"Siksi odotankin Fortuna-rouvan käyntiä. Täällä on pimeä ja hän on
sokea, muuten hän ei suinkaan tekisi minulle sitä kunniaa...!"
"Kas tuolla soitetaan tanssiin! Balle se haaveilee 'Tonavan aalloilla'.
Emmekö koeta liukua minuutin verran, ennenkuin aurinko nousee?"
"En suinkaan", vastasi hän lyhyesti.
Sitten hän kurotti tuomarille kättään ystävällisesti: "Hyvää yötä!
Äitini odottaa."
"Onko totta, että Te olette veneenne kaikkivaltias päällysmies? Rouva
Löyen on ihastunut siihen, että saa purjehtia kotiin Teidän kanssanne
tänä iltana."
Mutta Gunvor kävi jo hyvästiä jättämässä. Tuomari katsoi hänen
jälkeensä.
Tuollaisessa tummanpunaisessa puvussa hänen aina olisi pitänyt olla. Se
oli niin yksinkertainen, ei vaatinut mitään omasta puolestaan, päästi
vain hänen ihanan vartalonsa esiintymään -- ja tuo tummanpunainen
antoi kuin lämpöä hänen kylmille sanoilleen ja sulautui yhteen hänen
kasvojensa vaihtelevain ilmeiden kanssa, kun hän oli vaiti.
Tuomari iloitsi Gunvorista, joka läheni noita "kymmentä ylintä"
ja seisoi siellä kuin ruhtinatar, joka tarkastelee joukkoaan. Hän
oli tietenkin heidän käsityspiirinsä ulkopuolella, siksi he eivät
koskaan voineet antaa hänen olla rauhassa. Jo he olivat uskotelleet
tuomarillekin, että Gunvor heistä oli sydämetön ja yleisiä harrastuksia
vailla. Ja jo aikaisemmin illalla, kun hän oli istunut heidän
keskuudessaan, oli tuomaria huvittanut katsella, miten Gunvorin
luonteen tyyni ylevyys ilmeni toisin kuin noiden muiden komeilevain
pikku ihmisten lakeijanaamat.
Tuntui siltä kuin hän olisi kirjoittanut uutta vastustamatonta,
kumoamatonta "Napoleonin lakikirjaa".
Tuomari saattoi heidät laiturille; sen hän voi tehdä, vaikk'ei hän
oikeastaan pitänyt siitä, että naiset istuivat peräsimessä ja hoitivat
purjeita. Tuolla alhaalla seisoi Tobiassen kiirehtien niitä, jotka
aikoivat Uthammerin ohi. Puolen tunnin kuluttua ei sinne ollut enää
meneminen. Ja lisäksi pimeni niin, että purjehtiminen merellä kävisi
vaikeaksi. Ei sitten enää olisi aikaa mälliään kääntää.
"Hyvää yötä" -- kuului Gunvorin ääni, kun vene laskettiin irti. --
"Mitä arvelet, äiti?" Sillä heidänkin oli mentävä Uthammerin ohi.
"Kyllä me siitä selviämme", sanoi Elina-rouva rauhallisesti.
Ja vene solui ulapalle ja katosi luodon taakse. Kaukaa etäältä kuului
lähenevän myrskyn omituinen, jymeä pauhu.
Rovasti oli lähettänyt pyytämään tuomaria jälleen sisään. Uutta
konjakkilajia oli maistettava ja tuomari oli niiden tuntija.
Kuusisoutuinen vene oli jo Herön venehuoneeseen vedetty, ennenkuin
pitkät myrskylaineet ehtivät lahteen ja pauhaten vyöryivät rantaa
vasten.
Gunvor oli mennyt levolle, käytyään ensin itse veneitä katsomassa.
Hän oli hetken valveilla ja kuunteli, sillä pyörteiden raivoisan
jyminän ja pienien rantakivien ritinän läpi hän kuuli selvästi pari
säettä eräästä laulusta, jonka hän kerran oli kuullut:
Silmät syvät oli hällä,
sukeltaa mä niihin voisin!
