Saara-muori pyyhki kyyneleensä punaiseen silkkihuiviin ja meni häntä
vastaan.
"Tule sisään kanssani, enkelini. Saat pisaran, pyhän tipan", -- hän
katsoi varovaisesti ympärilleen -- "et sinä voi olla niin sydämetön,
että menet, kun tiedät, miten pahoin minua pidellään!"
"Sehän on ollutta ja mennyttä, etkö luule, etten minä sitä tiedä.
Sinä yönä kuin Torkel purjehti kumoon tuolla lahdella, niin eikö
jalosukuinen Gunvor itse työntänyt alustaan vesille ja mennyt vetämään
häntä ylös, ja sitten hän piti Torkelia niskasta kiinni, ennenkuin veti
hänet veneeseen, kunnes tämän oli vannominen taivaan Jumalan kautta ja
kaiken sen kautta, mitä meressä on, ettei hän koskaan enää lyö Saaraa.
Ja miesparka, onhan hän lupauksensa pitänyt, ei ole senjälkeen enää
kehenkään uskaltanut koskea, niin suuresti hän pelkää kaikkea sitä
pahaa, mitä meressä on; kiittäisitte Jumalaa siitä." -- -- --
Saara pani kätensä ristiin ja hänen äänensä kävi pehmeäksi ja
imartelevaksi.
"Niin, enkelini, rukoilkaamme Herraa, ettei hän anna noiden ylhäisten
muuttaa sinua, vaan että pysyt nöyränä rakkaalle äidillesi -- sillä
monta on mutkaa maailmassa ja onnettomuuksista kovin on suru!"
Mutta yht'äkkiä hänen lempeytensä muuttui raivoksi. "Sinä olet kauhea
otus Herran edessä, niin olet." -- --
Sillä Irmild juoksi aika vauhtia mäkeä alas, niin että kivet kierivät
hänen ympärillään.
Hän nauroi ja lauloi:
Hih ja hei ja hih ja haa
kuules tätä asiaa,
luo vain häijyst' katseesi,
meren panen niskaasi.
Hei!
"Sinä saat tuoda sinne punaisen kirstuni ja madonnan seinältä ja
enkelin."
Hän oli jo alhaalla meren rannalla, viuhtoi käsiään ja nauroi.
"Sait kai muutamia kahvinpapuja käydessäsi tuon Aamundin luona, pane
vain kahvipannu liedelle, en minä tällä kertaa lientäsi sinulta juo."
-- --
Sitten hän juoksi eteenpäin ja katosi niemen taakse.
Hän juoksi ja nauroi. Mitä hän mahtoi sille, että tuo ihminen seisoi
siinä ja voivotteli -- ei hän voinut sille mitään -- sillä hän, Irmild,
oli mustasta, raivoavasta merestä kotoisin.
Ja hänen silmissään, hänen viheriäiseltä välähtelevässä, epävarmassa
katseessaan oli jotakin merellistä, koko hänen olennossaan oli
sen vaihtelevaa oikullisuutta. Väliin hän juoksi, väliin astui
pitkin askelin niin raskaasti, että näytti siltä kuin olisi kysynyt
erikoista voimainponnistusta saada siirretyksi tuota hinteröä, melkein
luurankomaisen laihaa ruumista.
Yht'äkkiä hän heittäytyi alas ja rupesi innolla tutkimaan käsiänsä.
Pitipä nähdä, mitä tästä tulisi; hän oli äidiltään oppinut povaamaan.
Ensin vasen: pitkä, laiha käsi, joka ei milloinkaan ollut tehnyt työtä,
ja sormet laihat, säännöttömästi muodostuneet. Se merkitsi monella
tavalla merkillistä elämää. Hän hymyili. Niinkuin hän ei sitä jo
ennestään olisi tietänyt! Kas Jupiterin vuorta... ja siinä kulki tie
aina ylös auringon vuorelle... Hän ulvoi ilosta. Ja sydänviiva käden
poikki aivan vuorien alla Venus-piiriin! Kas vain, kuinka se oli pitkä
tuo elämän viiva! Ja voi kuinka siinä polttaa aurinko, on hehkua ja
viiniä, oh, niin makeaa... aivan kuin siinä purjealuksessa, missä äiti
voi niin hyvin...
"Voi, Jumala, kuinka sinä olet hyvä!"
Hän nousi seisoalleen tyytyväisenä itseensä. Oli aikoja siitä, kuin hän
oli rukoillut näin kauniisti Jumalaa.
Mutta nyt tuo oikea! Hän kohotti sen uhkamielisesti valoa vasten. Ettei
se nyt vain tekisi edellistä tyhjäksi. Sillä se oli oikein rautakäsi,
pitkä- ja teräväkynsinen. Se osasi kahmaista itselleen, ja se osasi
raapia...
"Korkeastikunnioitettu herra rovasti, onko Teillä mitään sitä vastaan?"
Voi sentään kohtalonviivaa, mihin se nyt joutui? No, mutta täytyi
tosiaankin sanoa harmilliseksi, kun se noin ilman muuta katosi.
Katsokaa! Mutta tässä ne tulevat, luonnonlaadun ja elämän ja järjen
viiva: se on lahjakkuutta, se on voimaa, hih ja hei ja hih ja haa,
tässä on sydämen tie, kaikki ne johtavat rikkauteen ja merimatkoille,
täällä on eräs, joka vaatii tahtonsa perille, kas tuota peukaloa...
lorua, ei se mitään tahdo, ei niin mitään, sillä tulee kaikki
itsestään, se, jota ei kukaan tiedä, jonka eteen ei voi mitään tehdä...
se tulee, niin että polttaa, polttaa.
Hän hypähti ylös ja juoksi, kunnes hengästyi ja hänen piti istuutua
levähtämään. Sitten hän astuskeli eteenpäin, varovasti ja raskaasti.
Nyt he jo saattoivat nähdä hänet Herön kartanosta.
Perille tultuaan ei hän suinkaan esiintynyt edukseen. Hänen pienet,
pikimustat silmänsä pälyivät arasti ympäriinsä, pitkä palmikko
oli avautunut ja hapset riippuivat hajallaan. Hän näytti niin
siivoamattomalta, että Elina-rouva lähetti hänet yläkerrokseen, missä
hänelle oli laitettu kuntoon huone Vikka-tädin huoneen läheisyydessä,
sillä tarkoitus oli, että tämä pitäisi häntä silmällä.
"Pelkään, ettet ole hankkinut mitään hyvää tähän taloon!" sanoi
Elina-rouva miettivästi, kun Gunvor tuli alas, oltuaan ylhäällä
Irmildin luona.
"Se olisi tarvinnut tehdä jo aikaisemmin, olisihan minun pitänyt
tietää, mimmoista elämää siellä elettiin. Aina minä myöhästyn -- mitä
minä sille tekisin, äiti?"
"Ei nyt vielä ole myöhäistä, jos hänestä on johonkin", vastasi
Elina-rouva ja katsoi ylös työstään. "Ellei hänestä taas ole mihinkään,
niin on se liian aikaista! -- -- Talo käy pian oikein väkirikkaaksi",
lisäsi hän nyökäyttäen päätään ja katsoi ulos.
Pihalla käveli pieni tyttö ja leikitteli Vikka-tädin valkoisen
Laila-nimisen kissan kanssa. Gunvor hymyili ja silitti äitinsä tukkaa.
"Siksi, että sinä olet niin voimakas, etkä koskaan jätä kesken
-- silloin voipi paljon". Gunvor meni taas alas työhönsä. Mutta
Elina-rouva jäi katsomaan ulos ikkunasta, ankara suu hymyssä, sillä
lapsi oli pannut ohjakset kissalle ja molemmat hyppivät kilvan.
Hän oli pieni nelivuotias tyttö, tuo Elina-rouvan pojantytär. Viime
viikolla hän oli pitemmittä mutkitta tullut Amerikasta niinkuin mikäkin
tavarapaketti osoitteella Herön kartano. Ne ihmiset, jotka siellä
tahtoivat päästä hänestä, olivat sanoneet, että hänet lähetettäisiin
oikean äitinsä luo, ja perille päästyään oli pienokainen, ihan kuin
tuntien, että ikävyydet olivat nyt ohitse, langennut Gunvorin kaulaan
ja antanut hänelle äidin nimen ensi hetkestä.
"Se käy kyllä päinsä", oli Elina-rouva sanonut. "Sillä hän on, Jumalan
kiitos, sinun eikä kenenkään muun näköinen!"
Ja Gunvor oli hänen nimensä aivan kuin tädinkin; mutta Amerikassa siitä
oli muodostettu Pikku-Gunn; ja siksi se sai jäädä mukavuuden vuoksi.
Mutta eipä Pikku-Gunn ainoastaan ollut voittanut ankaraa isoäitiään,
vaan myöskin muun kartanon väen. Ja kaikkien eläimien kanssa hän oli
tehnyt ystävyydenliiton. Hevoset hirnuivat, kun hän tuli tallin ovelle;
ottaessaan ruokaa hänen käsistään ne tiesivät kyllä pitää varansa,
etteivät purisi pieniä sormia. Suuri Haagen-niminen tarhakissa oli aina
mustasukkainen Grimille hänen takiansa. Grim oli suuri puolirotuinen
newfoundlantilainen koira, joka ensi hetkestä oli osoittanut
Pikku-Gunnille erityistä hyväntahtoisuutta. Tuntien olevansa vanhempi
talossa, oli se sangen suojelevainen ja piti itseänsä etuoikeutettuna
näyttämään hänelle kaikki talon paikat. Eikä sillä ollut mitään
muistuttamista sitä vastaan, että Pikku-Gunn sanoi häntä Dwimiksi --
pian koko talon väki teki samoin.
