Jo on päivä pidennyt. Ulkona saaristossa näkee taas ilta-auringon
valaisevan. Säteet hiipivät mustanharmaita tunturiseinämiä pitkin --
maasta ja merestä nousee voimakas höyry.
Alhaalla rannalla pureskelevat lampaat ruokoleviä, sillä aikaa kuin
kuovi astuskelee pitkä hieno nokkansa pystyssä ja lunni potkii
punaisilla koivillaan. Ylempänä maalla hyppelevät harakat syöden vasta
taimelle nousseet sipulit puutarhasta ja lokit kulkevat pitkin seutuja
kosintaretkillään. Ne pitävät kauheaa melua ja varastavat kaikki, mitä
eteen sattuu.
Kaikkialle on jo virinnyt eloa ja liikettä. Kaikki ne, jotka ovat
olleet matalikoilla kalastamassa, ovat palanneet takaisin --
täyteenlastatut purret lähtevät eteenpäin tai laskevat ankkurin
laiturien ja suolaamojen edustalle; ja pitkin luotoja ja rannikoita,
missä kalat ripustetaan kuivamaan, on touhua.
Ja laitureilla kuormataan ja puretaan. Ketjut kalisevat,
sillitynnyreitä, traania ja kalakimppuja hinataan ylös ja alas, ihmiset
ja linnut, elämöivät rannalla.
Myrskyt ovat tyyntyneet ja ilma on leuto, meri kohisee rantaa vasten
hiljalleen ja varovaisesti ja kaiken maailman linnut parveutuvat
räkättäen ja tirkistellen -- tai suhisee ilma niiden nopeiden siipien
lyönneistä ja kimeistä kehoitushuudoista.
Elämä uhkuu. Kevät on tullut.
* * * * *
Pienen purjeveneen pohjalla Myrlandin laiturilla loikoi Irmild Myrland
ja tähysteli ulapalle. Hän saattoi olla noin kuusitoistavuotias, pitkä
ja hoikka, taipuva kuin pajunvitsa ja levoton; ei hetkeäkään hän
voinut olla liikkumatta. Hänen isänsä, Torkel Myrland, nimitti häntä
tavallisesti merikäärmeeksi.
Tyttö loikoi aivan pitkänään ja tähysteli. Vene kohosi nousevan vuoksen
harjalla. Pian se olisi irroillaan, ja silloin se voisi mennä minne
tahansa, vaikka Josen luo Espanjan maahan tai Lontooseen Sir Johnin
luo. -- -- Hän hymyili. Eipä niinkään. Nythän hänen piti päästä Herön
kartanoon... niin hienoa kuin siellä oli, silkkiuutimia ja muuta
sellaista -- hän saisi sitä nyt nähdä.
Hän kääntäytyi puoliksi ja tirkisteli erästä noista pikku tuvista,
joita oli venelaiturin yläpuolella.
Samassa näkyi hänen äitinsä ovessa ja huusi. Ääni oli terävä ja siinä
oli vieras sointu.
Irmild kyyristyi alas veneeseen. "En, Herra nähköön, sitä en tee,
menkää Te itse, Saara!"
Hän kohottausi taas istualle ja pani molemmat kätensä leuan alle. Hänen
pitkät, kalpeat kasvonsa kävivät uppiniskaisen, miettivän näköisiksi.
Veneet kauas etelään, etelään... purjeet ylös ja sitten ympäri maailmaa!
Muutamia veneitä tuli kalamatalikoilta Herön edustalta. Hän näki,
miten veneet olivat täynnä turskia, niin että ne olivat vajota... näki
kalastajain tulla laahustavan maallepäin ja kahlaavan raskaat, märät
merisaappaat jalassa, niin väsyneinä, että tuskin pääsivät perille.
-- -- -- Oli sekin elämää! Jäädä tänne Myrlandiin vielä edelleen!
Mahdotonta!