Ja sittenkuin uni tuli, täytti laulukin taas hänen sielunsa. Maatessaan
hän hyräili:
Silmät syvät oli hällä,
sukeltaa mä niihin voisin!
* * * * *
Oli päätetty, että Svein Torgersen palaisi aikaisin syksyllä kotia,
suorittaaksensa tutkintonsa jouluksi.
Mutta juuri siihen aikaan kuin jo odotettiin hänen kotiintuloaan,
saapuikin Monte Carlosta kirje, jossa hän ilmoitti, että hän voi päästä
kotiin vasta joulun jälkeen, niin ettei tutkinnosta tulisi mitään
ennenkuin keväämmällä. Voisiko Gunvor sentähden lähettää hänelle
muutamia kruunuja, koska hän nyt kerran oli tahtonut ruveta hänen
pankikseen. Hän saisi sata prosenttia. Tosin hän, Svein, sai vapaan
matkan, mutta tietysti hän sen ohessa tarvitsi itsekin rahaa.
Ihmisten mielestä oli Gunvor syksypuoleen käynyt totisemmaksi.
Hänen äitinsä iloitsi siitä, että juhannukseen oli vielä niin pitkä
aika ja että oli niin paljon töitä, joihin hänen aikansa kului.
Kauppa oli menestynyt hyvin, ja sillinsaanti lisääntynyt; oli hyvällä
menestyksellä vedetty lahdessa nuottaa.
Ja suolaamon Hesekiel oli kuuluisa ympäri koko tienoon. Ei mistään
sillistä maksettu niin hyvin kuin Herön sillistä; se meni suoraa päätä
Englantiin.
"Hyvä on, että ansaitset rahaa" sanoi Elina-rouva -- sillä taaskin oli
tullut kirje, jossa pyydettiin lisää; mutta eihän se mitään tehnyt, kun
sai sata prosenttia; paremmin ei voinut rahojaan sijoittaa.
Gunvor ei vastannut äidilleen mitään.
Svein ei enää kirjoittanut yhä usein kuin ennen. Monta postipäivää
saattoi mennä, ilman että tuli tietoja, mutta eihän matkustaessa aina
ollut sopivaa tilaisuutta; siis ei siinä ollut mitään ihmettelemisen
syytä.
Mutta se kirje, joka viimein ilmoitti, että hän oli palannut
Kristianiaan, antoi kuitenkin ihmettelyn aihetta. Siinä seisoi
näet, ettei hän millään ehdolla valmistuisi kevääksi. Matka oli
häntä rasittanut, ja sitäpaitsi oli vallan käsittämätöntä, kuinka
laaja kurssi kuitenkin oli, kun siihen piti käydä käsiksi. Sitten
oli myöskin erityinen tauti, jota hän tahtoi tutkia; nyt juuri oli
muutamia tapauksia sairaalassa -- ja kaikki tämä vei aikaa. Harvinaisen
hyväin tuttavuuksiensa välityksellä, joista hän saattoi kerskata,
oli hän terveydellisistä syistä saanut lykkäystä syksyyn. Ylämaan
kunnanlääkärintoimella ei juuri ollut kiirettä. Siellä saattoi pitää
viransijaista.
Kun Gunvor sinä iltana meni kamariinsa, ei hän heti pannutkaan maata,
kuten oli luvannut äidilleen, jonka mielestä hän näytti väsyneeltä.
Hän otti esiin vanhasta shatullilaatikosta kaikki ne kirjeet, jotka hän
oli saanut Torgerseniltä. Sitten hän istuutui niitä lukemaan merkiten
lyijykynällä muutamia kohtia sieltä täältä.
