Mutta Irmildin silmissä oli ollut äänetön valitus, ja jotakin
kaihomielisen tuskallista suunpielissä! -- -- --
Se oli tappanut Sveinin tahdonvoiman.
Siitä hetkestä alkoi Svein itse ymmärtää, ettei hän ehkä voisi
selviytyä hänestä. Kun Irmild tuli hänen läheisyyteensä, liikutti se
häntä omituisella tavalla: sen sijaan, että hän olisi tuntenut oman
musertavan etevämmyytensä tilanteen suhteen, tuli häneen voimattomuuden
havainto... Irmild tahtoi vangita hänen aistimensa, ottaa hänet, sitä
hän tahtoi!
Jonkinlainen epämääräinen pelko tuli häneen Irmildin mukana,
niinpiankuin tämä vain solahti huoneeseen... häntä oli mahdoton
välttää, Svein ei enää voinut vastata itsestänsä. -- --
Sillä toisin ajoin hän ei voinut kestää hänen pienien, tummain
silmäinsä katsetta. Hän tunsi epäselvästi, että hänessä itsessään asui
ihminen, joka kurotti kätensä tuon tytön jälkeen.
Mutta taivas nähköön, hänhän ei tahtonut! Miksi juuri hänelle täytyy
noin käydä? -- sillä jollekulle täytyi, sen hän kyllä saattoi ymmärtää,
-- mutta miksi juuri hänelle, jonka asema oli niin hyvä?
Ja hän päätti, ettei siitä mitään tulisikaan.
* * * * *
Oli lämmin syyskuun päivä. Irmild istui nurmella puutarhassa. Hänen
piti lukea läksyjänsä.
Mutta hän ei lukenut. Hän istui lempiasennossaan, kyyristyneenä jalat
allansa ja nyhti ruohoa.
Hänen edessään olivat läksykirjat ja niiden päällä pieni muistikirja,
johon hän oli raapustellut jotakin lyijykynällä.
Sillä hän piti päiväkirjaa. Oli nimittäin komeaa pitää päiväkirjaa;
kaikki hienot naiset tekivät niin. Miksi pitäisi hänen olla jäljessä
kappalaisen rouvasta? Hän oli kerran saanut nähdä hänen kirjansa,
eiköhän tämä mahtanut olla yhtä hyvää?
Hän otti kirjan, piti sitä edessään ja luki hiljaisella,
surunsekaisella äänellä:
"Elämä... mikä ihmeellinen sana! Odotus, rauhattomuus, kesä! Ah, jos
voisi huutaa sen julki! Oi, kaikki tuo musta, kuolemansairas onni,
joka palaa täällä sisässä ja uneksii! Tyyni rauha, olla koskaan
ajattelematta itseänsä, miten suloista! Ah, minun täytyy itkeä, kun
ajattelen sitä!... Armaat päivät, jotka ottavat minut syliinsä,
täyttävät minut riemulla! En ansaitse Jumalan armoa! Herra, nyt Sinä
lasket palvelijasi rauhaan menemään!...
"Jumala ja Jeesus! Gunvor Torintytär Herö! En tiedä, mitä tekisin
niiden puolesta!... Uhrata itseni! Olisi ilo kuolla, sillä hän katsoo
ikäänkuin oikean, totisen enkelin silmillä! Ah, onko ensinkään
uskollisia ystäviä, miksi pitää minun aina antaa pois palava
jumaloimiseni ja tulla työnnetyksi joka kerta, kuin saan katsoa hänen
sieluunsa. Jos hän aavistaisi minun rakkauteni, mutta jospa hän ei
mitään näkisi!... -- -- Jos tulisi jokin elävä vedestä, sanon minä,
ilman mitään yllään! Sillä hän olisi merenhaltija, Jumalan lähettämä
vihkimään minut rakastettuuni. Ja kaikki vedenneitoset ovat todistajina
vihreät hameet yllään, ja sormet heillä on kuin pesusienet; tulee oikea
tuulenpyörre ja soittaa urkuja, merikäärme puhaltaa niihin ilmaa, ja
meri nousee suloisesti ja kaikki, mikä meressä elää, tulee!
"Kaikki, jotka ovat mustia ja kauheita, saapuisivat pitkässä rivissä,
ikäänkuin niistä ei tulisi koskaan loppua, ne, joilla on silmät
selässä, ja ne, joilla on hehkuvan punaiset katseet, joissa palaa
merenkylmä tuli, ja kaikki käärmeet, jotka nielevät merimiehiä ja
kaatavat veneitä, ne tulevat niin sävyisästi ylös kaikki sinä päivänä
ja ovat hiljaa mustissa samettikaavuissa. -- -- --
"Oi Jumala, minä rakastan häntä, niinkuin Abrahamin helmassa! Ja hän on
ollut poissa kolme päivää suurimman hädän tähden. Herra Jumala, nyt sen
täytyy tapahtua!" -- -- --
Hän päästi kirjan, kalpeana, kiihtyneenä. Käsivarsissa tuntui kylmältä,
niin, kun hän ajatteli häntä, palelsi häntä.
Hän heittäytyi syrjään, makasi suljetuin silmin ja nauroi.
Sitten hän nousi ja huokasi. Kyyneleitä tuli hänen silmiinsä ja hän
pani kätensä ristiin.
"Isä meidän!" Ei, tämä oli parempi: "Oi, Pyhä Henki opeta", se teki
aina hyvää.
