Aurinko oli laskenut, ja Blachernaen palatsin piiri oli täynnään
punertavaa valoa muurinharjoihin saakka, niinkuin kukkuroilleen
täytetty viinisammio; ja kaikki, mikä oli tuon hehkun alueella,
heijasti samaa väriä, niinkuin hopea punaviinissä, henkivartijani
univormujen kiillotetut helyt, palatsin kermankellervät marmoriportaat,
juuri pihaan ratsastaneen upseerin valkoinen tunisilainen ratsu ja
ympäri pihaa liitelevät pääskyset. Maailma liikkui siinä lyhyessä,
syvässä unelmassa, joka seuraa heti auringon mailleen-menon jälkeen,
kun valo on kaikkialla samalla haavaa, niin etteivät esineet luo mitään
varjoa maahan, koska niillä on oma sisäinen hohteensa kuin satumaassa,
tai ehkä niinkuin taivaassa.
Upseeri ratsasti hevosellaan pihaan, ja hänen jälkeensä astui portista
sisään orjatyttö, karkeaan siniseen pumpulipukuun puettuna, kantaen
päänsä päällä pientä pyöreää vasua, joka oli peitetty puhtaalla
valkealla liinalla. Peiteliinan neljä kulmaa riippuivat alas, ja yksi
niistä olisi lepattanut hänen kasvojaan vasten, jollei hän olisi
pitänyt sitä hampaittensa välissä pysyttääkseen sen paikoillaan. Se
kätki osaksi hänen kasvonsa, ja hänen päänsä oli kiedottu siniseen
pumpulihuiviin, joka oli kierretty kahdesti ympäri ja solmittu otsalle.
Hän ontui hiukan kävellessään. Sen verran kuin hänen kasvoistaan näkyi,
olivat, ne kalpeat ja tyynet, ilmeeltään ikäänkuin jäykistyneet.
Hän astui rohkeasti sisään portista hiljentämättä askeleitaan, kun
toinen vahdeista pysähdytti hänet ja kysyi minne hän oli menossa. Hän
seisahtui, ja tukien toisella kädellä päänsä päällä olevaa koria hän
viittasi toisella Amenan torniin päin.
"Emäntäni lähettää vähän hienoa vehnäleipää ja kermajuustoa sen
kapteenin vaimolle, joka on tornin vartijana", sanoi Zoë, jäljitellen
sitä sipittävää puhetapaa; joka oli hyvin yleinen naisorjilla ja
kreikkalaisilla kamarineidoilla.
Lyhyeltä kierrokseltaan palaten tuli nyt toinen vahti paikalle ja
seisahtui tytön toiselle puolelle. Hän oli kookas bulgarialainen,
ja hän kohotti yhtä peiteliinan kulmaa ja kurkisti koriin syynä
pelkästään halu viivyttää tyttöä. Hän näki vehnäkaakut ja
kermajuuston sievästi ladottuina toiselle liinalle, ja juusto oli
kehystetty vihannilla lehdillä, että se pysyisi tuoreena. Molemmat
sotilaat aikoivat heti maistaa sitä tikariensa kärjillä, mutta
samassa pistäytyi vahtihuoneesta vartioupseeri, komea nuori mies,
tulipunaiseen ja kultaan puettu. Molemmat vahdit käänsivät äkisti
selkänsä juustolle ja Zoëlle ja astelivat pois vastakkaisiin suuntiin
tekemään kiertokäyntiään, jättäen Zoën keskelleen. Upseeri oli liian
korkea ja mahtava henkilö katsahtaakseenkaan orjatyttöön tai hänen
koriinsa, ja Zoë jatkoi senvuoksi kulkuaan päätänsäkään kääntämättä,
pitäen selvänä asiana, että hänellä oli nyt täysi vapaus astua
sisään. Hänen pussimaisissa pumpulipukimissaan ja puoleksi liinan
peittämissä kasvoissaan ei ollut mitään huomiotakiinnittävää, paitsi
ehkä hänen ontuva käyntinsä; ja hän koetti vaistomaisesti kävellä
tasaisesti, sillä hän ei voinut olla tuntematta häpeää odottamattomasta
rampuudestaan, kuten täysin terve ihminen tavallisesti tuntee. Mutta
hän huomasi, että kokoontaitettu kirje oli väärässä kengässä ja lisäsi
hänen rampuuttaan, kun se sitävastoin toisessa kengässä ollen olisi
voinut tehdä kävelemisen mukavammaksi.
Hän astui suuren porttiholvin alta pihan sulaan punervaan valoon, ja
siinä oleminen tuntui miellyttävältä. Mutta sitten se toisekseen sai
hänet ajattelemaan eilispäivää, jolloin hän oli istunut ikkunansa
ääressä illansuussa, osaamatta uneksiakaan kaikesta siitä, mitä
oli hänelle tapahtuva yhden yön ja yhden päivän kuluessa. Se sai
hänet ajattelemaan sitä miestä, jota hän niin suuresti rakasti ja
joka oli vankina jossakin suuren kaupungin alla, epäilemättä nälkää
ja janoa kärsien ja kuoleman ajatukset silmäinsä edessä; ja tätä
miestä pelastaakseen hän nyt oli menossa Blachernaen pihan poikki
talousorjaksi puettuna. Hän teki sen, koska muuta keinoa ei ollut;
ja jos Gorlias ei täyttäisi määräänsä tai tulisi liian myöhään,
saavuttaisi hänet loppu muutamissa tunneissa, tai kukaties ihan äkkiä,
mikä olisi paljon armeliaampaa. Hän tiesi mihin yritykseen hän oli
ryhtynyt, eikä hän pettänyt itseänsä. He puhkaisisivat ensiksi hänen
silmänsä; mutta se olisi vähäisin niistä julmuuksista mitä he hänelle
tekisivät, jos Gorlias ei täyttäisi määräänsä.
