Zenon asema oli nyt aivan selvä Zoëlle, ja onnellisuuden tunne
nostatti häntä valtavana aaltona, kun hän ajatteli, että hän ehkä
voisi pelastaa hänen henkensä juuri silloin kuin hänen tilansa näytti
toivottomimmalta, ja että onnistuipa hän yrityksessään tai ei, niin
hänen oma henkensä olisi joka tapauksessa pantava alttiiksi Zenon
puolesta. Sankarillisuus on lähempänä pintaa naisissa kuin useimmissa
miehissä, ja ulottuu usein aivan yhtä syvällekin.
Zoë oli käsittänyt hyvin nopeaan miten asiat olivat, ja että Toktamish
ja hänen miehensä aikoivat antaa Zenon tuhoutua vain siitä syystä, että
hän saattoi syöstä heidät kaikki perikatoon, jos hän pääsisi vapaaksi;
tai, jos tulisi ilmi että hänet oli pidätetty, he aikoivat luovuttaa
hänet Andronikukselle. Ei ollut ollenkaan todennäköistä, että he
laskisivat häntä vapaaksi, vaikka saisivatkin vaatimansa suuret lunnaat.
Mutta jos Johannes jollakin keinoin voitaisiin äkkiarvaamatta saada
pois vankeudesta, nousisi koko Konstantinopoli vallankumoukseen
asettaakseen hänet valtaistuimelle, ja silloin olisi yhtä vaarallista
pitää hänen ystäväänsä Zenoa vankina kuin nyt näytti hänen
vangitsijoistaan lyhytnäköiseltä päästää häntä vapaaksi. Ensimmäinen
tehtävä oli päästä Johanneksen puheille ja ilmoittaa asiasta hänelle,
ja tämän voi ainoastaan nainen saada suoritetuksi. Gorlias tunsi
sotamiehet ja hänellä oli heihin vaikutusvaltaa kenties yhtä paljon
kuin kenelläkään, ja mitä ulkoa käsin voitaisiin tehdä, sen hän tekisi;
aivan varmaa oli kuitenkin, ettei miehiä voitaisi saada uudelleen
kokoon, jollei Johannes olisi todella vapaana.
Siinä olikin vaikeus. Hänen puheilleen pääseminen oli yksi asia, ja se
oli mahdollisuuksien rajoissa; hänen pois toimittamisensa olisi aivan
toinen asia. Mutta Zoëlla oli luottamusta kapteenin vaimon uskolliseen
kiintymykseen, josta Gorlias oli kertonut hänelle, ja hän uskoi että
sellaisessa tapauksessa kaksi naista voisi tehdä enemmän kuin kymmenen
miestä.
Kuitenkin hän oivalsi, että olisi ehkä tuhoisaa antaa vangitun keisarin
tietää, että Zeno itsekin oli vankina. Tätä ehkäistäkseen hän keksi
suunnitelman kirjoittaa venetsialaisen nimessä kirje, jossa Tasavallan
puolesta suostuttaisiin ottamaan vastaan tarjottu lahja ja annettaisiin
lupaus viipymättömästä avusta ja vapautuksesta. Zeno oli antanut
sanansa, että hän uudistaisi yrityksen Tenedoksen tähden, vaikkakaan
ei muusta syystä; Zoë tiesi, että kun tähän ehtoon oli suostuttu, ei
mikään voisi estää Zenoa pitämästä sanaansa, jos hän olisi vapaana.
Niinollen Zoë kirjoittaisi hänen puolestaan vain samaa mitä hän itse
olisi kirjoittanut, jos olisi voinut; ja tapahtuihan se sitäpaitsi, jos
pätevämpää puolustusta vaadittiin, Zenon hengen pelastamiseksi.