Sillä hänellä oli jumalanpelkokohtauksia; sekä tänään että eilen hän
oli miltei lakkaamatta rukoillut Jumalaa.
Hän laskeutui hiljaa nurmelle.
Illalla hän tulisi. Muu ei ollut mahdollista kuin että hän rakasti
häntä, niin silmäänpistävä hän oli naisista, niin oli Seri-Anna
sanonut! Mutta ihmisen ei ole hyvä, oli Seri-Anna sanonut, käydä
miesten perässä, hän ei ole, niinkuin hänen _pitäisi_ olla! Mitä tiesi
Seri-Anna siitä? Oli totisesti totta kaikilla tavoin, että se on hyvä...
Mitä Jumala on yhdistänyt, ei ihmisen pidä erottaa, sanoi Seri-Anna.
Mitä hän tiesi siitä?...
Mutta Gunvor Torintytär, mitä hän sanoisi. Hän, jonka puolesta hän
mielellään kuolisi! Oi, miten hän oli rajattoman onneton! -- -- --
Hän tunsi sietämätöntä janoa, veri jyskytti hänen suonissaan, hiuksensa
polttivat häntä, kaikki poltti, läksyt ja kaikki -- hän tahtoisi asua
meressä!
-- -- -- -- --
Hän nousi. "Kyllä minä tulen!" huusi hän vihastuneena.
Ah, jos ihmiset eivät tulisi niin vanhoiksi! Silloin hän olisi päässyt
ainakin tädistään!
* * * * *
Puoliyön tienoissa tuli Torgersen kotiin kalastuspaikoille tekemältään
matkalta.
Iltayöstä oli satanut paljon; valkea, untuvanhieno sumu oli laskeutunut
meren ja maan päälle, ja udun peittämästä kuusta kajasti kuolonomainen
kuumotus.
Hän riensi rannalta, väsyneenä, läpimärkänä ja nälkäisenä. Hän tiesi,
että Gunvor aina huolehti siitä, että hänen huoneensa liedessä paloi
tuli ja että hän sai lämmintä ruokaa.
Mutta sisään tultuaan hän kavahti kuin olisi polttanut itseään.
Himmeässä valossa hän näki jonkun istuvan lieden ääressä - - Gunvor se
ei ollut. Hän tiesi hänen tänä yönä olevan rouva Thymannin luona, joka
makasi hermokuumeessa.
Hän läheni. Se oli Irmild.
Hän tempasi kärsimättömästi kauluksen pois ja kirosi. Hän oli nimittäin
tehnyt päätöksensä.
Irmild istui tirkistellen tuleen, kokoonkyyristyneenä tavalliseen
tapaansa. Hänen noustessaan tuli Sveinin mieleen, että hänellä oli
tapana köyristää selkäänsä, niinkuin aallonharja, joka köyristyy,
ennenkuin tulee.
Hän kääntyi puoliksi hänestä ja kuunteli. Hänestä tuntui, että
pimeydessä suhisi, niinkuin syvästä, vaahtoavasta virranpyörteestä;...
ei, se oli hänen verensä; häntä huimasi paljas väsymys.
Hän meni askeleen häntä kohti. "Miksi istut täällä?" kysyi hän
vastahakoisesti.
Yhdellä hyppäyksellä seisoi Irmild aivan lähellä häntä. Hänen
silmissään oli aivan tyyni ja synkkä ilme, mutta kasvot olivat
läpinäkyvät.
Väristys kävi läpi Sveinin: elävä, palava voima siirtyi hänestä
Sveiniin, sähkövirta, joka johti hänen nuorien, terveiden aistiensa
hurmauksen hänen vereensä.
Hän olisi tahtonut laskea jalkansa hänen niskallensa; mutta kuitenkin
tunsi hän rajattomalla mielihyvällä, että hän oli hänen herransa,
valliten häntä, niinkuin hallitsija valtakuntaansa.
Svein katsoi hänen suutansa, ja tässä silmänräpäyksessä oli hänestä sen
ympärillä jotakin kolkkoa -- ohuet, veripunaiset huulet vääristyivät
käärmeen tavoin.
Svein hengitti lyhyesti ja nopeasti; hänen oli vaikea puhua.
"Miksi tulet sinä tänne?" kysyi hän jälleen.
"Minulla ei ollut enää pillereitä!" sanoi hän jurosti.
"Ja sitten minun piti katsoa, paloiko tuli, kun sataa niin; ja sitten
minä korjaisin ruoan, koska sinä -- --"
Hänen huulensa puristuivat surullisesti ja itsepäisesti yhteen.
Svein laski kätensä hänen olkapäillensä. Silloin hän heittäytyi häntä
vastaan ja alkoi nyyhkiä.
"Minä voin tuskin elää!" kuiskasi hän.
Tuo nuori, hoikka ruumis vaipui kokoon hänen sylissänsä, hänen päänsä
nojasi raskaana hänen rintaansa vasten.
"Miten sinä olet kylmä ja hyvä!" kuiskasi hän ja veti henkeä
halukkaasti.
"Oletko sairas?" kysyi Svein aivan hämmentyneenä. Hän laski hänet ja
tunnusteli hänen valtimoansa; se jyskytti.
"En, en, en!" Hän heittäytyi hänen kaulaansa ja kietoutui häneen.
Svein ei tehnyt mitään päätöksiä enää; hän kumartui, otti hänen
syliinsä ja suuteli häntä.
