I.

On talvi ylämaassa -- synkkä, kauhea talvi ja varjot torkkuvat ja

uneksivat.

Aina syksystä alkaen on myrsky ollut ankara. Ikuisen jään tienoilta se

tuli, lounaasta päin suurilta meriaavikoilta. Se asettui ratsastamaan

aaltojen harjalle, ajeli yli syvyyksien ja huusi. Ja meri joutui

liikkeeseen aina pohjiaan myöten, sen aallot kävivät sylen korkuisina,

se vieritti tyrskyjään rantaa vasten ennustaen koko maailmalle

onnettomuutta.

Jäämeren tuuli on pahin. Pitkälle maalle asti sen ulvonta ulottuu, se

viiltää ilmaa välkkyvällä jäämiekallaan ja täyttää pienien, matalain

majain nurkat kylmällä henkäyksellään. Ei voi kukaan estää sitä

tulemasta sisään. Ei auta, vaikka piiloutuisi untuviin ja turkiksiin.

Tuntuu siltä, kuin kylmä käsi ne yltäsi riisuisi, alastonta ruumistasi

sivelisi ja lämmön verestäsi varastaisi.

Ja jos se on oikein raju, tempaisee se katot pienistä taloista, jotka

ovat sen tiellä, ja murskaa ne pirstaleiksi. Se tärisyttää vankkoja

hirsiseiniä, savupiipun kautta ja seinänrakojen läpi tuntuu sen jäinen

kuiske.

Mutta se ei kuitenkaan kauan sellaista elämää pidä. Yht'äkkiä se

rauhoittuu ja muuttuu tavalliseksi, ihmismäiseksi tuuleksi, joka tosin

kyllä kuljeksii pitkin tuvan seiniä ja vinkuu seinänraoissa jotenkin

jäisenä, mutta kuitenkin tietää määränsä.

Mutta tapahtuu myöskin toisinaan, että se tykkänään jää tulematta,

laskeutuu alas ja kuolee, hiljaa kuin eläin, ja paksu usva tulee

mereltä ja asettuu ylt'ympäri kuin ruumiin kääreliina -- nousee

ylöspäin ja täyttää ilman ja taivaan. Ei jää mihinkään aukkoa, ei lomaa.

Silloin tapahtuu, että sekä ihmiset että eläimet tulevat

kärsimättömiksi ja rupeavat hakemaan jotakin tuulipeikkoa. Eiköhän tuo

Jäävaari tai Lounaan-Veikko tule taivasta heille seljentämään?

* * * * *

Aivan aavan meren rannalla sijaitsee Herö. Pari lintuluotoa murtaa

pitkät merenaallot, niin että siellä monin paikoin on satamia ja

tuulensuojia, mutta ylängöllä, vanhassa Herön kartanossa pieksävät

tuulet vastusta tapaamatta.

Mutta vaikkakin ne vihaisesti viistävät seiniä, on raskaiden hirsien

sisäpuolella tyyni. Sellaisia hirsiä kuin Herön kartanossa ei ole enää

missään, sanovat ihmiset.

Ei sitä niin varsin varmaan tiedetä, mutta kyllä on jo satoja vuosia

siitä kuin Herön ensimmäinen Tor rakensi vanhan sukukartanon, jossa

sitten eli ja hallitsi kuin kuningas. Vielä kulkee tarinoita siitä,

mitä hyvää ja huonoa saari on saanut nähdä Herön kuninkaiden aikana.

Nyt siellä on hiljaista. Suuret perintötavat ovat katkenneet.

Viime vuosisadan kuluessa ovat Herön tilanhaltijat ja kauppiaat

hillitsemättömillä nautinnoillaan kuluttaneet suvun tarmon ja mahtavat

rikkaudet.

Mutta tuon vanhan nimen kunnioittaminen on kuin ihmisten veressä.

Kun he matkustavat vanhan kartanon ohi, on vanhemman sukupolven

joukossa vielä niitä, jotka kohottavat lakkiaan, ja nuorista, joiden

mielikuvitus on saanut ravintonsa kaikista Herön tarinoista, ei ole

toista paikkaa sellaista kuin Herön pääkartano eikä ketään naista

Elina-rouvan vertaista.

Ikimuistoisista ajoista on perheenäiti Herössä ollut

kunnioitustaherättävä henkilö. Kuten yleensä käy vanhoissa suvuissa,

säilyi täälläkin suvun tarmo naisissa vielä kauan aikaa senjälkeenkuin

se jo miehissä oli murtunut. Herön kartanon emännät olivat aina Herön

rotua ja heidän joukossaan on ollut monta Sigrid neuvokasta.

Eikä ollutkaan helppoa olla Elina-rouvan mieliksi. Aina siitä ajasta

pitäen kuin hän otti jäljelläolevan talouden ohjakset käsiinsä,

ei yksikään palvelijoista enää tuntenut entistä turvallisuutta.

Hän saattoi ilmestyä heidän keskuuteensa yht'äkkiä kuin rajuilma,

silloinkuin he häntä kaikkein vähimmän odottivat.

Elämä muuttui Herössä nyt tykkänään. Viime sukupolvien mahtavista

pidoista tehtiin loppu. Ei enää nähnyt täyteenlastattujen alusten

kuljettavan vieraita edestakaisin. Herön kartanon komeudet olivat

joko ryöstetyt tai myydyt, ja viimeisestä isännästä, Tor Heröstä ei

ollut jäljellä muuta kuin vapiseva heikkosäärinen mies, joka käveli

kartanolla katsellen muuttunutta järjestystä ja tylsänä ihmetellen,

miten häntä säästettiin siltä häväistykseltä, ettei hänen tarvinnut

lähteä sukukartanostaan eikä joutua kodittomaksi.

Näin hän kuljeskeli, kunnes ensimmäinen kylmä tuulenpuuska teki hänestä

viime syksynä lopun. Kaikella kunnialla ja komeudella hän sitten

laskettiin vanhaan hautaan. Satoja ihmisiä sekä maalta että kaupungista

saattoi häntä sinne. Jokunen vuosi sitten ei kukaan voinut aavistaa,

että hän pääsisi viimeiseen lepokammioonsa sellaisella loistolla. Mutta

Elina-rouva piti sukunsa puolta.

Senjälkeen vallitsi talossa hiljaisuus. Pari pojista oli kuollut,

koska he jo kahdenkymmenen vuoden vanhoina olivat siihen valmiit, ja

toiset kaksi olivat vielä saaneet viimeisen lainan tukevia, leikkauksin

koristettuja huonekaluja ja raskaita vanhoja hopeita vastaan. Ja sitten

he rahoineen päivineen pötkivät Ameriikkaan.

Elina-rouva ja hänen tyttärensä Gunvor jäivät velkaantuneeseen taloon.

Mutta rohkein mielin he kävivät sen hoitoon käsiksi; vanha kauppapaikka

rupesi jälleen elpymään.

Ja vieläkin ympäröi paikkaa loiste; olipa kuin pilke sen

suuruudenajoista olisi jäänyt sekä ulko- että sisäpuolelle.

Siinä olikin jotakin omituista, joka oli sopusoinnussa sen

omanarvontunnon kanssa, millä Herön perheenemännät olivat asemaansa

valvoneet.

Rauhallista oli siellä nyt hirsiseinäin sisäpuolella. Korkean

kaarrekaton alla asui uneksuva hiljaisuus. Tammiset ovet liikkuivat

hitaasti saranoillaan; vanhat raskaat messinkisäpit olivat viime

vuosina käyneet hankaloiksi. Mutta mitään ei vain saanut muuttaa.

Herössä oli tehty muutoksia yllin kyllin.

Ja Elina-rouvan mielestä muutokset olivat pahaksi.

Korkeat portaat lujine käsipuineen johtivat rakennusten ympäröimälle

linnanpihalle ja vastakkaisella puolella puutarhaan, jossa vanhat

saarnet huojuivat merenpuolisen kiviaitauksen takana. Siellä se

puutarha vielä oli samoilla penkereillä kuin kolmesataa vuotta sitten,

ja samat olivat myöskin jäykät, leikatut pensas-aidat ja samat

jättiläiskokoiset heracleum- ja raparperiryhmät.

Neljästä tornintapaisesta puutarhan kulmilla kohoavasta huvihuoneesta

oli näköala merelle. Rantaan päin viettävä rinne oli täynnä

rapautuneita kiviröykkiöitä. Kuutamolla ne muistuttivat pitkää

peikkojonoa, joka oli menossa kartanoon päin. Heidän kohotettujen

käsivarsiensa ja raskaiden päittensä välistä näkyi aaltojen keinunta.

Alhaalla rannalla, luodon suojassa, oli kauppapaikka. Siellä oli hyvä

satama ja yhtämittaista liikettä, sillejä ja muita kaloja tuotiin ja

vietiin. Alhaalla konttorissa puodin puolella istui Gunvor kaiket

aamupäivät. Näytti siltä kuin säteet hänen valvovasta katseestaan

olisivat tunkeutuneet kaikkialle, ja hänen suuri, rehellinen hyvyytensä

pakotti muitakin rehellisyyteen.

Pian ei enää kukaan ihmetellyt, että paikka oli kuin luotu uudestaan,

-- kaikki näkivät, että siellä oli uusi Gunvor Herön sukua, mutta

entisiä vielä parempi, sillä kaiken ankaruuden ohessa oli hänessä

jotakin, josta tähän asti oli monesti ollut Herössä puute. Nuorien

mielestä tämä sydän, jolla oli tilaa ja aikaa kaikkia varten, oli juuri

sellainen kuin pitikin olla, mutta vanhoista oli harvinaista, että

joku Herön sukuun kuuluva pistäysi mataliin mökkeihin, missä elämä oli

raskainta. Eihän kellään ollut Elina-rouvankaan suhteen valittamista.

Vaikka hän olikin hallinnut ankarasti, oli hän myöskin harrastanut

oikeutta ja auttanut hädässä. Mutta tyttäressä oli jotakin erityistä.

Ja ympäristön saarilla ja rannoilla oli moni pieni lapsi ruvennut

kutsumaan häntä äidiksi. Oli muodostunut uusi Herö, jossa seudun

asukkailla oli kaksi äitiä.