Zoën saama oppi oli hänelle nyt suureksi hyödyksi, kun hän huolella
kirjoitti vastausta vankalle padualaiselle paperille. Hän pani Zenon
kiittämään keisaria Korkean Tasavallan puolesta hänen jalomielisestä
lahjastaan ja sanomaan että hän oli valmis, että hetkeäkään ei
hukattaisi ja että tunnin kuluessa kansa olisi saanut takaisin
hallitsijansa, tai Carlo Zeno saisi yrityksessä surmansa.
Kun viimeinen lause solui Zoën kynästä, tuntui se hänestä liian
teatterimaiselta Zenon lausumaksi, mutta hän päätti jättää sen
kirjeeseen sen vaikutuksen vuoksi, minkä se tekisi Johannekseen.
Zeno ei olisi maininnut sellaista mitättömyyttä kuin henkensä ja
ruumiinsa vaarantamista jossakin yrityksessään enempää kuin merimiehet
pysähtyisivät juttelemaan vaarasta saatuaan käskyn vähentää purjeita
kovassa myrskytuulessa. Sellaiset seikat kuuluvat peliin. Ei mikään
merimies kerro juttua myrskystä jollei hän ole nähnyt Lentävää
Hollantilaista tai merikäärmettä tai Märssymiestä; hän on vaarassa
puolet elämästään. Mutta tavallinen nykyaikainen sotilas, joka on
tulessa ehkä kolme tai neljä kertaa koko sotilasuransa aikana,
toistelee taistelukertomuksiaan jokaiselle, joka haluaa kuunnella. Zoë
ei tiennyt, oliko Johannes koskaan nähnyt Zenon käsialaa vai ei, mutta
sillä ei ollut suurta merkitystä niihin aikoihin, jolloin moni hieno
aatelisherra ei osannut itse kirjoittaa kirjeitään. Hän taittoi arkin
sievästi pieneksi neliöksi ja asetti sen kokeeksi kenkäänsä, nähdäkseen
pysyisikö se siellä hänen kävellessään.
Hän teki kaiken tämän Gorliaksen ollessa poissa, ja ennenkuin hän
palasi, oli iltapäivä jo puolessa, vaikka kevätpäivät olivatkin
pitenemässä. Gorlias kertoi Zoëlle, että tatarilainen oli
vahingoittumattomana majapaikassaan, missä hän todennäköisesti nukkuisi
ainakin puoliyöhön, miestensä suunnattomaksi kiukuksi ja harmiksi.
He olivat odottaneet hänen palaavan kullalla kuormattuna tai tuoden
ainakin varman lupauksen siitä, ja hän oli tullut takaisin ei vain
tyhjin käsin, vaan lisäksi sikahumalassa; ja kun he tunsivat hänet
hyvin, mutta eivät tienneet, että hän oli niellyt ooppiumiannoksen,
joka olisi saanut tiikerinkin uneen, miettivät he synkeän janoisina
sitä väkevän viinin määrää, joka hänen oli täytynyt imeä sisäänsä
ainoastaan kaksi tuntia kestäneen poissaolonsa aikana. Mitä hän oli
kertonut Zoëlle heidän tulostaan häntä hakemaan, jos hän viipyisi liian
kauan, oli ollut pelkkää Zoën peloitukseksi keksittyä sepitystä; he
eivät edes tienneet missä hän oli ollut, sillä hän oli ilmoittanut vain
aikovansa lähteä kokoamaan Zenon lunnaita venetsialaisilta kauppiailta,
ja hän oli sellaisessa maineessa voimistaan ja hurjuudestaan, etteivät
he olleet uneksineetkaan hänen tarvitsevan apua.