Hänen ajatuksensa sekaantuivat kummallisesti, kaikki suli
suloisuudeksi; -- sen hän vain tiesi, että Irmild oli ihme...
polttavavärinen kukkanen, ylennyt viileän meren rannalla! Kuin
etelätuuli hän oli.
Hän oli etelätuuli.
Ja kun hänen punainen, janoinen suunsa suuteli Sveiniä, tunsi tämä,
että jokin horjui ja luhistui kokoon hänen mielessään. Irmild oli kuin
aalto, joka tuli ja veti hänet mukanansa syvyyteen.
* * * * *
Aika riensi monine ulko- ja sisäaskareineen. Syysmyrskyt tulivat ja
talvipimeät. Meri loiski hiljaa rantaa vasten ja lauloi raskasta
virrensäveltänsä tai nousi korkealle pitkässä yössä -- leikki elämällä
ja kuolemalla.
Kalastajat istuivat majoissaan ja kutoivat verkkoa ja toivoivat, että
meidän Herramme antaisi sen raivota nyt loppuun, ennenkuin suurkalastus
alkaisi.
Mutta kylläpä sitä kestikin. Kun "äijä itse" pääsi vauhtiin, oli
muutamia, jotka välttivät turman, mutta toisia, jotka sortuivat ja
silloin kävi jälkeenjääneille elämä kahta pimeämmäksi. Mutta kellään
ei ollut aikaa ajatella sitä sen enemmän eikä ulapallelähtö ketään
peloittanut. Vähän siitä olisi hyötyä ollut, sillä olihan kunkin
oikeassa kädessä kirjoitettuna, milloin hänen elämänsä loppuisi.
Ja kiire lisääntyi merellä ja rannoilla; jokainen uurasti toimissaan.
Herössä kävi kauppa vilkkaasti; puodissa hallitsi Pedersen, suolaamossa
Hesekiel. Siellä ostettiin kalaa ja siellä myytiin, ja kaksi veneriviä
oli ulkona matalikolla.
Pienessä konttorissa istui Gunvor koko aamupuolen, ja hänellä oli
kyllin tekemistä muullakin taholla. Aina oli niitä, jotka tarvitsivat
häntä. Moni arveli, että hän oli aivan liian ankara, mutta toiset
turvautuivat mielellään häneen. He tulivat hänen luokseen kipeimmissä
asioissaan. Huojensi, kun hän kuunteli; kukaan ei voinut rauhoittaa
murhetta niinkuin hän; jo siinä, että vain oli lähellä häntä, oli kuin
jotakin salaperäisen parantavaa.
Siksi täytyi hänen alituisesti mennä toiselle tai toiselle taholle;
sillä aina oli niitä, joista talvi kävi liian pitkäksi. Kun
adventtimyrskyt alkoivat, valtasi heidät raskasmielisyys. Silloin
teki hyvää puhua Herön Gunvorin kanssa. Hänen silmistään säteili
luottamusta; hänen hymynsä auttoi pääsemään pimeän ajan yli.
Hänen laitansa oli niin, että hänessä oli jotakin kaikille.
Hänellä oli hieno äly ja terävä katse; -- missä ihmiset ilman sääliä
menivät ohitse, siinä hän pysähtyi ja koetti etsiä ja kohottaa sitä,
mikä oli poljettu.
Gunvor Torintyttärellä oli paljon vaariinotettavaa. Hänellä oli myöskin
äitinsä, vanha, voimakas, ahavoitunut puu; hän tahtoi niin kernaasti,
että elämän lauhkeat tuulet leikkisivät siinä hetkisen, ennenkuin se
karisti lehtensä.
Sitten oli Vikka-täti! Yhtä asiaa Gunvor rakasti enemmän kuin elämää
ja onnea: oikeutta. Hän oli ottanut korvataksensa Vikka-tädille hiukan
siitä, minkä elämä oli jäänyt hänelle velkaa.
Ja sitten pikku Gunn! Hän oli sydämessänsä luvannut itselleen, että
lapsi saisi kasvaa turvattuna siltä, mikä oli tehnyt hänen oman
lapsuutensa niin pimeäksi. Pikku Gunnia se ei saisi vaivata, hänen ei
tarvitsisi kärsiä toisten vikojen takia, hän pääsisi tulemasta niin
ankaraksi ja kovaksi, kuin hän itse saattoi olla. Pikku Gunn tekisi
Herön valoisaksi, hänestä tulisi suvun eheä, onnellinen tytär.
Ja Irmild -- hänen suhteensa oli käynyt erittäin hyvin, yli
toivomusten. Gunvor oli hänelle kiitollinen siitä, että hän oli siksi
ihmistynyt. Sillä talvella hän oli jälleen tullut levolliseksi ja
ahkeraksi. Ja hän tuli kaikin tavoin paremmaksi, kehittyi henkisesti ja
ruumiillisesti. Hänestä ei enää puuttunut mitään.
"Mutta nyt saan varmaan sinusta pian potilaan", sanoi Torgersen hiukan
kärsimättömänä eräänä päivänä, kun Gunvorilla ei ollut aikaa seurata
häntä ulos. "Tämä ei käy päinsä! Sinulla on joitakin hurjia oppeja,
joita ei saa panna täytäntöön; pahinta, mitä voi tehdä, on ottaa elämä
noin vakavasti." -- --
Gunvor katsoi häneen heikosti hymyillen. Hän ei enää ollut varma siitä,
eikö Svein noin puhuessaan tarkoittanut varsinaisesti jotakin toista.