Hän oli kuitenkin kaikitenkin vain hento tyttö, ja kerran tai pari,
kun hän ajatteli noita tuskia, kulki karmiva väristys hänen selkäänsä
alas aina kantapäihin saakka ja syvässä värimeressä uivat esineet
hämärtyivät hetkiseksi hänen silmissään; mutta sitä kesti vain tuokion,
ja kun hän saapui tornin juurelle ja astui oven edustalla olevaan
holvikäytävään, ajatteli hän jälleen Zenoa eikä mitään muuta.
Niin oli kuin Gorlias oli sanonut. Aivan toisenlainen vartio oli
asetettu edellisen yön yrityksen jälkeen, ja Zoë kohtasi esteen,
jota hän ei ollut edeltäpäin arvannut. Rautaovi oli suljettu, ja
sitä vartioi kaksi tavattoman kookasta afrikalaista, jotka mustiin
rengashaarniskoihin puettuina seisoivat sen kahden puolen, käyrät
miekat paljastettuina.
He katsoivat hänen päänsä ylitse, kun hän lähestyi heitä, eivätkä
näyttäneet huomaavan häntä lainkaan. Hänestä tuntui, ettei hän
ollut koskaan nähnyt niin ilmeettömiä kasvoja kuin noiden miesten;
heidän piirteensä olivat kiiltävät ja liikkumattomat kuin pronssi,
ja auringonlaskun punertava kajastus heijastui ulkopuolelta syvään
holvikäytävään ja antoi niille luonnottoman värin, joka oli suorastaan
kammottava.
"Jos sallitte, hyvät herrat", aloitti Zoë seisahtuen, "emäntäni
lähettää vähän hienoa vehnäleipää ja tuoretta kermajuustoa kapteenin
vaimolle."
Hän olisi voinut yhtä hyvin puhua kuvapatsaille; ei kumpikaan
neekereistä kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Mutta hän ei antanut
perään niin vähällä.
"Jos sallitte", toisti hän pyytävällä äänensävyllä ja kuuluvammin,
"emäntäni -- --"
Hän katkaisi puheensa keskellä lausetta, säikähtyen äkkiä noiden
kahden mustan miehen liikkumattomuutta, heidän kokoaan ja punertavassa
kajastuksessa välkkyviä suuria kiilloitettuja käyrämiekkojaan, joiden
yksi äänetön sivallus voisi katkaista hänen kaulansa. He olivat kuin
taikahenkiä eräästä arabialaisten tuhannen yhden yön sadusta, joita
kreikkalaiset sadunkertojat juuri siihen aikaan oppivat persialaisilta
ja Samarkandin ja Tashkentin tatarilaisilta kauppiailta. Zoë oli
kuunnellut niitä tunnittain ollessaan pikku tyttönä, ja nyt hän tunsi
äkkiä itsensä järjettömän vakuutetuksi siitä, että hän oli uneksinut
itsensä johonkin noista saduista, ja että vangittu keisari oli
yliluonnollisten olentojen vartioima. Noita liikkumattomia piirteitä
ja leveitä, kiilloitettuja miekanteriä katsoessaan hän ei kuitenkaan
tuntenut sitä tuskallista väristystä, joka oli karminut häntä, kun
hän oli ajatellut itseään palatsin haltijain kiduttamana, ja pian hän
rohkaistui jälleen ja alkoi puhua kolmannen kerran.
"Jos sallitte", sanoi hän, mutta ei päässyt sen pitemmälle, sillä hän
oli hennosti nyhtäissyt oikeanpuoleisen miehen rengaspaidan hihaa
kiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja mies liikahti heti ja kumartui
hiukan hänen puoleensa.
Mies kosketti korvaansa vasemmalla etusormellaan ja pudisti päätään
hitaasti osoittaakseen, että hän oli kuuro, ja viittasi sitten
toveriinsa ja taas omaan korvaansa, pudistaen jälleen päätään; ja
sitten hän, Zoën kauhuksi, aukaisi suunnattoman suunsa ihan hänen
silmiensä edessä, ja Zoë näki että se oli tyhjä. Miehellä ei ollut
kieltä.
Johannes oli kuuromykkien vartioima, ja Zoë tunsi Konstantinopolia ja
palatsin tapoja kylliksi ymmärtääkseen, että heidät oli asetettu siihen
tekemään lopun jokaisesta, joka yrittäisi mennä ovesta, oli se sitten
mies tai nainen.
Hän koetti nyt merkkikieltä. Hän otti korin alas päänsä päältä, laski
sen porraspykälälle vahtien väliin ja kyykistyi alas ottaen peitteen
pois ja näyttäen sen sisällön. Miehet katsoivat ja nyökkäsivät, ja
sitten taivuttivat päätään sivulle siihen erikoiseen tapaan, joka
kaikkialla Itämailla merkitsee välinpitämättömyyttä. Ja he eivät
tosiaankaan piitanneet siitä, sisälsikö kori juustoja vai makeisia,
ja heidän kasvonsa kivettyivät jälleen, kun he suuntasivat katseensa
ulospäin hänen päänsä ylitse.