* * * * *

Arkihuoneessa istui Elina-rouva suuren uunin edessä kehräten. Raskaat

rautaluukut olivat auki, ja pesässä hiiltyi koko rovio turpeita ja

halkoja.

Vieressä istui Vikka-täti jakkaralla, kartaten jonkinlaisella

hermostuneella tarkkuudella -- äänetönnä, suu supussa. Sillä ei ollut

helppoa tehdä Elina-rouvan mieliksi.

Paitsi sitä on Elina-rouva hiukan huonokuuloinen. Mutta kun hän

ei millään lailla ole siitä tietävinään, tapahtuu usein, että he

puhuvat toinen sitä, toinen tätä. -- Ja siksi on Vikka-tädistä

hiljaisuus kaikkein paras. Häntä itkettää myöskin niin helposti, tuota

Vikka-tätiä. Kyyneleet ovat aina kuin vartioimassa silmien takana,

valmiina tunkeutumaan esiin. Se oli niin ikävää, siksi oli hiljaisuus

kyllä paras.

Vikka-täti on sukulainen, jolla ei ole kiveä, mille päänsä kallistaisi.

Hän on saanut päähänsä, että hän on kaikkialla tiellä ja aina anastaa

jonkun toisen paikan. Ihmiset arvelevat hänen liioittelevan, mutta

on siinä sentään perääkin -- olipa niinkuin ei hänellä koskaan olisi

ollutkaan paikkaa missään.

Hän oli tullut tänne kyläilemään kauppias Glückstadin perheen luota. Ja

tänne hän sitten oli jäänyt, sillä täällä oli kuitenkin parempi olla.

Siellä oli tytär käynyt äreäluontoiseksi ja pojat tekivät aina pilkkaa

hänestä. Näin oli parempi. Elina-rouva oli oikeuttanoudattava ja Gunvor

hyvä.

Vikka-täti oli aikoinaan itkenyt liian paljon ja ottanut tavakseen

pudistaa päätänsä kaikelle, mikä oli pahaa.

Antaessaan karttain levätä hetkisen istui hän etukumarassa ja pudisteli

yhtä mittaa pientä harmaahapsista päätään tuijottaen tuleen ja

räpyttäen hermostuneita, väriseviä silmäluomiaan.

Elina-rouva on jo päälle kuudenkymmenen, mutta ryhti on hyvä,

kasvonpiirteet säännölliset, katse kirkas ja viisas. Hän käy aina

mustiinpuettuna, jonka vuoksi hänen ylevä, hiukkaisen raskas

arvokkuutensa vielä enemmän pistää silmään.

Mutta ettei hän surrut miestään, sen käsitti helposti, kun muisti, että

tuo mahtava Tor Herö oli ollut sukunsa kaikkein raukkamaisimpia miehiä.

Oli todellakin ihmeteltävää, mitä kaikkea Elina-rouva oli kokenut, ja

varsin kummallista, että hän senjälkeen vielä oli jäänyt eloon. Hän oli

kuin puu myrskyssä. Herra Jumala oli voimakas ihmisessä.

Sen voi nyt sanoa monella tavalla, mutta niinkuin ihmiset siitä

arvelivat, he erehtyivät.

Elina-rouva ei ollut koskaan puolestaan tarvinnut sitä, jota hän

uskonnoksi nimitti, -- mutta hän vaati ankarasti palvelijoitaan ja

ympäristön kansaa pysymään Jumalassa. Hänestä se oli heille tärkeää,

sillä hän näki, millainen heidän tilansa oli. He tarvitsivat Jumalaa

aluksissaan ja pienissä matalissa mökeissään kauhistuttavan talvipimeän

aikana.

Hän ja Vikka-täti olivat juuri puhuneet uskonnosta.

Ja rauhallisella, harvapuheisella tavallaan hän oli käynyt asiaan

jotenkin kovaan -- sillä Vikka-tädille oli Jumalan omistaminen myös

tärkeää. Hänen ei sopinut ruveta epäilemään Jumalan rakkautta. Ellei

siellä taivaallisissa asuinsijoissa ollut valmista kunniapaikkaa häntä

varten, niin mitäpä hänen vaivaisesta vääryyttäkärsineestä elämästään

silloin olisi. Vikka-täti ei kykenisi sitä tekemäänkään, se veisi hänet

mielenhäiriöön.

Ja Vikka-täti otti muistutuksen vastaan sävyisällä väsymyksellä. Ei hän

nyt niin ollut tarkoittanutkaan. Hän tiesi tunnossansa kiittäneensä

Jumalaa parhaan taitonsa mukaan kaikesta. Ja enempää Hän ei ollut

vaatinut häneltä. -- -- --

Puut uunissa rätisivät ja paukkuivat ja hehku kajasti suoraan seinälle,

valaisten tuomiopäiväkuvaa, joka riippui sohvan kohdalla profeettain ja

sibyllain ympäröimänä.

Huone käy niin kolkoksi ja hiljaiseksi, että meren syvä huokaus hiipii

sisään -- ja silloin tällöin kuuluu yksinäisen linnun kirkuna.

Vikka-täti nousee paikaltaan, menee hyllyn alla olevan

tuoksuyrtti-ruukun luo ja ottaa kourallisen kuivaneita ruusunlehtiä ja

lavendelia.

Hän ei koskaan lyö laimin heittää niitä uuniin odottaessaan Gunvoria

kotiin tämän tavalliselta iltapäiväkävelyltä saarelta.

Gunvorilla oli jonkinlainen vastenmielisyys ruusua ja lavendelia

kohtaan tässä muodossa käytettyinä, mutta kun se oli ainoa tapa, millä

täti luuli voivansa häntä ilahduttaa, niin kuinka hän hennoisi olla

niin sydämetön ettei näyttäisi iloiselta.

Gunvor oli niin kovin hyvä, että saapui melkein aina juuri parhaaseen

aikaan ja täti istui silloin tyytyväisenä, hyvillä mielin,

ruusunlehtien ja kuumien lavendelinuuppujen täyttäessä puolipimeän

huoneen jokaisen loukon hiljaisella, kuolleella tuoksullaan ja

muistojen koko hahmosarjalla.

Ja oikein, nyt hän juuri tuleekin.

"Voi täti, kuinka hauskaa sinä täällä olet laittanut. Tänä iltana tulee

oikein paha ilma."

Hänen äänensä on ikäänkuin kostea ja raikas ulkoilmasta, ja kun hän

nojaa poskeansa äidin poskea vasten, välkähtävät Elina-rouvan syvät

silmät.

Hän hymyilee heikosti, mutta ei virka mitään.

Tämä on hänen nuorin lapsensa, hänen ainokaisensa, ainoa, joka koko

maailmassa on tuottanut hänelle iloa.

Ellei vain olisi tuota kihlausta Svein Torgersenin kanssa, ainoaa

Gunvorin teoista, jota äiti ei voi hyväksyä.

Elina-rouva epäilee kaikkia miehiä; hän ei usko niiden kelpaavan

mihinkään. Ja ne, jotka tietävät, mitä hänen on ollut kestettävä,

arvelevat, että hänellä on täysi syy siihen. Ei hän pidä siitä, että

Gunvor tahtoo mennä naimisiin; hän on saanut päähänsä, ettei yhdenkään

Herön suvun naisen enää tulisi mennä miehelään.

Gunvor ei edes koetakaan hänen mieltänsä muuttaa. Sillä olisi aivan

kuin paljain käsin rupeaisi vuorta siirtämään. Mutta hän on äitinsä

tytär, tahtoo mitä tahtoo, ja äiti kunnioittaa sitä. Yhden asian hän

kuitenkin on luvannut: odottaa ja pitää varansa.

Ja äiti on rauhoittunut. Hän tietää, että kun Gunvor on jotakin

sanonut, niin se merkitsee. Hän koettaa totuttaa itseään siihen

ajatukseen, että se, jota hän vähin tahtoo, voi tapahtua. Mutta hän ei

koskaan kysele Torgersenista. Hän tietää, että tänä iltana on saapunut

kirje, mutta hän ei utele mitään.

Ei kuitenkaan jättänyt häntä tykkänään välinpitämättömäksi se, että

Svein, muutamia viikkoja täällä ylämaassa oltuaan, oli voittanut kansan

suosion. Hän meni niin pitkälle myönnytyksissään, että arveli: "Ehkäpä

hänessä kuitenkin on miestä." Gunvorille hän ei virkkanut sanaakaan.

Mutta jos hän olisi varkain voinut lisätä muutamia kuukausia

kalenteriin, olisi hän sen tehnyt, sillä Svein oli vastenmielisen

itsepäisesti puhunut, että häät pidettäisiin juhannuksena.

Tietysti kävisi niin. Kun hän nyt kevääksi valmistuisi ja asettuisi

lääkäriksi itse Heröön -- olihan piharakennus häntä varten pantava

kuntoon, -- niin oli silloin epätietoista, voisisiko Gunvor pitää

varaansa, hän tunsi nuorison, oli nähnyt sellaista ennenkin.

Mutta missään tapauksessa ei _hän_ haettaisi puuseppää laittamaan

piharakennusta kuntoon.

Gunvor, joka oli astunut muutamia kertoja edestakaisin, pysähtyi

äitinsä eteen hymyillen.

"Äiti, mitä ajattelit?"

"Niin, mitäpä lienee ollut!" vastasi äiti hitaasti ja nousi ylös. He

seisoivat hetkisen ja katselivat toisiaan silmästä silmään.

Gunvor oli äitinsä mittainen, ja hänellä oli samanlainen kaunis

vartalo, vaikka siropiirteisempi, kuten nuorilla ainakin -- yhtä leveä

kasvojen alaosakin ja samanlaiset suuret syvällä olevat silmät, mutta

katseessa oli lempeyttä ja pohjalla tulta.

Näytti siltä, kuin he olisivat mittailleet toisiaan, sitten he taas

istuutuivat äänettöminä.

Gunvor katsoi taas äitiinsä.