Hän oli saanut entistä selvemmän käsityksen siitä, miten pitkä
matka heidän välillään oli, ja alkanut neuvottomalla hämmästyksellä
ihmetellä, mistä hän Sveinin tavoittaisi. Hän ei voinut enää salata
itseltänsä, että Sveinin luonteessa oli toisia puolia, jotka nyt
olivat ilmaantuneet, ja että se, mikä rehevästi kehittyi hänessä,
huolettomassa elämänhalussaan anasti hänessä sijan siltä, mihin Gunvor
oli pannut luottamuksensa. -- --
Mutta olihan paljon, mikä puolusti häntä! -- Eihän hän voinut olla
niinkuin joku puutarhassa kasvanut. -- -- --
Mutta aina kävi huonosti, kun Gunvor koetti puhella hänen kanssaan --
ei hän koskaan päässyt ankarassa totuudenrakkaudessaan pitkälle hänen
suhteensa, aina sai Svein oikeuden puolellensa.
Hänellä olikin oma tapansa katsella asioita. Gunvorilla oli se vika,
ettei hän voinut torjua mitään, eikä tuntenut kiertoteitä. Ja hän
tunsi tuskallisesti, ettei hän niinmuodoin _voinut_ muuta kuin olla
liian ankara, hän kärsi ikäänkuin ruumiillista kipua, että oli liian
raskaskätinen. -- -- --
Hän saattoi katsella häneen äänettömällä ihmetyksellä ja tuskallisesti
rypistää kulmiansa; -- sillä seudun muut ihmiset voivat ymmärtää häntä,
ja hän voi auttaa heitä -- mutta ei Sveiniä!
Myöhemmin talvella kävivät olot pahemmiksi. Hän oli ruvennut
huomaamaan, etteivät Sveinin tunteet häntä kohtaan enää olleet samat.
Hän tunsi, että niistä asteittain katosi jotakin -- että kaikki se,
mitä hän oli enimmän rakastanut, oli niistä kadonnut, se, jonka vuoksi
hän oli unohtanut niin paljon muuta.
Ja hän seurasi sitä silmillään surullisesti, tunsi kaikilla
aistimillaan, miten muutos tapahtui.
Hän ei voinut sitä ymmärtää, se täytti hänet tuskalla.
Yöt olivat täynnä raskaita unelmia: hänestä tuntui kuin olisi lapsi
kuolemaisillaan; hän huomasi, miten valtimo löi hetki hetkeltä
heikommin, ja hän tavoitteli apua.
Päivisin tuli silloin tällöin jotakin tästä hänen kasvoihinsa. Sitä ei
Torgersen voinut sietää; hän tahtoi nähdä ne kasvot, joihin hän oli
tottunut: selvät, valoisat.
Silloin saattoi Gunvor pyyhkäistä hänen hiuksensa syrjään, suudella
häntä otsalle ja hymyillä.
"Niin, ei se ole muuta kuin hiukan unettomuutta!"
Sillä hän ei tahtonut laskea häntä. Annettu sana oli hänestä jotakin
suurta, ainiaksi sitovaa -- jotakin, josta ei koskaan voinut päästä!
Ja rakastihan Gunvor häntä, tahtoi kernaasti taistella hänen
rinnallansa, auttaa häntä, jos voi, itseänsä pettämättä.
* * * * *
Oli pian kevät taas. Herössä oli vasen kylkirakennus valmis.
Elina-rouvan oli täytynyt taipua: häät pidettäisiin viimeistäänkin
maaliskuussa.
Mutta miten olikaan -- Elina-rouva se varmaan jälleen sai ne lykätyksi
juhannukseen, kuten sanottu oli.
Oli niitä, joista Gunvorin hymy ei ollut sama kuin ennen, ja ettei
otsa enää ollut niin selkeä; mutta samalla oli Elina-rouva kirkastunut
huomattavasti. Hänen mielialansa oli oikein tasainen ja hyvä.
Torgersenilla oli viime aikoina ollut pari pahan tuulen kohtausta,
jollaista ei kukaan ollut ennen hänessä huomannut.
Se oli jonkinlaista omantunnontuskaa. Mutta pian hän jälleen rauhoittui.
Jumala nähköön, rakastihan hän Gunvoria. Jumaloi häntä... Pohjaltaan ei
Gunvorillakaan ollut mitään soimattavaa hänessä, sillä olihan hän mies,
jolla oli periaatteita, ja hän oli päättänyt -- -- --
Niin, Irmildin suhteen oli asia hiukan sotkeutunut; mutta mitä
saattaisi hän tehdä sille nyt? -- -- Hän tahtoisi tietää, kuka voisi
puolustautua häntä vastaan, niin villi hän oli ja ihmeellinen..., ja
hän ihmetteli, eikö Gunvor olisi kyllin järkevä katsoaksensa tyynesti
asiaa, johon hän ei muuten ollut ajatellut tutustuttaa häntä, vaan
antaa sen hiljakseen hälvetä... niinkuin olisi parasta kaikille
asianosaisille. Mutta hänelle oli selvinnyt, että täysi vapaus
sellaisissa olosuhteissa olisi ihanteellisin. Niin suuret ajatukset
hänellä oli Gunvorista, että oli varma siitä, että hän älyäisi sen!
