Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.
Pohjolan kansalle ja merelle:
Préservez-moi, mon Dieu!
La mer est si grande et ma barque est si petite!
(Bretagnelainen kansanlaulu.)
_"Auta minua Jumala! Meri on niin suuri -- ja purteni on niin pieni!"_
Tämä on vanhan kansanlaulun loppusäe, jota Bretagnen kalastajat ovat
laulaneet kautta vuosisatain. Loppusäe, joka on kaikunut ja aina on
kaikuva siellä, missä on merta, missä on elämää ja taistelua.
Kaikilla kielillä, kaikkien ihmissukujen uskonnoissa esiintyy tämä
laulu, tämä sama: Auta meitä, Jumala, meri on suuri, pursi pieni!
Meri on suuri ja mahtava, se on ottanut maan syliinsä, se on
muodostanut elämän; se ulottuu kaikkialle.
Kuka tuntee sen? Mitä voivat kertoa siitä ne, jotka enimmän tietävät?
Kuinka paljon he tietävät lopulti?
Niillä, jotka eivät tiedä mitään, mutta vain ovat eläneet elämänsä
aivan meren rannalla -- eiköhän heillä usein ole enemmän kerrottavaa.
Sillä meri on kertonut heille salaisuuksia. Kansa, joka asuu siellä
pitkillä rantamilla, tietää hyvin, että enemmän kuin maa, jolle se on
rakentanut majansa, on meri sen äiti.
Heidän elämänsä ja kuolemansa riippuu sen voimallisesta kädestä. Meren
kautta puhuu suuri Jumala heille.
Paljon nämä ihmiset tietävätkin puhua siitä: meri se omistaa kaikki
pohjattomat syvyydet ja kaiken kauhun, se on maan herra, se lisää ja
vähentää maita, tekee kaikessa mielensä mukaan.
Ei kukaan tunne mitään vahvempaa kuin tämä äiti käsittämättömine
kasvoineen, joita vaihtelevat ilmeet alati varjostavat. Kaiken
se tietää, maa ei voi mitään salata siltä -- -- kun se rypistää
kulmakarvojaan, ulottuu sen viha yli polttavain erämaiden ja ilma on
täynnä sen käskyjä.
Se heittää yltään purppuraviitan ja kullalla kirjaillun hunnun. Myrskyn
mustassa puvussa, tähtinauha otsalla se rientää eteenpäin, loistavan
henkivartionsa seuraamana. Vuorien ja äkkijyrkkäin tunturien alla,
missä se loiskii yli karien ja vyöryy rantaa vasten, kuulee sen;
mahtavina, ylpeinä kaikuvat sen sanat -- kehoittavat taisteluun tahi
kuolemaan.
Mutta kun se katselee lempeästi! Kuka voi olla sen kaltainen!
* * * * *
Kun noilla pohjan pitkillä rantamilla on hiljaista ja pimeää syksyisin,
ja pimeyden kylmä henki taittaa kukkaset, silloin voi kalastaja jäädä
seisomaan venehuoneen luo ja vaimo pysähtyä tuvanoven eteen katselemaan
merelle.
Heidän liikkeensä ovat varovaiset, heidän katseensa pitkä, tiedusteleva.
On niin monenlaisia hiljaisia ääniä ulkona pimeydessä.
He molemmat kuulevat ne: tuolla alhaalla rannalla loiskuu mustain
merileväin kohdalla. Sillä kun käy näin kolkoksi ja aallot loiskuvat
hiljaa, ja meri imeskelee vettä edestakaisin -- silloin tulevat
hukkuneet kävellä tassuttamaan vuonoon ja suurin, kalpein käsin
pysyttävät itseään virtapaikoissa. Ja kummallisia vesieläimiä pyrkii
maata kohden. Ne tulevat niin vaiti, ne viilettävät veden halki suuret,
surulliset silmät säihkyen. Ja kun ne hengittävät, imevät ne sisäänsä,
mitä vain sattuu niiden läheisyyteen, merihätään joutuneita ihmisiä,
myrskyn rientäviä laineita.
Sellaisena yönä ei ole hyvä laskeutua levolle, sillä uni tuo mukanaan
enneunia. Tulee kuolleita miehiä ja he painavat valkoiset kasvonsa
ruutua vasten; heidän kätensä ovat täynnä ruskolevää ja vesi valuu
heidän tukastaan.
Jos silloin menet rantaan, saatat nähdä hukkuneen makaavan rannalla
aaltojen loiskuttelemana, tahi istuvan ruskolevässä.
Jos luode tulee, menevät he hiljaa merelle jälleen. Silloin tekee
heille hyvää, jos luet merihätärukouksen.
Sellaisina hiljaisina öinä voi tapahtua paljon. Mutta kalastajat
tuntevat nuo tuhannet meren äänet ja huomaavat aaltojen loiskeesta,
mitä on tekeillä, vaikka olisikin pilkkoisen pimeä.