Zoë peitti jälleen pienen korinsa apeilla mielin ja nousi ylös.
Pihalla alkoi hehku vaimeta, ja hän tunsi mielensä masentuvan varjojen
tummuessa. Oli ehdottoman välttämätöntä sen vaarallisen yrityksen
menestymiselle, johon hän ja Gorlias olivat ryhtyneet, että Johannes
itse tai ainakin kapteenin vaimo saisivat ilmoituksen siitä, mitä
tulisi tapahtumaan vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Jos sitä ei
saataisi tehdyksi, voisi kaikkityyni mennä hullusti viime hetkessä,
heidän ovelasti sommiteltu juonensa menisi myttyyn ja paljastuisi,
ja hän ja Gorlias, ja myöskin Zeno, saisivat arvattavasti hengellään
maksaa rohkeutensa.
Vahtien välissä oleva suljettu ovi oli raudoitettu ja nauloitettu
suurikantaisilla nauloilla. Oli täysin selvää, että se oli avattava
sisäpuolelta, jos mieli lainkaan saada sitä avatuksi, ja että itse
vartijainkin olisi kolkutettava tai annettava jokin muu äänimerkki,
voidakseen laskea sisään jonkun, joka todella oli oikeutettu pääsemään.
Samoin oli selvää, että jos oven toisella puolen olevat miehetkin
olivat umpikuuroja niinkuin nämä kaksi vartijaa, eivät he voisi
kuulla mitään sellaista kolkutusta, eikä sisäänpääsy olisi lainkaan
mahdollista ulkoapäin, paitsi silloinkuin sisälläolijat avaisivat oven
jotakin omaa tarkoitustaan varten tai määrätunneilla. Toisekseen,
arveli Zoë, seurasi siitä, että lähistöllä oli arvattavasti joku,
joka saattoi kuulla ulkopuolelta tulevia ääniä, ja sellaisina aikoina
oli aina olemassa pelkkä mahdollisuus, että tuo henkilö olisi vangin
salainen ystävä, vaikka häntä pidettiinkin hänen vartijanaan. Kaikki
nämä ajatukset risteilivät hänen mielessään muutamissa sekunneissa,
hänen peittäessään koriaan. Senvuoksi hän viivytteli tuossa puuhassa
pitempään kuin tarpeellista oli, ja kun mykät vartijat eivät näyttäneet
aikovan ajaa häntä pois, alkoi hän yhtäkkiä laulaa, ollen varma siitä,
etteivät he sitä kuulleet. Se oli tosin viimeinen toivon kipinä, mutta
kaikkia keinoja oli koetettava. Hänen äänensä helkkyi kuuluvana ja
selkeänä holvikäytävässä:
Tuolle puolen veen mun armaani luo, sillä hetki tullut on. Tuolle
puolen sinisen veen, veen suolaisen ja makeankin! Avaja, armas
lemmittyin, avaja ovesi mulle, Sillä joutuisasti olen ma rientänyt yli
veen -- --
Tässä kohti, Zoën sanomattomaksi hämmästykseksi ja ihastukseksi, ovi
todella avautui, ja hän oli suorastaan tukehtua ilosta.
Kapteeninvaimo ilmestyi himmeään iltavalaistukseen, seisoen tarkoin
oven sisäpuolella, ja Zoë tunsi hänet heti Gorliaksen antamasta
kuvauksesta. Vahdit, ollen täysin kuuroja, eivät ensi aluksi tienneet
oven avautumisessa, kun he katsoivat suoraan eteensä. Roteva nainen
puhui matalalla äänellä.
"Neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", sanoi hän, ikäänkuin
vastaukseksi Zoën laulamiin sanoihin.
Tyttö ei hukannut aikaa, sillä siihen ei ollut varaa, ja vaikka
valaistus oli niukka, näki hän neljä tai viisi asestettua afrikalaista
olevan sisällä pienessä huoneessa, joten hänen olisi ollut mahdotonta
antaa kirjettään.
"Sanokaa hänelle, että Carlo Zeno pyytää häntä olemaan valmiina heti",
virkkoi hän nopeasti, "ja olemaan hämmästymättä mitään, mitä tapahtuu."
Oven ulkopuolella olevat kuuromykät huomasivat nyt, että hän puhui
jonkun kanssa ja että heidän takanaan oleva ovi oli auki. Zoë oli juuri
ojentanut korinsa kapteeninvaimolle, kun molemmat kääntyivät yhtäaikaa
nähdäkseen kuka oli avannut, mutta melkein samassa silmänräpäyksessä
raskas rautaovi liukui nopeasti saranoillaan takaisin ja sulkeutui
paukahtaen, niin että se kajahti pihalle asti. Zoë hypähti taaksepäin
kiiruusti jotta ovi ei kiinnipaukahtaessaan olisi iskenyt häneen, ja
tuo nopea liike koski häneen hiukan, sillä hän astui harhaan ontuvalla
jalallaan, niin että se hiukan väännähti, kun hänen painonsa tuli sen
varaan.
Tuo ainoa askel oli vähällä maksaa hänelle hengen, sillä vaikka vahdit
olivat kuurot ja mykät, eivät he olleet sokeat. Zoë luuli heidän
antavan hänen poistua esteettömästi, ja hän oli jo miltei ulkona
holvikäytävästä, kun hän tunsi käsivarsiinsa tartuttavan takaapäin.