Niin paljon Gorlias oli saanut selville, ja hän oli myöskin päässyt
varmuuteen siitä, että miehet olivat kerrassaan huonolla tuulella
asiain saamasta käänteestä ja paljon taipuvaisemmat surmaamaan Zenon
kuin päästämään hänet vapaaksi. Hänen olopaikastaan ei Gorlias tiennyt
muuta kuin että hän oli yhdessä niistä monista kuivista vesisäiliöistä,
joita oli vanhan Konstantinopolin alla ja joita ei ollut koskaan
käytetty senjälkeenkuin ristiretkeläiset olivat katkaisseet
vesijohdot ja ryöstäneet kaupungin enemmän kuin sataseitsemänkymmentä
vuotta aikaisemmin. Miehet, jotka olivat sulkeneet Zenon sinne,
tiesivät missä hän oli, mutta hyvin todennäköistä oli, etteivät he
olleet sanoneet sitä tovereilleen. Noina keisarikunnan viimeisinä
päivinä eivät ulkomaalaiset palkkasoturit olleet paljon muuta kuin
huonostiharjoitettuja ryövärijoukkoja, jotka rosvoilivat kaupungin
alempisäätyistä asujamistoa, tottelivat päälliköltään vain silloin kuin
se maksoi vaivan, eivätkä edes noudattaneet rosvojen kunniasääntöjä
ryöstösaaliin jaossa. Ei mennyt päivääkään, ettei sotaväen kesken
ollut tappelua ja verenvuodatusta; tuskin kului yötäkään ilman jotakin
väkivallantekoa tai ryöstöä, josta he olivat vastuunalaiset. He olivat
varastaneet Johanneksen aikana, he ryöväsivät Andronikuksen aikana; jos
Johannes palautettaisiin valtaistuimelle, varastaisivat he jälleen. Ja
he joivat lakkaamatta. Jos sulttaani Amurad olisi ollut sellainen mies,
jollaiseksi Muhammed Valloittaja osoittautui, olisivat turkkilaiset
olleet Konstantinopolin valtiaina hyvinkin kahdeksankymmentä vuotta
ennemmin kuin he todellisuudessa sen valloittivat, ja päässeet
kymmenennellä osalla mieshukkaa.
Mikäli Zeno oli luottanut niihin kahdeksaansataan sotilaaseen,
jotka olivat suostuneet kannattamaan Johanneksen hyväksi tehtävää
vallankumousta, oli se perustunut siihen, että hän tiesi heidän
varmasti nousevan kapinaan, jos tarjoutuisi tilaisuus ryöstää palatsi
ja iskeä hengiltä joitakin satoja heidän erikarvaisia maanmiehiään,
jotka oli korotettu heitä kunniakkaampaan asemaan henkivartioiksi ja
jotka senvuoksi olivat heidän verivihollisiaan. Mutta samassa kuin
suloiset toiveet hälvenivät, eivät he välittäneet enempää siitä, kuka
oli keisarina kuin rakki välittää siitä, kuka sille viskaa luun;
vallitseva asiaintila oli heille kyllin hyvä, eivätkä he halunneet
panna alttiiksi mitään sen muuttamiseksi, jollei muutos merkinnyt
viiniä, naisia ja ryöstöä. Monet heistä olivat todellisuudessa
muhamettilaisia kuten Toktamishkin ja pitivät kaikkia kristittyjä, omia
palkkaajiaankin, laillisena riistanaan -- kuten koiratkin, sivumennen
sanoen, eivätkä he edes olleet mitään mainioita tappelupukareita,
vaan enimmäkseen pelkurimaisia heittiöitä. Oli mieluista elää
heidän joukossaan, kun saattoi pieksää heitä ja juoda viiniä ilman
harmaapartojen paheksumisia; mutta mitä tuli heidän kunnioittamiseensa,
niin yhtä hyvin olisi Toktamishin laisen tatarin mieleen juolahtanut
pelätä heitä.
Zoë tiesi kaiken tämän, ja samoin Gorliaskin, ja he olivat yhtä
mieltä siitä, että jollei Johannesta voitu tuoda sotilaiden eteen
silminnähtäväksi, ei menestyksestä ollut paljon toivoa, ja Zenon
pelastamisesta ei vähääkään. Suurin vaikeus oli siinä, että Johannesta
säilytettiin vieläkin vaikeapääsyisemmässä paikassa kuin Zenon luola
oli. Koko asia kiersi ilkeästi kehässä. Johannesta ei voitaisi
vapauttaa, jollei sotaväki noussut kapinaan hänen puolestaan; mutta
sotaväki ei nousisi kapinaan, jolleivät he nähneet häntä keskellään;
ja jos ei kapinaa syntyisi, kuolisi Zeno nälkään kaivossaan. Gorlias
Pietrogliant oli neuvokas mies, mutta tämä pulma sai hänet kokonaan
ymmälle.
