Gunvor nojautui taaksepäin hymyillen avointa, luonnollista hymyään,
joka kaunisti häntä niin.
Hän ei edes kuullut, mitä Falck sanoi ja miksi hän olisi kuunnellut --
kun oli niin suloista olla sitä tekemättä.
-- -- -- Vain tämä rauhallinen, ihmeellisen outo, suloinen tunne kuulla
Falckin ääntä! Oliko kukaan tehnyt hänelle pahaa tänään? Miksi oli
hänen äänessään aina tuo syvä kaiku, johon se ikäänkuin vaipui joka
kerta kuin hän sanoi jotakin? Miksi se aina koski häneen?
-- "Pitäisikö minun teidän mielestänne ruveta vasemmistolaiseksi?"
kysyi hän.
Gunvor kokosi istualtaan muutamia heinänkorsia ja katsoi hämmästyneenä
ylös.
-- "Niin, siten voisimme paremmin sopia, tohtori ja minä; sitähän te
tahdoitte -- sillä ymmärrättehän itsekin, että teidän kanssanne on
mahdoton olla samaa mieltä! Tehän elätte toisessa aikakaudessa kuin me.
Teitä ei voi pistää mihinkään puolueeseen; sulhasestanne on selvää,
että te kuulutte vasemmistoon, mutta vasemmisto ei voi teitä saada!
Minä olen epäillyt, että olette rajaton radikaali, ettekä ainoastaan
punainen: sillä radikaaleilla on kaikki värit eikä mitään ohjelmaa,
sillä he eivät tahdo jotakin, vaan kaikki. Tämä voisi täyttää kauhulla
pienet, kiltit ihmiset, jos he voisivat sitä aavistaa -- --."
Gunvor katsoi taaskin häntä hämmästyneesti hymyillen. -- "Nyt en ole
pitkään aikaan sanonut mitään siitä, mitä tiedän."
-- "Sitä ei teidän tarvitsekaan tehdä. Te puhutte parhaiten silloin
kuin olette vaiti; -- mitä olette esimerkiksi sanonut nyt, kun olette
istuneet tuossa ääneti? Te vaaditte meiltä luonnollisena asiana, että
meidän tulee olla ihmisiä. Sen, joka kuuluu etäiseen kultakauteen, sen
te vaaditte meissä olevaksi synnynnäisinä peruskäsitteinä. Te vaaditte,
että tulee olla puhdas, ei ainoastaan ensimmäisellä kynnyksellä,
vaan jokaisessa veripisarassa. Ja itse olette, niinkuin teillä ei
olisi aavistustakaan siitä kauheasta syyllisyydentunteesta, josta on
seurauksena, ettei koskaan voi tehdä mitään täydellistä."
Hänen äänensä oli vihainen, kiivas, melkein nuhteleva.
Miksi tahtoi hän heitä kanssaan ongelle, kun oli niin huonolla tuulella?
Gunvor katsoi miettiväisesti eteensä ja hänen kasvonsa punastuivat
hitaasti.
Oliko Falck kuullut, mitä ihmiset hänestä itsestään sanoivat? Luuliko
hän, että Gunvorkin...
Oliko Gunvorkin joskus sanonut jotakin, joka saattoi loukata häntä?
Gunvor nousi äkkiä, pakollisesti. -- "Niin", sanoi hän alakuloisena,
"minulla on myöskin tuo syyllisyydentunne..."
-- "Teillä? Oh, tyhjää puhetta. Te olette niin alkuperäinen,
että voisitte suorastaan olla suuren maaemon tytär, ilman mitään
syyllisyyden painamien ihmispolvien väliasteita, joilta me perimme
sellaisen tunteen... Mitä te siis mietitte, rohkenen kysyä?"
Gunvor ei pitänyt hänen leikkisästä äänenpainostaan, sillä tämä oli
vakavaa; jokin oli loukannut Falckia.
Gunvor katseli miettiväisenä eteensä. -- "Oh, minun mielestäni vain...
-- joskus minusta tuntuu kuin kaikki, jotka kärsivät, odottaisivat
minua tulevaksi. Ja te ymmärrätte, ettei minulla olisi aikaa... ja
etten koskaan tahdo panna kiveä lähimmäiseni taakkaan. Kysymys on vain
elää niin, ettei saa verta käsiinsä."