Sen jälkeen luki hän kaikki merkityt paikat perätysten. Näin yhteen
mittaan luettuina näyttivät ne hänestä toisenlaisilta:
"Nyt sitä mennään! Onneksi olkoon! Siunattu olet sinä kaupunkien
seassa, sinä München! Ei paratiisissa voinut olla puoleksikaan näin
hauskaa! Minusta meidän norjalaisten pitäisi saada apurahoja tänne
tullaksemme, jotta pääsisimme happamista naamoistamme. Lorenzon
_täytyy_ mennä museoihin. Me kuljemme ihailemassa ihania, hämmästyneen
näköisiä enkelejä ja madonnia, jotka näkevät unta taivaasta ja heräävät
hyvällä tuulella. Mikä oivallinen ja köykäinen uskonto, eikö totta?"
* * * * *
"Tänään olimme katsomassa Böcklinin 'Huvilaa meren rannalla.' On tyyni
ilta; eräs nainen seisoo katsellen. Minun oli pakko ajatella sinua!
Muuten minusta aina tuntuu siltä kuin seisoisit jossakin katselemassa
minua. Mutta palatkaamme tauluun. Hän on maalannut saman aiheen
toisenkin kerran. Mutta silloin on jo ilta kulunut myöhempään. Myrsky
tulee, se taivuttaa poppelia ja tempaisee naisen huntua. Hän seisoo
kallion vieressä aivan muuttuneena, ja kuitenkin hän on sama. En
ymmärrä, miksi minun täytyy ajatella sinua!"
* * * * *
"Me olemme pyhässä kaupungissa! Ilmakehässä, joka on tyyni, sininen ja
täynnä sointua, kuten Lorenzo sanoo.
"Jospa aavistaisit, miten hän täällä tonkii! Hän rakastuu vanhan
etruskilaisen muurin jäännöksiin, puhumattakaan keisarillisista
patsaista ja kaarikäytävistä. Ne tekevät hänet ihan hassuksi. Ja hän on
ruvennut kirjallisesti lavertelemaan Campagnan synkkämielisyydestä. Hän
sanoo sitä selittämättömäksi. Silloin hänen pitäisi jättää se rauhaan.
"Niin minä teen.
"Tietysti minäkin tuhlaan aikaani näihin raunioihin; siitä Lorenzo
kyllä pitää huolta. Me olimme Forumissa tänään, hänen väitelmänsä
mukaan siinä temppelissä, missä vestaalit vartioivat pyhää tulta.
Hänen silmiensä avulla olen nähnyt pitkät rivit kunnialla kruunattuja
marmorivestaaleja istumassa alabasterisen vesisäiliön ympärillä,
mistä noudettiin taivaallista vettä. L. ajelehtii täällä päiväkaudet;
hänellä on tekeillä pitkä tutkimus vestaalien palveluksesta puhtaan
naisellisuuden jumaloimisen osoitteena. Hän puhuu vanhan roomalaisen
jumalanpalveluksen elvyttämisestä uudeksi uskonnoksi maapallon
asukkaita varten. Mutta hän luulee siihen vielä menevän aikaa pitkälti,
sillä sellaiset kuin käsitykset vanhoista neitsyistä nykyjään ovat,
tarvitaan monia satoja vuosia kestävä hiljainen mullistus, ennenkuin
pääsemme vanhain roomalaisten kannalle. 'Mutta siksi onkin jo kiire
aloittaa', sanoo hän. 'Aloita sitten jumalan nimessä', vastaan minä.
Minulla on muuta tekemistä, niin ettemme ole paljoakaan yhdessä.
Mutta kun minä näen näitä roomalaisten korkeasti ylistettyjä
kunniakansalaisia, Virgines Vestales Maximae, joille valtio pystytti
kuvapatsaita, en voi olla hymyilemättä ajatellessani, etteivät he
olleet muuta kuin vanhoja neitsyitä, joista sellainen melu nostettiin.
Sen minä todellakin kerron Vikka-tädille.