Hän seisoi äänetönnä ja mietteissään Zoën ikkunan ääressä; Zoë istui
liikkumatonna isolla sohvalla, katsellen häntä ja miettien hänkin.
Hänen polvensa olivat vedetyt melkein leukaan kiinni, ja hänen
kätensä olivat ristissä niiden ympärillä, kun hän tuijotti suoraan
tähtienselittäjän selkään rävähtämättömin silmin. Ei kumpikaan heistä
tiennyt, kuinka kauan he olivat vaiti; ehkä viisi minuuttia, ehkä
puoli tuntia. Aika tekee omituisia kepposia, kun ihmiset ovat suuressa
vaarassa tai suuressa hädässä.
Sitten Zoën ilme alkoi muuttua hyvin hitaasti, ikäänkuin jokin aate
olisi sarastanut hänelle. Oli niinkuin hän olisi nähnyt jotakin
Gorliaksen ja itsensä välillä, jotakin, mikä sai vähitellen muodon,
jotakin uutta ja odottamatonta, mikä pian kehkeytyi kokonaiseksi
kuvaksi ja kuvasta sukeutui todelliseksi näytelmäksi, joka oli täynnä
eläviä ihmisiä, liikkuvia ja puhuvia; herkkä suu raoittui hiukan,
ikäänkuin hän olisi aikonut puhua, ja hennot sieraimet värähtelivät,
punerrus levisi kuin aamurusko hänen kalpeille poskilleen ja syvä
lämmin loiste tuli hänen silmiinsä.
Kun näytelmä oli ohi ja näky hävinnyt, nyökäytti hän hitaasti päätään,
ikäänkuin varmentuneena siitä, että hänen valveunensa oli ollut tosi
uni.
"Olen ajatellut erästä keinoa", virkkoi hän vihdoin.
Gorlias kääntyi, astui lattian poikki ja seisahtui hänen viereensä
kuuntelemaan; mutta hän ei luullut Zoëlla olevan mitään käytännöllistä
suunnitelmaa ehdotettavana, ja ensiksi häntä kuunnellessaan Gorlias
olikin paljon halukkaampi seuraamaan omaa ajatuskulkuaan kuin Zoën
esitystä. Sitten hän yhtäkkiä tunsi, että Zoë oli saanut yhden noita
käytännöllisen älyn innoituksia, joita äärimmäisen pakottavat tilanteet
usein saavat naisissa puhkeamaan ja jotka ovat olleet miesten ihmeenä
aina siitä asti kuin Jaakobin äiti näytti pojalleen miten hänen
oli varastettava isänsä siunaus. Aivan varmaa on, että nainen se
Kolumbuksellekin näytti hänen kuuluisan munatemppunsa, kun hän itse
koetti saada sitä pysymään tasapainossa kärjellään. Ainoastaan nainen
on saattanut ajatella jotakin niin yksinkertaista.
Ja nyt, Gorliaksen turhaan piinattua kekseliäitä aivojaan aatetta
löytääkseen, esitti tämä nuori tyttö hänelle sen, joka oli ainoa
mahdollinen. Hän käsitti sen huokeasti.
"Se on uskalias suunnitelma, eikä se voisi onnistua selkeällä
päivällä", sanoi hän, kun Zoë oli päässyt loppuun, "mutta hämärässä se
ehkä menestyisi."
"Sen täytyy onnistua", sanoi Zoë painokkaasti. "Jos se ei onnistu, niin
emme näe toisiamme enää."