Kompastuessaan hänen matala kenkänsä oli hiukan vääntynyt ja tuo nyt
tarpeettomaksi käynyt kirje oli pudonnut ulos. Kun se oli valkoinen,
olivat vartijat nähneet sen heti tummalla kivityksellä, ja toinen
heistä oli nostanut sen maasta samalla kuin toinen oli ottanut Zoën
kiinni.
Zoë riuhtoi vaistomaisesti vastaan kaikin voimin muutaman sekunnin
ajan, mutta mykkä mies väänsi hänen käsivarttaan taaksepäin, kunnes
liikkuminen tuotti hänelle viiltävää kipua, ja hän oli voimaton. Hänen
pidättäjänsä jätti nyt hänet toverinsa haltuun, joka oli työntänyt
miekkansa huotraan ja asettanut kirjeen teräskypäränsä sisäpuolelle.
Zoë ei voinut katsoa taakseen, mutta hän tunsi väännettyä rannettaan
pitelevän otteen vaihtuvan, ja sitten hänet työnnettiin ulos pihalle
ja pakotettiin kävelemään palatsia kohti. Hän ei voinut olla ontumatta
paljon enemmän kuin äsken, ja suuren afrikalaisen kouristuksesta hän
tunsi, millainen pieni hento olento hän olisi kiduttajien käsissä,
jollei Gorlias tulisi ajoissa.
Punertava valo oli jo melkein häipynyt alhaalta ja harmaa hämärä
ryömi ylös maanpinnasta, vaikka marmoripalatsin korkealla oleva ylin
kerros vielä kylpi iltahohteessa ja muutamia pääskysiä kaarteli vielä
räystäiden ympärillä. Zoë katseli ylös laajoihin katonreunoihin ja
taivaalla leijaileviin punertaviin pilvenhattaroihin, ja samalla kuin
hänet pakotettiin kävelemään eteenpäin melkein niin nopeaan kuin hän
saattoi, ajatteli hän mielessään, mahtaisiko hän enää koskaan nähdä
kirkasta keskipäivän aurinkoa. Hänen surmaamisensa ei vaatisi paljon
aikaa, jollei Gorlias tulisi ajoissa.
Monta miestä liikkui nyt pihalla tullen ja mennen, ja myöskin näkyi
siellä tulipunaiseen puettuja henkivartioita ryhmässä palatsin
sisäänkäytävän edustalla, ikäänkuin olisivat olleet odottamassa.
Muutamat orjat pysähtyivät pois rientäessään hetkiseksi katsomaan
Zoën ohikulkua; ne olivat sileänaamaisia olioita, jotka asustivat
keisarillisten naisten joukossa.
"Siinä menee viidensadan tukaatin arvosta!" nauroi muudan, äänellä joka
oli kuin tvtön.
"Mitä hän on tehnyt?" kysyi toinen mykältä neekeriltä.
Puhuja oli palatsin uusia tulokkaita, ja toiset ivailivat häntä, kun ei
hän tiennyt miehen kuuluvan mykkien joukkoon.
Ja mykkä työnsi ja raahusti Zoëta eteenpäin kiinnittämättä heihin
huomiota. Zoë katsoi nyt suoraan eteensä, palatsin oveen, ja
kävellessään hän oli kuin jonkinlaisessa unessa, ja hän arvaili
mielessään minkänäköinen mahtoi olla se huone, mihin hänet vietäisiin,
se paikka, missä häntä vähän ajan perästä kidutettaisiin, jollei
Gorlias tulisi ajoissa; hän tuumi, mahtoiko se olla valoisa vai pimeä,
ja minkä väriset seinät siinä olisi.
Neekeri piteli häntä hyvin kovakouraisesti pakottaessaan häntä
eteenpäin, vaikka hän ei tehnyt mitään vastarintaa; mutta Zoë ei
ajatellut tuntemaansa kipua eikä myöskään niitä kipuja, joita hän
varmasti saisi kohta tuntea. Oli kuin hän olisi ollut erillään
omasta itsestään ja voinut aprikoida mielessään, mitä hänelle tulisi
tapahtumaan, millaiset miehet tulisivat häntä kuulustelemaan,
millaisia kummannäköisiä kidutusvehkeitä tuotaisiin paikalle, vieläpä
minkä värinen pyövelin tukka mahtoi olla. Hän kuvitteli pyöveliä
punatukkaiseksi mieheksi, jolla olisi ilkeät keltaiset silmät ja rumat,
irvottavat hampaat. Hän ei tiennyt, oliko se pelkoa vai rohkeutta, joka
siten erotti hänet oman itsensä ulkopuolelle.
Mutta kaiken aikaa hän kuulosti kaukaista ääntä, joka saattoi tulla ja
saattoi jäädä tulematta; ja hänen kuulonsa kävi niin tarkaksi, että
hän olisi voinut kuulla sen penikulmankin päästä, ja välimatka hänen
ja palatsin välillä lyheni lyhenemistään hyvin nopeasti, ja säälimätön
mykkä kiiruhti häntä eteenpäin yhä nopeammin, vaikka hän ontui niin
pahasti.