"Minä tarkastin erästä sellaista tänään. Hän seisoo kokonaan
verhottuna. Mutta eipä yksikään poimu saa himmentää hänen
kuninkaallisen ruumiinsa kauneutta. Se on tuo suuri Flavia Publicia --
mistä tulee, että kaikki, joka valtavasti vaikuttaa minuun, muistuttaa
sinua? Mutta minusta he kuitenkin ovat liian ankaroita, nämä naiset,
oikein milolaisen Venuksen kaltaisia, gunvormaisia itsevaltiaita,
niinkuin sinä olit siihen aikaan kuin ensin tutustuimme. Niin, ne
ovat liian ankaria. Ne himmentävät päivänvalon. Minä viihdyn paremmin
osteriain, noiden viehättävien pikku ravintolain edustalla, missä
elävät pienet roomalaisnaiset seisovat lauleskelemassa. Voi, mikä
Jumalan luoma ihana maa tämä on! 'Hitto vieköön, kun pitää matkustaa
täältä Norjaan!' kuulen ylt'ympärilläni niiden onnettomien huulilta,
joiden on sinne palaaminen. Ymmärräthän, ne sillä tavalla puhuvat,
joilla ei ole Gunvoria.
"Italiassa eläessä tulee vaihtaneeksi jumalia. Ei ainoastaan
Rafaelin ole pakko astua alas siltä kunniaistuimelta, jonne
pohjoiseurooppalaiset mielikuvitukset ovat hänet asettaneet...
en tiedä, mistä se johtuu, mutta tuntuu siltä, kuin kaikki nuo
eksymättömät germaaniset periaatteet, joilla on aivonsa kalustanut,
eivät enää täällä olisi minkään arvoisia. Sillä täällä on aurinkoa
kaikkialla. Yksinpä jo äänet täällä! -- Ja naiset! Heidän pehmeät
miellyttävät liikkeensä -- ja heidän tummat, välkkyvät silmänsä, joissa
ei ole huolen vivahdustakaan!"
* * * * *
"Sinä olet seurannut minua koko ajan! Sinä olet minun ankara, pohjolan
jääkylmä omatuntoni -- täällä ei sellaista käytetä. Mutta etpä koskaan
ole peloittanut minua niinkuin eilen.
"Oikein minua värisytti, niin ankara olit _Villa Borghesessa_.
"Siellä oli Isis. Lorenzo seisoi ja lörpötteli, ettei kukaan hänen
papeistaan ollut uskaltanut nostaa huntua hänen kasvoiltaan. Ja minä
tunsin itse, että se olisi tuottanut kuolemaniskun kuolevaiselle.
Mennäänpä, sanoin minä. Vanhat jumalat elävät vielä, hän polttaa
minua kuin tulenliekki. Mutta Lorenzo piti minusta kiinni ja niin
minun vastoin tahtoani täytyi seisoa siinä ja tuijottaa häneen,
mutta ainoastaan sivulta, sillä jos häntä katsoi silmästä silmään,
oli hän niin kauhistuttava puhtautensa suuruudessa, että itse suuri
taivaanruhtinatar näytti hänen rinnallaan sangen yksinkertaiselta ja
tyhmältä.
"Lorenzo väittää hänen sanovan: 'Olen tullut sytyttämään tulta maan
päälle'. Tietysti se on pelkkää laverrusta -- onko yleensä ketään,
joka sanoo niin. L. tekee raivoisia liikkeitä; minä laahaan hänet
kanssani ulos... Kaikissa tapauksissa on Isis sinun näköisesi. Mutta
miksi olit niin ankara? Jos minä joskus palaan kotia, täytyy sinun olla
täynnä armahtavaisuutta! Mitä minä sille mahdan, että veri on kuumaa
ja viini punaista? Yhtä vähän kuin sillekään, että Diocletianuksen
kylvyissä, joissa ennen aikaan sielu ja ruumis virkistyivät suurissa
marmoriammeissa, nyt istutaan kuivalla ja rukoillaan pyhää Bernardoa.