Gunvor puhui puoleksi Falckista poiskääntyneenä; hänen matalassa,
värähtelevässä äänessään oli kiivasta, syvää tunnetta ja jotakin
rukousta muistuttavaa, joka lämmitti Falckin sydäntä.
Ei, tästä lähtien ei Falck vain välittäisi mistään, ei, sitä hän ei
tekisi. -- --
Muuten piti hän Gunvorista paljon hänen ollessaan noin hillityn
kiivautensa vallassa. Melkein riemukseen hän havaitsi, että tässä
rauhallisessa, itsensähillitsevässä luonteessa oli syvyyttä, palavaa
syvyyttä, jonka tuli kerran voisi aikaansaada onnettomuuksia.
Gunvor alkoi taas poimia korsia.
Sitten kääntyi hän hymyillen Falckiin:
-- "Ettekö tiedä, että olemme täällä huvittelemassa? Nyt on teidän
puhuminen muista asioista."
-- "Tai auttaa teitä näissä asioissa. Rakastatteko enimmän noita
väräjäviä sydämiä?"
Gunvor katsahti ylös. Kuinka Falckilla oli kirkkaat ja läpitunkevat
silmät!
Hetken perästä Falck taas heittäytyi kuivalle, sammaleiselle kalliolle.
-- "Ettekö istuudu", kysyi hän Gunvorilta. -- "Nyt laskee aurinko,
kuulkaa metsän kuisketta; se humisee samaa kuin meri; on kuin munkit
rukoilisivat -- maa on katolilainen, sen sanon teille. Kun pyhä
Franciscus laulaa lauluaan, niin on koko luonto mukana: Ollos kiitetty
auringon ja meren vuoksi, myrskyn ja kaikkien ilmojen vuoksi, mutta
enin kuoleman vuoksi! Sitä ei kukaan unhota! Tulkaa nyt istumaan!"
Sillä Gunvor seisoi yhä ja katseli merelle. Hänen silmänsä hehkuivat
sisäistä valoa: hänestä ei näkynyt kasvot, vaan sielu.
Falck tuli äkkiä mustasukkaiseksi kaikelle, jota Gunvor rakasti maan
päällä.
-- "Tulkaa, istukaa!" sanoi hän maltittomasti. -- "Ettekö lainkaan aio
istuutua?"
Gunvor totteli hymyillen.
Mutta miksi tahtoi Falck heidät mukaansa tänään, kun hän oli niin
huonolla tuulella? -- --
Veden rajassa seisoivat Torgersen ja Irmild. He olivat yhdessä
kalastelleet hetkisen kaikessa sovinnossa, mutta nyt Torgersen torui;
kukaan ei voinut olla niin kömpelö kuin nainen.
Falck seurasi heitä katseillaan; sitten kääntyi hän Gunvoriin omituinen
ilme kasvoillaan. -- "Te ette ole juuri sanottavan tarkkanäköinen!"
sanoi hän hiljaa ja surumielisesti.
Gunvor hymyili ajattelematta sitä. Hän ei tiennyt, mitä hän tarkoitti.
"Hänen laitansa on kuin minun", lisäsi hän, "me kadotimme molemmat
äitimme pieninä ollessamme. Eikö se selitä kaikkea?" -- -- --
Nyt tulivat toisetkin. Torgersen oli mitä parhaalla tuulella ja
laskeutui Gunvorin jalkoihin. Gunvor alkoi tyhjentää eväskoria. Irmild
kattoi innokkaasti vihreälle sammalelle, ja Torgersen lupasi, että
kaikki tulisi syödyksi.
"Se oli hyvin, saakaamme lasi viiniä! Juo kanssani, Gunvor, ihanalle
todellisuudelle! Toivon, ettet istu ja ajattele ihanteita täällä!"
Gunvor kilisti hymyillen hänen kanssansa. "Mutta jos ne ovat yhtä
todelliset kuin joku muukin?"
"Mitä on tuomari lörpötellyt? Kerro minulle joka sana!"
"Sitä en voi, en ole kuunnellut niin tarkkaan." -- --
Hän kohtasi Falckin katseen, terävän, kuin tahtoisi se lukea hänen
ajatuksensa, mutta ensi sekunnissa surunomaisen.