"Ei piharakennuksella ole kiirettä. Hän on saanut tarjoumuksen

matkustaa Italiaan erään sairaan toverin kanssa, ja saanut tutkintonsa

lykätyksi. -- -- Hän kysyy neuvoa minulta. Minusta hänellä voi olla

hyötyä siitä. Olen siis sanonut: matkusta! Sitten olen lähettänyt

hänelle nuo tuhat kruunua, kyllä tiedät -- hänellä oli vähän velkoja

ja hänen oli hankittava matkatarpeita. Hän kyllä oli valmis lainaamaan

muualta, mutta sitä en tahtonut. Tein kai oikein?"

Elina-rouvan kasvoille tuli jännittynyt ilme ja suu vetäytyi omituiseen

hymyyn, jota Gunvor ei ymmärtänyt.

Vastaukseksi hänen kysyvään katseeseensa nyökäytti äiti vain päätään,

nousi seisoalleen, siveli tyttärensä tukkaa ja hymyili uudestaan.

Siihen juhannukseen olisi vielä aikoja.

Gunvor vetäytyi aikaisin huoneeseensa sinä iltana. Hän oli väsynyt,

mutta jäi istumaan takan eteen ja tuijottamaan lieteen. Omituinen tuo

turvehehku; tuntui siltä, kuin se ei koskaan sammuisi.

Voi, kuinka terveellistä oli Sveinille päästä ulos -- voittaa

kaikki, mikä hänen vielä oli voitettava -- kaikki se, jota ihmiset

sanoivat vioiksi -- suloista päästä siitä kaikesta... Muuten oli

hän jo muuttunut paljon parempaan päin viimein täällä ollessaan;

hänen ulkonainen esiintymisensäkin oli hienostunut, sitä ei käynyt

kieltäminen. Aivan kuin paras puoli olisi hänessä päässyt versomaan ja

jotakin uutta olisi tullut hänen elämäänsä.

Hän oli sen itse myöntänyt, mutta myöskin, että Gunvorin ja ainoastaan

hänen avullaan hän sisällisesti kasvaisi.

Hänestä se oli tuntunut vastuunalaisuudelta. Hänestäkö se taaskin

riippuisi? Oli ehkä niin, etteivät ihmiset tulleet toimeen ilman

toisiansa ja että he joutuivat perikatoon vain siksi, ettei kenenkään

rakkaus heitä turvannut.

Hän nousi äkkiä ja meni ikkunan luo. Kummallista, että tuo hänen ensi

nuoruutensa muisto vieläkin vaivasi, tuo yhteensattumus tohtori Juellin

kanssa. Hän oli niitä miehiä, jotka ovat suuret taistelussa, niin kauan

kuin lämpimät ajatukset heitä seuraavat. Hänen aseensa olivat hyvät,

mutta kun hän tunsi kylmän yksinäisyyden jäätävän itseään, putosivat ne

hänen käsistään...

Ettei hän koskaan päässyt teittensä perille, että hänen elämänsä meni

pirstaleiksi -- sitä ei Gunvor voinut unhottaa. Tämä tietoisuus seurasi

häntä kuin omantunnon vaiva ensi vuotena hänen kuolemansa jälkeen.

"Ole minun Valkyriani", oli hän pyytänyt kuin leikillä. Mutta Gunvor

tiesi, että siinä oli tosi takana. Ja ettei hän nuoressa, ujossa

jalomielisyydessään ja lyhytnäköisessä rehellisyydessään ollut auttanut

häntä katkaisemaan sitä suhdetta, joka vei Juellin häviöön, se se oli

häntä painostanut koko hänen aikaisemman nuoruutensa ajan. Nyt oli

jotakin samantapaista tuskaa hänen tunteissaan Torgersenia kohtaan.

Hän tunsi olevansa vastuunalainen tämän miehen paremmasta ihmisestä ja

hänellä oli samalla tuskallinen aavistus siitä, että tämä voisi yhtä

helposti murtua kuin kestää.

Hän katsoi ulos. Sumu nousi. Hän seurasi sitä silmillään. Se liikkui

kuin helmiäishohde pimeän läpi -- kuin hiljainen äiti tuli se hiipien

yli maiden ja merien ja peitti kaikki pehmeästi ja hyvin.

Hän jäi seisomaan; aallot asettuivat, meren pauhu vaimeni. Hän seisoi

kuunnellen. Sakean sumun keskeltä hän oli aina kuulevinaan kellojen

soittoa.

Hän katsahti puutarhaan. Jokainen pieni, alaston pensas oli siellä

pehmeästi, hienosti ja lämpimästi verhottuna tuohon häälyvään

valkoiseen utuun. -- -- Hellä äidillisyyden tunne heräsi hänessä: tehdä

kaikille hyvää ja ympäröidä _yksi_ sellaisella lämmöllä, ettei sen

elämässä mikään menisi hukkaan. -- --

Taaskin hän oli istuutunut uunin ääreen.

Kummallinen tuo turvehehku -- ei se vain voinut sammua, vaan hohti

hohtamistaan veripunaisina säkeninä.

Niin hänen sydämensäkin nyt hehkui ja vaihteli.

Monta tietä siellä oli, maita, joita hän ei tuntenut... Riippuikohan

siellä jossakin tuhatkielinen soitin? Sillä niin monisointuisia säveliä

siellä kaikui. Äidillisyyden tunne häipyi ja suvun nuori veri heräsi,

ja rakkaus kosketteli soittimen kieliä.

Hän oli luvannut ruveta Sveinin vaimoksi juhannuksena. Oliko se niin

järjetöntä kuin äiti arveli? Mistäpä hän sen tiesi. Mutta sanansa hän

oli antanut. Ja hänestä oli silloin tuntunut, kuin jo hänen herätessään

seuraavana aamuna olisi ollut kesä. Ja Vikka-tädin ruusu oli puhjennut!

Niin, kyllähän sen kaikki näkivät. -- --

Olivathan Sveinin silmät kuin lapsen, ja olihan Gunvor katsonut syvälle

hänen sieluunsa. Erittäin perattu se ei ollut -- suuri, voimakas,

viljelemätön maa, täynnä maallista rakkautta --, mutta siellä oli

vilpitöntä rehellisyyttä ja hienoja, raittiita voimia, jotka pyysivät:

raivaa meille tietä, jotta pääsisimme elpymään.

Gunvor tunsi taas tämän illan erityisesti valtaavan voiman, miltei kuin

lupauksen pyhä tuli jo olisi leimahdellut todellisuutena... miltei,

kuin he eivät enää olisi olleet toisistaan erotettuina, vaan omistaneet

toisensa kokonaan.

He olivat yhdessä laskeneet leikkiä siitä, että Sveinistä aina kotiin

astuessaan tuntui siltä kuin Gunvor olisi ollut siellä hänen luonaan.

Kummallista tämä sentään oli... olihan Sveinin oma tahto, ettei siitä

mitään vielä juhannukseksi tulisikaan.

Yö oli jo tulossa. Tuulenpuuskat heräsivät ja rupesivat hiipimään

vanhan rakennuksen nurkkia pitkin ja vinkuivat pitkissä kolkoissa

käytävissä, missä ne Herön suvun jäsenet, jotka eivät saaneet rauhaa

haudoissaan, öisin kävellä tassuttelivat.

Gunvor istui yhäti. Hän kuuli selvään tuon vanhan harmaan miehen

liikkuvan, sen, joka ei muulloin ollut ulkona, paitsi kuin perheessä

oli hänestä vastenmielisiä asioita tekeillä, ja hän kuuli Tor

Iivarinpojan kulkevan ja hänen jäljessään Sigrid-rouvan, joka halusi

tietää, kenen luo hän aikoi tänä yönä. Ullakon portaat natisivat, hän

hiipi hiljalleen ja kuunteli tarkkaavasti sapelin kalinaa -- sillä

Toria seurasi hänen kuoltuaan se onnettomuus, että hänen aina tuli

liikkua sota-asussa.

-- Tämä kaikki kuului hyvinkin selvästi, mutta Gunvorin mieltä

kiinnitti kuitenkin enemmän turvehehku; se valaisi niin uskollisesti

eikä voinut kuolla.

* * * * *

Seuraavana aamuna klo 6 oli Gunvor suolaamossa, jossa työ oli jo

täydessä vauhdissa. Oli saatu suuri määrä turskia, ja ne oli jo myyty

edullisesti bergeniläiselle alukselle, joka nyt vain odotteli lastia.

Ja työ kävi vauhdilla, ei ainoastaan siksi, että kukin tiesi valvovan

silmän häntä seuraavan. Sanottiin, että kaikista, jotka Gunvor otti

palvelukseensa, hän teki kunnon väkeä. Ja varmaa oli myöskin, että

jokainen rupesi katsomaan pitkään, ellei Gunvor tullut tavalliseen

aikaan. Hänen ystävällisiin sanoihinsa, kauniiseen hymyynsä -- tai

tarvittaessa lyhyeen nuhteeseensa olivat kaikki jo tottuneet.

He olivat kaikki ylpeät hänestä, eivät ainoastaan heröläiset, vaan

myöskin ympäristön kansa. Heistä Gunvor oli heidän aivan toisella

tavalla kuin muut kartanolaiset, ja he pitivät aivan luonnollisena,

että kaikki häntä kunnioittivat. "Kun naisväki on oikeaa lajia", oli

Anders Halskarin tapana sanoa, "niin ei heille kukaan pahaa tee".

Ja sitten hän käänsi mälliä suussaan ja sylkäisi kauas hampaittensa

raosta sen näköisenä kuin olisi hänen väitteeseensä sisältynyt hyvin

harvinainen totuus.

Anders oli arvossapidetty henkilö sekä suolaamossa että laitureilla.

Sitäpaitsi hän oli Gunvorin veneen päällikkö, silloinkuin tämä ei sitä

itse ohjannut. Mutta muuksi ei häntä sanottu kuin Anders Halskariksi.

Se nimi oli jo siltä ajalta kuin hän oli ollut tohtori Juellin veneen

kuljettajana. Silloin hän oli eräänä yönä saanut niin kovia kokea,

ettei hän moneen aikaan senjälkeen kyennyt vesille. Sitten oli Gunvor

lähettänyt noutamaan hänet Heröön ja siellä hän nyt sai askaroida

mielensä mukaan.