Sitten Zoën sydän sytkähti ja seisoi hiljaa hetken, ja afrikalaisen
ote höltyi hiukan ja hän hidasti askeleitaan. Ei siksi, että hän olisi
kuullut mitä Zoë kuuli, sillä hän oli umpikuuro; mutta oven edustalla
seisovat henkivartiat olivat alkaneet järjestyä suoriin riveihin kahden
puolen, ja kookas upseeri viittoi afrikalaista siirtymään pois tieltä.
Ilma raikui kaukaisten hopeatorvien räikynnästä, kuului hillittyä
monien äänten muminaa ja monien hevosten kavioiden töminää kovalta
tanterelta pihan ulkopuolelta.
"Keisari tulee!" huusi upseeri, viitaten jälleen mykkää ja hänen
vankiaan siirtymään pois.
Mies ymmärsi varsin hyvin ja raahasi Zoën joutuisasti ja
kovakouraisesti pois keskitieltä, mutta ei pois näkyvistä; ja
äänet kävivät voimakkaammiksi ja torvien räikyntä selkeämmäksi
keisarillisen saattueen tullessa pihaan suuresta portista. Ensinnä
ratsasti parikymmentä henkivartiaa valkoisilla ratsuillaan: sitten
seurasi kuusi esijuoksijaa, jotka olivat puetut lyhyiin sääryksiin ja
punaisiin, ruumiinmyötäisiin nuttuihin, jotka räikeinä pistivät silmään
hämärästä; sitten kaksi palatsin upseeria ratsujensa selässä: ja
nuori Andronikus itse ratsasti pihaan arabialaisella raudikkotammalla
kahden hoviministerin välissä, jäljessään joukko muita henkivartioita,
jotka työntyivät ihan liki suojatakseen häntä kaikilta kavaloilta
hyökkäyksiltä. Hän oli puettu ylt'yleensä kullankarvaisiin vaatteisiin,
ja hänen korkea kreikkalaispäähineensä oli kullasta ja jalokivistä
muovailtu; mutta päivä oli jo maillaan, eikä metallista enempää kuin
jalokivistäkään lähtenyt, mitään säihkettä, kun taas henkivartiain ja
esijuoksijain tulipunaiset univormut lainehtivat hänen ympärillään kuin
veriaallot sakenevassa hämärässä.
Neekeri piteli Zoën ranteita lujasti kiinni hänen selkänsä takana ja
katseli hänen päänsä ylitse lähestyvää keisaria. Andronikuksella oli
vaaleat ja epäluuloiset silmät, jotka tähystivät jokaista ihmisryhmää
vaaraa peläten ja näkivät tuhoa kaikkialla. Hänen päänsä oli hiukan
kumarassa, hänen leukansa oli jykevä ja huulensa veltot, ja hänen
rauhaton katseensa harhaili lakkaamatta sinne tänne. Palatsin lähellä
oli vielä yllinkyllin valoa, ja Zoë näki jokaisen yksityiskohdankin; ja
keisarin puvun kultakangas leimahti jälleen hohtamaan marmoriseinäin
heijastuksesta.
Hänkin näki Zoën, mutta vaikka tämän kädet olivat selän takana, ei hän
heti nähnyt, että afrikalainen piti niistä kiinni, sillä tyttö seisoi
aivan hiljaa ja katsoi häntä silmiin. Sitten hän huomasi, että tytön
kasvot olivat ihanimmat mitä hän milloinkaan oli nähnyt, ja hän teki
satulassaan liikkeen, joka muistutti käärmeen kohoutumista saaliin
ollessa lähellä, ja hänen vaaleat silmänsä kiiluivat ja veltto alahuuli
värähti ja painautui ylähuulta vastaan.
Hän pysäytti hevosensa ja puhui matalalla äänellä oikealla puolellaan
ratsastavalle ministerille, lieheänaamaiselle kreikkalaiselle,
joka paikalla viittasi tyttöä tulemaan lähemmäksi: ja afrikalainen
mykkä näki viittauksen ja työnsi Zoën esiin toisella kädellään,
aivan keisarin jalustimen viereen, ja toisella kädellään hän otti
teräskypärinsä hyvin varovaisesti päästään, vetäen sitä liki päätään ja
korvansa yli, ettei kirje putoaisi maahan; yhä Zoën ranteesta pitäen
hän sitten ojensi kypärin esiin kuin maljan, jotta Andronikus näkisi
mitä siinä oli.
Teko ei kaivannut mitään selitystä, sillä nuori vallananastaja oli
itse määrännyt mykät afrikalaiset isänsä vartijoiksi edellisen yön
hälyytyksen jälkeen. Keisari katsahti tytön kauniisiin valkeihin
kasvoihin, mutta hän otti kirjeen sotilaan teräskypäristä, aukaisi
sen laskoksista ja luki sen nopeasti, ojentaen sen sitten vieressään
olevalle ministerille, joka luki sen myös. Hän katsahti jälleen Zoëhen,
mutta tämän kauneus oli nyt kaikki yht'äkkiä mennyt hänen silmissään.