Sillä meri on heidän kotinsa, heidän juhlasalinsa ja kirkkomaansa --
eivätkö he tuntisi sen tuhansia ääniä?
Kummia voi sellaisena yönä kuulla se, joka on valveilla ja kuuntelee:
ikäänkuin hiljaista kielien soittelua, joka vetää ihmistä virran tavoin
puoleensa.
Ja sillävälin kuin soitto vähitellen hiljenee ja häipyy, kuin tuo
pitkä, kaukainen suhina ikuisesti kuolee, kasvaa salainen ajatuselämä
ja silmiin tulee kummallinen, etäisyyteen katsova kaiho.
Mutta sitten, kuin meri ja vaahto räiskyy -- kuka silloin tietää, mitä
tapahtuu rantamilla ja luodoilla, paitsi hän, joka on siihen syntynyt?
Vanhat sanovat, että silloin on tupasää, ja ryömivät uunin loukkoon. Ne
kalastajat, jotka pääsevät sisään, ennenkuin myrsky heidät saavuttaa,
kiittävät onneaan. Ja kun ulkona pauhaa ja vaahtoaa ja pienessä tuvassa
on niin levotonta, ikäänkuin se olisi kamppailevan aluksen kajuutta --
silloin tuntuu erinomaisen hyvältä päästä kotiin, lämpimään pienoiseen
pesään, joka on vaahtoavan meren rannalla.
Mutta nuorisolle, joka ei mitään ole kokenut tahi ei mitään tiedä, on
jotakin harvinaisen houkuttelevaa ja hirmuista kaikessa tässä, mikä
silloin käy yli meren ja rannan. Heidän _täytyy_ päästä ulos näkemään
noita myrskyn kohottamia merimuureja, joilta kukaan ei enää voi nähdä
pienintäkään merkkiä maasta.
Ja toisia sinne jääkin. He ratsastavat emäpuulla kuoleman yöhön, he
tuijottavat tuskaisina syvään pimeyteen, mutta pimeys tihenee, meri ei
tunne mitään sääliä. Eikä myrskykään. Kova on sen kuolonlaulu, niinkuin
kaikuva malmin kumina -- silloin ei kuulu kenenkään hätähuuto.
Sillä myrskyn täytyy mennä kauemmaksi; sen siivet ovat laajat; se ei
voi odottaa ihmisen tähden -- -- --
Ja mies, joka on vanha ja kokenut, pudistaa päätään ja katsoo vaimoon,
joka Jumalan voimalla sai hänet jälleen kotiin:
"Kuuletko, kuinka hirvittävä se on?"
Vaimo katselee häntä leppein silmin. -- "Niin, se on kauhea!" -- Ja he
etsivät merihätärukouksen ja istuutuvat lukemaan niiden puolesta, jotka
hukkuvat.
Olen kuullut sanottavan, ettei tuuli puhalla muualla niinkuin
ylämaassa. Sillä on omituinen kolkko ääni, kun se kiitää alastomain
saarien ympärillä, ja sen rajusta poljennosta voi kuulostaa sitä
elämää, jota ihmiset ja peikot, merieläimet ja linnut elävät.
Pahimmoillaan se on adventin aikaan, tullessaan pärskyvänä, kylmä
vihertävä kuuvalo yllään. Sitten se äkkiä pysähtyy, ja ehkä noin
minuutin ajan vallitsee kuoleman hiljaisuus, kunnes se jälleen nousee
voimansa koonneen pedon tavoin.
Silloin on elämä kummallista saarien ja tyrskyjen välillä, sillä juuri
silloin kuin myrskyn pauhaava henki säikäyttää ihmiset ja linnut
maalle -- tulee jotakin ja asettuu myrskyaallolle kiitäen yli jylhäin,
autioiden syvyyksien. Ja sillävälin kuin kaikki merikasvit väänteleivät
tuskissaan, leikittelee se isoissa järvissä ja polkee tahtia.
Mutta synkkäin aaltojen välistä loistaa tulikipunoita -- voi nähdä
kauas alas syvyyteen, kuinka pohjaton ja kummallinen se on, täynnä
taistelevaa elämää.
Ja yli aaltojen harjan liihottelee raskaasti ja hiljaa lintuja, silmät
tulenloistavina. Niiden näkeminen ei ennusta hyvää ihmiselle, sillä
niiden jälkeen tulevat kuolleet ajaen, koko laivaväki -- pitkissä,
kalpeissa riveissä.
Sellaista tapahtuu adventtina keskiyön aikaan.
Ja tähdet näkevät sen, ne tietävät sen. Mutta niiden silmä on yhtä
kirkas ja syvä. Ne kestävät sen levollisina, niinkuin tuhat vuotta
sitten.
Sitten taas -- kun pitkä talviaika on ohi ja valo ja kevät on tullut
eikä kuolema enää ole uneksimassa pimeän veden päällä, vaan meidän
Herramme itse on tullut sunnuntaivieraaksi -- tuntuu siltä kuin
iankaikkinen elämä jo olisi alkanut; kaikki raskas ja vaikea on
väistynyt.