Sillä rakkaus... sen oppii helposti... se on sellainen pieni heikko
lintu, joka kaipaa vaihtelua säilyttääksensä terveytensä. -- -- --
Siksi juuri ei pidä esittää niin hirveän ankaria vaatimuksia siinä
asiassa -- sillä mitä on oikeastaan tehtävä? Hämyhetki, tuoksuava
hiljaisuus huoneessa tahi vain yksi liike voi olla kylliksi... on
mahdotonta tietää, miten se tapahtuu, se tulee aivan itsestänsä. -- --
Ja hän rakasti Gunvoria siitä huolimatta yhtä suuresti. Hän
yksinkertaisesti rakasti häntä äärettömästi. Gunvor teki hänet
paremmaksi ihmiseksi. Istuessaan hänen luonansa hän tunsi taivaallinen
rauha mielessään, että siellä oli hyvä olla. Hän tunsi selvään,
miten Gunvor rakasti kaikkea hienoa ja puhdasta. Oikeastaan Svein
oli hyvä ihminen. Sillä silloinkin kuin Gunvor hymyili ankarinta
marttyyrihymyänsä ja pani ilmeisiinsä kaiken tuon raskaan ylhäisyyden,
hän kesti sen äänettömällä kärsivällisyydellä. Ja vieläpä vaikka
hän tiesi, että kun naiset ovat happamet, on se suunniteltua,
jotta he saisivat tahtonsa täytetyksi. Tässä se ei ensinkään ollut
välttämätöntä, sillä Svein kantoi häntä käsillään, palveli häntä
pelolla ja vapistuksella, niinkuin ankaraa, kuluttavaa, suloista
Isistänsä.
Pohjaltaan oli hänen omatuntonsa rauhallinen.
* * * * *
Seuraelämä oli ollut verraten hiljaista tämän talven kuluessa.
Osaksi olivat kalat olleet siihen syynä. Ne olivat olleet tavattoman
oikulliset: vanhat ihmiset väittivät, että ajan pahuus oli mennyt
kaloihin, sillä muinoisaikaan ne olivat aivan luotettavat; niitä ei
tarvinnut hakea, ja lihavampia ne niin ikään olivat olleet.
Mutta muutakin oli tiellä. Ruustinna oli potenut hermokuumetta ja oli
rovastin suureksi hämmästykseksi ollut hiukan kummallinen, rovastin,
jota ei palveltu tavallisella valmeudella ja jonka päähän ei koskaan
ollut pistänyt, että hänen vaimonsa voisi sairastua.
Edelleen oli Jeanette ollut Kristianiassa suuremman osan talvea, ja
useissa perheissä oli pikku lapsia kuollut.
Mutta kamariherrattarelle oli se kuitenkin ollut vilkasta aikaa.
Hänellä oli taipumusta suruvierailuihin, hänen erikoisalanaan oli
pukeutua mustiin ja sydän täynnä sääliä näyttää, miten hän osasi jakaa
surun. Oli aivan varmaa, ettei yksikään sielläpäin osannut itkeä
niinkuin hän, hellästi ja hiljaisesti, lemuavaan nenäliinaansa.
Ja hänen oli vihdoinkin onnistunut esittäytyä paikkakunnan
huomatuimpana henkilönä. Rovasti piti häntä koko seurakunnan parhaana
lampaana.
Rovasti oli arvossapidetty puhujana. Etenkin osasi hän pitää
kauniita esirukouksia ja hänestä oli tärkeää, että ihmiset tulivat
liikutetuiksi. Kun hän oli mitä kauneimmin puhunut köyhien ja sairaiden
puolesta, miellytti häntä, kun näki kamariherrattaren istuvan
kyynelsilmin. Eihän rovasti tiennyt, että kamariherrattaren sydän
kylmeni jälleen ennen kotiintuloa, ja että hänen herkkä mielensä hyvin
salli, että köyhät ajettiin ovelta mitään saamatta.
Hänen ajatuksensa hyväntekeväisyydestä supistuivat sellaisten luokse
tehtäviin vierailuihin, joiden asiat olivat sillä kannalla, että he
saattoivat ottaa hänet vastaan.
Mutta hän teki hyvää suuremmassakin muodossa -- hän pani toimeen kerran
vuodessa suuret kutsut, pieniä lukuunottamatta. Ja tänä talvena olivat
juuri nämä valitut, pienet seurat olleet niiden kateuden esineenä,
jotka eivät olleet mukana. Jotkut teräväpäiset keksivät, että ne oli
pantu toimeen ainoastaan tuomarin vuoksi.
Mutta että tuo jäykkä, ujo tuomari antoi houkutella itsensä sinne
ainoastaan tavataksensa Gunvor Torintytärtä, sitä ei kukaan tiennyt.
Kamariherratarkaan ei sitä tiennyt. Hän seurusteli mielellään tuomarin
kanssa; ne illat, jolloin hän ei ollut mukana, olivat hänestä
epäonnistuneet. Tuomari teki tervehdyksensä erittäin hienosti, hänen
käytöstavassaan oli jotakin vastustamatonta, suloinen mielenlämpö,
eräänlainen viileä lämpö, jolla ei ollut mitään sydämen lämmön kanssa
tekemistä -- mutta sitä ei tarvittukaan, hän ei koskaan itse sallinut
kenenkään mennä liian syvälle sydämeen. Oli niin hyvä voida hallita
itsensä. He sopivat todella oivallisesti.
Hän piti tuomaria sopivana puoluelaisena, eikä voinut olla sokea
nähdäkseen, että tämä etsi häntä ja mielellään puheli rakkausasioista.