Hän oli kaikkien alusten päällikkönä siellä. Gunvorille ei apu aina

kelvannut, mutta Elina-rouva ei milloinkaan astunut veneeseen, ellei

Anders ollut sitä vesille työntämässä.

Tänään hänellä oli ollut kiire saadakseen uuden, kuusisoutuisen veneen

kuntoon. Rovasti vietti syntymäpäivää, ja itsestään oli selvä, että

heröläisten piti lähteä sinne miehissä.

Iltapäivällä se siinä jo olikin puhtaana ja välkkyvänä, ja Anders

seisoi rantamalla yllään englantilainen asu, jonka hän oli ostanut

Hullissa kolmekymmentä vuotta sitten.

Mutta eivät nyt kaikki asiat olleet niinkuin piti, kun ainoastaan

Elina-rouva ja Vikka-täti tulivat alas, mutta Gunvor seisoi kartanolla

sanoen saapuvansa myöhemmin. Mutta Andersin ei tarvitsisi tulla häntä

noutamaan, sillä hän tulisi rantatietä.

Anders irroitti köyden ja jupisi itsekseen. Hän ei pitänyt siitä, että

Gunvor kulkee rantoja pitkin kuin mikäkin lintu.

Gunvor katseli heidän jälkeensä hymy vakavilla huulillaan. Hän ei

sietänyt tuota vanhaa tapaa kokoontua jo kahviajaksi ja sitten jäädä

aina puoliyöhön asti koko ajan ylellisesti syöden ja juoden. Mutta

ei ollut ketään, jonka mielestä tätä tapaa olisi voinut muuttaa,

yksin hänen vanha, ymmärtäväinen äitinsäkin oli sitä mieltä, että

satavuotista tapaa oli kunnioitettava.

Äskettäinsaapuneet ostajat olivat siis sattuneet tulemaan hyvinkin

sopivaan aikaan.

Ja hän meni sisään iloisin mielin, muistaessaan, että hänellä vielä oli

postikin toimitettava.

* * * * *

Pappilassa loisti tuli joka ikkunasta. Käytävissä ja portaissa

juoksivat palvelijat toistensa kintereillä, sillä rovasti ei malttanut

koskaan odottaa, ja aina oli hänellä heille tehtäviä yläkerroksessa,

vaikka oli niin yllin kyllin alhaallakin toimitettavaa. Kaikkialla he

eivät voineet olla.

Ruustinna siihen vain pystyi, mutta hän olikin tottunut. Kyökissä

hänen piti olla, muutoin hän ei tietänyt, mitä siellä annettiin

palaa, ja kyökkikamarissa oli jälkiruoka laitettava ja voileipäpöytä

järjestettävä -- sitten kahvi pikkuleipineen ja valmiit voileivät

kaikkia tulijoita varten, sitten punssi ja muut juomatavarat, joiden

piti tulla samassa silmänräpäyksessä kuin niitä kysyttiin. Egidius

ei ottanut odottaakseen. Jokainen vieras oli otettava vastaan ja

sijoitettava arvonsa ja merkityksensä mukaan tässä ja tulevassa

maailmassa. Egidius oli hyvin tarkka tässä kohden, hän, joka niin

hyvin tunsi ihmisten arvon ja tiesi, kuinka usein he kävivät Herran

ehtoollisella. Niin, siinä suhteessa ei saanut tehdä itseänsä syypääksi

erhetyksiin. -- --

Sekä passarit että kyökkipalvelijat olivat jo käyneet tulipunaisiksi

-- ruustinna vain yksin oli entisellään. Kalpein, melkein lumivalkein

kasvoin hän luisti portaita ylös ja alas, käytäviä edes ja takaisin.

Kylmänhikeä oli hänen otsallaan ja hänen hymynsä oli hieman

hermostunutta, mutta muuten hänessä ei ollut mitään erityistä

huomattavaa. Hän oli kaikkeen tähän tottunut.

Mennessänsä kyökkikamariin kahvitarjottimia järjestämään, hän kuunteli

levottomasti joka kerta kuin tuolta ylhäältä kuului askelia. Hän ei

käsittänyt, mitä noilla muilla oli kävelemistä. Kun rovasti välisti

pitkin askelin mittaili arkihuoneen lattiaa, tuotti se ruustinnalle

todellista kärsimystä. Kun hän tiesi tehneensä velvollisuutensa,

niin miksei Egidius silloin voinut pysyä levollisena. Se oli niin

kiusallista ikäänkuin hän, ruustinna, olisi laiminlyönyt jotakin.

Mutta hän tiesi varmaan, että hänellä oli elävä tunne

velvollisuuksistaan. Nuoruutensa ajan hän oli istunut erään sairaan

tädin luona, mutta kun hän sitten joutui naimisiin pastori Egidius

Thymannin kanssa, oli hän sulasta kiitollisuudesta päättänyt, ettei

hänen mieheltään koskaan pitänyt mitään puuttua -- ja ilman että hän

itsekään ymmärsi, mistä se johtui, kävivät tehtävät ja juoksut niin

moninaisiksi. Ja yhä ne lisääntyivät, sillä rovasti ei milloinkaan

loukannut hänen tunteitaan kieltäytymällä ottamasta vastaan niitä

pieniä palveluksia, jotka jokapäiväisessä elämässä tulevat kysymykseen.

Ei liioin kukaan voinut väittää, ettei ruustinna ollut onnellinen

"liikkuvassa" avioliitossaan; ei hän ollut sitä koskaan toisenlaiseksi

ajatellutkaan.

Hänen kasvojensa ilmeessä kuvastui alati tuo taukoamaton puuhaaminen

ja jonkinlainen sokea ihastus raatamiseen. Hän muistutti samalla auran

edessä kulkevaa juhtaa.

Näytti melkein siltä kuin olisi se ollut hänelle terveellistä,

niin uskomattoman sitkeä hän oli. Mutta lihoamaan hän ei päässyt.

Eikä hän milloinkaan näyttänyt niin surkean kuihtuneelta kuin

tällaisina iltoina, jolloin hän oli pukeutunut avokaulaiseen mustaan

silkkileninkiin.

Mutta tuolla ylhäällä kulki rovasti juhlallisin askelin vieraittensa

keskellä, jotka olivat hajaantuneet suureen saliin ja pariin läheiseen

huoneeseen.

Kun hän siinä liikkui ahkerasti puhellen, oli vastakohta hänen

suuren ruumiinsa ja hänen pienen, tuntehikkaan äänensä välillä, joka

ehtimiseen särkyi kuin hauras lasi, hyvin naurettava.

Hän oli suuri, lihava, uusiin mustiin vaatteisiin puettu mies, jonka

leveä hymy ulottui toisesta poskiparrasta toiseen. Syntymäpäivänään

hän aina oli niin mahdottoman hyvällä tuulella: pienet silmänsä olivat

tavallista pienemmät pelkästä hyväntahtoisuudesta itseään ja noita

rakkaita ihmisiä kohtaan, jotka tulivat tänne nauttimaan maallista

hyvyyttä sen johdosta, että hän oli tullut maailmaan.

Paratiisimaisen lempeänä hän käveli puhuttelemassa kaikkia. Oli

miltei vaikea uskoa, että hänen luokseen oli niin mahdoton päästä

maanantaisin ja kaikkein vähimmin uskoi hän sitä itse. Ei hän yleensä

voinut käsittää olevansa vastenmielinen, ei edes maanantaisin. Hänen

sisässään asui erinomainen ihmisihanne, täynnä hyvyyttä, ja hänestä

oli luonnollisin asia maailmassa, että hänen elämänsä juuri oli sen

mukainen.

Hymyillen hän nyt käveli ja puheli. Mutta kun hän oli sanottavansa

lausunut, meni hän eteenpäin. Ei hänen tarvinnut tietää, mitä muilla

oli sanottavaa. Hänen seurustelumuotonsa oli kerta kaikkiaan sellainen.

Ei hän hevin voinut ajatella, että oli muitakin mielipiteitä kuin hänen

omansa, ja ne ihmiset, joihin hän enimmän pani arvoa, olivat sellaisia,

jotka parhaiten ymmärsivät kuunnella.

Pappilaan kokoontui aina jotenkin sekalainen seurakunta. Se oli ainoa

seudun paikka, missä yhteiskunnan eri ainekset tapasivat toisiaan.

Sinne tuli varsinainen ylämaan väki ja sinne tulivat paikkakunnalle

myöhemmin siirtyneet, sekä virkamiehet että muut. Ne muodostivat kaksi

eri rotua, jotka elivät täällä yhdessä, ilman että vuodet olivat

saaneet aikaan mitään yhteensulautumista.

Toinen oli täällä kotonaan, toinen asui kuin vieraassa talossa, josta

ei oikein tietänyt, kuinka monta huonetta siinä oli.

Miehet olivat siirtyneet pienempiin sivuhuoneisiin. Siellä he ryhmissä

seisoivat ovensuussa tai astuskelivat edestakaisin.

He puhuivat silleistä ja seiteistä, maksanhinnoista ja turskista, jotka

olivat nousseet ulkosaaren matalikolle, mutta harvoissa parvissa.

Toiset olivat kiinni valtiollisissa asioissa. He tahtoivat opettaa

suurkäräjiä esiintymään parlamenttaarisesti ja järjestää Transvaalin

kysymyksen.

Suuressa salissa oli naisten kesken vielä hiljaista.

Illanvietto oli vasta alulla. He istuivat pitkin seiniä ja pienissä

pöydissä, kurkistellen varovaisesti ympärilleen kukin omalla tavallaan.

Sitten he vähitellen rupesivat siirtymään paikoiltaan ja lyöttäytymään

ryhmiin.

Ylämaan asukkaat tulivat yht'äkkiä puheliaiksi ja sydämellisiksi.

Heidän sointuva ääntämisensä, joka muistuttaa Caprin asukkaiden

puhetapaa, virtaili raittiisti salin läpi.

Liityttiin yhteen tuttavallisesti utelemaan viime aikain tapahtumia.