Kaikki oli niin hyvin päin. Pikku-Gunn kulki kaikkialla, mielissään
siitä, että hän vihdoinkin oli päässyt omaan kotiinsa.
Ja sitten hän rakasti Tonettaa, joka auttoi navetassa ja jonka piti
ruveta paimeneksi kesällä. Ei hänestä kukaan ollut niin kaunis kuin
karheatukkainen, kierosilmäinen Tonetta. Kaikkia hänen nukkiansa piti
sanottaman Tonetaksi.
Sillä Tonetta meni hänen kanssansa rantaan niinpiankuin hän vain
hetkeksi pääsi pujahtamaan navetasta.
Ei kukaan koko talossa tietänyt paremmin vuosi- ja luodeaikaa kuin
Pikku-Gunn. Sillä ranta oli kuitenkin kaikkein tärkein. Siellä hän
oikeastaan oleskeli päivät päästään sillä aikaa kuin Dwim istui
ihan epätoivoisena ja katseli sitä loppumatonta mieltymystä, millä
Pikku-Gunn molski vedessä tai onki pieniä seitinpoikasia vanhasta
puolikasmitasta tai keräsi näkinkenkiä rantakiviltä.
Oli siellä myöskin puutarhassa vanha varis, joka oli hänen hyvä
ystävänsä. Se oli Päärly nimeltään ja sillä oli oma surullinen
historiansa. Siksi tuntui Pikku Gunnista, kuin ei hän milloinkaan olisi
tehnyt kyllin sen hyväksi.
Naapuritalon lähettyville oli näet kerran ilmestynyt suuri varisparvi
ahdistamaan kottaraisia pahanpäiväisesti. Ei muuta kuin panna
myrkkyä esille. Yksi ainoa jäi eloon. Se oli Päärly. Mutta ei sekään
selvinnyt vauriotta. Se oli saanut vian kurkkuunsa ja kadottanut
rääkymistaitonsa, niin että sitä pidettiin vieraana, kummallisena
lintuna -- sillä eivät ihmiset eivätkä eläimet ymmärtäneet, mikä otus
se oli, joka istui aidalla ja sanoi rok, rok sellaisella omituisen
pehmeällä äänellä, jota ei kukaan ollut ennen kuullut. Sitäpaitsi
se piiloutui niin visusti tuuheimpiin pensaisiin kuin olisi ollut
häpeissään. Ja ihmeteltiin, mikä otus se oli, kunnes Elina-rouva
vihdoin eräänä päivänä pääsi asian perille.
Nyt se sai ruokansa joka päivä Pikku-Gunnilta kyökin käytävässä. Ja
se näytti pitävän tästä muutoksesta. Mutta aina kuin oli kottaraisia
pihalla, ei se ollut niitä näkevinäänkään.
Muitakin ystäviä oli Pikku-Gunnilla Herön kartanossa. Oli valkea
kellolammas, oli Junnu-pukki ja Abdul-niminen kukko, ja Hesekiel
suolaamossa ja palvelijat ja ne muut -- niin että kun hän väliin
unissaan luuli olevansa Amerikassa, missä ei kukaan ollut hyvä hänelle,
rupesi hän itkemään niin katkerasti, että hänet piti herättää.
Irmildin laita oli toisin. Ei yksikään eläimistä välittänyt hänestä.
Laila vihasi häntä siksi, että hän sitä ensin kermalla houkutteli ja
sitten potkaisi luotaan. Dwim ylenkatsoi häntä, kukaties mistä syystä,
ja Päärly ei uskaltanut milloinkaan tulla kyökin käytävään Irmildin
siellä seisoessa.
Väki ei liioin pitänyt Myrlandin mamsselista. Hän koetti olla niin
äärettömän ylhäinen, ja kun he näkivät hänen poikkeavan tuvalle
päin, ei se ennustanut mitään hyvää. Saapas-Tobine, joka siivosi
konttorihuonetta ja asui tuvassa, iloitsi siitä, ettei hänen
tarvinnut nukkua saman katon alla sellaisen kanssa, josta ei varmaan
tiedetty, polveutuiko se ollenkaan ihmisistä. Sillä hänessä oli meren
raivokkuutta. Ja luotojen välistä he hänet olivat löytäneetkin. Eikä
kukaan tarkkaan tietänyt hänen ikäänsä, tai ollut varma siitä, oliko
häntä edes kastettu. Sillä siitä ei ollut olemassa minkäänmoisia
papereja.
Elämästä, jota Myrlandissa vietettiin, tiesi Saapas-Tobine kyllä yhtä
ja toista. Hän oli ollut siellä apuihmisenä. Siellä Myrlandissa oli
raha aina ajoittain virtana vuotanut. Silloin ei Saara-muori viitsinyt
kädellään työhön kajota, vaan käveli punaiset sukat jalassa ja
aamukaapu yllään ja oli julman ylhäinen. Sitten saattoi taas tulla mitä
suurin puute.
Mutta siksi ei ensinkään ollut Saapas-Tobinen mieliksi, kun hän näki
Irmildin poikkeavan tuvalle päin -- sillä hän, Irmild, oli kummitus ja,
niinkuin Jumalan kirjassa seisoo, häijy pettämään niiden silmät, jotka
hänet näkivät. Ja kaikkia nuoria miehiä, jotka pyrkivät Jerusalemin
kunniaan, tahtoi Saapas-Tobine varoittaa, sillä epävarmaa oli,
onnistuisiko kenenkään saada Irmildistä ihmistä.
Irmild ei huomannut, että Saapas-Tobine vetäytyi pois ja että piiat
seisoivat kuiskaillen, kun näkivät hänen suuntaavan tiensä suolaamoon.
Sinne oli tullut muutamia uusia, kauniita poikia -- ja sitten siellä
oli Hesekiel.
Kun hän oli heittänyt takin päältään ja seisoi työssään niin
korkearintaisena, leveäharteisena, notkeana ja joustavana, omituinen
valo silmissään, ei Irmild voinut kääntää katsettaan hänestä.
Hän oli jo kyllä huomannut, että hänen täytyi sietää paljon, jos aikoi
jäädä Heröön ja tulla hienoksi ja ylhäiseksi, mutta kun sitten päivän
koulu oli päättynyt ja tädin kaikki käskyt ja komennukset olivat
ohitse, niin tuntui oikein makupalalta hiipiä tänne --.
Tosin Hesekiel ei ollut huomaavinaan häntä. Mutta piiloutua ei hän
kuitenkaan voinut, hän kumartui, hän ojentautui, hän nosti taakkoja.
Voi, miten suorana hän astui sillitynnyri olallaan, miten komea hän
oli, liikkuipa hän sitten tai seisoi alallaan. Mielihyvän kylmä väre
kulki Irmildin ruumiin läpi.
Mutta ilo loppui. Gunvor tuli alas ja otti hänet mukaansa, tuli
jok'ikinen ilta ja vei hänet pois. Viimeiseltä hän ei enää saanut mennä
sinne.
Ja Irmild totteli, aivan kuin asia ei olisi voinut olla toisin.
Mutta hän saattoi aina tavata Hesekielin, jos meni vastapäätä olevalle
tunturille; sieltä näki tarkalleen kaikki, mitä suolaamossa tehtiin.
Ja sitäpaitsi hän jumaloi Gunvoria kuin korkeampaa olentoa, joka
täydestä alistumisen hinnasta oli ottanut hankkiakseen hänelle elämän
hyvyyttä. Häntä vastaan asettuminen oli siis sula mahdottomuus. Näkihän
Irmild, että Gunvor soi hänelle hyvää ja teki uhrauksia hänen tähtensä.
Luojan suhteen hän ei ollut yhtä varma.
Muuten hänellä täytyi olla joku, jota saattoi rakastaa
järkähtämättömästi; se oli tarve, joka ihan ruumiillisen
välttämättömyyden tavoin yht'äkkiä oli herännyt hänessä ja imenyt
ravintoa hänen suonistaan ja hermoistaan -- niin omituisesti kuluttava,
mutta samassa suloinen tunne, jossa oli arkaa kunnioitusta ja
epäselvää, ujoa nöyryyttä. Jos Gunvor olisi tahtonut molemmin jaloin
polkea hänet maan tomuun, olisi hänellä siihen ollut täysi oikeus.
Oli todellinen nautinto rakastaa häntä, -- senkin tähden, että hän
oli niin hyvä, rauhallinen ja voimakas, että hän hallitsi hänet
pelkällä silmäyksellään. Tämä oli terveellinen vastakohta hänen omalle
luonteelleen; vaikutti niin rauhoittavasti, kun katsoi hänen lempeihin
silmiinsä ja tunsi hienon, voimakkaan käden silittelevän tukkaa.
Hän saattoi heittäytyä hänen eteensä kyynelsilmin, kun he iltaisin
yhdessä istuivat suuren kiviuunin edessä. Ja Gunvor otti vastaan hänen
hillitsemättömän ihastuksensa, iloiten siitä, että hän oli ottanut
hänet luoksensa ja saattoi häntä valvoa.
Vikka-täti oli saanut Irmildin erityiseen valvontaansa ja hän eli
alituisessa, lempeässä ihmetyksessä sen johdosta, että Irmild aina
sanoi ja teki ihan päinvastoin kuin hän, täti, odotti.
Mutta Irmild ei jaksanut kauan yhteen menoon pysyä tädin parissa.
