Lupa-aika oli lopussa. Irmild oli jälleen aloittanut koulunkäynnin
neiti Vindin luona. Ensi vuonna pitäisi hänen alkeiskoulututkintoon, ja
Vikka-täti alkoi jo saada tutkintokuumetta.
Mutta Irmild itse otti asian huolestuttavan tyynesti. Hänen kiitetty
intonsa ja ahkeruutensa oli mennyt yhtä nopeaan kuin oli tullutkin.
Syksymmällä kasvoi tädin murhe. Lapsi oli kuin vaihdettu. Oli, kuin hän
olisi kadottanut työkykynsä.
"Hän ei voi olla terve", arveli Gunvor. "Heidän täytyy antaa hänen olla
omissa valloissaan jonkun aikaa."
Ja Torgersen oli yhtä mieltä hänen kanssansa: "Antakaa hänen vain
huvitella; sitä hän tarvitsee, Herra Jumala, työhön kyllä on aikaa!"
Totta oli ylipäänsä, että hän oli hyvin merkillinen. Svein oli tullut
hänestä huvitetuksi lääkärinä ja muutenkin, niinkuin ylhäisempi
alhaisemmasta, jota hän hiukan suojelee.
Mutta vielä oli hänessä jotakin jäljellä siitä vastenmielisyydestä,
jota hän alussa oli tuntenut häntä kohtaan.
Kun Irmild tuli huoneeseen omituisella liukuvalla tavallaan, saattoi
Svein tuntea ruumiillista vastenmielisyyttä... Toisinaan hän ei voinut
kärsiä, että hän katsoi häneen, ja jos hän oli läheisyydessä, tuntui
Sveinistä aina, että hän katsoi. Hän oli kerran kohdannut erään näitä
vilhuvia, pakenevia silmänluonteja. Sen opaalinkirkkaassa loistossa oli
ollut jotakin, mikä oli saanut hänet ajattelemaan puoleksi nukkuvaa
petoeläintä, jota hän oli liiaksi lähestynyt.
"Hän voi olla aivan häijy!" saattoi hän jälleen sanoa Gunvorille; --
"mutta sinä et tiedä siitä mitään, sinä, sillä kun hän katsoo sinuun,
ei ole muuta kuin kunnioitusta hänen silmissään; hän jumaloi sinua
niinkuin neekeri fetishiänsä!"
Kuitenkin huvitti häntä, että Irmild oli toisenlainen häntä kuin muita
kohtaan ja ettei hänessä koskaan ollut mitään yhtenäisyyttä.
Tuo ihmeellinen piirre suun ympärillä, pienet, vilkkaat silmät, jotka
saattoivat leimuta kuin liekki ja seuraavassa tuokiossa kylminä ja
elottomina tuijottaa eteensä, koko nuo merkilliset kasvot, jotka
vaihtelivat niin, että ne joka silmänräpäyksessä olivat erilaiset -- ne
tekivät hänet uteliaaksi.
Ja sitten se, että hän oli ihmeellisimmistä vasta-, kohdista
kokoonpantu: aivan välinpitämättömän rohkea ja aina pelkurimaisuuteen
asti arka, tulisen valpas ja tylsämielisen välinpitämätön, aina
mahdoton tavoittaa -- siinä alkoi olla jotakin houkuttelevaa, jotakin,
joka ei tahtonut jättää häntä rauhaan.
Sillävälin kulki täti ja itki, että Irmild jälleen oli tullut niin
tylsäksi, ja rukoili Herraamme poistamaan sen hänestä -- eihän
Torgersen tiennyt mitään neuvoa. Hän oli vastannut niin lyhyesti eräänä
päivänä, kun täti oli kysynyt, ja sitten hän oli kääntynyt Herramme
puoleen.
Mutta kun täti puhui hänen hitaudestaan, nauroi Torgersen; hän oli
tullut toisiin ajatuksiin viime aikoina.
Eräänä iltapäivänä oli hän arvaamatta tavannut hänet puutarhassa.
Hänen piti lukea saksaa, mutta sen sijaan hän tapansa mukaan istui ja
repi ruohoa tai nyhti lehtiä ruusupensaista; hän oli repinyt sormensa
veriin, mutta ei voinut pitää niitä alallaan.
Svein tuli jälleen tarkanneeksi hänen liikkeitään, omituista,
pitkäveteistä nuorteutta, jolla hän joka silmänräpäys vaihtoi asentoa.
Sitten piti Sveinin auttaa häntä saksassa, ja hän oli jälleen kohdannut
tuon ihmeellisen, salatun katseen.
Svein sai hänet hiukan puhelemaan ja nauramaan.
Sillä aikaa hän istui ja katseli häneen.
Hänen raskas palmikkonsa oli purkautunut, ja hiukset aaltoilivat
hänen ympärillänsä. Sveinin täytyi jälleen ajatella merta, sillä
aaltojenalaista salaperäisyyttä oli noissa silmissä, ja suun ympärillä
jotakin rauhatonta, tuskallista, mikä ikäänkuin taukoamatta nousi ja
laski rajattomassa surumielisyydessä.
Svein unohti itsensä, jäi istumaan ja loruilemaan ja katselemaan
häneen. Ja hänestä tuntui äkkiä, että hän katsoi sen sieluun, jota muut
eivät voineet ymmärtää.