Nuoret tytöt räpättivät kuin parvi hilpeitä vesilintuja.

Siellä seisoo Ghita Thulesius, Lunnön kauppiaan tytär. Hän on korkea ja

solakka ja hänen pitkä joutsenkaulansa ja pienet kirkkaat silmänsä ovat

alituisessa liikkeessä.

"Niin, mitä sinä taas sanoitkaan -- siitä leningistä?"

Miksi et myöntänyt sitä ehdottomasti kauniiksi?

Voi, kuinka täällä on kuuma! Kaikki he yhtyvät siihen, että on

kuuma, ja lörpöttelevät yhä edelleen kamariherrattaren valkeasta

silkkileningistä. He ottavat äänestääkseen, oliko Saara Listow sanonut

sitä jokseenkin vai erinomaisen kauniiksi. Heissä on samaa elämänintoa

ja lämpöä kuin ylämaan kesäpäivässä. Heidän nuoret, haaveksivat

mielensä juovat juhlailoa. He ihmettelevät kynttiläin paljoutta, jotka

eivät kuitenkaan täysin valaise huonetta, he iloitsevat kahvista; se

tulee aina niin otolliseen aikaan, ja täällä pappilassa saa niin paljon

muutakin hyvää sen lisäksi.

He tietävät sitten myöhemmin saavansa tanssiakin, mutta eivät

sano mitään, sillä he luulevat sitä salaisuudeksi. Kun pappilassa

tanssitaan, on se aina salaisuus, jonka rovasti uskoo heille kaikille

käytävässä.

Mutta Ghita ja Saara eivät voi pysyä alallaan. Joutsenkaula on

alituisessa liikkeessä ja Saaran silmät pälyvät niin, että ystävättäret

jo luulevat, että hän itsekin lähtee liikkeeseen, vaikka hän

vakuuttaa seisovansa aivan hiljaa. Selma Lind on viehättävä vaaleassa

leningissään. Hänen mustat, suloisen levottomat silmänsä ja lumivalkea

hipiänsä tekevät hänet pulskan kalalokin kaltaiseksi. Hän seisoo,

tähystelee. Tahtoo näet katsella uutta tuomaria, kun tämä saapuu.

Tuomarin merkillisyys on siinä, ettei hän ole naimisissa ja että

hänellä on hiljattain Kristianiasta saapunut apulainen --.

Tuolla rouvien keskellä istuu nimismiehenrouva hiljaa huojutellen

ruumistaan. Häntä sanotaan kissamatamiksi, siksi että hän on niin

ihastunut kissoihinsa, ja tämä on tehnyt hänet vähän omituiseksi. Hän

katselee aina ihmisiin moittivasti ja kertoo, miten vaikea on tehdä

kaikkien mieliksi.

Hän istuu kahden sisarensa välissä. Heidän profiiliensa piirteet

muistuttavat rannikkojen niemekkeitä ja kärkiä; heidän kasvojensa

ilmekin on sellainen, että se johtaa mieleen rannikolla syntyneitä

linnunpoikia; se on avonainen, hiukan utelias, luonnollinen ja

miellyttävä.

He siirtyvät lähelle toisiaan aivan kuin luodolle istautuneet haahkat

iltaisin.

Hoanin matami katselee ympärilleen. Hänen leninkinsä on mustaa

silkkiä ja sen etumus on valkea. Joka kerta kuin hän nousee hiukan

liikkuakseen, on hän kaakkurin näköinen. Harvapuheinen hän on, mutta

koko hänen naamansa näyttää olevan huvittelemassa. Hän ei malta olla

kuiskaamatta Tonette-sisarelleen, ettei täällä nyt enää tule niin

hauska, sittenkuin nuo hienot rouvat niin mahtavina ja romantillisina

hallitsevat kunniasijoilla. Mutta Tonette ei kuule. Hän on käynyt

Trondhjemissa -- ja nyt he kaikki häneltä kyselevät, niin ettei hän

lopulti tiedä, mitä vastata. Hän pudistaa päätään nauraen ja hänen

äänensä on raikas kuin lunnin kirku.

"Niin, kaikki siellä oli niin hienoa ja hauskaa -- ja minusta on

juuri yhdentekevää, minne menen, teatteriinko vai kirkkoon, ne

vaikuttavat minuun yhtä hyvin! Mutta suokaa anteeksi, että tässä olen

torkkumaisillani; niin minun aina käy, kun istun hiljaa!" -- -- --

Vieressä istuu muutamia rouvia puhellen kamariherrattaren valkeasta

silkkileningistä, joka sielläkin on herättänyt jonkinmoista huomiota.

Mutta he ovat pian sen pohtineet ja palaavat jälleen kodin talouteen:

jos oikein ymmärtäisi säästää, ei tarvitsisi koskaan olla ilman lihaa.

Ja sitten tuo voudin vanha palvelija, joka oli tullut vierailemaan ja

joka oli niin kelpo ihminen, ettei hän voi puhua mitään kyyneleitä

vuodattamatta. Hiljainen hän oli ollut, oikein niitä ihmisiä,

jotka eivät koskaan riitaannu, mutta nyt kun hän on ruvennut niin

uskonkiihkoiseksi, ei enää ole takeita --.

Taaskin tuotiin kahvia. He katselivat sitä tutkivasti.

"Mitä luulet, lieneekö se enää oikein lämmintä?"

Vaikkakin saattoi näyttää siltä kuin he olisivat olleet häveliäisyyttä,

sivistystä ja säädyllisyyttä vailla, täytyi heidän kuitenkin vielä

ottaa pieni tilkka -- sillä he tiesivät, ettei tällaisena päivänä vain

muutamista pavuista kahvia keitetty, vaan annettiin niin väkevää, että

se oikein pani hikoilemaan.

Vastapäätä istuu nuorempia kauppiaiden rouvia ja muita etelästäpäin

muuttaneita kaupunkilaisrouvia. He olivat eteenpäin pyrkiviä naisia,

jotka olivat päättäneet tilata silkkileningit Pariisista "Printempsin"

makasiinista. Sillä kamariherrattaren valkea silkki oli pannut

heidänkin mielensä kuohuksiin. Varsinkin oli se kovin koskenut rouva

Hammeriin.

Ei silti, että hänellä milloinkaan olisi ollut tapana moittia, mutta

kun ihminen on jo täyttänyt neljäkymmentäviisi vuotta ja kun hänellä on

tytär, voiko silloin käydä valkoisessa silkissä!

Siitä syntyi väittely, asia oli saatava selville.

Rouva Hammer oli sitä mieltä, että kamariherrattaren piakkoin oli

"arveleminen". Useammat kannattivat tätä mielipidettä, vaikk'eivät

oikeastaan tietäneet, mitä hän sillä tarkoitti, sillä hänellä oli

tapana ehtimiseen "arvella". Sen sanan hän oli lainannut mieheltään,

joka myöskin alituisesti arveli -- siis siihen saattoi yhtyä, varsinkin

kun hammerilaiset olivat sellaista väkeä, joka yht'äkkiä kuuluisi

ensimmäisten joukkoon. Kun rouva osasi puhua sekä Aaronista että

Psykestä ja emansipeeratuista ihmisistä, lisäsi se vielä enemmän hänen

arvoaan; ja kun hän sanoi olevansa sykolisti, uskoivat kaikki sitä kuin

Raamattua. Ei tehnyt mitään, etteivät he tietäneet hänen tarkoittaneen

psykologia. Eikä Hammerin rouvan kanssa ollut leikkimistä. Hänestä

olivat melkein kaikki ihmiset liian halpoja. Hän oli juuri sanonut

hiljattain tulleen lääkärin perheestä, että se oli hänen mielestään

kovin alhaisella yhteiskunnallisella kannalla, ja toiset rouvat olivat

iloisia siitä, että hekin sen näkivät.

Vähän loitompana istuu rouva Thue. Hän ei siedä kuulla puhuttavan

leningeistä, sillä hän on ennen aikaan ollut ompelija. Mutta nyt hänen

miehensä ansaitsee koko hyvin ja hän sanoo "tosiaankin!" syvästi

vakuutettuna siitä, että hän on päästänyt suustaan jotakin oikein

tepsivää. Ja sitäpaitsi hän kehuskelee kuuluvansa taiteelliseen

perheeseen.

"Niin todellakin, miten lahjakkaita te kaikki olette!" sanoo rouva

Jensen.

"Niin, meidän suvussamme on aina ollut niin paljon henkevyyttä.

Ajatelkaapas vain Jonia. Hänen kappaleensa -- -- tosiaan, minusta hänen

kyyneleensä, rypäleensä ja pisaransa ovat korkeinta taidetta, sillä

niitähän oikein voi kosketella, ja ne puheet, jotka hänen vaimostaan

ovat kulkeneet, eivät suinkaan ole totta, sillä tämähän on hieno

nainen, eikä kukaan voi häntä sellaisesta syyttää."

Hän katsoo neiti Antoniseen päin, mutta tämä ei ole kuullut mitään. Hän

istuu itsekseen ja on närkästynyt siitä, että naapuritalon tytär antaa

nimittää itseään "neidiksi".

* * * * *

Kaikkein ylinnä salissa nojatuoleissa ja uudessa sohvassa istuu "_the

upper ten_", "ylimmät kymmenen", joksi kamariherratar on piirinsä

ristinyt.

He ovat kaikki etelästäpäin paitsi Elina-rouva ja Vikka-täti, joka

sävyisästi antaa hiljattain tulleen asianajajanrouvan kuulustella

itseään.

Elina-rouva istuu suorana ja harvapuheisena kamariherrattaren oikealla

puolella. Hän istuu ja kutoo; välisti hän antaa suoran, kirkkaan

katseensa vaeltaa toisesta toiseen, mutta läsnäolevat rouvat eivät

ole mielissään tuntiessaan sen kiinnitettynä itseensä. Sillä vaikka

he eivät tahdo sitä myöntää, on noissa silmissä jotakin, jonka edessä

tuntee olevansa vähäpätöinen.

Sekä kamariherratar että kappalaisenrouva ponnistelevat voimiaan

ylläpitääkseen keskustelua hänen kanssaan.

