät kysyneet, ja sitten hän oli
piiloutunut tapansa mukaan -- niin kummallisen hermostuneena. Pelkäsikö
hän, että ihmisten varomattomat kädet koskisivat pyhään? Eikö hän
voinut sietää sitä ajatusta, että he lakeijamaisessa ylpeydessään
katsoisivat alentuvaisina siihen, mikä kävi yli heidän ymmärryksensä...
tulisivat pienine, saastaisine ajatuksineen tahraamaan. Senkö vuoksi
hän oli niin pelokas?...
Vai oliko hänellä jotakin kaduttavaa!
Silloin sanoisi hän hänelle: mitä sinä pakenet? Etkö näe, että
ympärillämme on pyhä loiste, polvistukaamme hartaudessa sen eteen, mikä
muistuttaa meille, että Jumala asuu meissä!
"Sen sanon hänelle!" kuiskasi hän rajusti. -- -- Sillä mitä se heihin
koski? Kysy meren hurjalta kotkalta, hillitseekö se lentonsa, kun se
tietää, että joku matelee maassa!...
Hän tahtoisi sanoa, ettei hänen tarvitsisi katua -- ja että hän voisi
olla rauhallinen!
Hän kohotti päätänsä ja hymyili.
Ja hän seisoi ja tuijotti poispäin ja koetti löytää ilmauksen sille,
mikä täytti hänen, ilmauksen suuren ja voimakkaan, niinkuin
meren -- -- --
* * * * *
Mutta eikö kuitenkaan ollut mitään pelastusta yksinäisyydestä?
Sillä kaikki oli pimeää ja ohitse!... Hän ei voinut nähdä, että mitään
oli jäljellä enää.
Kyllä kärsimys!
Seisoa ja katsella, kun kaikki palaa... seisoa ja katsella, miten
kuluu, leimuaa, hehkuu, sammuu verkalleen -- kaikki, minkä omistaa...
Eikö ollut pelastusta omantunnontuskasta, sentähden että hän ei ollut
tehnyt velvollisuuttansa yhtä ihmistä kohtaan? Missä oli pelastus hänen
jäisestä, raudankovasta tahdostaan?
Hän oli ennen tahtonut tehdä jotakin suurta, valjastaa tähden
vaunujensa eteen -- mutta sitten hänelle oli selvinnyt, että suurta
voidaan tehdä aivan hiljaa, ilman tähteä, että suurinta kenties oli
hakea oma tiensä pimeyden läpi ilman vaunuja;... mutta hän ei voinut!
Hän tahtoi valittaa, niinkuin lapsuudessaan: "Jumala, Sinä et minua
rakasta, kun sallit minulle tällaista!" -- -- --
Mutta ihmisten täytyi kärsiä, sen hän tiesi hyvin! Eikö itse Jeesus
ollut huutanut: "Jumalani, miksis minun ylenannoit?"
Hänen hikensä vuoti kuin veripisarat maahan!... Kellä oli voimaa
kärsiä niinkuin hänellä?... Ja aina oli ihmisiä, jotka vuodattivat
sydänvertansa; miksi pitäisi häntä säästää?... Tässä lepäsi meri ja
nousi, niinkuin tuhat vuotta sitten, ja tähdet katsoivat alas, niinkuin
ennen -- mitä oli täällä muuta kuin mitä ne aina näkivät. Sen suhteen
ei ollut mitään tehtävää. Lopulti tulee kaikki, hyväksi!
Ilon säde leimahti hänessä, kun hän ajatteli kuolemaa, uinumista
syvällä maan alla. -- -- --
Oli nousuveden aika; meri oli kohonnut aina siihen asti, missä hän
istui, loiski hänen jalkojensa juuressa, ja se kuului äidin kuiskeelta.
Hän istui katsellen, miten aalto aallon jälkeen vaipui taas, miten
toinen aalto kohtasi uuden ja ehkäisi sen kulun -- istui katsellen
väsyneellä mielenkiinnolla, miten laine nousi, taisteli ja murtautui
esiin, kunnes se ähkyen vaipui yli kivien...