Onko se minun syyni?
"Kiitetty olkoon pyhä neitsyt -- maallisten naisten seurassa on parempi
olla. Ja juuri nyt, juuri tässä silmänräpäyksessä täytyy minun mennä,
sillä L. tulee sisään ja jaarittelee kuin lupauksestaan päästetty
trappisti-munkki. Minun täytyy lähteä ulos öljypuiden siimekseen, missä
tummat silmät hymyilevät! -- -- --"
* * * * *
"L. saavuttaa paljon onnea italialaisella nimellään; mutta, Jumala
nähköön, ei minultakaan onnea puutu!
"Mitä se minuun koskee, että he rääkkäsivät Giordano Brunoa ja
polttivat Galilein? Minussa on tarve huvitella. Etkö sinä aina ole
ollut samaa mieltä kuin minä siinä, että täytyy noudattaa luontonsa
vaatimuksia! Jumalan kiitos, että edes jossakin määrin olemme järkeviä
olentoja."
* * * * *
"Lorenzosta voivat kyllä tehdä munkin ja sitten pyhimyksen. He
tarvitsevat yhtä mittaa uusia pyhimyksiä! Minä olen myöskin osittain
katolilainen. Se on totta tosiaan ihana uskonto, _una, sancta et
catolica_. --
"Kaikkialla tavattavine kirkkoineen ja madonnoineen, jotka lempeästi
katselevat maallisia puutteellisuuksiamme, joiksi ominaisuuksiamme
aivan väärin sanotaan. Tahdon ilmoittaa sinulle, että ennenkuin vielä
oikein olen ehtinyt kotiin, on minun Pohjolaisella neitsyelläni
kaikkein kaunein aihe antaa minulle kaikki syntini anteeksi."
* * * * *
"En ole enää katolilainenkaan, olen mahomettilainen. Et voi aavistaa,
kuinka helposti täällä Parisissa muuttuu muhamettilaiseksi!
"Ja miksi en yhtä hyvin olisi kelpo moslemi.
"Silloin ei ainoastaan palvele yhtä Jumalaa, vaan myöskin suurta
itämaalaista paavia, jolla on 99 nimeä ja joka vaatii järjestystä ja
äärimmäistä kuuliaisuutta -- ja sitten hän on niin käytännöllinen.
On vain _yksi_ asia, joka sinään on synti; se juuri siinä on niin
mainiota, että pääsee noista pitkistä syntirekistereistä! Ja koraanissa
seisoo: Jumala on armollinen, hän tahtoo tehdä jumalanpelon helpoksi,
koska ihminen on heikko. -- --
"Eikös se ole järkevästi sanottu!... Ja se myöskin, että jokainen
ihminen kantaa kohtaloansa kaulaansa sidottuna. Kuuletteko sen,
kuolevaiset! Mitä te siis pyritte?"
* * * * *
"Ave Maria! Minusta on siinä jo kyllin, että olen tullut takaisin
Kristianiaan, vaikk'en sitten heti päistikkaa syöksyisikään tutkintoon.
-- -- Katsopa Gunvor, olen hiukan uupunut matkan jälkeen suoraan
sanoen; muhamettilaisena eläminen oli jotenkin rasittavaa, ja koska nyt
kerran saan lykkäystä syksyyn, niin miks'en ottaisi vastaan tätä ihanaa
lahjaa? Tietysti minä kuitenkin tulen sinne kesäksi ja me menemme
naimisiin juhannuksena. Sen me varsin hyvin voimme tehdä, ja sitten
minä syksyllä teen pienen retken tänne ja suoritan tutkintoni. Mitä
tuohon kunnanlääkärinpaikkaan tulee, niin minä sanon: herran nimessä
antaa aasien vartoa vähäisen, voivathan he saada viransijaisen, ja kun
minä sitten tulen, niin otaksukaamme, että heti samassa on juhannus.