Mutta kamariherratar ei enää uskalla kajota lempiaineeseensa: ylhäiseen

sukuunsa ja hovissaoloonsa. Kaikki muut paitsi Elina-rouva ymmärtävät,

mikä merkitys sillä on. Hänen kasvoissaan oli välähtänyt hymy, joka

sattui kamariherrattareen kuin piiskanlyönti. Sen jälkeen hän puhuu

aivan toisista asioista.

Luonteeltaan "puoli-ylhäisöä", syntyjään aatelia, kapteenin ja

kamariherran leskenä, pitää hän itseänsä maan ensimmäisinä.

Hän on jo useampia vuosia ollut leskenä, mutta yhä vieläkin hän on

murheellinen, sillä hän luulee sen vaatettavan itseään. Ja tunteellinen

hän on, sillä sitäkin hän luulee vaatettavaksi. Hänen liikkeensä

ovat veltot ja hitaat. Ääni on miellyttävä ja kerakkeet hän lausuu

omituisella venyttävällä tavalla -- valkoisessa silkkileningissään ja

hiukset _à l'enfant_ järjestettyinä on hän sangen kaunis, mutta myöskin

vaativainen.

Hän katsoo oveen päin. Hän ajattelee uutta tuomaria. Nyt muuttuisi

elämä täällä siedettävämmäksi. Hän ei näet kestä liiallista

yksinäisyyttä. Hän on itkenyt miestänsä niin paljon kuin hän suinkin on

voinut. Vaihtelu olisi nyt terveellistä, mutta ei kuitenkaan sellaista

kuin Herön Gunvor aina esitti. Hän ei voinut sietää Gunvorin taipumusta

pakottaa kaikki työhön -- yleensä hän ei voinut kärsiä koko ihmistä,

ei edes hänen keskustelutapaansa. Tässä tuonnoinkin oli hän sanonut

hänen, kamariherrattaren, läsnä ollessa, että naiset niin mielellään

turvautuvat miesten ajatuksiin. Ellei heillä ollut pappia tai omaa

miestä, oli ehkä joku lääkäri, joka valmisti heille sekä pillerit että

mielipiteet.

Gunvor oli harmittanut häntä niin silmittömästi sinä iltana, että hän

nyt tunsi huojennusta, kun tämä ei ollutkaan läsnä. Sillä sellaista ei

sovi sanoa -- vaikka se tietysti olikin totta! Eihän sitä voinut olla

varma mielipiteistään, elleivät ne tulleet luotettavista lähteistä.

Kamariherratar oli juuri hiljattain saanut erittäin hyviä aineksia ja

hänellä oli myötäsyntynyt halu antaa keskustelulle korkeampaa lentoa.

Kappalaisenrouva ymmärtää häntä parhaiten seurata. Hänellä oli pieniä,

somia vastauksia varastossa, ja eri äänenpainolla lausuttuina ne

sopivat mihin asiaan tahansa.

Ja nämä molemmat naiset käsittelivät erityisellä varmuudella nykyajan

kysymyksiä spiritismistä valtiotalouteen ja työväenoloihin asti.

Kappalaisenrouvan posket punoittivat tavallista enemmän, hän oli

tottumaton sellaiseen voimisteluun. Mutta työväenkysymys, joka

kamariherrattaren tietojen mukaan oli niin arveluttava, se oli hänelle

selvä heti. Hänen kotielämänsä on ruustinnan "liikkuvan avioliiton"

täydellinen vastakohta. Hän kuuluu niihin suloisiin rouviin, jotka

kaikin puolin pitävät yllä tuota vanhaa perintötapaa, että avioliitto

on elatuslaitos. Naimisiin mentyään ei Jeanette-rouva valkoisilla,

pienillä käsillään ole kertaakaan koskenut työhön, Teodor saa

hoitaa kaikki. Hän oli ollut niitä suloisia nuoria tyttöjä, jotka

eivät milloinkaan joudu täysi-ikäisiksi, ominaisuus, joka näyttää

tenhoavan kaikkein älykkäimmätkin miehet. Kerrottiin Teodorin olleen

autuaallisen, kun kerkesi ennen muita.

Ja hän on säilyttänyt itsensä erinomaisesti -- ei ollut kadottanut

mitään lapsellisesta suloudestaan, jota Teodor piti kypsyneen

naisellisuuden hempeytenä. Hän oli niin viehättävän varma, eikä

suinkaan ansioita vailla, sillä hän oli saanut kaikkein parhaan

naiskasvatuksen, yhdenkään ajatuksen eksymättä hänen aivoihinsa.

Hän saattoi siis rauhassa nauttia olemassaolostaan. Oli hänellä

älyäkin, mutta se oli sitä lajia, joka toimii vain omain mielihalujen

tyydyttämiseksi.

Ja Teodoria komentamaan hän myöskin oli taipuvainen, vaikka tällä aina

oli tapana sanoa, että pitää valita itselleen sellainen vaimo, jota on

helppo johtaa.

Jeanette-rouva oli samaa mieltä kuin kamariherratar, että tulee

lukea voidakseen seurata päivän tapahtumia. Hänestä oli hauska lukea

sanomalehdistä tuttavain ja ystäväin kuolemasta. Hän piti siitä

kylmästä väreestä, joka kulki pitkin selkärankaa, kun sanomalehti

putosi hänen kädestään ja hän huudahti: "Vai jo hänkin on kuollut!"

Ja kertomukset tapaturmista olivat hänen ihastuksensa; oli todellinen

nautinto loikoa leposohvallaan ja lukea haaksirikoista ja tulipaloista,

joissa ihmiset menettivät henkensä. --

Sen teki tuo kamala, ihana tunne selkäpiissä. Muuten hän oli

sydämellinenkin, mutta se oli kaikista keveintä laatua -- ja epävarmaa

lienee, oliko siitä kenellekään hyötyä, edes Teodorille.

* * * * *

Kamariherratar kertoo taas jotakin, jonka hän on saanut parhaasta

lähteestä, ja Jeanette-rouva avaa ruusunpunaisen suunsa. Hänestä tässä

tarvitaan loppuhuomautus.

"Niin, siinä olette oikeassa, minusta näyttää kyllä siltä, että

ihmisten tulee tehdä työtä, varsinkin miesten, seisoohan se

Raamatussakin!"

Kamariherratar oli jo kokonaan toisessa aineessa, hän tahtoi tietää,

mitä Elina-rouva arveli naisasiasta ja muusta sellaisesta.

Elina-rouva palasi takaisin paikalleen, käytyään puhuttelemassa niitä,

joiden läsnäolosta "ylimmät kymmenen" eivät olleet tietävinään.

Hän kääntyi hitaasti ja katsahti kamariherrattareen tavalla, joka ei

ollut tämän mieleen. Mutta vastata hänen ei tarvinnut; kamariherratar

oli itse niin innokas, aivan samaa mieltä kuin rovasti Thymann, että

naiset saattavat olla epämiellyttävän viisaita. Rovasti oli oikeassa

väittäessään, että rauha maailmasta poistuu, kun naiset tulevat

järin viisaiksi. -- -- Eikö täällä ollut kyllin levotonta. Ennen sai

kuitenkin olla rauhassa arkihuoneessaan -- -- olisiko sekin nyt jo

ollutta ja mennyttä? Kamariherrattaren mielestä käsitti rovasti kaikki

niin oikealta kannalta.

Jeanette-rouva vetosi Teodoriin. Tosin hän ei tietänyt, mitä Teodor

arveli näistä asioista, sillä miksipä he olisivat sellaisista

keskustelleet? Olihan heidän avioliittonsa niin onnellinen!

Teodor seisoi ovensuussa tuijottaen. Oli mahdoton päättää, miten

onnellisena hän sitä piti. Hän seisoi siinä synkkänä, tuli silmissä

ja vaihteleva ilme suun ympärillä, välisti lapsellinen, välisti

ankara. Hänen olentoansa verhosi siisti papillisuus ja hänen nuorilla,

laihoilla kasvoillaan oli hengellistä arvokkuutta jonkinlaisten

hillittyjen ilmeiden ohella. Hän oli totinen, uuttera mies, aatteiden

palvelija, vaikka näköpiirinsä olikin ahdas, jonka tähden hänen

päivänsä olivat työtä täynnä ja hänen tiensä kulki ohdakkeiden keskitse.

Arvoitukselta tuntuu, että Jeanette-rouva on hänen vaimonsa. Ehkäpä

hän on tyytyväinenkin. Siitä hän kuitenkin voi olla varma, ettei

Jeanette-rouvan päähän milloinkaan pistä sellainen ajatus, että hän

ymmärtäisi jonkin asian paremmin kuin miehensä. Ja se oli nykyaikana

kylläkin kiitettävä ominaisuus.

Teodor jää seisomaan ahtaaseen ovensuuhun eikä laisinkaan huomaa,

että tohtori Elieson tyrkkää häntä ohi mennessään, tämä tohtori, joka

seuraelämässä ollessaan ei tee muuta kuin kulkee ympäri tutkistellen,

missä hänen vaimonsa on ja kenen kanssa hän puhuu -- pelkkää kylmää

uteliaisuutta, sanotaan, hän tahtoo vain nähdä, kenellä voisi olla

jotakin keskustelemista hänen vaimonsa kanssa.

Tämä istuu ahkerassa sananvaihdossa neiti Mon kanssa, mutta kukaan ei

vain voi saada selkoa siitä, mitä kaunis rouva Elieson tai neiti Mo

puhuu.

"Tiedättehän, sellaisia kuin miehet nyt ovat, varsinkin useimmat

heistä!" Se on puheenparsi, jota rouva Elieson usein käyttää. Se sopii

joka tilaisuuteen ja näyttää sisältävän salaperäisen elämänkokemuksen,

päättäen siitä tarkoittavasta, kanssasisariin vetoavasta katseesta,

joka sitä seuraa.

Vikka-täti antaa rouva Dahnin yhä edelleen kuulustella itseään.

Vikka-tädiltä kysellään aina niin paljon. Paitsi sitä kuuluu

kyseleminen rouva Dahnin keskustelutapaan. Kyselyjä tulee parvittain ja

ilma on täynnä kysymysmerkkejä. Vikka-täti hymyilee hyväntahtoisesti.