Kun täti ravisti valkeaa päätään ja rupesi selittämään, miten tulisi
käyttäytyä, niin hänen vanha, uskollinen sielunsa saattoi aivan
nolostua, jos hän tuli katsahtaneeksi Irmildiin...
Kun Irmildin pienet, levottomat, viheriälle välähtelevät silmät
loistivat häntä vastaan, oli niissä kuin hypnoottinen voima, joka
pakotti tädin kääntämään katseensa hetkeksi toisaalle.
Ja jos vanhus silloin poistui, saattoi Irmild rynnätä ikkunan luo ja
nykäistä sen auki, saadakseen hengittää, oikein ahmia ilmaa pitkään
ja kiihkeästi ja sitten painaa päänsä pöydän kivilevyä vasten,
vilvoitellaksensa sitä siinä.
Käsittikö kukaan, miksi oli niin kuuma?
Sänkynsä yläpuolella oli Irmildillä taulu, jota hän piti hyvin
kallisarvoisena. Hän oli sen kerran saanut espanjalaiselta
merimieheltä. Se kuvasi neitsyt Mariaa, joka kulki tähtien ylitse,
pää ulottuen aina puolikuuhun. Hänen läheisyydessään liiteli suuri,
viheriä pahvienkeli, jolla oli punaiset siivet. Marialla oli sininen,
sädekäs leninki ja suklaanvärinen sydän keskellä rintaa, josta
liekit leimahtivat ylöspäin. Tämä rauhaisa, ruskea sydän mahtavine
tulenliekkeineen oli suuresti vaikuttanut Irmildin mielikuvitukseen.
Kotona Myrlandissa ollessaan oli hän heittäytynyt polvilleen sen eteen
ja itkenyt raivoisasti, janoten jotakin... Vieläkin hän joskus teki
niin, kun hän esim. oli saanut Vikka-tädin poistumaan.
Mutta olipa sellaisiakin aikoja, jolloin vanhus oli hyvä olemassa,
nimittäin iltaisin, kun oli pimeä, ja erittäinkin öisin, kun hän heräsi
ja oli nähnyt unta. Silloin hänet valtasi tavaton pimeän pelko, eikä
kukaan silloin ollut taipuvaisempi kuin hän tunnustamaan Vikka-tädin
auktoriteetin ja etsimään turvaa hänen luotaan.
Sillä täti tiesi aina neuvon; hän opetti hänelle vanhoja, rauhoittavia
virsiä.
Varsinkin tuo "O pyhä henki armias, Valaise sielun' valollasi" Sen
sävelessä oli jotakin, johon oli niin mukava piiloutua, kun ahdistus
vaivasi.
Iltaisin tapahtui välisti myöskin, juuri ennenkuin hänen piti
nukkua, että hänen aivoissaan syntyi suurta rauhattomuutta ja
sydämessä ja veressä oli kuin polttava tuli -- aina silloin kuin hän
leikitteli kaikenlaisten hirmuisten mielikuvien kanssa, kunnes hän
oli kuin vimmattu. Hän saattoi loikoa vuoteellaan ja sanoa itselleen
epätoivoisena: "mitä minun on tekeminen, pitääkö minun mennä alas
ja tappaa Gunvor kiitokseksi siitä kaikesta, mitä hän on tehnyt
edestäni... hänet, jota rakastan niin, että tulen ihan kipeäksi
siitä... tai menenkö alas tuomarin taloon, aukaisen sulun ja päästän
vuoksen sen yli, niin että se nielee koko kartanon... toinen minun
täytyy tehdä, nyt minun on vain valitseminen... muuten voisin sen
myöskin sytyttää tuleen... ja pelastaa Falckin, juurikuin hän on
palamaisillaan --".
Ja näin hän jatkoi kuvittelujaan ja lopulti ne kävivät niin kauheiksi,
ettei hän saanut unta. Silloin hänen täytyi juosta tädin luo. Sillä
siellä oli hyvä ja rauhaisa olla. Siellä eivät milloinkaan sellaiset
asiat pälkähtäneet päähän.
Ja Vikka-täti antoi täten useamman kuin yhden kerran ryöstää yörauhan
itseltään.
Samalla rajattomalla kärsivällisyydellä hän nousi joka kerran
vuoteestaan, sytytti kynttilän ja meni ottamaan Henrik Schmiedin vanhan
lääkärikirjan, nähdäkseen, oliko siinä parannuskeinoa sellaiseen
nuoruudenkuumeeseen. Hän sirotteli seljanlehtiä hänen sänkyynsä ja
luki, mitä siellä seisoi:
Auta mua seljan lehti,
koska kuume vaivaapi.
Sinä voitit, seljan lehti:
jopa kuume katoopi.
Ehkäpä se auttoi. Ja sitten lopulti Isämeidän; se oli varma ja hyvä
turva, välisti he eivät ehtineet kuin neljänteen rukoukseen, ennenkuin
Irmild jo nukkui.
Mutta eipä käynytkään, kuten täti oli arvellut, että keväämmällä asia
parantuisi, pikemmin tapahtui päinvastoin.
Eräänä yönä Irmild ei voinut ollenkaan nukkua; sillä hän oli saanut
selville, että hän rakasti tuomaria. Nyt hän oli kokonaisen viikon
kuluessa joka ilta tavannut hänet, kulkipa hän sitten tädin tai
niiden muiden kanssa. Ja aina hän puhui heidän kanssaan, mutta ei
koskaan katsonut Irmildiin päin! Mutta oli mahdotonta olla häntä
rakastamatta!... Hän ei voinut maata täällä, hänen täytyi nousta ylös
ja haastella jonkun kanssa, haastella hänestä, ja siksi hänen täytyi
mennä sisään herättämään tätiä.
Eikä hän ensinkään säälinyt tuota pientä väsynyttä päätä, joka
valkeassa piipatussa yömyssyssä pehmeästi lepäsi untuvapielukseen
vaipuneena -- hän ravisti häntä.
"Minä tahdon puhua kanssasi, täti! Olen jo koko ikuisuuden maannut
tässä yksin ja se on niin ikävää... Ajattelepa, minusta hän oli täällä,
itse tuomari, sanohan sinä, millainen hän on, miksi hän käyttää niin
pitkiä viiksiä, nehän ovat aivan kuin Lailan!" -- -- --
Täti sai vaivoin väsyneet silmänsä auki; hänet herätettiin nykyjään
kovin usein, eikä hän sitten enää saanut unta.
"Poloinen!" sanoi hän lempeästi eikä koettanut estellä, kun Irmild
notkean vesan tavoin kietoutui häneen kiinni.
Täti oli neuvoton.
"Voi poloinen", mutisi hän, "en todellakaan ymmärrä, kuinka voit sanoa
tuomarin olevan täällä -- en voi sitä käsittää." Ja hän nousi ylös ja
lähti hänen kanssaan hänen huoneeseensa ja istuutui hänen sänkynsä
laidalle.
Ei ollut enää seljan lehtiä. Niinpä antoi hän hänelle koiruohoa, joka
oli hyvää kaikkeen tuskaan ja vaivaan, veren kuumuuteen ja pahoihin
uniin.
Ja sitten hän luki Isämeidän hänen kanssansa -- se oli kuitenkin varmin
keino.
* * * * *
Tuomarin asunto ei ollut kaukana Herön päärakennuksesta ja se oli,
niinkuin koko saari, aikoinaan kuulunut kartanoon. Se sijaitsi
kauniilla paikalla etelää kohti; puutarha kasvoi erinomaisen runsaan
sadon ja sen rajamailla oli lehto, jonka mukaan koko talo oli saanut
nimensä.
Lehdon talossa oli elämä käynyt hyvin hiljaiseksi uuden tuomarin tultua.
Ihmiset eivät olleet tyytyväiset siihen. Näytti siltä, kuin tuomari ei
olisi välittänyt heistä.
Edellisen tuomarin laita oli ollut aivan päinvastainen. Hän piti
ihmisistä ja tahtoi tietää, miten he elivät. Enimmäkseen tiesi hän
aina, mitä heillä oli päivälliseksi, ja jos kuka heistä oli ollut
kylässä korttia lyömässä tai huvitteleimassa, niin tuomari tiesi
kertoa, missä he olivat olleet, mitä syöneet ja kuinka monta kertaa
kukin joutunut pietiksi. -- -- -- Eikä hän koskaan illalla kulkenut
apteekin ohi kysymättä, jos huomasi apteekkarin olevan poissa,
jokaiselta vastaantulijalta: "Missähän apteekkari on tänään? Käsittääkö
kukaan, minne hän on joutunut? Rovastin luona hän ei ole!" Ja hän
sai sen tietää -- sillä seuraavana päivänä hän jo saattoi kysyä
apteekkarilta: "No, kuinka peli onnistui Ylisellä eilen?"
Mutta tämä nykyinen -- hän ei milloinkaan kysellyt, eikä hän
luultavasti liioin tietänyt kuin kaikkein välttämättömimmät asiat.
Eikä hän liioin kutsunut ihmisiä luoksensa, vaikka tiedettiin kertoa,
että siinä talossa kului paljon konjakkia, ja viiniä sinne tuotettiin
ankkurittain ulkomailta. -- --
Yhdessä suhteessa oli hänen naimattomuutensa naisten mielestä
epämukava. Oli näet vaikea päästä seurustelemaan hänen kanssaan; mutta
asia oli parannettavissa; eihän hän ollut kuin noin neljänkymmenen
vaiheilla.
Muutamat sanoivat, että hän oli kihloissa taloudenhoitajattarensa Miina
Jönsin kanssa, mutta sitä eivät toiset ottaneet uskoakseen. He uskoivat
ennen mitä tahansa -- -- --
Niinpä niin. Tuomari Falck ei ollut sitä maata, että hän olisi
kenenkään uskoa estellyt. Tietysti piti naisilla olla jonkinmoista
keskustelunainetta teetä juodessaan!