Gunvor katui lausumaansa -- se oli samalla kertaa totta ja ei-totta.
Oli miltei tervetullutta hänelle, kun tuli viesti, että oli vene
odottamassa tohtoria. Mutta Torgersen ei pitänyt siitä.
"Sinullahan nyt on hirmuinen hoppu, Gunvor! Olen aina ollut kohtalon
vallassa; nyt olen tullut sinun valtaasi! -- -- Tietäisitpä, miten
hiton ikävää on olla lääkäri, kun on niin monta harrastusta!
Niinkuin nyt esim., kun meidän juuri pitäisi hiukan huvitella täällä
murheenlaaksossa! Anna minulle lasi viiniä lisää, se on kuin makea
suudelma, sanoo ystäväni Salomo. Anna minulle molemmat, sanon minä!"
Mutta Gunvor oli jo pannut viinipullon koriin.
"Tule nyt, Svein", sanoi hän rukoilevasti, "kuulithan, että eukko
oli huono. Nyt seuraamme sanantuojaa, hänellä on vene... siten käy
joutuisammin!"
Kotimatkalla ei tullut suuria sanotuksi. Gunvor istui ajatuksissaan ja
seurasi silmillään pieniä virran pyörteitä.
Irmild tahtoi soutaa ja otti toisen airoparin, mutta ne olivat liian
raskaat hänelle; Torgersen otti toisen airon. Hän tahtoi nähdä, oliko
mahdollista soutaa tahdissa niin kokonaan tahdittoman henkilön kuin
Irmild Myrlandin kanssa.
Gunvor kääntyi Falckiin, joka istui ja hypisteli ongensiimaansa.
"Minä en tarkoittanut sillä tavalla", sanoi hän hillitysti.
Falck katsahti häneen; hän punastui. Näytti siltä, kuin olisi Falck
unohtanut, mitä Gunvor tarkoitti.
Kun vene kääntyi suolaamon ohitse, kuulivat he kitaralla näppäilyä;
se oli lapsen käsi, joka kosketteli kieliä, ja Saapas-Tobinen terävän
sopranon alla soi tumma, hellyttävä lapsen altto.
Gunvor katsahti ylös äkkinäisellä liikkeellä. "Oh, se on Pikku-Gunn",
sanoi hän. "He ovat löytäneet kitaran ullakolta ja laulavat nyt yöt
päivät!"
"Ja aina tuota hemmetin kalastajalaulua!" ärähti Torgersen. "Se on
minusta ruokotonta! On aina kuin olisi tapahtunut jotakin!"
Falck siirtäytyi vähän lähemmäksi. "Sehän on teidän kitaranne! Ettekö
enää milloinkaan laula?"
Gunvor ravisti päätänsä. "Kotona tapahtui jotakin eräänä yönä", sanoi
hän hiljaa, vaitiolon jälkeen. "Se oli silloin, kuin vielä olin lapsi.
Seuraavana aamuna vein kitaran ullakolle; en tahtonut milloinkaan
laulaa enää."
"Sehän oli päähänpisto", lisäsi hän, "mutta yhtä kaikki oli siinä, mitä
lie ollut, enkä minä ole laulanut sittemmin."
Tuli raskas, painostava mieliala. Oli, kuten Torgersen sanoi, aivan
kuin olisi tapahtunut jotakin.
"Ilmassa on ukkosta", sanoi Falck, ja Irmild tiesi kertoa, että kun
ukkonen käy elokuussa, voi siitä saada kuumeen ja kuu tulee imemään
ihmisestä verta.
Kukaan ei vastannut siihen mitään. Vene laski rantaan.
Sanoen nopeasti "kiitos tästä illasta" meni Falck.
Hän ei tahtonut nähdä, miten Gunvor saattoi katsoa tuohon tohtoriin --
ja miten kiireellisen sydämellisesti hän tarttui hänen käsivarteensa.
Gunvor saattoi olla aivan rauhallinen; Falck ei todellakaan ollut
tehnyt minkäänlaisia kuvitelmia. Mutta miten ne silmät saattoivat olla
sokeat ja lämpimät!