Tyttö oli yksi noita epäsikiöitä, jotka lakkaamatta punoivat juoniaan
häntä vastaan, hänen valtaistuintaan ja henkeään vastaan; hän oli yksi
noita tuhansia, joiden hän joka yö pelokkaissa unissaan näki hiipivän
kimppuunsa silloinkuin hän oli yksinään ja avutonna, sokaistakseen
ja surmatakseen hänet ja kantaakseen hänen kruunatun isänsä
valtaistuimelle ylhäällä olkapäillään. Vaikka Zoë olisi ollut ihana
kuin itse Afrodite juuri kevättuulen esiinpuhaltamana meren vaahdosta,
niin Andronikukselle hän olisi ollut vain yksi niitä lukemattomia
pahoja olentoja, jotka alati miettivät hänen tuhoamistaan. Mutta tämä
olento oli hänen vallassaan. Hän istui ratsunsa selässä ja katseli
tyttöä, ja hänen veltot huulensa vetäytyivät hymyyn; mutta yhä vielä
olivat tytön kasvot ylpeät, ja halvassa sinisessä orjanpuvussaan hän
kohtasi hänen katseensa ylväästi kuin nuori jumalatar.
"Kuka lähetti sinut tuomaan tätä?" kysyi Andronikus syvän äänettömyyden
vallitessa, ja joka mies kuunteli tytön vastausta.
"Koska olette lukenut sen, niin tiedätte", vastasi Zoë, eikä hänen
äänensä värähtänytkään.
"Varo sanojasi! Missä on tämä venetsialainen, tämä Zeno?"
"En tiedä."
"Varo sanojasi, vielä kerran! Minä kysyn, missä hän on?"
Zoë oli vaiti hetkisen, ja vaikka hän ei siirtänyt katsettaan nuoren
keisarin kasvoista, kuulosti hän kiihkeästi etäistä ääntä, jota ei
kuulunut.
"Minä en tiedä missä hän on", sanoi hän vihdoin, "mutta luulen teidän
saavan nähdä hänet ennen pitkää, sillä hän on tulossa tänne."
"Tänne?" Andronikus hämmästyi kovasti. "Tänne?" toisti hän kummissaan.
"Niin, tänne", vastasi Zoë, "ja pian. Hänellä on täällä asioita
toimitettavana tänä iltana."
"Tyttö on hullu", sanoi keisari, katsoen ministereihinsä.
"Aivan hullu, teidän korkea majesteettinne", lausui toinen.
"Ilmeisesti poissa järjiltään, teidän korkeutenne", säesti toinen. "On
parasta puhkaista hänen silmänsä ja päästää hänet menemään."
Se joka oli ensiksi puhunut, liehivä kreikkalainen, viittasi lähellään
olevalle upseerille, ja upseeri antoi määräyksen vieressä odottavalle
esijuoksijalle. Tämä juoksi paikalla sisään palatsin suuresta avoimesta
ovesta. Missä Andronikus oli, sieltä ei kiduttaja koskaan ollut kaukana.
"Ja sanohan", kysyi keisari ilkeästi hymyillen, "mitä mahdollista asiaa
voi venetsialaisella kauppiaalla olla täällä tähän aikaan päivästä?
Suvaitsisitko sanoa sen meille?"
"Asia, joka on pian suoritettu, jos Jumala suo", vastasi Zoë.
Hän ei voinut siirtää katsettaan miehestä, joka oli murhauttanut Mikael
Rhangaben, ja vaikka hän liesikin mihin vaaraan hän saattoi itsensä,
jollei hän voittanut aikaa, oli oikeudenmukaisen koston jano hänessä
liian voimakas, niin ettei hän voinut hillitä sanojaan, ja Andronikus
kuuli hänen nuorekkaassa, heleässä äänessään soinnun, joka iski kauhun
hänen sydämeensä.
"Hän ei ole hullu!" huudahti hän äkillisen levottomuuden valtaamana.
"Hän tietää jotakin! Pankaa hänet puhumaan!"
Sanat eivät vielä olleet ehtineet hänen huuliltaan, kun esijuoksija
palasi, ja hänen perässään tuli toinen mies kulunutta nahkapussia
kantaen. Hän oli hyvin pitkä, laiha ja kumara, hänen kasvonsa olivat
kuin ruumiin, eikä hänen silmissään ollut eloa. Zoë ei nähnyt häntä,
mutta hän tuli ja seisahtui hänen taaksensa, likelle neekeriä, ja
kopeloi pussiaan; ja joka taholla ympärillä hohtivat henkivartiain
univormut hämärässä veripunaisina.
"En pelkää puhua, koska kerran olen joutunut kiinni", sanoi Zoë,
vastaten keisarin sanoihin, "ja mitä sanon, on totta. Sillä mitä olette
velkaa minulle, sen olette velkaa monen monille muille, ja sen velan
nimi on veri!"
"Hän houraa!" huusi Andronikus epävakaisella äänellä.
"Ei, minä en ole hullu", vastasi Zoë puhuen kuuluvasti ja selvästi.
"Teidän tilinne on kaivannut selvitystä jo kahden vuoden ajan, ja vielä
tämän tunnin kuluessa tulee mies vaatimaan sen suoritusta, ja te saatte
maksaa kaikki, sekä muille että minulle, tahdoittepa tai ette!"
"Kuka on tämä ihminen?" kysyi keisari, mutta hänen poskensa olivat nyt
vaaleammat.
Ei äännähdyskään rikkonut hiljaisuutta, ja nahkapussia kantava mies
hiipi vähän likemmäksi avutonta tyttöä, ja afrikalaisen ote hänen
ranteistaan kävi tiukemmaksi. Jostakin pihamuurien ulkopuolelta kuului
hevosen hirnunta, rikkoen hiljaisuuden.
"Kuka on tämä tyttö, joka uhmailee minua omalla pihallani?" kysvi
Andronikus uudelleen, kääntyen ministeriensä ja upseeriensa puoleen.