Eivätkä ihmiset hänen mielestään voineet olla toisenlaisia kuin olivat
-- niin ettei hänen päähänsä pälkähtänyt moittia heitä siitä. Kun hän
vain itse sai olla rauhassa -- ja päästä kaikesta.
Siksi hän piti pitkistä käräjämatkoista. Sisämaassa, missä hän sitä
ennen oli ollut, hän oli tottunut niihin. Pitkinä talvi-iltoina,
kun hän istui reessä matkavyö köytettynä ylös korviin asti hänen
ympärilleen ja kuunteli hevosen astuntaa ja kavioiden kopsetta, niin
se ei suinkaan ollut kaikkein ikävintä. Itse teossa oli siinä hyvin
rauhallinen istua, kun kuu paistoi ja tähdet tuikkivat ja maailma
näytti niin pehmeältä.
Ja kun jalakset narisivat ja luisuivat ja nurkat paukkuivat, niin hän
vaipui syvemmälle turkkiinsa, siinä tunnossa, ettei mikään voisi häntä
nyt saavuttaa.
Ja joki sitten -- kun se koskeksi pudottautuen illan kirkkaudessa
kohisten syöksyi tummaa, avointa vettä kohti, soljui sen mukana
tiehensä kaikki pahan tunne, kaikki, mitä hän tiesi tämän maailman
synneistä ja surusta. Ja se virtasi pois sinivälkkyväin jäälohkareiden
välitse sinne syvään pyörteeseen, minne häviää.
Ja sitten kävi mieli niin rauhaisaksi, avaraksi ja raittiiksi.
Yhdestä pulmasta vain ei päässyt -- tuomari Edmund Falck yksinäisestä
elinkautisesta itsevankeudestaan.
Tämän hän viimeinkin oli saavuttanut ja se oli parempi kuin hänen
entiset saavutuksensa.
Täällä Herössä olivat nuo pitkät venematkat suurenmoisia -- oli niin
mainiota loikoa veneessä pehmeiden ryijyjen alla ja kuunnella nousevan
myrskyn pauhua, kuulla väen juttelevan siitä, mimmoiseksi olo käy, kun
"äijä itse" tulee ja heittää laineet viidensadan jalan syvyydestä ja
paiskaa ne rahkasuolle ja huoneen kokoiset rantakivet siirtyvät kauas
maalle.
Tuo puhetapa "äijä itse" kuuluu niin raikkaalta ja tuttavalliselta --
ja kun "äijä" sitten tuli tärisyttäen mastoja ja raastaen purjeita, oli
aivan kuin se olisi ollut vanha tuttava.
Kummallista, että se puhalsi hänen korvansa täyteen jo aikoja sitten
unhotuksiin joutuneita asioita! Lapsuudenmuistot eivät siis olleetkaan
jättäneet häntä! Ne eivät enää hävenneet häntä, vaan tulivat takaisin
tuoden terveisiä hänen äidiltään.
Voi, hyvä Luoja! Hän näki itsensä pienenä poikasena rientävän
pikkuisessa lastenkamarissa yli merien ja tunturien, valloittamassa
maailmaa väkevämpänä kuin Aleksanteri, jalompana kuin Scipio -- --
Voi tuota luodetta, kuinka se tuli raittiina ja oikullisena kuiskaamaan
korvaan: muistatko vielä ensimmäistä rakkauttasi? Niin, tosiaan --
luodetuuli hiveli hänen poskeansa, aina sydämeen asti. Tietysti hän
muisti. -- Kuinka hän oli hieno ja hento, tuo pieni, kalpea tyttö!
Hänen nimensä on oleva Lumikuningatar, oli hän sanonut itselleen
-- mutta tytölle hän ei ollut koskaan uskaltanut sitä sanoa --.
Monta vuotta jäljestäpäin hän oli tavannut hänet täysikasvuisena.
Omituinen tunne oli vallannut hänet, se oli tunkenut hänen hermojensa
sisimpiin säikeisiin -- vieläkin oli hänen sydämensä syvyyteen jotakin
tallettunut siitä lumivalkeasta puhtaudesta, jonka hän kerran oli
tuntenut. Ja hän oli käynyt hyvin iloiseksi, hän omisti mielestään
vielä jotakin pyhää, jota ei ollut polttanut pois kaikki se, mikä
sitten oli seurannut.
Hänhän muisti hyvin, miten hän poikana eli omissa mielikuvitelmissaan
ja vietti päivänsä sellaisessa kiireessä ja kuumeessa, joka oli paljon
todellisuuden edellä! -- -- Niinkuin silloinkin, kuin oli ollut niin
pitkä talvi ja hänen kevätkaipuunsa oli kasvanut niin suureksi, ettei
hän mielestään enää voinut sitä kestää. -- -- Vihdoinkin eräänä iltana
istutettiin puutarhassa, ja seuraavana päivänä koulussa ollessaan hänen
rinnassaan riehui ja kuohui. Voi, nyt kotona puutarhassa jo kasvaa
kukkia, se on jo niin kaunis, ja minä istun täällä! -- --
Mikä sinun on? kysyi opettaja. Hän ei voinut kertoa sitä kenellekään.
Mutta mahdoton oli kestää kauemmin, hän purskahti niin katkeraan
itkuun, että heidän täytyi antaa hänen mennä. Tuulen nopeudella hän
ryntäsi puutarhaan. Kun hän tuli sinne, seisoivat taimien lehdet
riipuksissa; ne eivät vielä olleet juurtuneetkaan --
Ei ollut siellä vielä kesä!
Sitten hän rauhoittui, kävi välinpitämättömämmäksi ja tylsemmäksi,
sillä hän ei jaksanut enää odottaa sillä tavalla, eikä enää
välittänytkään. Siitä se hänen elämänsä sitten meni vikaan. Hänellä ei
ollut kärsivällisyyden henkeä, ei voimaa odottaa -- hän otti siis sen,
mikä oli lähinnä --.
Kumma, kuinka kaikki nämä seikat johtuivat hänen mieleensä pitkillä
venematkoilla. Luodetuuli se niin rauhaisasti lauloi kaikesta. Ja
nuoruudenunelmat palasivat ja antoivat hänelle anteeksi.
Muutenkin hänen oli kaikin tavoin hyvä olla täällä Herössä. Hän oli
pannut kuntoon itselleen hauskan kodin, täynnä muistoa niiltä ajoilta,
jolloin hän eli elämää ja matkusti ympäri puolen maailmaa saadakseen
osansa tämän maan ja seitsemän taivaan ihanuudesta. Hän oli palannut
takaisin siltä retkeltä -- nyt hän tyytyi Lehtoon.
Ja hauska täällä olikin, varsinkin hänen yksityisessä
konttorihuoneessaan ja viereisessä pienessä arkihuoneessa. Hän nimitti
niitä aarreaitoikseen, sillä siellä oli monien taulujen ja veistokuvain
joukossa arvokkaita esineitä menneiltä, suurilta ajoilta.
Sisällä arkihuoneessa oli hänellä palanen Italiaa. Sohvan päässä oli
purppuraan puettu, kultatukkainen Magdaleena ja hänen vieressään
hopealle hohtava Katariina, joka polki kuninkaita jalkainsa alle.
Flyygelin kohdalla riippui kokoelma aseita. Siellä oli turkkilaisia
käyräsapeleita, pitkiä, teräviä metsäpuukkoja ja toledolaisia miekkoja
hopeisine kiinnikkeineen.
Ja siellä täällä kasvien ja verhojen välillä etruskilainen vaasi,
kreikkalainen jumala, tanagralainen pystykuvanen -- ja jotakin kaikesta
tästä ilmassa, entisten aikain hiljainen henkäys, suloinen värien ja
piirteiden sopusointu, joka vaikutti kuin äänetön soitto.
Niin, tämä oli pieni rauhaisa paikka elämän takana, mistä kukaan ei
voinut häntä löytää.
Kun hän loikoi leposohvallaan itämaisen verhon alla, kun hänen
ystävänsä Delfin makasi pantterinnahalla uunin edessä ja kun jotakin
kukkivaa oli ikkunassa -- ja sitten hyvä sikari ja täytetty viinilasi
edessä -- niin eipä oikeastaan ollut mitään, jota hän olisi kaivannut.
Ja kun päivät tästä puolin käyvät lämpöisemmiksi, niin eipä ole
hullumpi olla puutarhassakaan.
Jo viime kesänä, kun hän oli täällä paikkaa katsomassa, oli hän
havainnut sen harvinaisen vetovoiman. Se oli niin hiljainen, kaikilta
muilta paitsi etelän puolelta suojattu. Pitkät valoisat yöt, kun
ilma ja lehdet lepäävät, kun tuoksu hiipii suljetuista kukkakuvuista
ja kastehelmet uinuvat poimulehtien sylissä -- ne olivat kuin aalto
pelkkää kauneutta, kuin osa tyyssijaksi muodostettua merta. Niin, hän
oli havainnut, kuinka ihanaa siellä oli; nuoruuden kuolematon jumala
kulki siellä hienolla samettiruoholla ja anniskeli kuohuvaa
viiniään -- -- --
Tosiaan, hän kiitti Jumalaa siitä, että hän oli tullut Heröön.
Täällä hän oli jo päässyt niin pitkälle, että saattoi hymyillä
olemattomallekin -- ja eikö se ole onnellisuuden merkki?