Hän jäi istumaan tunteettomana, välinpitämättömänä, ruumiillisesti
voipuneena. Hän ei muistanut enää mitään; hänen huomionsa oli kokonaan
kiinnittynyt siihen, mitä hän näki ympärillään: miten monta kaunista
kiveä tuossa oli!... Siinä olisi jotakin pikku Gunille!... Tuolla
hiekassa näkyi rantasipin tiheät jäljet, jolla oli aina niin kiire.
Hänestä tuntui, että hän oli kuollut. Oli tullut joku ja kantanut hänet
pois elämän vaivalloisesta työstä -- eikä kukaan voisi tuoda häntä
takaisin!
Sitten hän huomasi, ettei hän ollut kuollut, vaan istui vain yksinään.
Ja kaikki yksinäisyyden ja yön hirmut tulivat... Ne ovat iäti samat,
ne palaavat alituisesti takaisin... Pimeä myrsky se on herättänyt
ne; ne nousevat merestä -- hän tunsi raskaiden siipien havinaa, näki
tuijottavia kuolleita katseita!... Ne tulivat ja vetivät hänet alas
valtavaan pyörteeseen. --
Ja kaikki hiljeni ja kylmeni... Hän tunsi synkän jäädyttävän aallon,
joka veti hänet mukaansa: katso, me tulimme ja otimme sinut viimein,
sinutkin! -- -- --
* * * * *
Meren kylmä tuuli kiihtyi, siveli häntä, kiskoi häntä hameesta ja
heitti vaahtoa hänen kasvoilleen.
Hän avasi ihmetellen silmänsä.
Kuu oli noussut, hän katseli valoisaan, loppumattomaan jylhyyteen --
sitten hän sulki jälleen väsyneenä silmänsä. Kylmä jäädyttävä talvikuu
teki kaikki pahemmaksi. -- --
Hän oli taas vaipumaisillaan tajuttomuuteen, kun hänen huomionsa
heräsi siihen, että elämä alkoi vilkastua venäläisessä aluksessa, joka
oli ulompana. Siellä pumputtiin laivan pumpuilla ja kannettiin vettä
sangoilla. Jotkut olivat rikissä ja lauloivat.
Hän kuunteli noita raskasmielisen pitkäveteisiä, omituisen kaihoisia
venäläisiä lauluja. Sekoittuen aaltojen loiskeeseen ja tuulen suhinaan
saapuivat ne häntä vastaan, viilsivät kuin miekka hänen sieluansa.
Ne tulivat hänen luokseen tuskan valitusviesteinä, kaikkinaisen tuskan,
jota ihmiset tuottavat toisilleen... jos hän oli unohtanut itsensä,
niin nyt tuli viesti kutsumaan häntä työhön jälleen...
Hän nousi väkinäisesti ponnistaen tahtoaan.
Mikä häntä oikeastaan vaivasi?... Tärkeintä... sitä, minkä edestä
eletään ja kuollaan -- sitä ei kukaan riistäisi häneltä, hän ei sallisi
kenenkään tuhota elämäänsä! Ei sallisi pysähdyttää itseänsä tähän, hän,
jolla oli muuta tehtävää!...
Hän alkoi astua ripeästi, veri lämpeni ja pääsi vauhtiin.
Ei ollut hänellä aikaa tähän, edemmäksi hänen pitäisi!