Hänen silmäinsä lempeä rauha kätkee paljon. Hänen elämänsä pitkät

koettelemukset, jotka hän suurella kärsivällisyydellään on voittanut,

ovat kätketyt sinne -- kärsimykset eivät ole saaneet katkeroittaa hänen

mieltään ihmisiä kohtaan.

Hän katselee ystävällisesti rouva Dahnia.

Niin, onhan totta, että hän on niin arka puoteihin mennessään -- totta

se on. Ja vanha, hieno täti punastuu ajatellessaan, että muut nauravat

häntä siksi, että hän aina puodeissa seisoo odottaen, kunnes kaikki

muut ovat saaneet ja kunnes joku vihdoin tulee häneltä kysymään, mitä

hän tahtoo.

Hänen läheisyydessään istuu kaksi asianajajanrouvaa puhellen

närkästyneinä keskenään.

Rouva Salvesen on raivoissaan siitä, että tuo hirmuinen naapuritalon

tytär on tullut kotia tuoden mukanaan sellaisen päällystakin, joka

muistuttaa hänen omaa hienoa takkiaan.

Saattepa nähdä, rouva Schwane, nyt on se aika käsissä, jolloin hienojen

naisten täytyy pukeutua yksinkertaisesti! Niin pitkälle olemme nyt

joutuneet!

"Älkäämme ajatelko sitä", sanoo rouva Schwane sävyisästi, "nyt saatte

kuulla, mimmoista Iversenillä oli."

Ja sydän täynnä kuin märkä sieni, muistellessaan sitä hauskaa iltaa,

jonka hän Iversenillä on viettänyt, kertoo hän: "Lihapullia ja

selleriä... se oli Hampurista tuotua..."

* * * * *

_Vihdoinkin_ saapui uusi tuomari ja, mikä parempi, hän oli hyvällä

tuulella. Äänestä sen jo kuuli. Hän käytti näet monta eri ääntä. Yksi

oli hyvin äreä. Se oli konttoriääni, toinen oli hirveän pilkallinen,

mutta tänä iltana se taas oli aivan erilainen, oikein tyytyväinen.

Oli näet kamariherrattaren ja erään matkustavan naisen välillä syntynyt

väittely, joka kaikille rouville tuotti kiusaa, kun eivät ensinkään

tietäneet, oliko vieras naimisissa vai ei.

Kamariherratar oli kohonnut kaunopuheiseksi. Hän tahtoi tietää,

miksei vaimo kantaisi miehensä nimeä. Ei muuttanut asiaa, etteivät

vaimot sitä ennen aikaan tehneet; heidän olisi _pitänyt_ tehdä se.

Kamariherrattaresta tuntui tällä hetkellä, että Jumala oli sen Sinain

vuorella määrännyt. Ja hän, joka aikoinaan suurella voimalla oli

hallinnut miestään, ei nyt voinut käsittää muuta kuin että se oli

kaunis merkki vaimon alamaisuudesta. --

Juuri silloin puuttui tuomari puheeseen.

"Mutta armollinen rouva! Muuttaa nimensä, sanotteko niin? Jos se on

jonkin merkki, niin ei minkään muun kuin että se on hankkinut itselleen

uuden alamaisen! Muuttaa nimeä? Niin, aivan samalla tavalla kuin

Montenegron ruhtinas muuttaisi nimeään, jos hän pääsisi Brasilian

keisariksi. Se tietää vain laajennettua hallitusaluetta. On saanut

hallittavan!"

Ja nyt kamariherratar ja tuomari joutuivat kiistaan. Kamariherratar oli

oikeastaan sangen pahoillaan siitä, että hänen nyt oli vastustaminen

tuomaria. Sillä tämä oli miltei sellainen, joksi kamariherratar _oli_

hänet kuvitellut, niin miellyttävän hieno, ainoa, jonka kera hän

täällä saattoi muodostaa yhteiskunnan huipun -- -- he olivat luodut

liittolaisiksi ja ystäviksi! Kamariherratar oli varmasti päättänyt

antaa tuomarille viittauksen siitä.

Eikä tuomarin viehätysvoima jättänyt muitakaan naisia tunteettomiksi.

Jo hänen esiintymisessään ja olennossaan oli jotakin omituista,

hänen väsyneissä, hiukan valonaroissa ja kylmissä silmissään ja

hänen hienossa, hymyilevässä suussaan. He eivät voineet pysyä

välinpitämättöminä, oli, kuin hänestä olisi lähtenyt lumous, joka sitoi

heidän sydämensä.

Miehiä se huvitti. Kun oli sen näköinen kuin hän, niin eipä tehnyt

mitään, vaikka aina janottikin. Sillä kerrottiin tuomaria janottavan.

Nuoret tytöt ajattelivat kuitenkin erästä toista; se oli tuomarin

apulainen, kandidaatti Balle. Kummallinen hän oli katsella, --

tuollaisia siis Kristianian herrat olivat!

-- -- Tavattoman pitkä ja hoikka; veneessä ei se olisi merkinnyt

mitään! Selma Lind oli varma siitä, että hän vasemmalla kädellään, jos

vain tahtoisi -- mutta hän ei tahtonut, ei uskaltanut. Balle peloitti

heitä -- sillä sellaisena kuin hän seisoi tuossa, tuijottaen suurilla

silmäterillään tyhjään avaruuteen, hän oli heidän mielestään kuin

Robespierre, joka komentaa ihmisiä mestauslavalle. He eivät voineet

aavistaa, että kandidaatti oli maailman rauhallisin ihminen, ja että

hän seisoessaan vain tuumiskeli, eikö jo pian saataisi ruokaa.

Sittenkuin hän astui lähemmäksi ja tuli esitellyksi, eivät tytöt

voineet vastata hänelle sanaakaan, katsoivat vain toisiinsa. Olihan

mies hoikka, mutta hän käytti sellaisia sanoja, että oikein katto

heidän mielestään kohosi. Jos oli kysymys vaikka vain franseesista,

niin hän puhui kuin tulivuoren purkauksesta. Ja Selma Lind seisoi

hervotonna ilosta, ajatellessaan hurjaa valssia ja oikein raivoisaa

galoppaadia. -- Paitsi sitä oli mies joko lähellä kuolemaa tai

äärettömän rakastunut, joka teki hänet _intressantiksi._

Vähän ennen illallista saapui Gunvor. Nuoret tytöt huusivat:

"Vihdoinkin!", mutta kun hän sitten tuli heidän luoksensa tervehtien

lämpimästi ja tuttavallisesti, he niiasivat. He eivät ymmärtäneet syytä

siihen, mutta heillä oli sellainen kunnioitus häntä kohtaan, vaikk'ei

hän ollutkaan heitä paljon vanhempi.

Rouva Hammerin ryhmä olisi sitävastoin kaikkein mieluisimmin jättänyt

Gunvorin lyhyen, ystävällisen nyökäyksen huomaamatta. Tavallisuuden

mukaan piti hänen tervehtiä kaikkia matamia ja kalastajanvaimoja, jotka

olivat siellä tänään. Ja tietysti hän istuutui Petrine Löyenin luo,

jolla oli tapana puhella itsekseen kaikkien huviksi.

Mutta majakanvartijanvaimon kalpeat kasvot säteilivät, kun hän näki

Gunvorin, ainoan koko maailmassa, joka häntä ymmärsi.

"No, rouva Löyen, mitä kuuluu? Mimmoinen on mielentilanne tänään?"

Rouva Löyen katsoi Gunvoriin sanomatta mitään. Hänen silmänsä olivat

mustain varjojen ympäröimät ja väsyneet.

"Voi, ei", sanoi hän viimein, katsoen ympärilleen, oliko ketään, joka

häntä kuulisi ja rupeaisi pilkkaamaan. "Voi, ei, mielentilani ei ole

hyvä. Ennen nuorena ollessani olin enemmän Herran puoleen kääntynyt.

Silloin olin hellempi ja ajattelevampi ja merikin puhui minulle. Nyt se

on mennyttä -- kaikki on niin raskasta."

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän mutisi tapansa mukaan:

"Minun mielestäni olisit, hyvä Jumala, voinut minut säästää tästä

odottelemisesta, jota on kestänyt vuosikausia; kun kuitenkin tiesit,

ettei siitä mitään tulisi, olisit voinut minut siitä säästää."

Kotona hän oli elänyt isänsä majakassa, ennenkuin hän tuli tänne.

Eikä mitään kaikesta siitä, mitä hän oli odottanut, koskaan ollut

tapahtunut. Ainoa tapahtuma oli, että hän nyt istuu täällä vanhana ja

raihnaisena, ja samalla kuitenkin hänessä oli kummallisia tyttömäisiä

tapoja, ja tyydyttämättä jääneitä nuoruuden mielitekoja.

Ja ihmisillä oli kovin hauska kuullessaan rouva Löyenin lainaavan

ratsuhevosen ja ratsastelevan hiekkasärkkien keskellä sysipimeässä --

tai kun näkivät hänen seisovan veneessä keinutellen ja laulaen, vaikka

hänellä oli täysi työ pitää vanhaa ruumistaan tasapainossa.

Mutta Gunvor ei milloinkaan nauranut Petrine Löyenille. Välisti hän

kirkkaina kesäpäivinä otti tämän mukaansa vesilintujen munia etsimään.

Silloin tuntui Petrinestä, että hän taas eli. Kiirehtimällä hän silloin

sai hiukkaisen ahmituksi sitä elämäniloa, joka häneltä oli jäänyt

nauttimatta.

Yötä oli jo kulunut kappaleen matkaa, ennenkuin emäntä ehti

vieraittensa luo istumaan -- mutta kylläpä illallinen olikin sitten

erinomainen ja kaikki olivat sitä mieltä, että heitä oli parhaimman

mukaan kestitetty.

Pöydästä noustuaan ei vanha laivuri Tobiassen voinut pidätellä

kiitollisuuttaan. Kun hän näki ruustinnan tulevan, kohotti hän lasiaan.

"Kiitoksia paljon. Rouva on nyt vallan harvinaisen hyvä, kun meistä

niin pitää huolta."