Ja nyt kauniilla säällä -- kun illat eivät käy sen pimeämmiksi
kuin että hyvin näkee savun nousevan sikaristaan ja lasin selkeine
tulipunaisine nesteineen -- --. Ei hän oikeastaan tiedä, missä hänen
ajatuksensa kulkevat, hän tietää vain, että koko paikka on kuin
hiljaisessa liikkeessä ja liukuu tasaista, suloista vauhtia myötävirtaa.
Ja liukuessa ja hetkien häipyessä on niin rauhaisan, niin virkistävän
hämärä. Hän juo viiniänsä. Hän on mielestään käynyt niin voimakkaaksi,
että voi ajatella kaikenlaista, jopa raskasmielistä koskimiestäkin,
joka hänessä piilee ja soittaa harppua iltaisin: tuota omituista,
puoleksi kuolleistanoussutta kaipuuta tulla joksikin, joka vastaisi
hänen entisiä merkillisiä poikaihanteitaan.
Sillä kerran hän kulki rohkeita teitä -- ei ollut kysymyskään muusta
kuin että hänen paikkansa tulisi olemaan ensimmäisten joukossa. Kaikki
odottivat hänestä jotakin; arkipäiväinen kohtalo ei voinut tulla hänen
osakseen.
Hyvä Luoja, kuinka tuollaiset nuoruudenhaaveet sentään olivat hauskat!
Kyllä hän oli odottanut, että tuo ruhtinaallinen korkeus, tuo sisäinen
ihanneihminen kerran lähtisi piilopaikastaan ja esiintyisi kaikessa
loistossaan ja kunniassaan. Mutta ei se vain ollut suvainnut tulla.
Ehk'ei ollut ketään, joka olisi valmistanut sille tietä. No niin,
olihan se yhdentekevää!
Kun hänellä oli hevosensa ja koiransa ja työnsä, jotka olivat
välttämättömiä, Ja Miina Jöns, joka myöskin oli välttämätön, niin
mitäpä sitten muusta.
Ja niin hänen elämänsä liukuu ja kuluu rauhaisaa tyyntä vauhtia; hän
juo maljastaan salaista siunausta, kullankarvaista, tummanpunaista;
ei hän tiedä, onko aika vai iäisyys alkanut. Autuus, tuo salaperäinen
käsite, voisikohan se olla paljonkaan parempi? -- --
Enimmästä päästä iltaisin ja alkuyötä myöten oli tuomari Falck
tällaisten mieluisain aistimusten lumoissa. Päivällä hän saattoi olla
aika äreä ja tehdä kaikenlaisia vaikeuksia konttorissa ja kokonaan
turmella kandidaatti Ballen mukavuusunelmat.
Ja kun hän oli joutunut käräjäpaikalle, oli hän aivan toinen mies kuin
veneessä. Niinpiankuin hän istui oikeutta, saivat hänen silmänsä aivan
toisen ilmeen. Kuka tahansa saattoi sen huomata.
Välisti hän kävi metsästämässä ystävänsä Delfinin kanssa. Se oli
hiljalleen ajava, täysirotuinen englantilainen ajokoira, joka ei
milloinkaan hänen mieltään pahoittanut ja vallan uskomattomasti jakoi
kaikki hänen harrastuksensa.
Viime aikoina oli molemmilla paljon hommaa saadakseen eläviä jäniksiä
istutetuksi läheisille pikku saarille. Ja he odottivat hyviä tuloksia,
kun siellä ei ollut kettuja ja vesi oli aina avoin.
Sitten tuomari huvitteli itseään vähäisen myöskin luonnontieteillä.
Tyyninä päivinä nähtiin hänen istuutuvan veneeseen varustettuna
merikortilla, luodilla, pohjakaapimella ja kiikarilla. Häntä huvitti
tutkia meren eläin- ja kasvikuntaa -- oli sangen hauska laivakiikarilla
katsella merihauraa, joka kiiltävine pronssinkarvaisine haaroineen
ajelehti edestakaisin kylmässä pohjavirrassa, sillä aikaa kuin pikku
elävät kömpivät tummaa pohjaa pitkin ja suuret, komeat korennot
liitelivät vedessä.
Olisi melkein pitänyt olla poikaiässä, voidakseen nauttia tästä.
Välisti hän otti nuorisoa mukaansa. Ne antoivat hänen
mielikuvituksilleen ravintoa. Kerran hän oli ottanut Irmild Myrlandin
ja rovasti Thymannin pojan kanssansa; mutta sitä hän ei toistanut.
Rovastin poika oli ylioppilas ja niin huvitettu ihmisoikeuksistaan,
että hän käytti tilaisuutta koko ajan puhuakseen niistä.
Irmildillä ei ollut silmää sellaista varten. Häntä huvittivat kalat
paljon enemmän ja koko hänen notkea pitkä ruumiinsa kumartui yli
veneenlaidan. Joka kerta kuin pohjakaavin tuli ylös, hän tunsi
salaperäistä, pelonsekaista iloa. Hänestä tuntui miltei siltä, kuin hän
itse olisi ollut kotoisin tuosta pimeästä maailmasta ja nyt kiikarin
läpi yht'äkkiä nähnyt omaisensa.
Ja kun hän katsoi tuomariin päin, oli hänen mustissa silmissään
jotakin sinisenviheriää, värähtelevää kuin vesi, noidantulenmoinen,
luokseenvetävä voima, jotakin, joka muistutti siitä tarmosta, millä
muutamat merieläimet imevät itsensä kiinni, mihin tahtovat.
Tuomari ei enää tahtonut häntä mukaansa -- sen hän oli visusti
päättänyt.
* * * * *
Oli kirkas toukokuun ilta, kun Elina-rouva tyttärineen tuli jalkaisin
tunturin yli kulkevaa tietä kotiinsa päin. He olivat olleet Myrlandissa
katsomassa Saaraa, Irmildin äitiä.
Elina-rouva seisahtui kukkulalle, hengittääkseen hiukkaisen ja kulki
sitten ympärilleen katsellen, hiljainen hymy huulillaan.
Sillä aurinko kultasi saaret ja luodot ja teeret kukertivat honkien
latvoissa. Mäellä kivien välissä näki hän niiden leikkivän, sillä aikaa
kuin naarakset istuivat pensaissa ja katselivat, ennenkuin voivat
päättää, tahtoivatko olla mukana.
Koirakset olivat pukeutuneet kosintapukuunsa; uudet koreat höyhenet
päässä ja kaulassa ne astuskelivat vetäen siipiään ja näyttivät
valkeita pyrstönalushöyheniään.
Elina-rouva katseli niitä kylmästi. "Voi, miten typeriä ne raukat ovat,
ne ummistavat silmänsä; luulen, että voisi ottaa ne kiinni käsillään."
Gunvor ei vastannut mitään, hymyili ainoastaan.
Alempana mäen rinteessä tapasivat he jäniksenpojan, joka istui sangen
huolettomana, nuoleskeli käpäliään ja katseli heitä lempeillä,
ruskeilla silmillään.
"Äiti, älä mene niin kiireesti", sanoi Gunvor matalasti ja istahti
varovaisesti jänistä vastapäätä, joka yhä jäi paikalleen.
Voi, kuinka täällä oli ihanaa! Mikä sopusointu kaikkien äänien välillä,
tulivat ne sitten eläimistä, puista, ilmasta tai aalloista! Niiden
kaiku kuului hänen sisimmästään. Ja kuinka se teeri riehui ja telmi
-- -- hän tunsi sen aivan pikku sormissaan.
Elina-rouva ei enää kuullut tarkkaan ja hän pysyi rauhallisena.
"Nyt meidän on meneminen!" sanoi hän.
Alhaalla harjanteen juurella kulki tie Lehdon pihan poikki ja he
näkivät tuomarin astuvan ulos ja tulevan ystävällisesti tervehtien
suoraa päätä heitä vastaan.
"Eräältä nuorukaiselta olen hiljakkoin oppinut, että täytyy pitää
kiinni ihmisoikeuksistaan! Eikö ole ketään, joka voisi neuvoa minua,
eikö minulla naapurina ja vuokralaisena ole sellaisia neuvonantajia."
Elina-rouva nauroi ja katseli häntä hyväntahtoisesti sillä aikaa kuin
Gunvor töin tuskin sai torjutuksi Delfinin hyväilyjä.
Tuomari katsoi Gunvoria ja jatkoi iloisesti: "Nyt kun arvoisat
rouvat ovat olleet siellä alhaalla ja tulleet vakuutetuiksi, että
parannuskeino oli tepsivä, eikä Torkel enää lyö Saara-muoria, niin
olisi ehkä aika jo vähän ajatella muitakin naapurejansa. En voi tosin
luvata, että täällä olisi yhtä jännittäviä tapahtumia, mutta olkaa
ystävälliset älkääkä menkö oveni ohi! Olkaa hyvät!"
Ja hän johdatti heidät sisään verannan portaista.
"Huomatkaa, kuinka kaikki täällä sisällä lausuu teidät tervetulleiksi!"
sanoi hän innokkaasti ja ohjasi Elina-rouvan sohvaan persialaisen
katoksen alle.
Sillä aurinko pilkisti samassa sisään, piirteet ja värit heräsivät ja
puhelivat, hienot uinahtelevat harmoniat muuttuivat säveliksi. Eräässä
ikkunassa oli muutamia valkeita ruusuja, jotka täyttivät huoneen
viileällä, suloisella tuoksulla.
"Se on uusi ruusu", sanoi tuomari "Eeden nimeltään. Eikö luulisi, että
Eedenin ruusut ovat jo aikoja sitten lakastuneet?"