Lieheänaamainen kreikkalainen kumartui satulassaan nuorta keisaria
kohti kuin heittäytyen maahan hänen eteensä, ja hän puhui hyvin
matalalla äänellä.
"Teidän majesteettinne olisi parempi antaa repäistä kieli hänen
suustaan, ennenkuin hän sanoo enemmän."
"Kuka hän on, sanon minä?" huusi valtias äkkiä raivostuen, niinkuin
pelkurit voivat tehdä.
Ei kukaan puhunut. Kalmankasvoinen mies hivuttautui lähemmäksi Zoëta,
tähyten elottomilla silmillään hänen piirteitään. Muurin takana
kaukana näkymätön hevonen hirnahti uudelleen. Oli jo pimeämpi, mutta
ylt'ympärillä hehkuivat henkivartiain univormut yhä punaisina kuin veri.
Sitten tuli vastaus. Kiduttajan vääristyneet huulet liikkuivat hitaasti
ja sanat tulivat niiden välistä ohuella, käreällä äänellä, joka oli
kuin teilirattaan narina.
"Hän on Mikael Rhangaben tytär."
"Protosparthoksen?" Keisarin ääni vavahti taaskin.
Kalmankasvoinen mies nyökkäsi kaksi kertaa myöntävästi, ja hänen ohuet
huulensa vääntyivät ilkeästi, kun Zoë käänsi silmänsä häneen.
"Minä näin tytön vankilassa noutaessani hänen isäänsä mestattavaksi",
sanoi hän.
Luisevalla kädellään, joka oli kyhmyinen ja hänen kamalan työnsä
saastuttama, hän taittui tytön hienopiirteiseen leukaan, pakottaen
hänet kääntämään kasvonsa suoraan häntä kohti; ja Zoë värisi
kiireestä kantapäähän hänen kosketuksestaan. Mies tunsi hyvin tuon
kouristuksen-omaisen väristyksen, joka karmi uhria hänen ensi kertaa
siihen koskiessaan; hän saattoi tuntea sen sormissaan niinkuin
soittoniekka tuntee kielten värinän; se oli hänelle tuttu, niinkuin
kalamiehen kädelle vavan värinä ja jännitys kalan tarttuessa koukkuun;
ja hän hymyili kolkosti.
"Niin", sanoi hän, "hän se on." Ja hän nauroi.
Hän piti yhä kiinni Zoën leuasta ja huojutti hänen kaunista päätään
oikealle ja vasemmalle.
Keisarin puhuttua ei ollut kuulunut mitään muuta kuin kiduttajan
särisevä ääni, mutta nyt viilsi ilmaa loukatun tytön kiljahdus:
"Katala!"
Hänen pienet kätensä livahtivat äkkiä irti neekerin avarasta kourasta.
Ennenkuin tämä sai hänestä kiinni, oli hän riuhtaissut itsensä erilleen
molemmista miehistä ja iskenyt raivoisasti nyrkillään kiduttajan
kelmeään naamaan; ja vaikka hän oli vain hento tyttö, antoi hänen
vihansa hänelle miehen voimat, ja hänen nopeutensa soi hänelle
arvaamattoman edun. Mies hoiperteli kolme askelta takaperin, ennenkuin
saavutti takaisin tasapainonsa.
"Pitäkää häntä kiinni!" huusi Andronikus, sillä hän pelkäsi, että
tytöllä voisi olla puukko vaatteisiinsa kätkettynä, ja hänen molemmat
kätensä olivat vapaina.
Mutta vain hetkisen. Vaikka afrikalainen oli suuri kooltaan, oli
hän ketterä, ja hän oli Zoën takana. Miltei ennenkuin keisari oli
huudahtanutkaan, oli Zoë jälleen vankina, ja mies, jota hän oli
lyönyt, oli hänen vieressään kuluneine nahkapusseilleen. Hän katsoi
Andronikukseen odottaen käskyä ennenkuin ryhtyi toimeen.
"Pane hänet puhumaan mitä hän tietää", sanoi keisari, rauhoittuen
jälleen, kun tyttö oli lujasti afrikalaisen suurissa kourissa.
Hän kallistui hiukan eteenpäin, kuullakseen paremmin sanat, jotka
kipu kiskoisi Zoën huulilta, ja kreikkalainen ministeri asettui
mukavaan asentoon satulassaan nauttiakseen harvinaisesta huvista nähdä
kaunista ja ylhäistä tyttöä kylmäverisesti kidutettavan puolensadan
miehen silmäin edessä. Muutamat henkivartioistakin tunkeutuivat liki
toisiaan nähdäkseen; mutta heidän joukossaan oli joitakin, jotka olivat
palvelleet Rhangaben komennossa, ja nämä katsahtivat toisiaan silmiin
ja virkkoivat sanoja miltei kuiskaavalla äänellä, mikä yhdessä paisui
matalaksi muminaksi, samanlaiseksi kuin hiljaisina öinä meren rannalla
juuri ennenkuin pakovesi kääntyy vuokseksi.
Auringonlaskun rusotus oli himmennyt, mutta vielä oli siksi valoisaa,
että saattoi hyvin nähdä tumman mustelman kiduttajan kalmankelmeässä
naamassa sillä kohtaa, mihin Zoë oli kaikin voiminsa iskenyt.