Sillä tarjoilusta ei ollut jäljestäpäinkään puutetta. Mutta nyt

ruustinna istui hiljaisena kamariherrattaren vieressä, väsymyksestä

uupumaisillaan ja tuskin mahdollisena kuulemaan, mitä hänelle sanottiin.

Huoneissa oli nuorisolle tehty tilaa tanssia varten. Balle oli saanut

tuomarin soittamaan hurjaa valssia.

Ovensuussa seisoi Gunvor katsellen. Tobiassen tuli hänen luoksensa.

Hän oli huomannut Gunvorin hymyilevän hänen puheilleen. Ei se

ollut luvallista. Ja laivuri loi häneen terävän katseen tuuheiden

kulmakarvojensa alta.

"En ole ensinkään taikauskoinen, niinkuin tässä väitätte, mutta

tietysti ihmiset kummittelevat, sen olen monesti nähnyt -- aluksessani,

kun olen purjehtimassa; kun ihmiset uppoavat, näen heidät. He tulla

tassuttelevat minun luokseni suoraa päätä ja minä puhuttelen heitä,

mutta he eivät vastaa. Silloin ymmärrän, mitä ne ovat, sillä samassa

he ovat haihtuneet. -- Luonto on erinomainen, se on varma, niin että

jokaisella on kuormansa, muuten täällä olisikin aivan liian mukava."

Hän pudisti päätään Stensenille, joka tahtoi häntä ulos olutta juomaan.

"En tule, baijerilaista olutta en voi sietää, kahdessa pullossa on

minulle kyllin!"

Hän kääntyi taas Gunvoriin päin. "Oletteko Te raittiuden ystäviä? Minä

olen juonut niin vähän, etten ole monena vuotena saanut edes silmääni,

mutta en ole viitsinyt itseäni kirjoittaa siihen seuraan. En siedä

sellaista joukkoa."

Mutta Gunvor naurahti tyyneen hiljaiseen tapaansa. "Tulkaa sisään

kuulemaan, mitä tuomari soittaa."

"Ei kiitos, olen muuten kyllä isänmaallinen, mutta vanhoista sävelistä

en välitä." -- -- -- Ja Stensen oli löytänyt ruotsalaista punssia

ulkona, sen laivuri selvään huomasi. Stenseniä oli pidettävä silmällä,

muuten hän joisi itsensä hutikkaan. Gunvorin täytyi mennä yksin sisään

kuulemaan tuomaria. Välituvassa tapasi hän kappalaisen. Tämä etsi häntä

aina kuin he olivat yhdessä, mutta Gunvor mieluummin karttoi häntä.

Hänen mielestään ei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen. Mutta

nyt hän taas tuli suoraa päätä Gunvorin luo.

Gunvor hymyili katsoessaan hänen totisiin kasvoihinsa. Hän kunnioitti

häntä kaikissa tapauksissa -- ja sääli häntä samassa, siksi että hän

oli niin onnellisessa avioliitossa Jeanette-rouvan kanssa.

Gunvor katsoi häneen kysyvästi. Hän tiesi olevansa huonoissa kirjoissa

sekä kappalaisen että rovastin kanssa, siksi että hänellä oli miltei

vastakkaiset mielipiteet kaikista asioista taivaan ja maan välillä.

Mutta varsinkin rovastiin nähden, sillä kappalainen oli nyt kuitenkin

toisenlainen. Hän seisoi kuin nuori apostoli, joka puhui sydämensä

syvyydestä, ja Gunvor kunnioitti hänen itsekieltävää työtään niiden

hyväksi, joiden keskuudessa hän eli.

Gunvor tarttui hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä.

"Kiitos siitä, mitä olette meidän hyväksemme tehnyt. Mihin ei kukaan

muu ota mennäkseen, siellä Te olette."

"Mutta minä en kiitä Teitä, olen tyytymätöin Teihin!"

"Sen kyllä uskon."

"Yksinpä kirkossakin Teidät nähdessäni olen Teihin tyytymätön."

"En ole kyllin harras. Voitteko nähdä sen?"

"Teillä ei ole sitä suurta kaunista uskoa, joka kokonaan antautuu."

"Minä olen valveilla, kuljen omaa tietäni. Onko se väärin? Mutta se ei

ole autettavissa" -- --

Hän puhui lyhyin, katkonaisin lausein, toinen jalka jo menossa -- sillä

mitäpä tästä keskustelusta oli hyötyä?

Kappalainen laski hermostuneen, kuuman kätensä hänen käsivarrelleen.

"Teille on annettu suuret lahjat työskennellä viinamäessä -- miksi

pysytte sen ulkopuolella? Jumala on antanut Teille sääliväisyyden

armolahjan, Te rakastatte totuutta. Miksi etsitte sitä sieltä, kussa

sitä ei ole? Ettekö Te kuule Hänen käskyään: ruoki minun lampaitani!

Gunvor Torintytär! Pienet, köyhät lapset ja seudun kärsivät nimittävät

Teitä Gunvor-äidiksi -- antakaa heille sitä leipää, joka ravitsee

heidän sielunsa, antakaa heille puhdasta, väärentämätöntä elämän sanaa,

joka panee merenkin kuuliaiseksi. Kulkekaa oikeaa tietä. Muistakaa:

'joka ei ole minun kanssani, on minua vastaan', sanoo Herra."

Gunvor katsoi häneen hetkisen. Sitten hän sanoi lempeästi: "Se Jumala,

joka minut on herättänyt, on johdattanut minut suuren taivaansa alle.

Ja minä annan pyhästä leivästäni ja suolastani! Ettekö voi nähdä, että

me olemme ystävät ja työskentelemme yhdessä, että tiemme kulkevat samaa

suuntaa. Muistakaa, että on monta tietä!" -- -- --

* * * * *

Kappalainen ei vastannut heti. Gunvor jätti hänelle hyvästi ja meni

kuulemaan tuomarin soittoa.

Selma Lind ja kandidaatti Balle tanssivat galoppaadia ja kaikki nuoret

ryntäsivät sisään. Eihän kukaan voinut seisoa hiljaa sellaista soittoa

kuullessaan.

Gunvor istuutui nurkkaan. Eräs rouvista tuli pyytämään häntä valittujen

pöytään. Mutta hän pudisti hymyillen päätänsä. "Rakas ystävä, onhan

Teillä rovasti. Älkää viivytelkö, että saatte kuulla häntä!" Kun Gunvor

kumartui hiukan eteenpäin, ei hänenkään tarvinnut jäädä osattomaksi

rovastin viisaudesta. Hänen äänensä oli kuin hyvän paimenen, niin

lempeä ja opettavainen.

"Rakas rouva, syynä siihen, että arvostelemme naisia niin ankarasti,

ei ole muu kuin se, että olemme niin tottuneet katsomaan heihin, koska

heidän suuri tehtävänsä yhteiskunnassa on valvoa ja velvoittaa -- -- --"

Kiitos, Gunvor oli kuullut aivan kyllin.

Hän nousi ja astui edemmäksi.

Tanssi oli jo tauonnut -- mutta tuomari istui yhä vieläkin soittamassa.

Mitä kummallista, kevytmielistä soittoa se oli, ilkkua, pilaa ja tyhjää

täynnä -- oikein synnillistä soittoa.

Gunvor istui aivan hiljaa iloiten siitä, ettei kukaan enää häntä

huomannut.

Yht'äkkiä hän kääntyi hämmästyneenä. Sama mieskö se nyt soitti? Mikä

se tässä soitossa raivosi ja ikäänkuin raskaasti pulppusi synkistä

syvyyksistä?

Se vaikutti häneen kuin persoonallinen tuska -- oli melkein epähienoa,

että hän oli sen kuullut.

Tietämättään, tahtomattaan oli hän mennyt pianon luo ja kysyi miltei

närkästyneesti: "Kuinka voi soittaa sillä tavalla?"

Tuomari katsoi häneen hajamielisesti: "Se oli erehdys, täydellinen

huomaamattomuus."

Hän nousi ja kumarsi hymyillen: "Suokaa anteeksi, mutta en tietänyt

kenenkään olevan sisällä."

Gunvor säpsähti. Saattoiko kukaan sanoa, mitä siinä äänessä oli

-- sen pehmeässä, syvässä soinnussa! Se herätti joka kerta saman

selittämättömän tuskantunteen hänessä. Tuntui, kuin se olisi tullut

aivan toisesta ihmisestä kuin siitä, joka seisoi tuossa pilkallinen

hymy kauniilla huulillaan!

Gunvor ummisti silmänsä vain kuullakseen sen omituista kaikua. Joka

lauseen soinnussa oli jotakin haikeaa, aivan kuin hänen sisässään

olevan ihmisen valitusta -- -- kahlehdittua tuskaa, joka nyt oli

repäissyt itsensä irti ja värähteli tuossa syvässä äänessä.

Gunvor katsahti hänen silmiinsä. Ja sellaisina kuin ne nyt siinä

säteilivät, älykkäinä ja kaihomielisen lempeinä, olivat ne

sopusoinnussa hänen äänensä kanssa.

Huoneiden läpi kuului äänien aaltoilua. Ja ylinnä suuttuneen

Tobiassenin huomautus, että kuka nyt saattaa erehtyä kututurskasta ja

syvän veden turskasta.

Tuomari keskeytti aloittamansa lauseen. "Olin aikeissa lausua

sukkeluuden, mutta ettehän Te kuulekaan. Katsokaa naisia, jotka istuvat

rovastin ympärillä! Kaunis kuva naisellisesta vastaanottavaisuudesta.

Mutta huomaan, ettei minun maksa vaivaa. Eikö jalosukuisella Herön

äidillä ole mitään käskettävää."

"Ei", vastasi hän hymyillen.

"Ettekä Te sano mitään? Ette Te ole puhunut montakaan sanaa tänä

iltana... Kuulutteko ehkä 'kuoreensasuljettujen' sukuun? Ne kuuluvat

olevan eräs simpukkain alaluokka, mutta niitä tavataan myöskin ihmisten

kesken; ei mikään ole mahdotonta Jumalalle."