Hän ei myöskään epäillyt, että mies oli rakastanut ennen; hän ei
laiminlyönyt sanoa hänelle, ettei hän koskaan ollut välittänyt olla
kenenkään miehen ensi rakkaus. Hänestä ne, jotka olivat liikkeellä ensi
kertaa, olivat niin kömpelöt ja ikävät. --
Mutta sitten oli rouva Jeanette tullut kotiin. Ja hän koetti
riitaannuttaa hänet ja tuomarin.
Rouva Jeanette oli hyvin hoidettu. Hänellä oli erinomainen Teodorinsa,
joten hänellä ei voinut olla mitään tuumia, mutta tämä oli kuitenkin
välttämätöntä hänelle. Hän oli tottunut seurustelemaan miesten kanssa,
jotka olivat ihastuneet häneen ja hänestä oli hauska olla huomattuna,
hän nautti siitä kuin jostakin sellaisesta, jota hän tarvitsi ja joka
suorastaan oli välttämätöntä hänen olemassaololleen. Hänen varsinainen
minänsä heräsi vasta miesten seurassa; -- se oli se kiihoitus, jota
hän tarvitsi kehittääksensä ominaisuuksiansa; se teki ilman, jota
hän hengitti, jos ei otsoonirikkaammaksi, niin ainakin mukavammaksi.
Hänen silmänsä saivat lempeän loisteen, ihonsa tuli kirkkaaksi ja
kukoistavaksi.
Eikä hän myöskään voinut olla tietämätön vaikutuksestansa. Ensiksikin
hän oli kaunotar, toiseksi hän omasi sen, mikä tekee kauneuden
ylenpalttiseksi: hänen olennossaan oli tuo rehevä aistillisuus,
joka huolimatta siitä mieshukasta, jonka se aiheuttaa, kulkee
miestenmieleisen rauhallisella nimityksellä.
Miten silloin tuomari Falck saattoi pelastautua, jos häntä miellytti
ruveta pieneen seikkailuun hänen kanssansa?
Kamariherrattaren suuri rakkaus rouva Jeanetteen kuoli sinä talvena.
Hän piti ihmeellisenä, ettei kappalainen voinut saattaa vaimoansa
Herran luo -- ja hän mietiskeli, mikä oli voinut tehdä rouva Jeanetten
hänen vaimokseen.
Hänen täytyi kuitenkin pitää suuret kutsunsa.
* * * * *
Se ilta tuli. Kaikista kynttilöistä ja lampuista, jotka paloivat
sinisten silkkivarjostimien alla, virtaili satumainen loisto.
Sammalen-vihreässä huoneessa oli kamariherrattarella juuri ollut
pieni keskustelu rouva Jeanetten kanssa, joka istui ja antoi ihailla
lohenpunaiseen moirée antique-hameeseen pukeutunutta olentoaan ja
kimaltelevaa puolikuuta tummissa hiuksissaan.
-- -- Teodor se oli keksinyt, että hänen tuli saada hame, joka pukee
häntä. Hän oli toivonut sitä. Ja se oli neulottu aivan Teodorin mielen
mukaan. Jeanette-rouva sanoi ylpeilevänsä sillä, ettei hän koskaan
tehnyt muuta kuin mitä Teodor tahtoi. -- -- --
Kamariherratarta, jolla ei ketään Teodoria ollut, vaan jonka täytyi
tehdä niinkuin itse tahtoi -- suututti kuulla rouva Jeanetten puhelevan
tuolla tavalla. Sillä se tiesi jotakin kaunista, suloisen hauskaa
olemassaolomuotoa -- senhän hän tunsi entuudesta: mikään hallitusmuoto
ei ollut niin rajoittamaton kuin tuollainen vaimon alamaisuus; ilolla
uhraisi hän leskenvapautensa tälle orjuudelle.
Jeanette-rouva istui ja katseli ympärilleen vierasten joukkoa
lempeillä, sulattavilla hymyhuulillaan. Häntä ihmetytti nähdä rouva
Thymann täällä; hän ei ollut kutsunut häntä luokseen viimein, sillä
siitä voisi helposti tulla ikävyyksiä, ja sitä ei Jeanette-rouva
suvainnut, miksi hän siis olisi kutsunut? Teodor ei tahtonut; hän oli
niin verraton suojelemaan häntä. -- -- --
Kamariherratar oli loistava koko illan. Sillä Falck oli hyvällä
tuulella ja osoitti mitä innokkainta mielenkiintoa kaikkeen, mikä
koski häntä. Tuossa oli erään lehden näytenumero, jonka piti
olla erinomainen, ja siinä puhuttiin naisen aivoista ja munien
säilyttämisestä. -- Falckin mielestä voisi hän sen ottaa!
Mutta sitten tuli hänen ylhäisyytensä Heröstä, joksi kamariherratar
kerran sukkelalla päällä ollessaan oli ristinyt Gunvorin.
Hän tuli aina niin harmittavan ylhäisesti kaikkien muiden jälkeen. Ja
juuri tänä iltana niin häiritsevästi. Jospa hän olisi jäänyt kotiin!
Sillä tuomari joutui suunniltaan, tuli hajamieliseksi tapansa mukaan ja
vetäytyi kuoreensa.
Vähän ajan kuluttua hän oli asettunut vihreään huoneeseen, missä
Torgersen keskusteli voudin kanssa.
Hän istui nojatuolissa vastapäätä ja katseli heitä levollisin,
ajattelevin silmäyksin.