Mies aukaisi vanhan nahkapussinsa ja hänen tahraiset kätensä kopeloivat
sen sisällystä, rautoja, jotka olivat ruskeita mutta ei ruostuneita,
ruoskansiimoja, joihin oli palmikoitu rautalankaa, sekä kummannäköisiä
kapineita, joissa oli hyvinvoideltuja, helposti kiertyviä ruuveja.
Mutta kaikki nämä hänen kyhmyiset sormensa hylkäsivät. Hän tunsi
jokaisen kosketukselta. Ne olivat varsin hyviä tavallisille orjille,
tai ehkä petollisille hankitsijoille, tai vieläpä valehtelevalle
hovimiehellekin. Korkeasyntyiselle neito-uhrille hänellä oli paljon
hienompi ja valitumman pureva ase kuin yksikään noista kapineista,
ja hän tallensi sitä kalliina aarteena, luovuttamatta sitä koskaan
luotaan päivällä tai yöllä; sillä se oli lähetetty hänelle hyvin kaukaa
etelästä suuriarvoisena lahjana; ja se oli elävä ja tarvitsi hänen
ruumiinsa lämpöä lakkaamatta, ettei se kuolisi. Mutta pussissa oli
jotakin siihen kuuluvaa, mikä täytyi löytää ennenkuin se voitaisiin
ottaa pienestä hopealankahäkistään kalmannaamaisen miehen povelta.
Hän löysi sen. Hänen tahraiset kätensä vetivät pussista esiin kuivan
saksanpähkinän. Vyöllään olevan veitsen kärjellä hän halkaisi sen
varovasti, kaivoi pähkinän pois toisesta kuorenpuoliskosta, viskaten
toisen takaisin pussiin.
Kreikkalainen ministeri seurasi hänen toimiaan mitä syvimmällä
mielenkiinnolla, mutta Andronikus naputteli maltittomana hansikoiduilla
sormillaan satulansa korkeaa kullattua nuppia. Kuitenkin tapahtui
kaikki hyvin nopeasti, ja vaikka päivänvalo oli himmennyt, oli sitä
vielä riittävästi; ja odottaessaan keisari luki uudelleen Zoëlta
pudonneen kirjeen.
Mutta Zoë katseli häntä tyynenä ja pelottomana ja valmiina katsomaan
kuolemaakin silmiin, jos niin tarvittiin; hän aprikoi, millä tavalla
Zeno menettelisi Andronikukseen nähden, kun kaikki tulisi tunnetuksi.
Ja hän näki punaista hänen ympärillään ja takanaan ja vieressään aina
hänen polviinsa asti, henkivartiain nuttujen punaa, jotka olivat kuin
tulipunaisia läikkiä hämärässä ilmassa.
Vielä kerran hirnui levoton hevonen kaukana, ja toinen vastasi sille.
Silloin oli kiduttaja valmis. Hän otti veitsen ja viilsi sillä Zoën
sinisen pumpulipuvun auki kaulan alta vasempaan olkapäähän ja pitkin
kylkeä, ja Zoë koetti olla värisemättäkin, sillä vaikk'ei hän tiennyt
mitä oli tulossa, hän tahtoi kuolla urhoollisena; ja kun hän olisi
kuollut, tulisivat Zeno ja Gorlias ja kostaisivat hänen puolestaan.
Kuolema oli vain kuolema, vaikka kiduttavakin, ja elämässä oli
pahempaakin, jolta hän oli säästynyt.
Sitäpaitsi, jos hän kuolisi, tapahtuisi se hyvän asian vuoksi, yhtä
hyvin kuin Zenon vapauttamiseksi. Sentähden hän nyt, kun ratkaisu
oli tullut, katsahti viimeisen kerran Andronikuksen kasvoihin,
velttohuulisiin ja julmiin, ja sulki sitten silmänsä ja rukoili
Jumalaa, ettei hän horjuisi eikä lausuisi sanaakaan, joka voisi
ehkäistä täyttymystä, jos se oli lähellä, niinkuin hän yhä toivoi.
Hän tunsi kolean ilmanhengen olkapäässään ja kyljessään, ja sitten
painettiin jokin pieni ja kova esine hänen ruumistaan vasten juuri
kainalon alle; ja kädet, jotka tuntuivat kovilta kuin sarvet, mutta
olivat hirmuisen joutuisat ja taitavat, kietoivat siteen hänen
ympärilleen vetäen sen kireälle, ja se piti esineen paikoillaan.
Mutta tuon esineen alla, joka oli saksanpähkinän kuoren puolikas,
liikkui jotakin elävää hitaasti ympäriinsä. Mitään varsinaista kipua ei
tuntunut aluksi, mutta Zoë tunsi, että tuo hidas ja hieno ärsytys voisi
tehdä hänet hulluksi.
Sitten vihlaisi äkkiä hurja tuska hänen lävitsensä saattaen hänet
vääntelehtimään vasten tahtoaankin, mutta monet kädet pitelivät häntä
nyt kiinni, eikä hän voinut liikkua. Kauhea poraajakuoriainen oli
alkanut kaivaa uomaansa hänen lihaansa saksanpähkinän kuoren alla.
Kalmannaamainen mies oli katsellut häntä tarkkaavaisena, ja kun
hän näki hänen sävähtävän, kuului hänen nariseva äänensä keskeltä
äänettömyyttä.
"Hän on puhuva ennenkuin ehditte laskea kahteensataan", sanoi hän.