Gunvor katsoi häneen ja hymyili: "Tosiaan! Mutta millaisia tulpaaneja
Teillä on! Tuollahan on koko ikkuna täynnä" -- --
"Niin, minä olen hyvin vanhoillaolija. Minulla on sama tulpaanikiihko
kuin ihmisillä 200 vuotta sitten ja vieläkin aikaisemmin... sillä
niinkin ymmärtäväinen mies kuin Plinius oli ihastunut niihin! Hän
sanoo, että ne pitää ripustaa savuun ja sitten panna kreikkalaiseen
viiniin saadakseen niiden purppuran hehkumaan. Sitä minä nyt en ole
koettanut... sillä kun aurinko paistaa sisään niinkuin nyt, on jo siinä
kyllin -- rauhallisille ihmisille!"
"Niin, Te olette liiaksi vanhoillaolija! Niin Teistä kerrotaan! Oikein
paatunut oikeistolainen!" sanoi Gunvor iloisesti ja istuutui äitinsä
viereen.
"No, sehän on hauskaa! Vaikkakin minä paremmin sovin Pliniuksen
kanssa, ei asia suinkaan voi olla toisin, sillä täytyyhän sitä
välttämättömästi joutua rekisteröidyksi, eikä ihmisillä ole täällä
monta etikettiä! Olisi edullisempaa olla tulpaani, sillä niitä on 5000
lajia... Uskallanko tarjota jalosukuisille naisille kupillisen kahvia?
Emmekö tuoksuavassa mokassa esittäisi maljaa inhimillisen kehityksen
lähenemiselle tulpaanien kaltaiseksi."
Miina Jöns tuli samassa sisään tuoden kahvin ja Elina-rouva heti
huomasi sen olevan "mokkaa". "Se maistuu hyvältä" sanoi hän ja
ryypiskeli kahviaan mielihyvällä, ja rupesi sitten puheliaasti
kertomaan tuomarille yhtä ja toista entisestä ja nykyisestä
sikäläisestä elämästä, höystäen kertomuksiaan, kuten hänen aina oli
tapana tehdä hyvällä tuulella ollessaan, pienillä sattumilla ja
huomautuksilla, joita tuomari erityisesti ymmärsi pitää arvossa.
Gunvor puhui neiti Jönsin kanssa, ihaili hänen
villalankakoruompelujaan, kuunteli pitkää, surullista kertomusta
Seriannasta, kyökkipalvelijasta, ja voitti koko hänen sydämensä
kutsumalla häntä Heröön Elina-rouvan syntymäpäiväkemuihin.
Paikkakunnan naiset eivät kohdelleet neiti Jönsiä hyvin. Ensinnäkään
eivät he pitäneet sopivana, että hän luulotteli pääsevänsä tuomarin
rouvaksi, ja toiseksi saattoi olla vieläkin sopimattomampia asioita
-- ja näiden syiden perusteella eivät he tahtoneet olla missään
tekemisissä hänen kanssaan.
Mutta tämä ei estänyt kamariherratarta eikä Jeanette-rouvaa käymässä
ihailemassa tuomarin tulpaaneja. He olivat juuri samana aamupäivänä
olleet siellä.
Gunvorin mielestä neiti Jöns ei näyttänyt hullummalta. Hän oli kookas,
ujo, vaaleaverinen nainen, silmät maahan luotuina. Ettei hän ollut
sanottavasti korkearientoinen, sen ei Guvorista olisi pitänyt loukata
noita toisia.
Kun neiti Jöns meni ulos kahvitarjottimineen, nyökkäsi hän hänelle
kaikkein ystävällisimmin.
Tuomari oli tullut erinomaiselle tuulelle. Hän meni itse kellariin
noutamaan Niersteiner-Glöckiä. Juuri nyt sitä piti juotaman, juuri
nyt kuin vihreistä laseista tuli tämä valovaikutus ja viinistä tuo
lehtimetsän tapainen viileys.
Hän pyysi lupaa saada juoda jalosukuisen Herön rouvan kanssa.
Arapialaisissa temppeleissä sanottiin olevan viiniä, joka virvoittaa
enemmän kuin tuuli erämaassa ja parantaa minkä taudin ja sydänsurun
tahansa. Temppelin papit sen tallettivat ja antoivat sen tulla vanhaksi
sielunvoimain uudistamista varten; ja he säilyttivät sen vuodenaikojen
vaihteissa ja pitivät sen läpikuultavana ja kirkkaana tynnyreissä.
Elina-rouvassa oli jotakin, joka muistutti häntä tästä viinistä...
ja hän tiesi myöskin, mitä se oli: kun ihminen on elänyt elämänsä
rohkeasti niinkuin Elina-rouva, niin hän voittaa korkeimman kauneuden:
vanhuuden, se se vaikuttaa kuin jalo, arapialainen viini!
Elina-rouva hymyili ja joi hänen kanssaan.
"Teidän sanoissanne on viiniä, ei suinkaan minun -- minä käytän
ainoastaan terveellistä, jokapäiväistä ruokaa!"
Hän nousi seisoalleen. Hän oli luvannut neitsyt Jönsille tulla katsomaan
tämän taimilavoja, ja sitten oli parasta ruveta jo ajattelemaan kotia.
"Niin minä siis pyydän, että Te jäätte tänne sisään" sanoi tuomari ja
meni istumaan Gunvorin luo.
"Tosiaan", vastasi tämä hymyillen, "minun tekee mieleni katsella täällä
ympärilleni."
Hän nousi ylös ja kulki ympäri salissa.
"Miten kaunis pieni kapine!" -- Hän osoitti kallisarvoista
firenzeläiseen tapaan silailtua lipasta. Jousi ponnahutti sen auki,
juuri kuin hän tarttui siihen. Siinä oli pieni revitty kirja.
Gunvor katsahti häneen. Tuomari punastui ja Gunvor asetti lippaan
nopeasti takaisin paikalleen tuntien tehneensä epähienosti.
"Se on minun aapiskirjani", sanoi tuomari vältellen, "se, josta äiti
luetti minua. Hän kuoli, kun minä olin kahdeksanvuotias."
Syntyi hiljaisuus.
Hän oli sanonut "äiti" semmoisella tavalla kuin jos jotakin pyhää
olisi kulkenut hänen ajatuksissaan sekä jonkinlainen pelko, että joku
huomaisi sen.
Gunvor kulki edelleen ja näytti kiintyneen kokonaan toisiin asioihin.
"Tulkaa nyt ja istukaa!" sanoi tuomari äkkiä. -- "Nyt on teidän
vuoronne vastata! Oletteko Tekin niitä, jotka valittavat sitä, että
minä olen paatunut oikeistolainen?"
"En, minä uskon, että Te olette hyvä. Sillä ei ole koskaan mitään,
joka olisi Teille oikein mieleen. Sellaista oikeistoa luulen meidän
tarvitsevan. Meidän tarvitsee saada taso korkeammalle! -- --"
"Tiedättekö, että ihmisillä on paljon valittamista Teidän suhteenne?"
"No niin!" Gunvor hymyili aivan rauhallisesti. -- "Se olkoon heille
sallittu!"
"Teidän kanssanne on silloin mahdoton tulla toimeen. Tehän ette kuulu
oikeistoon ettekä vasemmistoon! Kamariherratar valittaakin, ettei
Teillä ole omaa kantaa, ja rouva Jeannette sanoo, että Teissä on
monta vikaa! On niin tavallista, että naisissa on vikoja, sanoo rouva
Jeannette. Hän pitää paljon enemmän miehistä. -- --"
Gunvor nauroi.
"Älkää naurako", jatkoi tuomari ja pudisti päätänsä, vaikka
hymy sopikin hänen mielestään niin hyvin Gunvorille. -- "Teidän
syntiluettelonne ei ole vielä lopussa! On joku, joka syyttää Teitä,
ettette ole edes naisasianainen! Se on törkeää! sanoo rouva Schwane
-- hän oli täällä eilen. Naisasianainen, -- sehän on kielelliseltä
kannalta katsoen mitä naurettavin sana! Jos minä erittelisin sen,
saisitte nähdä, miten kauniita johdannaisia siitä tulisi... mutta
muutoin, kun oikein ajattelee asiaa, ei naisasia ole mitään muuta kuin
miesasia -- minkätähden ette tahdo olla miesasianainen?"
Gunvor istui ja järjesteli neiti Jönsin villalankakeriä. -- "Teidän
ei pidä puhua sellaista!" sanoi hän vähän kärsimättömästi. -- "Mutta
tarkoittakaapa sitä tahi älkää, olette oikeassa!" Hän katsoi ylös
tarmokas piirre suunsa ympärillä.
"Onko totta, että kuulutte kamariherrattaren eetilliseen yhdistykseen?"
kysyi Gunvor hymyillen pienen vaitiolon perästä.
Tuomari istui ja katsoi Gunvoriin vastaamatta mitään.
Tuota vakavaa suuta ei kaunistanut sellainen vakavuus. Minkälaiset
kasvot Gunvorilla olikaan! Arkioloissa suljetut ja kulmikkaat, melkein
läpäisemättömät -- mutta hymy oli aurinko, joka sytytti elämää,
kaikki ovet lensivät auki, nuo raskaat piirteet peitti kevät hienolla
sulollaan, naisellisella hempeydellä, joka muistutti ruusujen uhkeutta.
--
Hetken hiljaisuus syntyi taas.
Gunvor nojautui taaksepäin ja antoi katseittensa liukua ylt'ympäri.