Miks'emme rientäisi poimimaan punaisia ruusuja ja juomaan tulista
viiniä?"
* * * * *
Gunvor otti vielä kerran kaikki kirjeet ja katseli niitä toista
toisensa jälkeen. Sitten hän nyökäytti päätään hitaasti, aivan kuin
itselleen todistukseksi siitä, mitä hän aina oli arvellut: että ihmisen
käsialassa oli jotakin hänen verestään.
Hän sammutti lampun ja meni vuoteeseensa.
Yöllä hän näki unta tohtori Juellista. Hän oli seisovinaan Gunvorin
sängyn luona ja hänen kasvonsa olivat täynnä surua, aivan kuin
silloinkuin Gunvor näki hänet viimeisen kerran.
"Gunvor! Minulla oli suuria ajatuksia -- mutta minä olin sidottu. Miksi
et tahtonut vapauttaa minua? Miksi annoit vesitulvan nousta ylitseni?"
Gunvor heräsi kylmänhiki otsallaan.
Seuraavana aamuna antoi hän äidilleen Torgersenin viimeisen kirjeen ja
käski hänen lukea sen.
Myöhemmin aamupäivällä meni Elina-rouva alas konttoriin ja vei kirjeen
mukanaan. Hän nyökkäsi lyhyesti. "Arvelen, että nyt olet saanut punnita
asiaa!"
Gunvor luki juuri parhaillaan ulkomaan postia. Hän katsahti äitiinsä.
"Niin" sanoi hän hiljaa. "Minä en tee toistamiseen sellaista, jonka
olen huomannut tyhmäksi."
"Ei Sveinistä koskaan mitään tule" sanoi äiti hitaasti, kovaan.
Gunvor katsahti häneen nopeasti. "Älä sano niin, äiti! Minä lähden
illalla laivassa. Tahdon mennä sinne alas keskustelemaan Sveinin
kanssa!"
"Mutta kuinka epäviisaasti sinä menettelet!"
"Niin äiti, nyt on _minun_ vuoroni!" Gunvor katsoi äitiään
surumielisesti.
Elina-rouva nousi seisoalleen.
"Sinä arvelet, että minä, joka jo olen kaikki voittanut, voin olla
levollinen! -- Mutta ei se silloin vielä minultakaan lopu -- se alkaa
uudestaan taas."
Gunvor meni äitinsä luo ja syleili häntä. "Kyllä kaikki hyväksi
kääntyy" sanoi hän matalalla äänellä.
* * * * *
Parin päivän perästä oli Gunvor Kristianiassa tavataksensa Sveinia ja
saattaaksensa kaikki asiat jälleen kuntoon. Jo seuraavana päivänä hänen
oli määrä palata.
Mutta samana aamupäivänä, jolloin hän aamusta asti oli kävellyt Sveinin
asunnon, sairaalan ja yliopiston väliä häntä löytämättä, istui Svein
Torgersen tapansa mukaan "Grand Hotellissa" totilasi edessään uusien,
hyväin ystäväinsä kanssa.
Hän ei vähääkään aavistanut, kuka juuri sillä hetkellä astui ovesta
sisään.
Mutta kun kaikkien silmät kääntyivät ovelle, katseli hänkin sinnepäin
tylsästi ja välinpitämättömästi, sillä hän oli vielä veltto eilisestä.
Pitkä, solakka, huntuun peitetty nainen oli astunut sisään, pysähtynyt
jonkun askeleen päähän ja seisoi nyt siinä katsellen ympärilleen.
Torgersen oli taas käynyt totilasiinsa kiinni. "No hei! Mulkoilkaa
vain, hyvät ystävät! Maljasi, Krafft, olisipa hyvä, jos hiukan
vastaisit nimeäsi -- ja ettet honottaisi sillä tavalla!"