Hän näytti hänestä nuorelta eläimeltä, vallatulta, ei velttoudesta,
vaan valppaiden aistimiensa voimakkuudesta; hän ymmärsi samassa syyn
hänen laihuuteensa ja silminnähtävään hitauteensa; -- kaikki voimien
kehitys, kaikki aine tuli ennakolta kulutetuksi tuohon rehevään,
puoleksi tiedottomaan viettielämään. Hän oli kuin eläin tai kasvi, joka
ensi kerran tuntee oman luontonsa voimain kuohuvan.
Hän oli sanonut muutamia sanoja äänellä, joka Sveinistä oli kuulunut
linnun houkutteluääneltä. Ja hänen hymynsä... pitkät, rauhattomat
kädet... ja miten hän katseli häneen puoliksi maahantuotujen silmiensä
janoavilla katseilla, -- se oli samalla kertaa suututtanut häntä ja
täyttänyt hänet vastustamattomalla lempeydellä häntä kohtaan.
Iltasella oli tullut vieraita. Aterian jälkeen sai Irmild vanhan neiti
Vindin soittamaan Oestenin sävellyksen Alpenlieder, joka oli kauneinta,
mitä hän tunsi.
Ja hän oli istuutunut pieneen loukkoonsa uunin taakse ja vaipunut
itkuun: hänestä siinä ilmeni kaikki, mitä hän ei tuntenut.
Siitä päivästä kiintyi Svein Torgersen Irmildiin enemmän kuin
yhteenkään muuhun potilaaseensa. Tässä oli oivallinen tilaisuus tutkia
ihmisluonnon yhtä puolta, koskematonta, raitista kuin eläimessä tai
kasvissa.
Irmild oli hänelle aivan uusi ilmiö. Hänet valtasi tuo voimakas,
luonnonraikas tahto, joka toisinaan oli kätketty kuin raidan kukkien
lehdet, toisinaan leimusi ilmi rohkeana kuin auringon säteet.
Hän ei totta puhuen ollut tottunut katselemaan näitä asioita tällä
tavalla. Mutta tässä oli jotakin, mikä täytti hänet kunnioituksella.
Tässä oli totisuutta, syvyyttä, joka löi hänet hämmästyksellä. --
Tuo nuori, voimakas tahto tuli ja vaati samalla ylpeällä oikeudella
kuin maan liljat! Siksi juuri siinä oli jotakin ihastuttavan
raitista ja luonnollista. Ja hän teki ehdottomasti muutamia
vertauksia. Hänhän tiesi, miten miehet sellaiseen suhtautuivat.
Hänelle itselleen Irmild merkitsi varsinaisesti vain hetkiä, jotka
tulivat ja menivät, ajatuksettomia silmänräpäyksiä, tuokioita, jotka
haihtuivat jäljettömiin -- täällä siinä oli sielu ja käskevä voima --
ja tietämättömyydessä voitonriemuinen tietoisuus siitä, että täältä
sisästäpäin hallittiin maailma -- --
Hyvin hupaista seurata tuota kaikkea! Mutta kaikella kunnioituksella
kaikkea luontoa kohtaan... hän sai joka tapauksessa pyytää Gunvoria
itselleen!...
Oikeastaan hänestä oli mieluista liikkua näiden kahden vastakohdan,
Gunvorin ja Irmildin välillä. Oli hauskaa tulla kiihoitetuksi ja syttyä
hiukan taas. Toiselta puolen oli hänessä tarve jumaloida Gunvorin jaloa
tyyneyttä, kylmää arvokkuutta ja hienoa, henkevää sydämellisyyttä. Hän
kulki mielellään noita monia portaita Gunvorin luo. Hänestä tuntui,
että hänellä oli onnensa ja osansa kaikessa tässä oivallisuudessa,
sekä Gunvorin että Elina-äidin. Hän ei millään muotoa tahtonut mitään
muutosta.
* * * * *
Oli hiljainen syysilta. He olivat olleet vesillä ja tulivat soutaen
kotiin.
Irmild oli tädin ihmeeksi ollut meluavan riemuinen ja sitten tullut
aivan hiljaiseksi. Istuessaan hän leikitteli kädellään tummassa
vedessä, joka solui airon alta, välkkyen hopeanvalkoisena.
Torgersen ei voinut olla katsomatta alas. Oli kuin nuo pitkät, hoikat
sormet kirjoittaisivat veteen, piirtäisivät hohtavia ympyröitä,
pirskottaisivat kiiltäviä fosforikipunoita yli airon ja sytyttäisivät
koko meren tyyneyden.
Mitä hän tahtoi sanoa, mikä säteili hänen silmissään? Ne olivat itse
kuin fosforinhohtava vesi, täynnä elämän epävakaisuutta. -- -- --
Oli elähdyttävää taivuttaa itsensä ja tavoitella Gunvorin tyyniä,
hymyileviä silmäyksiä.
Mutta sitten! -- kun he olivat tulleet kotiin... ja Irmild meni
puutarhaan, vaikka oli pimeä... miksi meni Svein ulos hänen
jälkeensä?... Kumpi heistä oikeastaan tuli ensimmäisin, kuiskaavin
sanoin?
Ja miksi oli Irmild sotkenut itsensä pähkinäpuutiheikköön, jotta hänen
täytyi auttaa hänet irti? Ei hän oikeastaan voinut sille mitään, että
tuli suudelleeksi häntä?