Hän ajatteli, että sopi niin hyvin, ettei liian paljon puhuttu näissä
huoneissa. Sitäpaitsi tiesi hän, että tuomarin tapa oli puhua näin
jaksoittain, väliajoin, joka ikäänkuin kutoi yhteyden eri aineiden
välillä. Ja vielä -- hän ei voinut selittää sitä itselleen, mutta
paussit olivat kaikkein parhaita, antoivat niin miellyttävän tunteen
hiljaisesta, suloisesta rauhasta ilman soraääniä -- niin, se se oli
ihmeellistä, hänestä he eivät milloinkaan tulleet niin hyvin toimeen
kuin silloin, kuin he eivät puhelleet. Siinä oli sellaista rauhaa, ei
mitään, jota ei olisi ymmärtänyt!
Hän istui suu puolihymyssä.
"Mitä Te nyt harrastatte?" kysyi tuomari taas äkillisellä tavallaan.
"Se, mihin ihmiset käyttävät aikansa, on itse asiassa sangen
yhdentekevää", jatkoi hän; -- "mikä on tärkeää, se saa mennä, niinkuin
voi, sillä ei ole mitään merkitystä! On avattu kansainvälinen kilpailu
uuden valtiovaakunan ehdotusta varten. 90 päivän kilpailuaika!
Lähetetyt ehdotukset ja piirustukset asetetaan julkisesti näytteille.
Ensimmäinen palkinto 30,000 frangia. Sitäkö Tekin harrastatte?"
Gunvor katsoi häneen vakavasti. -- "Älkää puhuko niin! Minä harrastan
sitä", lausui hän hitaasti, "mikä on minun onneani, tarkoitan, että
saisin sen poistetuksi, mikä tekee kansan elämän niin vaikeaksi."
"Älkää toki työskennelkö niin palkattomasti! Kansa ei tahdo saada
muuta kuin mahdottomuuksia, sen huomaa heidän uskonnostaan ja heidän
jumalastaan, jonka he aina luovat oman kuvansa mukaan. Kuinka monta
kamalaa 'Meidän Herraamme' onkaan, jos minä saan kysyä? -- -- Ja
_onni_! Teidän ei pitäisi käyttää sitä sanaa niin kevytmielisesti! Onni
on Jumalan salaisuus; hän ei ilmaise sitä -- --"
"Niin, ulkona taivaansa alla! Te istutte liian paljon sisällä, herra
tuomari, -- ja uneksitte."
Hän nauroi. -- "Ei, tiedättekö mitä, siitä tulee nälkäiseksi, mutta
minä voin niin hyvin täällä sisällä... täällä minä olen keksinyt
Jumalan salaisuuden!
"Ja niin lepään minä, sen minä teen, kaikesta siitä, mitä muut ovat
kärsineet. -- --
"Oletteko nähneet minun Ignotoani? Minä löysin sen pienestä likaisesta
puodista Veronassa. Hän on naisen näköinen, -- jonka minä kerran
tunsin. Sentähden minä ostin sen."
Tuomari vei hänet konttoriinsa.
Se oli naisen kuva 15. vuosisadalta. Gunvor tunsi ehdottomasti
pistoksen sydämessään, sillä tuntui, kuin tuo nuori nainen seisoisi
elävänä hänen edessään mykässä kärsimyksessään: kokonaan verhottuna
mustaan, valkea vaate käärittynä pään hienoja piirteitä myöten, valuen
otsalta silmille, jotka olivat suuret ja paloivat jossakin, jota ne
eivät tahtoneet ilmaista.
"Sitä minä muuten ajattelin" -- tuomari näytti hänelle vanhaa
pyhäinkuvaa. "Hän lukee aamumessun puolestani; oletteko nähnyt mitään
niin loppumattomasti itkettynyttä? Silmät ovat kadottaneet värinsä, ja
suu -- eikö se ole kuin veristynyt? Mitä lieneekään kärsitty siihen
aikaan... ja miten sielut ovat olleet syvät _voidakseen_ kärsiä niin...
ja miten ihmiset ovat mahtaneet herkutella toistensa kärsimyksillä,
ennenkuin maalari voi oppia maalaamaan tuolla tavalla?... Katsokaa, se
se on, jossa minä levähdän!"
Gunvor loi häneen silmänsä syrjästä. Tuomarilla oli jälleen tuo oma,
raskas sävynsä, tuo sidottu syvyys äänessään. _Oli_ jotakin, joka
kalvoi häntä!
Gunvor katsahti pöydälle. Siinä oli pieniä ruukkuja, erilaisella
soralla ja pikku kivillä puoleksi täytettyjä.
"Se on meren pohjasta, tuo sora", sanoi tuomari muuttuneella äänellä.
"Minä olin panemassa niihin nimilippuja, kun naiset tulivat.
"Kas, tuolla menee äitinne puutarhaan neiti Jönsin kanssa. Istukaa
siinä tuolilla, niin tuon Teille lasinne. Viini on suloinen asia, se on
Jumalan salaisuus! --
"Maljanne, Herön äiti, tenhottaremme!"
Hän kohotti lasinsa aurinkoa kohti, jonka valo virtasi sisään.
Gunvor hymyili ja nosti lasinsa hänen lasiansa vastaan ja kallistui
sitten takaisin tuoliin. Auringonsäteet leikkivät hänen hiuksissaan.
"Minusta on oivallista, ettette anna sanoa itseänne neidiksi. Se ei
todella olekaan Teille sopiva nimitys: Teillä ei ole mitään yhteistä
pikku neitien kanssa!..."
Gunvor istui puoleksi vaipuneena ajatuksiinsa eikä vastannut.
"Tehän olette aivan yksin täällä", sanoi tuomari äkkiä.
"Luuletteko niin?"
Gunvor kääntyi puoleksi hänestä. Tuomarilla oli omituinen hymy --
väsynyt ja kuitenkin niin rohkea.
"Miksi ette enää ole mukana seuraelämässä?" kysyi hän. "Miksi tulette
niin myöhään ja lähdette niin varhain?"
"Siksi, että -- -- --"
"Se väsyttää Teitä, niin, voitte kernaasti sanoa sen. Siksi, että
ihmiset on niin hirveän keskinkertaisia!"
"Minusta se on niin ikävystyttävää!"
"Sitä ei Teidän pitäisi sanoa; mitä Te mahdatte sille, että
inhimillinen kehitys ei ole päässyt pitemmälle, kuin että milloin
meitä istuu yhdessä kolme tusinaa, tuntuu kuin lamput voisivat sammua
paljaasta ikävästä. Me torkumme, sen sijaan että ajattelisimme; se on
ehkä parasta. -- --"
Gunvor rupesi nauramaan. "Te olette minusta oikein ilkeä
lörpöttelemään!"
"Totta on, mitä sanon, mutta Te ette mahda sille mitään -- ettehän
Tekään ole keksinyt ihmisluontoa!... Muudan järkevä mies sanoo, että
menee aikaa, ennenkuin tottuu ihmissukuun; jotkut eivät koskaan ole
oppineet sitä! Oletteko kuullut Polykarpuksesta? Hän tapasi kuljeksia
paikasta toiseen, samalla kuin hän huokaili: 'Herra Jumala, millainen
onkaan tämä vuosisata, jolloin sinä olet antanut minun tulla maailmaan?'"
"Minä en ole niin hankala kuin Polykarpus. Olen jotenkin tyytyväinen!
Täällä on niin paljon vaariinotettavaa; minusta ei ole aikaa sellaisiin
kysymyksiin."
"En minäkään ole yhtä mieltä Polykarpuksen kanssa; minusta täällä
todella on hyvä. Mutta Polykarpuksella ei ollut parempaa tietoa: hän
tahtoi poimia kultaomenoita tavallisesta kyökkipuutarhasta. Ei ole
sekään oikea tapa puhutella meidän Herraamme ikäänkuin hän olisi
kunnanvaltuuston jäsen!"
"Ettekö Te siis odota mitään?"
"Kyllä, minä odotan, että itse alkaisin tulla kunnolliseksi ja että
alkaisi tulla lämmin pohjoisnavalla!"
"Tiedättekö, mitä minä ajattelen Teistä? Teidän tapanne puhua on kuin
jonkinlainen vaatekappale, iso, väljä viitta, johon kääriydytte!"
"Tiedättekö, mitä minä ajattelen Teistä? On tuhmasti, että Te olette
niin säännöllisesti valveilla! Täällä ylhäällä on merkillinen maa ja
merkillisiä ihmisiä. Meri, viileä meri on heissä kaikissa, Teissä
vallankin!... Täällä oli lämmin ennen vanhaan -- tiedättekö sitä?
Ajatellapa, että täällä kasvoi iki vihreitä saksanvaahteria ja villejä
rypäleitä! Nyt on kaikki pukeutunut toisiin muotoihin, hämäriin
satuihin, valkeihin unelmiin ja syviin levollisiin silmiin -- mutta se
on liian hyvin kätkettyä, täällä _on_ liian viileää!"
"Se on huoneen ilman syy, joka on liian lämmin", hymyili Gunvor. "Te
istutte liiaksi sisällä, herra tuomari!"
"Miten suvaitsette, huoneen lämpö on tärkeä osa meidän
sivistyksestämme! Tekään ette siis usko mihinkään, ette pappiin ettekä
profeettaan! Millainen ihminen Te olette? Olette saanut liian paljon
raitista ilmaa! Asia on, kuten sanon, Teissä on meri!"
Gunvor keskeytti hänet vilkkaasti.
"Niin on asia! Miten saisin kansan pitämään arvossa raitista ilmaa?