"Emme, jollei Andronikuksen mieleen juolahda ristiinnaulita meitä
yhdessä", vastasi Gorlias jokseenkin vakavasti. "Hyvin paljon riippuu
siitä, että sovitamme aikamme niin täsmälleen kuin mahdollista."
"Niin. Määrätkäämme vähän enemmän kuin puoli tuntia auringonlaskun
jälkeen, juuri kuin hämärä alkaa laskeutua. Onko teillä kaikki mitä
tarvitsette?"
"Voin hankkia mitä puuttuu. Meillä on runsaasti kolme tuntia aikaa
vielä."
"Menkää sitten, älkääkä myöhästykö. Te tiedätte mitä minulle tapahtuu,
jollette tule juuri oikeaan aikaan."
"Te panette alttiiksi enemmän kuin minä", sanoi Gorlias.
"Minulla on enemmän menetettävänä ja enemmän voitettavana", vastasi Zoë.
Hän ajatteli Zenoa, -- elämää hänen kanssaan, elämää ilman häntä, ja
elämää jonka hän uhraisi hänen puolestaan. Mutta Gorlias ihmetteli
hänen urhoollisuuttaan, sillä siihen aikaan ei ollut mikään suuri asia
repiä elävä ihminen kappaleiksi pala palalta vain kavallushankkeista
epäiltynä, ja se tulisi varmasti Zoën kohtaloksi, jollei Gorlias
suorittaisi täsmällisesti ja menestyksellä Zoën miettimää suunnitelmaa.
Puolen tunnin viivästyminen voisi merkitä hänelle kuolemaa, vaikk'ei se
silti välttämättä vaikuttaisi tulokseen, mikäli Johannes ja Zeno olivat
kysymyksessä.
Gorlias lähti hänen luotaan mennäkseen tekemään omia valmistuksiaan.
Hänen mentyään Zoë lähetti Julian käskemään Zenon mieskohtaista
palvelijaa, Vitoa, venetsialaista venemiestä. Tämä tuli, jääden
seisomaan kynnykselle, ja Zoë puhui hänelle tyttöjen ollessa
kuulomatkan ulkopuolella, ja italian kielellä, siltä varalta että he
hiipisivät lähelle kuuntelemaan.
"Vito", sanoi Zoë, "kuinka kirjuri voi?"
"Teidän armonne", vastasi venetsialainen, "pelko on ilkeä tauti, joka
saa terveen miehen vapisemaan pahemmin kuin kuume."
Hän joko unohti puhuvansa orjalle, jolla ei ollut oikeutta vaatia
"armon" nimitystä enempää kuin hänellä itsellään, vaan pikemminkin
vähemmän; tai oli hän päätellyt mielessään, ettei tämä kaunis Arethusa,
jonka hän oli nähnyt tänään ensi kerran, ollutkaan mikään orja, vaan
valepuvussa oleva ylhäinen nainen.
"Tehän ette pelkää koskaan, vai miten, Vito?" kysyi Zoë hymyillen.
"Minäkö?" Vito virnisti. "Olenko minä raudasta tai kivestä? Tai olenko
minä ehkä leijona? Kun on syytä pelätä, niin pelkään."
"Mutta isäntähän ei pelkää koskaan", huomautti Zoë. "Onko hän sitten
kivestä?"
"Oh, hän!" Vito nauroi nyt, kohauttaen olkapäitään. "Minuako
vertaisitte häneen? Yhtä hyvin voisitte verrata vaskea kultaan.
Isäntä on isäntä, ja siinä on kyllin, mutta minä olen vain hänen
palveluksessaan oleva merimies. Jos joudun tappeluun, niin tappelen
niinkauankuin näen olevani väkevämpi, mutta jos näen että voisin saada
surmani, niin lähden juoksuun. Sellaisia me olemme kaikki."
"Mutta varmaankaan ette lähtisi juoksuun ja jättäisi messer Carloa
surman suuhun, vai kuinka?"