Toista oli, kun nuo vieraat merimiehet saapuivat tänne, tai kun
huvipursi oli täällä ja Sir John tuli joka päivä ottamaan häntä ja
hänen äitiään sinne... Mutta sitten he matkustivat pois. Nyt ei ollut
mitään muuta kuulemista kuin tuo vanha meripahanen, joka painautui
rantaa vasten ja tiesi kertoa kaikista tapahtumista, kaikista, jotka
olivat hukkuneet syvyyteen tai joutuneet maan alle.
Mutta voisiko se sanoa, mimmoista olo Herössä tulisi. Neljä vuotta hän
oli nyt käynyt heidän kustannuksellaan parasta täkäläistä koulua, mutta
nyt he olivat keksineet sen, ettei hänen enää olisikaan terveellistä
jäädä tänne Myrlandiin, hänen piti asua heidän luonaan ja tulla
oppineeksi ja hienoksi. Niin, sitäpä hän aina itsekin oli
ajatellut. -- -- --
Miten surkea ilma -- pelkkiä välkkyviä maininkeja tuli vyöryen, ei
ainoatakaan laivanhylkyä näkynyt merellä. Hän loikoi pitkänään ja
sulki silmänsä hymyillen. Toista oli elämä, silloinkuin tuo ankara
hirmumyrsky raivosi ja laivat tekivät haaksirikon ja vieraat merimiehet
joutuivat tänne... Miksei yhtäkään nyt enää viskautunut maihin?
Hän oli ainoastaan kymmenvuotias, kun espanjalainen oli täällä -- nyt,
kun hän on kuudentoista vanha, ei ketään muita tullut kuin noita kurjia
kalastajia, eikä mitään muuta tapahtunut kuin että hänen isänsä, niin
heikko ja raihnainen kuin olikin, pieksi hänen äitiänsä, joka oli suuri
ja voimakas ja kaunis, mutta kurja -- on niin kurjaa antaa tuommoisen
miehen itseään läimäytellä -- tuollaisen vanhan ilkiön.
Hän nousi ylös ja tähysteli vedenkalvoa.
Oikein raivoisaksi tässä saattoi tulla. Ei hän ollut Torkel Myrlandin
tytär, sen hän oli kerran kuullut pienenä ollessaan. Mutta siitä,
mitä hänen äitinsä ja Torkel silloin olivat puhuneet, oli hän luullut
ymmärtäneensä, että valtava meri oli hänen isänsä. Ja kauan aikaa
hän oli uskonut, että niin oli. Olihan hän myrskyn tullessa nähnyt
sen nousevan; kaukana luotojen keskellä se hyrskysi niin valkeana ja
voimakkaana, että häntä ihan peloitti. Kun sitten nuo oudot merimiehet
nauroivat hänelle sen johdosta, muuttui se hänen mielessään vieraaksi
kaukana olevaksi vanhukseksi, joka lähetti hänelle yhtä ja toista
pitkien aaltojen harjalla -- joka aamu oli tuolla rannikolla jotakin.
Nyt vain ei pitkään aikaan ollut tullut mitään -- parasta siis korjata
luunsa täältä.
Hän nousi toisen kätensä varaan; pehmeällä käärmeentapaisella
liikkeellä syöksyi hän veneestä.
Äiti oli taaskin siellä ylhäällä ja kutsui häntä. Irmildiä harmitti;
mitä hänellä oli Saaran kanssa tekemistä. Ei kukaan täällä tietänyt
hänestä mitään. Oliko sitten niin varma, että Saara oli hänen äitinsä.
Hän astui verkalleen ylöspäin. Ylhäällä seisoi Saara-muori. Hän veti
päästään likaisen, punaisen silkkiliinan ja heilutti sitä, mustan
paksun tukkansa aaltoillessa kasvojen ympärillä.
Irmild pysähtyi hiukan alemmaksi. "Arvelen parhaaksi, että lähden
samalla."
Saara-muori katsoi häneen nopeasti suurilla mustilla silmillään, sitten
hän pani itkuksi.
"Vartoisit mieluimmin hiukkaisen, minä kun olen niin äärettömän heikko,
ja sinä olet minun ainokaiseni."