Ilma on täynnä iloa. Aurinko sen saa aikaan; se pakottaa kaikki
puhumaan. Sinikellot ja kanervankukat soittavat. Puolipäiväsaarnakellot
soivat.
Mitä sanovat kaikki nuo pienet aallot, jotka supatellen loiskuvat
rantaa vasten?
Mitä puhuvat valkeavaippaiset tunturit taivaanrannalla? Mitä satuja
kertovat ne illalla, kun aurinko laskee laaksoihin, kaikki nuo, jotka
kohottavat ylpeät päänsä ja verhoutuvat iltaruskoon? Mitä sanovat
tuolla rivissä näkyvät vanha Noitanuutti ja Hiisi ja Lumihuippu? Mikä
maan liljoista on puettu niinkuin ne? Missä näki kukaan ennen niin
loistavia viittoja?
Ja kuule tuulen pitkää leppeää suhinaa! Katsele lintuja tuolla saarien
ympärillä, jonne ei kukaan ihminen voi päästä! On aallon syvyyttä
niiden silmissä, sen rajua suoruutta niiden mielessä, ihana onnen
levottomuus pitkissä siivissä.
Kuule, kuinka valot ja varjot riemuitsevat läpi ilman ja meren
hiljaisessa vaihtelevassa kauneudessa.
Sillä yö tulee -- eikä se ole mikään yö!
Maan hartioita verhoo meri silkkihuivin tavoin.
Se nousee. Suhisee läpi huivin. Suuren kullanpunaisen näkinkengän
tavoin laskeutuu taivas tuttavallisesti alas. Se tahtoo suojella
tuulilta, jotka nyt ovat sidotut -- korskuvain kiinniotettujen hevosten
tavoin ne seisovat voimattomina suuressa tyhjyydessä.
Mutta kuka pyörittelee tuolla aavan meren partaalla kultaomenia?
Kuka leikkii liekeillä ja sytyttää suuria ruusumetsiä? Kuka tanssii
kiiltävillä lattiapalkeilla, laskeutuu alas, panee polttavan poskensa
aaltoa vasten, kohoaa jälleen, kimmeltää verenpunaisessa riemussa ja
hymyilee.
Kaikki kaukaiset, hiljaiset tunturit tulevat katsomaan, ja kaikki
jättiläiset ja peikot ja kaikki ihmiset sekä venheissä että taloissa,
kaikki kasvit ja eläimet -- kallistavat päänsä yhteen, istuvat
suloisesti kahlehdittuina, kuuntelevat ja katsovat...
Ne imehtivät aurinkoa!
* * * * *
Ei ihme siis, että ne ihmiset, jotka elävät täällä, ovat toisenlaisia
kuin kansa etelämpänä, eivät ole niin pienikasvuisia! Ympäröivä luonto
painaa väkistenkin leimansa heihin. Meren haaveksiva siniväri loistaa
heidän silmistään ja heidän sielunsa on täynnä mielikuvitusta!
Sillä ei täällä mitään voi mitata sillä pienellä kyynärämitalla, jota
käytetään muualla! Todellisuus on satua.
Toisenlainen on päivä täällä! Suuri ja kuninkaallinen se on ja kutsuu
juhlaan, taikka se on täynnä pimeyttä ja ihmeitä, kuolema oikealla
kädellään.
Täällä, missä kuulee ruohon itävän ja missä kesä tulee yhdessä yössä,
täällä, eikä koskaan missään muualla niinkuin täällä, oppivat ihmiset
salaisuuden juoda kaiken sen ilon, joka voi sisältyä yhteen ainoaan
ajanrahtuun. Kun polttava, ihana päivä paistaa heidän päälleen, voivat
he elää elämänsä, ennenkuin aurinko menee mailleen.
Meri sen heille opettaa.
Sen ylpeä, eriskummallinen puhe jalostuttaa heidän sydämiään ja opettaa
heitä kiirehtimään.
Siellä on kaikki suurta ja mahtavaa.
Pitkiä rantamia myöten, pienissä mataloissa taloissa ohjaa ja hallitsee
meri.
Ja syviin suljettuihin mieliin, jokaisen eläimen sieluun ja jokaiselle
köyhälle, pienelle kukalle -- lähettää meri ilot ja surut. Elivätpä
tahi kuolivat, on meri mukana.
Mahtava, käsittämätön on meri -- kaikkialle ulottuu se.
Sentähden -- kun kalastajat alhaalla Bretagnessa aloittavat vanhan
laulunsa, niin eivät he yksin laula sitä. Kaikkialla, missä on merta,
missä on elämää ja taistelua, kaikkialla maailmassa on ihmisiä, jotka
laulavat mukana.
Sekä elämän että kuoleman tähden, kuin myös kaikkien kalvavain
kysymysten tähden he yhtyvät tähän vanhaan loppusäkeeseen:
_"Auta minua Jumala! Meri on niin suuri ja purteni on niin pieni."_