"En", vastasi Vito yksinkertaisesti. "Se olisi eri asia. Olisi häpeä
palata kotiin hengissä, jos isäntä saisi surmansa. Kun täytyy kuolla,
niin on kuoltava, jos Jumala tahtoo. Isännän puolesta, tai Venetsian
puolesta. Mutta itseni vuoksi, mitä merkitystä sillä olisi? Mitävarten
kuolisin tyhjän takia? Juoksen tieheni. Se on järkevämpää."
"Teidän ei tarvitse panna henkeänne vaaraan, jos teette mitä pyydän",
sanoi Zoë, sillä puheltuaan miehen kanssa tämän rehelliset kasvot
miellyttivät häntä, samoin kuin hänen suorapuheisuutensakin. "Se on
hyvin yksinkertainen asia."
"Mitä se on, teidän armonne?"
"Teidän ei tarvitse kutsua minua siten, Vito", vastasi Zoë. "Haluan,
että soutaisitte minut auringonlaskun aikaan siihen laituriin, joka on
lähinnä palatsin porttia. Se on kai se pieni likainen laituri tällä
puolen Amenan tornia, eikö niin?"
"Se se on. Mutta ilman isännän määräystä -- --"
Vito katseli häneen epäillen, sillä olihan hän huomauttanut pitävänsä
itseään orjana, ja Viton mieleen johtui, että hän aikoi karata Zenon
poissaollessa.
"Messer Carlo soisi minun menevän, jos hän olisi täällä", sanoi Zoë
rauhallisesti, eikä ollenkaan pakottavalla sävyllä, sillä hän näki
miten asia oli.
"En epäile, ettei ole niinkuin sanotte", vastasi Vito. "Mutta minä en
ole saanut määräystä."
"On vietävä sana isännältä eräälle henkilölle palatsissa", selitti Zoë.
"Sitä ei voi toimittaa kukaan muu kuin minä."
"Se on helposti sanottu", tokaisi Vito. "Ei ole annettu määräystä."
Zoë tunsi veren nousevan otsaansa miehen töykeydestä ja epäluulosta
häntä kohtaan, mutta hän hillitsi itsensä, sillä riippui paljon siitä,
että hän saisi tahtonsa täytetyksi.
"Se ei olekaan sana", sanoi hän; "se on kirje."
"Missä se on?" kysyi Vito epäuskoisena. "Minä näytän sen teille",
vastasi Zoë, mutta hän kääntyi ensin tyttöihin päin, jotka odottivat
huoneen toisessa päässä. "Menkää valmistamaan minulle kylpy", sanoi hän.
Tytöt hävisivät, vaikk'eivät he uskoneet että heidän emäntänsä todella
halusi kylpeä uudelleen niin pian. Kun he olivat menneet, kumartui Zoë
ja otti kirjeen kengästään, aukaisi sen laskoksista ja levitti Viton
nähtäväksi. Vaikutus, jonka se mieheen teki, oli silmänräpäyksellinen;
hän tähysteli sitä huolellisesti ja otti sen yhden kulman hyppysiensä
väliin.
"Tämä on sitä paperia, jolle isäntä kirjoittaa", sanoi hän ikäänkuin
tullen vakuutetuksi.
Hänen mieleensäkään ei juolahtanut, että orja Arethusa osaisi
kirjoittaa, tai kukaan muukaan koko talossa, Omobonoa lukuunottamatta;
ja jos viimeksimainittu oli jotakin kirjoittanut, oli hän varmasti
tehnyt sen Zenon käskystä. Kaikenkaltainen kirjoitus sai hänen
puoleltaan osakseen syvää ja miltei taikauskoista kunnioitusta.
"Tämä on varmasti isännän kirje", sanoi hän, vakuutettuna vihdoinkin,
omasta mielestään perinpohjaisen ja tunnollisen tarkastuksen jälkeen.