Torgersen innostui vilkkaan puheliaaksi vakuuttaessansa voudille,
miten tilapäistä on, pääseekö ihmisessä voitolle se, mitä sanotaan
jaloksi, vai se, mitä nimitetään huonoksi. Olosuhteet ne määräävät;
se, mikä tuli hyveeksi muutamissa, olisi yhtä hyvin saattanut kääntyä
paheeksi, vain olosuhteet siinä kohdin ovat määräävinä. Ja moraalihan
ei ole muuta kuin harkintaa. Vouti oli juuri lukenut paksun kirjan
sielunelimistön sallimanluonnosta... mitä hän oli saanut siitä
selville? Oliko tuo sallimus satunnaista vai ehdotonta, oliko mitään
mahdollisuutta voittaa itseänsä!
Falck ei kuullut, mitä vouti arveli. Hän katseli lakkaamatta Gunvoria.
Hän tutki hänen kasvoistaan hänen ajatuksiansa. Hän riemuitsi, sillä
tekeytyminen ei hyödyttänyt silmiä eikä otsaa mitään, kun siihen ei
ollut mitään syytä.
Gunvor nousi ja meni.
Vouti oli alkanut puhua ikuisesta määräyksestä, mutta kun Torgersen ei
kuunnellut, hän nousi ja meni hänkin.
Menköön kernaasti, vouti oli niin tukala. Senjälkeenkuin jalankolotus
oli käynyt pahemmaksi, oli hän tullut jumaliseksi, ja nyt hän vaivasi
kaikkia ihmisiä pyytämällä heiltä neuvoja; niin ollen oli tuomari
parempi, hän ei keskeytä ihmisiä.
Ja Torgersen jutteli. Hypnotismista hän poikkesi politiikkaan. Hän piti
aivan luonnollisena, että lampaat, olivat täällä vanhoillisia, mutta
hän luuli, että tuomari oli liian hyvä lammaspaimeneksi. --
Alkoi sitten puhua itsestänsä. Hän oli deterministi --. Hän saattaisi
ruveta keksimään järjellisiä syitä kaikkeen, mihin ryhtyi, ellei
hänellä vain olisi niin huono muisti. -- --
"Kas tässä!" keskeytti hän itsensä ja tavallisella
ujostelemattomuudellaan veti taskustaan pienen kirjan, viskaten sen
pöydälle.
Falck otti kirjan hiukan hymyillen. "Oh, arapialaisia satuja; hyvä,
kamariherrattarenhan pitää saada ne!"
Hän selaili sitä, ja katsoen terävällä ilmeellään Torgerseniin hän
luki puoleksi juhlallisella, puoleksi leikillisellä äänellä: "mitä
arapialaisia sinä olet, joka pienen tytön vuoksi antaudut sellaisiin
vaaroihin?"
Torgersen nauroi ja kumarsi arapialaiseen tapaan, ojennetuin käsin.
"Kautta Jumalan, oi ruhtinas, onnettomuus tulee kaikkialla ainoastaan
siitä katseesta, mikä lähetetään hunnunreunasta!"
Sitten hän kääntyi ja katseli tutkien häneen. Mitä hän tiesi?
Miehet mittasivat silmillään toisiansa hetkisen.
Silloin työnnettiin oviverho syrjään ja Gunvor seisoi heidän edessään.
Torgersen nousi, taivutti polvensa ja suuteli hänen kättänsä.
"Korkeasti säteilevä hallitsijatar, sano, mitä tahdot!"
"Meidän pitäisi syödä!" vastasi hän kylmästi.
Falck oli noussut hymyillen. "Ja Te olette tullut takaisin sanoaksenne
meille sen, jotta jalous ei kuolisi maan päältä!"
Gunvor hymyili heikosti ja meni edellä.
Tanssittiin vilkkaasti. Kamariherratar oli itse nuorekkaimpia; kaikkien
mielestä kelpasi katsella hänen ja tuomarin tanssivan franseesia.
Sitten hän vetäytyi takaisin salonkiin niiden naisten seuraamana,
jotka tällä erää muodostivat hänen esikuntansa. Jeanette-rouva tuli
myöhemmin, ja hänen jälkeensä luonnollisesti herroja.
Ja täytyi sanoa, että mieliala pysyi hilpeänä; ei kuollutta aikaa
ensinkään. Oltiin seurallisia, tyhjän keskustelun vieno sorina ei
lakannut hetkeksikään; juotiin teetä ja puhuttiin paljon kaunista,
etenkin siitä kupillisesta teetä, minkä Jeanette-rouva joi
joutsenkaulansa taipuessa.
Nurkassa istui Gunvor ja puheli rouva Thymannin kanssa, joka oli
vieraisilla ensi kertaa sairautensa jälkeen ja istui ja katseli
ympärilleen hämmästynein silmäyksin. Hänen sormensa eivät pysyneet
yhdessä kohdin, hän oli unohtanut ompelunsa, ja nyt oli paljon tehtävää
kotona; hän ei tiennyt, mistä aloittaisi. Tohtori oli pakottanut hänet
tänne tänä iltana.
Gunvor rauhoitti häntä ja sai hänet ajattelemaan muuta.
Tuomari seisoi lähellä keskustellen vilkkaasti Jeanette-rouvan kanssa.
Gunvor tuli pari kertaa panneeksi heidät merkille; -- sanat sattuivat
niin ritarillisen kohteliaasti; mutta hänestä tuntui puheessa piilevän
loukkaavaa kärkeä, ja vastenmielisyys salamoi katseissa, joita rouva
lähetti tuomariin.