Oli otettava asia aivan tyynesti. Aina ei voinut ranta olla näkyvissä,
kerran täytyi myrskyn ja aaltojen tulla!... Eikö hän ollut toivonut
avaraa merta, vaatinut sitä, niinkuin ylpeää oikeuttansa? Ei hän
sallisi sen katkaista tietänsä!... Ei hän uskaltaisi tarjota itselleen
sitä, mikä ei ollut hänen arvonsa mukaista. Sillä eikö hän ollut
ihminen, syntynyt hallitsemaan itseänsä?... Ja eikö elämä ollut hänen
valtakuntansa?... Aurinko ja suuret avaruudet kuuluivat hänelle. Eikö
jokainen voima siinä maailmassa, jota sanottiin hänen sieluksensa,
ollut hänen palvelijansa?... Hän kulki kalpeana ja vapisten --
mutta raudanluja päättäväisyys loisti hänen silmistään. Hän tahtoi
kilvoitella, niinkuin Jaakoppi Jumalan kanssa. Hän _tahtoi_ olla
onnellinen, miksi hän siis ei olisi? Miksi olla ottamatta kypsyneitä
hedelmiä elämän puusta? Miksi olla muihin tyytyväinen?...
Eikä hän tahtoisi vaatia _mitään! Oliko_ mitään enempää?... Toiset
voisivat sen pitää!... Ei tahtoisi hän kerjäläisenä koota hiukan
sieltä, hiukan täältä saadaksensa paikkaamalla kokoon jotakin, mitä
voisi onneksi sanoa; sen saisivat ne tehdä, joille se riittäisi
-- -- Ja jotakin muuta tuli vielä lisäksi, voimakkaampaa kuin tuo
suuri ylpeys: lempeä, voimaton rohkeus, tyynen, kärsivällisen
hellyyden lähteensilmä -- hänen myötätuntoisuutensa ihmisiä kohtaan.
Hän tunsi kuin tuhansilla aistimilla, että häntä huudettiin auttamaan
sytytettäessä valoa niille, jotka istuivat pimeässä -- ja valvomaan
heidän kanssansa, jotta se ei sammuisi!... Olla mukana luomassa maata,
joka ei vielä ole valmis!... niin että ihmiset saisivat iloita,
ilman että on tuskaa riemussa!... kaikki ne, jotka kulkevat täällä
-- lyhytnäköiset vaeltajat, raskautetut, eksyneet, väsymättömät,
kunnes saavuttavat hautansa... Niitä hän auttaisi heidän kulkiessaan
pimeillä teillä... kohti sitä tulevaisuuden maata, missä kaikki tulee
paremmaksi, koska on opittu vähentämään toisten kärsimyksiä! -- -- --
* * * * *
Hän tuijotti aallonlaaaksoihin, missä kuutamo kimalteli, särkyi
palasiksi ja liittyi eheäksi jälleen.
Eikö täälläkin kaikki sanonut samaa? Hän kuuli meren ja maan äänet: ei
ole mitään suurempaa! -- --
Hän laski jälleen poskensa kalliota vasten. Voisiko äiti unohtaa
lapsensa -- ei kuitenkaan maa, tuo ikuinen, voinut! -- --
Hän kuunteli, ja kuuli sen hengen nousevan taivasta kohti; oli kuin
tuhannen ääntä, hiljainen, kohiseva messu!...
Hän tunsi itseänsä vapisuttavan, kuin menisi hän yksinään ripille
pyhässä hiljaisuudessa. Hän oli jälleen rohkea ja terve! Ilmapiiri oli
väljentynyt -- hänen äitinsä talossa oli monta huonetta! -- -- --
Hän kietoi saalin tiukemmin ympärillensä ja kulki verkalleen kotiinpäin.
Oli tullut päivä.
Tiellä, joka vei kartanoon, hän kohtasi kappalaisen, joka tuli
ripitysmatkalta ja oli menossa veneeseen.
Kappalainen katsoi häneen ja hänestä Gunvor oli jotenkin muuttunut. Hän
oli kovin kalpea.
Kappalainen tuli ja otti häntä kädestä. "Oletteko ollut ulkona?" kysyi
hän murheellisena.
Gunvor nyökkäsi ääneti ja tahtoi mennä edelleen.
Mutta hän ei laskenut häntä. Jotakin oli tapahtunut hänelle.
Hän tarttui jälleen hänen käteensä.
"Gunvor, Herön äiti", lausui hän tulisesti "te olette suloinen astia,
luotu kunniaan; antakaa sille kunnia! Taistele sielusi pelastukseksi!"