"Ja hän haluaa minun vievän sen perille", sanoi Zoë. "Jotta voisin sen
tehdä, on teidän oltava niin hyvä ja soudettava minut veneellä tuohon
laituriin. Muuta keinoa ei ole."
"Minä voisin viedä kirjeen itse", ehdotti Vito.
"Ei. Ainoastaan nainen voi päästä sinne, mihin tämä on menevä."
Vito alkoi ymmärtää ja nyökäytti päätään viisaana. "Se on Kauniille
Johannekselle", sanoi hän vakaumuksella, katsoen Zoëta suoraan silmiin.
"Se on toiselle keisarille, jonka isäntä tahtoo päästää vapaaksi."
"Niin on -- koska kerran olette sen arvannut", vastasi Zoë. "Tahdotteko
nyt viedä minut?"
"Te otatte kai mukaan toisen orjanne, niinkuin mennessänne soutelemaan
kirjurin kanssa?"
Vito oli vielä hiukan epäröivällä kannalla.
"Ei. Minun on mentävä yksinäni teidän kanssanne. Ja minä tulen itsekin
olemaan orjaksi puettuna, ja minulla on oleva pään päällä kannettava
kori tavaroineen vanginvartijan vaimolle."
"Ymmärrän", sanoi Vito, joka todellisuudessa piti seikkailusta
seikkailun vuoksi ja oli paljon vähemmän halukas pakenemaan vaaraa kuin
oli olevinaan. "Tehän sanoitte haluavanne lähteä auringonlaskun aikaan?"
"Niin."
"Minä laittaudun valmiiksi. Mutta on parempi että otan vanhan veneen ja
panen ylleni risaiset vaatteet että näytän vuokrasoutajalta."
"Niin; se on parempi."
Vito poistui, ihastuneena edessään olevaan seikkailuun. Hän oli
siksi nuori ja siksi aito venetsialainen, että hän tunsi mielihyvää
ajatellessaan soutavansa kaunista Arethusaa Kultaista Sarvea
ylös, vaikka olikin vain palvelija ja toinen oli isännän tarkoin
säilytetty aarre. Tunsipa hän myöskin jonkinlaista miehekästä ylpeyttä
ajatuksesta, että saisi mahdollisesti suojella häntä, sillä hän aikoi
seurata häntä maihin ja katsoa etäämpää, pääsisikö Arethusa turvassa
torniin, ja odottaa kunnes hän tulisi ulos. Kyllä isäntäkin haluaisi
hänen tekevän ainakin sen verran.
Toistaiseksi ei Vito eikä kukaan talon väestä, Zoëta lukuunottamatta,
tiennyt, että Zeno oli vankina, lunnaitten saamiseksi pidätettynä.
Hän oli suvainnut lähteä kotoaan yön aikana, ja jokin tärkeä asia oli
viivyttänyt häntä; siinä kaikki. Kun hän joutuisi, niin hän tulisi
kotiin. Miespalvelijat, jotka olivat pitäneet huolta pöytätarjoilusta
vieraiden aikana ja kuulleet Toktamishin sanovan, että Zeno oli
lähettänyt hänet noutamaan rahoja, pitivät tuota väitettä kömpelönä
temppuna, jolla puolihumalainen ryöväri koetti heitä petkuttaa Zenon
poissaollessa, eivätkä antaneet sille sen enempää merkitystä. Mutta he
olivat liian pahasti pelästyneet jäädäkseen kuuntelemaan, kuten olemme
nähneet. Vitollekin, joka sentään oli heidän joukostaan verrattomasti
miehekkäin, oli ollut aivan yhtäkaikkinen asia, iskikö tatarilainen
hengiltä vieraat vai ei, verrattuna itsensä pysyttämiseen poissa
hänen ulottuviltaan. Jos isäntä olisi ollut läsnä, olisi toinen puoli
heidän luonteestaan tullut esille, mutta kun hän oli poissa, olivat he
ajatelleet omaa turvallisuuttaan ensiksi.