"Eikö totta Syversen?" Syversen nosti himmeät silmänsä häntä kohti,
mutta ei viitsinyt vastata, kohotti vain olkapäitään. Syversen ei
yleensä viitsinyt vastata.
Krafft oli nähtävästi enemmän hereillä. "Hitto vieköön, kuinka tuo
on mittaa kasvanut", honisi hän. Hän oli kääntynyt sinnepäin ja
seurasi silmillään tuota vierasta naista, joka oli astunut muutamia
askeleita eteenpäin, vetänyt huntunsa taakse ja seisoi siinä katsellen
ympärilleen niin omituinen ilme kasvoissaan, että herrat vähitellen
rupesivat heräämään. Ensin se oli heistä omituista, sitten se rupesi
käymään naurettavaksi.
"Uskallan melkein vannoa, että tuo seisoo ja mittailee meitä", honisi
Krafft. "Lempo vieköön, kuinka ruhtinaalliselta hän näyttää. -- -- --
Olen aikonut maalata Herodeksen puolison, korskean Mariannen -- jos
saisin tuon malliksi, olisipa helkkarin -- --"
"Pitäkää suunne kiinni!" sanoi Torgersen yht'äkkiä ja nousi paikaltaan.
"Ja haihtukaa näkymättömiin molemmat, sen sanon."
Sillä nainen tuli samassa häntä vastaan. Se oli Gunvor.
"Hyvää päivää, Svein", sanoi hän rauhallisesti. "Vihdoin neuvoi
emäntäsi minut tulemaan tänne."
Gunvor seisoi yhä edelleen katsoen ympärilleen miettivänä, kummastuneen
näköisenä.
"Hyvä, että vihdoin tapasin sinut. Sillä minulla on vain vähän aikaa!"
Torgersen puristi hänen käsiään. "Mitä vielä", sanoi hän ilosta
säteillen, "tule tänne istumaan! Ne toiset ovat jo poissa, tule, nyt
istahdamme. Et aavista, kuinka koomilliselta sinä näytät täällä, sinä
olet kuin luonnon ilmestys, kuin raikas merentuulahdus, joka yht'äkkiä
tulee ja -- tarkoitan, et käsitä, kuinka omituisen vaikutuksen sinä
teet täällä, sinä herätät kaikki nämä mieshenkilöt, katso vain, kuinka
he mulkoilevat!" -- --
Hänen kasvonsa loistivat ja hänen rehelliset, siniset silmänsä
katsoivat Gunvoriin niin luottavaisen iloisina, että Gunvor oikein
tunsi helpotusta.
"Sinun _pitää_ istuutua"! intti Svein. "Älä nyt välitä tuosta toti --
pahasesta. Me otamme toisen pöydän, katsopa tänne! Kahvia!" sanoi hän
viinurille. "Kahvia ja jotakin karvasta. Eikö se olisi hyvää sen päälle
-- niin, kuule, Gunvor!" Sveinin silmät, kädet ja koko mies olivat
yhtenä ainoana anteeksipyyntönä. -- "Jos vain olisin tietänyt sinusta,
niin -- niin voit olla varma siitä, etten olisi ollut tässä seurassa
viime yötä -- -- sellainen seura kuin se itse teossa oli; kun katson
sinua, Gunvor, tuntuu se minusta oikein kurjalta."
Svein katsoi ympärilleen. "Kas, nyt täällä jo on oikein siistiä --
minusta täällä yht'äkkiä on käynyt niin puhtaaksi -- niin tosiaankin,
on kuin sinä olisit tuonut mukanasi jotakin merestä, joka huuhtoi
täällä kaikki puhtaaksi." -- -- --
Ja hän jatkoi yhtä mittaa puhettaan. Hän oli jo käynyt sangen virkeäksi
ja pirteäksi.
"Mutta, rakas ystävä, tahdotko jo mennä?"