Sillä juuri sitä heiltä kaikilta puuttuu! Ette voi ajatella, miten
matkoilla ollessani käytän viekkautta ja väkivaltaa saadakseni ovet
ja ikkunat auki! Etenkin naiset ovat vastahakoisia; eivät tahtoisi
millään ehdolla luopua siitä ilmasta, minkä heidän keuhkonsa kerran
ovat hengittäneet ulos, sen _pitää_ päästä jälleen sisään! Moinen
vanhoillisuus ei ole hyvä... eikä muutos toisiin oloihin ole sitä
parempi -- --."
"Teillä on niinmuodoin se heikkous, että tahdotte huolehtia niistä,
jotka elävät pilaantuneessa ilmassa?"
"Miks'en, jos vain voisin! -- Mutta minä en tahdo matkustaa enää!"
"Minkä vuoksi?"
Gunvor kääntyi häneen ja naurahti.
"Minä viihdyn paremmin täällä ylhäällä -- kaikissa tapauksissa! Tuolla
alhaalla ikäänkuin selvemmin huomaa, miten paljon pientä ja kehnoa on
maailmassa."
"Teitä raukkaa!"
"Pahinta minussa on, että se, minkä muut näkevät niin suureksi... on
minusta enimmäkseen jotenkin keskinkertaista. Mutta minä olen vain kuin
rantalintu, tiedättekö; siksi en voinut olla tuolla alhaalla. Täällä
rannikolla on aina jotakin, jota minä pidän suurena!"
"Sitähän minä sanon, Te kärsitte liiasta ilmasta. Teidän pitäisi
ottaa jotakin sen vastapainoksi. Tehkää, kuten minä olen tehnyt näinä
päivinä, lukekaa Carlylen kirjaa 'Sankarien palvonnasta'... se on
tuolla pöydällä!
"Parasta nimittäin, mitä ihminen voi tehdä, on suurien miesten
jumaloiminen; se on ainoa tehtävä, sanoo suuri Carlyle. Hävetkää nyt
puuhianne ja askareitanne!... Teidän siveellisyytenne on puutteellinen,
madame, ja tunteenne! Suuri Carlyle väittää, että maailman historian
ei pitäisi olla muuta kuin suurien miesten elämäkertaa; se ei
yksinkertaisesti ole muuta; hän sanoo sen ainakin viisi kertaa yhtä
mittaa." -- --
Gunvor naurahti jälleen. "Hyvin epäilyttävää minusta -- siinä
tapauksessa hän ei usko sitä itse! Ja minä yhdyn häneen, en usko, että
on kirjoitettu niin huonoa historiaa -- se se ehkä on syynä siihen,
että me emme ole toisenlaisia." -- --
"Niin, mutta Carlylen mukaan on surullinen todistus pikkumaisuudesta,
kun katsotaan suuria sillä tavalla; he eivät ole sitä varten, vaan että
heitä uskottaisiin!"
Gunvor katsahti häneen tyynellä, puoleksi uneksivalla ilmeellä.
"Eikä minun tarvitse paljastaa itseäni enempää. Emmekö voisi puhua
jostakin muusta?"
"Teidän sulhasestanne esimerkiksi! Uskotteko häneen?"
Gunvor katseli hymyillen eteensä.
"Niin, hänessä on jotakin, mikä muistuttaa minulle, mitä joskus on
sanottu jostakin toisesta: hänen kirjansa on avoin, jokainen voi lukea
sitä!"
"Ja kenties luetaan alituisesti samaa, vai onko tullut useampia
lukuja?" -- --
Gunvor ei oikein pitänyt tuomarin äänestä, hän vilkaisi äkkiä ylös.
"Hän _on_ toisenlainen nyt kuin ennen; hän on terve ja aina kasvamassa;
sellaisia pitäisi meidän muidenkin olla."
Hän nousi ja silmäsi pukuansa.
Tuomari nousi myöskin hymyillen. "Älkää näyttäkö niin ankaralta! Minä
pelkään muuttumismahdollisisuuksieni olevan hyvin epävarmat. Mutta olen
aina ihmetellyt sulhastanne! Kuten sanottu, hän pysyy uskomattoman
nuorena ja terveenä, mutta hän hämmästyttää minua olemalla niin
totuudellinen, että vaikkakin hän tahtoisi valehdella, hän ei voi; ja
sitten hän on aivan liian hurja vasemmistolainen, hän polttaa minua."
Gunvor katseli häneen rukoilevasti. "Kun hän nyt tulee naapuriksemme,
täytyy teidän tulla ystäviksi!"
"Älkää yrittäkö yhdistää vanhaa ja uutta aikaa! Toinen elää, ja toinen
on kuolemassa."
"Kas tässä!" Hän näytti Gunvorille isoa taulua, joka riippui
flyygelin kohdalla. Se oli kuva S. Pietro in vincoli-kirkon
doorilais-antiikkisesta pilarikäytävästä Roomasta.
"Katsokaa näitä pilareja! Vuosituhannet ovat kalvaneet ja kuluttaneet
niitä, mutta ne seisovat vielä niin mahtavina, että luulee saavansa
selkärankaa niiden paljaasta katselemisesta! Sitä varten minä istun ja
katselen -- saadakseni hieman selkärankaa... Samalla kuin ritari Svein
kuljeskelee taivaan elävän auringon alla ja meidän Herramme ravitsee
häntä siunauksella. -- --
"Minä koetan tulla niin hyväksi, että suon sen hänelle!"
Hän avasi flyygelin ja istuutui.
Gunvor ei saanut selvää, mitä hän soitti; muutamia sointuja, jotka
hakivat jotakin -- tunnelma ei päässyt esille. --
Sitten hän tuli Beethovenin ass-dur-sonaattiin: _Marcia funebre sulla
morte d'un eroe_.
Oli jotakin ominaista siinä tavassa, jolla hän sen soitti, jotakin,
joka muistutti ääntä, kun se saa raskaimman säveleellisen ilmeensä. Oli
kuin hän seuraisi hautaan jotakin rakasta, korkeasti-ajateltua. -- --
Mutta se ei ollut mitään surua!
Ei voinut olla toisin: siellä olivat kaikki nuo siipirikot linnut:
puhtaat pyrkimykset, valoisat toiveet, jotka elämä surmasi, kaikki tuo
hienoin, uljain -- minkä elämä alituisesti surmaa...
Siksipä ei ollutkaan mitään valittamista -- ainoastaan huolehtia
kunniallisesta hautauksesta...
Nyt tukahtui ilkkuva nauru, joka liittyi siihen.
Ylpeänä rientävä juna sen tallasi. Ja se syöksyi esiin tummana,
säteillen mahtavasti.
Se kiiruhti pois maasta taivaisiin; pilvet syrjäytyivät, korkeus
avautui ja jätti sijaa, taivas toisensa perään, aina suureen,
valkoiseen eetteriin, äärettömyyteen -- --
* * * * *
Gunvor nousi. Oli hämärtynyt. Tumma Ignoto seinällä näytti miltei
häipyneeltä, vain silmät tuijottivat häneen pimeyden läpi -- salainen
tuska vapautui, hiipi huoneeseen ja valitti.
Tuomari nousi flyygelin äärestä, meni auttamaan Gunvoria pukeutumaan.
"Tuolla tulee äitinne!" hän sanoi.
Gunvor ei vastannut; hän meni ulos ennen häntä.
"Toivoisin, että joku tahtoisi soittaa sen minulle kuollessani!" sanoi
hän tullessaan portaille ja ojentaen kätensä tuomarille.
Tuomari puristi sitä ääneti.
Pihalla he kohtasivat Elina-rouvan, joka tuli puutarhasta neiti Jönsin
kanssa.
"Nyt on soudettava naiset kotiin kaikella kunnialla", sanoi tuomari
hilpeästi. "Vene ulos, Antton! Viiri huippuun, ja kaikki kolme miestä
airoihin!"
Hän seurasi heitä alas.
"Milloin saamme nähdä tuomarin Herössä?" kysyi Elina-rouva ojentaen
hänelle kätensä.
"Heti, se on: puolen tunnin kuluttua!"
Gunvor seurasi häntä katseellaan, kun hän meni mäkeä ylös jälleen.
Koko mies oli täynnä vastakohtia. Solakka ja voimakas rakenteeltaan,
hartiat jo kumarassa. Pää oli hiukan kallellaan; hänessä oli
huoneessaistumisen synnyttämää velttoutta, voiman ja heikkouden
sekoitusta. Ainoastaan hänen käynnissään, joka oli kevyt ja joustava --
polvet vain hiukan notkuivat --, oli jotakin, joka ikäänkuin yhdistyi
koko hänen persoonallisuuteensa.
Hän seisoi huiskuttaen, kunnes vene kääntyi niemen nenitse.
"Hän juo liiaksi!" sanoi Elina-rouva. "Miesparka, totta on, mitä
ihmiset sanovat; näin sen siitä tavasta, jolla hän piteli lasia."
Hän sanoi sen tukahtuneesti, surullisesti. Hänen tuli sääli häntä.
Hän ravisti päätänsä. "Ja neiti Jöns! Tuomarille olisi parempi, jos
hänellä olisi vanha Domenica siellä."
Gunvor teki kärsimättömän liikkeen. Eikä siitä puhuttu enempää,
ennenkuin vene saapui perille.
Silloin hän käänsi päänsä ja katseli poispäin.
"Kuuluu laulua! Minusta kuuluu laulua mereltä!"
Elina-rouva tiesi hyvin, että merellä saattoi kuulla laulua ja että se
voi olla enne.
Mutta nyt oli kauan siitä, kuin Elina-rouva oli kuullut mitään
sellaista.
"Oh, ei, se ei ole mitään", sanoi hän ja astui maalle.