Gunvor oli useita kertoja pannut merkille Falckin olennon tämän
puolen, joka hänessä tuli ilmi naisia kohtaan, tuon jonkinlaisen
antaa-mennä-piirteen, joka toisista naisista tuntui suurelta
kunnianosoitukselta. Vain hänkö tämän ymmärsi -- vain hän, jolla oli
tilaisuus verrata sitä siihen tapaan, millä tuomari kohteli häntä
itseänsä.
Hän hymyili vasten tahtoaan tälle ajatukselle eikä oikein tiennyt, mitä
oli vastannut rouva Thymannille -- --
Kaksi kertaa yhtyivät heidän katseensa. Gunvor tuli hiukan kalpeammaksi
ja istuessaan hän sulki ja avasi toista kättään konemaisesti.
Ei apua; -- kuka nainen koko maailmassa voisi pysyä tunteettomana
sellaiselle kunnioitukselle kuin se, minkä hän saattoi panna
katseeseensa?
Se muistutti jotakin, jota hän oli kuvitellut lapsena, nähdessään ensi
kertaa meren; -- sitten ei meri ollutkaan sellainen, mutta mielikuva
jäi muistoon hämäränä ihanuutena. Nyt se näytti äkkiä ilmaantuvan,
tulevan muitta mutkitta ja rakentavan hänen ylitsensä loistavia
temppeliholveja. -- --
Vihdoinkin, vihdoinkin hän löysi jotakin, mikä oli kylliksi
suurta! -- --
Hän istui tavallisessa ajattelevassa asennossaan, hiukan taapäin
kallistuneena tuoliin, hymyn väreillessä suun ympärillä.
Hän ei huomannut, että rouva Thymann oli lopulti käynyt puheliaaksi ja
unohtanut kaikki tehtävänsä; -- hajamielisenä hän kuunteli tuomarin
iloista valitusta yksinäisestä poikamiehen elämästään. Hän tahtoi
saada Vikka-tädin myöntämään, että asianomaisen ihmisoikeuksien ei
pitäisi lakata siksi, että hän on ollut harvinaisen ymmärtäväinen
välttääkseen avioliiton. Ihmiset nimittäin tarvitsevat julistuksia,
kaikki oli tupattava heihin, tulisi todellakin pitää huolta heidän
kasvatuksestansa. -- --
Vikka-täti seisoi ja katseli häntä hienolla, hiukan omituisella
arvokkuudella, mikä oli hänelle ominaista. Ja sitten hän ravisti
valkeaa päätänsä, hymyili ja meni yhdessä rouva Thymannin kanssa sisään
katselemaan kotiljonkia, joka juuri oli alkanut.
Falck istahti pienen salonkipöydän ääreen ja selaili albumeja. Sitten
sulki ne jälleen.
Gunvor istui yksin.
Valo virtasi tummana, äänettömästi, tummansinisten silkkivarjostimien
alta.
He istuivat hiljaa, kuten niin usein ennen; -- kuitenkaan ei ollut
niin kuin ennen. Kuten hiljainen Arachne kietoi äänettömyys heidät
verkkoonsa ja pakotti heidät ilmaisemaan itsensä.
He tiesivät molemmat salaisuutensa. He tahtoivat kumpikin päästä siitä,
ilman että toinen tietäisi tahi aavistaisi mitään.
Falck huokasi vasten tahtoansa. Gunvorin läheisyydessä valtasi hänet
ihmeellinen kaipaus, jonkinlainen koti-ikävä. Hän tuli ajatelleeksi
äitiänsä.
Sitten hän hymyili ja pyyhki hitaasti silmiänsä. Hänen mielensä tuntui
oikeastaan niin sanomattoman hyvältä. Olihan hän täällä!
Gunvor alkoi puhua, ei oikein tiennyt itse, miksi, -- hän tuli
hilpeäksi ja vastoin tavallisuutta hiukan äänekkääksi.
Falck ei sanonut mitään. Gunvorhan se puhui.
Kun Gunvor huomasi tämän, joutui hän hämilleen ja tuli alakuloiseksi.
Lopuksi hän istui jälleen sanaakaan sanomatta; oli kuin tuomarin
äänettömyys sitoisi hänet.
Kummankaan mielestä se ei ollut oikein sopivaa, mutta kumpikaan ei
liioin löytänyt sanoja.
Gunvorin kasvot vavahtelivat heikosti. Tuomari ei ollut koskaan nähnyt
häntä niin miellyttävänä.
Iso lamppu oli sammumaisillaan. Nurkissa tuli pimeä, ja tuttavallinen
hämärä levisi huoneeseen.
Gunvor kuuli sydämensä jyskyttävän. Oliko äänettömyys ollut niin pitkä,
että se oli kertonut jotakin, vai niin lyhyt, ettei se ollut sanonut
mitään?
-- -- Heidät peitti värähtelevä, sinertävä pimeys, jonka katkaisi
etrurialaisen pronssilampun säteet, joka paloi nurkassa lempeästi
niinkuin yölamppu.
Falck oli noussut ja kävellyt muutamia kertoja edestakaisin. Oli sitten
istuutunut vähän lähemmäksi Gunvoria.
Jokainen hänen tekemänsä liike pani Gunvorin sydämen vavahtamaan. Hän
ei nähnyt häntä, mutta tunsi hänet kaikessa, ilmassa ympärillään,
tuolta toisesta huoneesta kuuluvassa soitossa.
Hän kumartui eteenpäin ja nojasi päätään toiseen käteensä. Häntä veti
vastustamattomasti. Mikä, mihin? Ei hän tiennyt.