Sillä Gunvor oli noussut seisoalleen. Ei näyttänyt siltä kuin hän
viihtyisi täällä.
"Täälläkö sinä tutkit sitä tautia, josta puhuit?" kysäisi hän.
Torgersen rupesi nauramaan: "Rakkaani, älä nyt ole niin ankara!
Ajattele, kun sinut ensin näin, tuntui siltä kuin olisit ollut tuo
nainen 'Huvilasta meren rannalta.' Mutta nyt sinä jo melkein olet
Isis! Taikka vielä pikemmin madonna. Mutta hän ottaa kaikki niin
ymmärtäväisesti!... Rakas ystävä. Istu nyt, täällä on niin hyvä olla.
Ja voi tehdä sinulle hyvää nähdä näin hienoa kahvilaa, luulemma, ja
hiukan kahvilaelämää, vai kuinka?"
"Minähän olen sen jo nähnyt." Gunvor napitti hansikkaitaan.
"Oletko todellakin", sanoi Torgersen nauraen. "Se kävi minusta melkein
liian pian."
Gunvor antoi katseensa vaeltaa ympäri. "Olen", sanoi hän hiukan
kärsimättömästi. "Minä tunnen sen jo!"
Hän oli tosiaankin sitä mieltä. Mutta Torgersen ei ollut milloinkaan
aavistanut, että maaseutulaiset saattavat olla niin itsepintaisia.
Ja heidän täytyi jättää kahvi sikseen!
Asunnossaan tuli Gunvor jo puheliaammaksi. Hän tahtoi tietää kaikesta.
Eikä Torgersen voinut valehdella. Gunvor sai vastauksen kaikkeen, mitä
hän halusi tietää.
"En voi oikein suuttua sinuun" sanoi hän. "Sinä olet niin rehellinen."
Gunvor istuutui ja katseli häntä. Hän oli ehkä muuttunut toisella
tavalla kuin Gunvor oli ajatellut.
"Mutta nyt tästä pitää tulla loppu! Sinun pitää suorittaa tutkintosi
kevääseen. Ennen en tahdo nähdä sinua Herössä. Sanothan itse, että
voit sen tehdä. Ja sitten on paras, että jätät nuo herrat Krafftit ja
Syversenit, ellet tahdo jättää minua."
Svein seisoi perimmäisen ikkunan luona ja katsoi ulos. Ei auttanut
kieltää, ettei hän ollut hiukan häpeissään. Sitten hän hyökkäsi
Gunvorin luo ja jäi seisomaan hänen eteensä.
Gunvor oli sanonut sen puoleksi leikillä, mutta samalla oli jotakin
surumielistä ja jyrkkää, äärettömän jyrkkää hänen syvässä katseessaan.
Svein heittäytyi alas ja painoi päänsä hänen syliinsä. Kun hän sen taas
nosti, oli hänellä kyyneleet silmissä.
"Hyi häpeä sinulle, kun puhut niin häijysti", kuiskasi hän.
"Mutta nyt tästä pitää tulla uusi elämä", kuiskasi hän taas. Gunvor
ei vastannut mitään. Hän katseli vain eteensä. Hänen silmissään oli
jotakin, ikäänkuin hän olisi katsonut Sveinin ja hänen elämänsä ohitse.
Mutta Svein tunsi, että Gunvorin kädet olivat kuumat.
"Gunvor", kuiskasi hän, "jos sinä sanot rakastavasi minua, niin vannon
Isiksen ja madonnan kautta, etten pane jalkaani 'Grandiin', ennenkuin
olen lääketieteenkandidaatti. Enkä sitten millään ehdolla -- silloin
tahdon mieluummin matkustaa."
Gunvorin läpi kulki väristys.
Svein huomasi sen, kalpeni ja painautui häneen.
Gunvor kumartui hänen puoleensa, rajusti, ja suuteli häntä.
"Minä rakastan sinua", soperti hän.